"Herra tuomari", sanoi Watson seuraavana päivänä kylätuomarille.
Kylätuomarina toimi muuan varakas talonpoika, joka kolmekymmentä
vuotta sitten oli läpäissyt maanviljelyskoulun. "Koska tuo Sol
Witberg on katsonut hyväkseen haastaa minut oikeuteen muka
pahoinpitelystä sittenkun minä ensin haastoin hänet pahoinpitelystä,
haluaisin ehdottaa, että molemmat jutut yhdistetään. Todistajat
ja asiakirjat ovat molemmissa jutuissa samat."
Tuohon kylätuomari suostuikin ja kaksoisjuttu alkoi. Watson syyttäjänä
astui ensin esiin kertoen jutun.
"Olin juuri kukkasia noukkimassa", sanoi hän. "Noukin kukkia omalla
maallani enkä osannut ajatellakaan minkäänlaista vaaraa. Äkkiäpä
syöksyi tuo mies esille puitten takaa ja heittäytyi kimppuuni.
'Olen rosvopäällikkö Dodo', sanoi hän, 'ja minä hakkaan teidät
siekalesyltyksi. Kädet ylös!' Vedin suutani hymyyn mutta samassa löi
hän minua niin, että kaaduin ja hukkasin kukkani. Kauhea minkälaista
kieltä hän käytti. Se oli raaka pahoinpitely aivan syyttä. Katsokaapa
poskiani. Katsokaapa nenääni. En voinut sitä ymmärtää. Luultavasti
oli hän juopunut. Ennenkuin olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni
ennätti hän lyödä minut näin. Olin hengenvaarassa ja minun oli pakko
puolustautua. Siinä kaikki, herra tuomari, vaikka viimeksi tulee
minun painostaa, etten voi kylliksi ihmetellä. Miksi sanoi hän
olevansa rosvopäällikkö? Miksi hyökkäsi hän kimppuuni aivan syyttä?"
Sol Witberg tuli näin saaneeksi ilmaisia opetustunteja
valehtelemistaidossa oikeuden edessä. Hän oli usein tuomarituoliltaan
kärsivällisenä kuunnellut tuonlaisia valejuttuja ja vääristelyjä,
mutta ensi kerran suunnattiin ne nyt häntä itseänsä vastaan eikä
hän sen kauemmin istunut poliisituomioistuimella oikeuspalvelijat,
poliisien ruoskat ja vankilakopit takanansa.
"Herra tuomari", virkkoi hän, "en milloinkaan ole kuullut
tuonlaista paljoutta valheita punottavan kokoon noin kärkkäältä
valehtelijalta..."
Watson nousi rajusti pystyyn.
"Herra tuomari, asetan vastalauseeni. Teille herra tuomari, kuuluu
ratkaista mikä on totta tai valetta. Tuo todistaja on täällä
lausumassa mitä todellakin on tapahtunut. Hänen henkilökohtaiset
ajatuksensa asioista ja laaduista yleensä ja minusta eivät ollenkaan
ole tämän jutun yhteydessä."
Tuomari kynsi päätään ja ärtyi.
"Tämä on aivan oikein", selitti tuomari. "Ihmettelen suuresti
että te, herra Witberg, joka pidätte itseänne tuomarinveroisena
ja olette perillä lain muodoissa, teette itsenne syypääksi
tuonlaiseen laittomaan menettelyyn. Te esiinnytte kuin jokin
paloviina-asianajaja. Täällä on yksinkertaisesti kysymys
päällekarkaamisesta ja pahoinpitelystä. On ratkaistava kumpi löi
ensimäisen iskun ja me emme välitä mielipiteistänne ja hra Watson'in
henkilökohtaisesta luonteesta. No, mitä teillä on sanomista?"
Sol Witberg oli raivossaan purrut arkaa ja paisunutta huultaan
ettei se olisi tuottanut kipua. Mutta hän hillitsi itsensä kertoen
yksinkertaisesti, suoraan ja totuudenmukaisesti tapahtumasta.
"Herra tuomari", sanoi Watson, "pyydän, että kysytte häneltä mitä hän
teki tiluksillani?"
"Hyvä. Mitä oli teillä tehtävää hra Watson'in tiluksilla?"
"En tiennyt että ne olivat hänen maitansa."
"Hän on ollut kielletyllä alueella, herra tuomari", virkkoi Watson.
"Kukaan ei saata olla näkemättä varoituskuulutuksiani."
"En nähnyt mitään kuulutuksia", sanoi Sol Witberg.
"Olen itse ne nähnyt", soimasi tuomari. "Ne pistävät hyvin silmään.
Ja tahdon huomauttaa, herraseni, jos te pikkuasioissa viekastelette
tulevat tärkeämmät tiedonantonne epäilyksenalaisiksi. Miksi löitte
hra Watson'ia?"
"Herra tuomari, en ole häntä sormellani koskenut, niinkuin jo sanoin."
Tuomari katsoi Carter Watson'in paisunutta ja pahasti survottuja
kasvoja ja kääntyi Sol Witberg'in puoleen häijysti mulkoilevin
silmin.
"Katsokaa tuon miehen poskea!" ärjyi hän. "Ellette sormellannekaan
ole häneen koskenut, mistä johtuu että häntä on näin lyöty ja pahoin
tärvelty?"
"Niinkuin olen todistanut..."
"Ajatelkaa mitä puhutte", varoitti tuomari.
"Minä ajattelen eteeni, herra. Puhun vaan senlaista mikä on totuus.
Hän löi itse itseänsä kivellä. Hän löi itseänsä kahdella eri kivellä."
"Onko siinä järkeä, että senlainen ihminen, joka ei ole hullu,
noin tekee itselleen pahaa ja jatkaa sitä hakkaamalla arimmat osat
kasvoistaan kivellä?" kysyi Carter Watson.
"Se kuulostaa lapsensadulta", komenteli tuomari. "Olitteko
juovuksissa herra Witberg?"
"Ei, herra tuomari."
"Ettekö juo milloinkaan?"
"Toisinaan."
Tuomari mietti tätä vastausta hiotulla syvämielisyydellä.
Watson sovitti katseensa ja vilkutti silmillään Sol Witberg'iä. Mutta
tuo pahasti putiloitu henkilö ei voinut nähdä mitään lystillistä
tässä tapahtumassa.
"Hyvin omituinen juttu, hyvin omituinen juttu", selitti tuomari
ruvetessaan antamaan lausuntonsa. "Molempain asianosaisten lausunnot
ovat aivan vastakkaiset. Ei ole muita todistajia, kun molemmat
asianosaiset. Molemmat väittävät toisen hyökänneen, enkä tiedä
minkäänlaista mahdollisuutta laillista tietä saada tietää totuus.
Mutta minulla on yksityinen mielipiteeni, herra Wiberg ja neuvon
teitä tästälähin pysyttelemään Watson'in tiluksien ulkopuolella eikä
näyttäytymään näilläkään seuduilla..."
"Tuo on minusta loukkaus!" virkkoi Sol Witberg.
"Istukaahan, herra!" jyrähteli tuomari. "Jos kerran vielä keskeytätte
tuomaria tuolla tavalla, sakotan teidät oikeuden edessä suuttumusta
herättävästä käytöksestänne. Ja sanonpa vielä etukäteen että tulen
tuomitsemaan teille melko korkean sakon -- teidän -- itse tuomarina,
pitäisi kai huomioida taitavaa ja arvokasta esiintymistä oikeuden
edessä. Nyt julistan päätökseni:
"Lainopillinen sääntö määrää, että vastaaja epäilyksenalaisessa
tapauksessa saa laskea tuon epäilyksenalaisen hyväkseen. Niinkuin
olen sanonut ja toistan vielä kerran, ei löydy minkäänlaista
mahdollisuutta minulle ratkaista kumpi riitapuoli löi ensimäisen
iskun Siksi olen pakotettu suureksi ikävyydekseni" -- hän piti
väliajan ja vilkkui Sol Witberg'iä -- "tunnustaa molemmille
riitapuolille tuo etuisuus. Hyvät herrat, poistukaa."
"Tämän asian muistoksi juomme grogi-juoman", sanoi Watson
Witberg'ille heidän jättäessään tuomioistuinsalin. Mutta tuo loukattu
mies ei antanut käsivarttaan eikä myöskään marssinut lähimpään
anniskelupaikkaan.