rupesi tutkimaan veljeänsä, oliko häntä mikä vaara uhannut, ja kovasti
hän sydämystyi Wibrallekin, kun häneltä oli jotain nähtävästi salattu.
Vihdoin täytyi hänelle kertoa koko tapaus, ja nyt hänen sydäntään ihan
kouristi ajatellessaan missä vaarassa hänen veljensä oli ollut.
Suurella touhulla valmistettiin sillaikaa keittiössä päivällistä; oli
siinä puuhaa kummallekin piialle sekä myös rengille.
— Laitappas joutuin kermavaahtoa, Hanna! Tänne vähän suolaa, Borbála.
Joko hanhi on kynitty? Voi teitä, laiskurit! Pyörihän vikkelämmin,
yks, kaks, kolme. András, mene nopeasti noutamaan puutarhasta vähäsen
persiljaa. Herra Jumala miten laihan opettajattaren neiti sieltä toi!
Näettekö? Kyllähän tässä taas työtä saadaan, ennenkuin mokomakin
luudanvarsi on lihotettu! Tänne se pannu. Ei sitä, vaan tuo toinen!
Raasti sinä Borbála vähäsen vehnästä. Mutta tuo nuori herra, joka tuli
mukana, se vasta komea on; mistä ovat löytäneet ja mitä varten, sitä
vain en osaa arvata. Sanoitko jotain? Ettäkö et sinäkään? Senkin aasi!
Kun en kerran minä tiedä, mitä sinä sitte, sinä kananpoika tietäisit.
Se vain on varma, vaikka pysyköön se meidän kesken, että neidin
silmissä on jotain omituista. Siellä on jotain tapahtunut. Saan vaikka
paikalla koukkuun käpristyä, jos asia ei niin ole, en vaan osaa vielä
sitä selittää.
Paljohan se Adameczin leski siinä rupatti, hyvää ja pahaa sekaisin,
mutta hyvää ruokaa hän laittoi. Pian hän toi pöytään semmoisen
päivällisen, että rakastuneetkin hyvällä ruokahalulla söivät.
Päivällisen jälkeen Wibra palkkasi ratsumiehen viemään kirjettä
Beszterczeen pormestari Sztolarikille.
"Rakas holhoojani! — näin kuului kirje. — Ilmoitan teille tärkeitä
asioita, mutta nyt vain lyhyesti; yksityiskohdat sitte suusanallisesti.
Isäni perinnön, nimittäin sateenvarjon olen löytänyt tavallaan rouva
Münzin kautta, tavallaan myös sattumalta. Olen täällä Glogovan
kirkkoherran luona, jonka nuorempaa sisarta Veronkaa olen kosinut
vaimokseni. Sangen sievä tyttö, ja ainoastaan siten pääsen käsiksi
perintööni, että nain hänet. Asianhaarat ovat sangen omituiset.
Lähettäkää, pyydän, tämän ratsastajan mukana kaksi kihlasormusta
kultaseppä Kuszák Samuelin liikkeestä sekä ristimätodistukseni, joka
löytyy teidän holhouspaperienne seassa. Haluaisin päästä kuuluutuksiin
jo ylihuomenna. Piirrän j.n.e."
Hän kehoitti ratsumiestä kiirehtimään.
— Kyllä minä, mutta hevonen ei tottele.
— Hoputa!
— Niin mutta Jumalapa ei ole luonut kannuksia pieksusaappaisiin.
Huono oli slovakin hevonen, vaan ajankulkuun katsoen se oli hyvinkin
nopea. Päivä tuntui näet niin lyhyeltä kuin muutama minuutti. Mutta jo
toisena päivänä ajoivat vaunut pihaan, ja kuka astuikaan niistä ulos
portaille? Tulija oli itse pormestari, herra Sztolarik.
Olipa hän miten korkea herra ja miellyttävä mies tahansa, oli
ainoastaan kirkkoherra nyt iloissaan hänen tulostansa. Veronka häntä
ihan pelästyi. Aivan kuin kylmä, jäätävä ilmavirta olisi tullut hänen
mukanansa sisään. Mitä varten tuo nyt tänne?
Pormestari oli kuin olikin hänelle erittäin kohtelias ja ystävällinen.
— Tämäkö se on pikku Veronka?
— Tämä tietenkin, — vastasi Wibra voitonvarmana.
Sana "tietenkin" tuota voitonvarmuutta ilmaisi. Pormestari läimäytti
kättä Veronkalle ja, kuten tuollaiselle vanhalle herralle sopikin,
nipisti hilpeästi hänen kalpeaksi käynyttä poskeaan, joka kumminkaan
ei oikein jaksanut punastua. Pahat aavistukset painoivat mieltä:
minkätähden tuo nyt tuli tänne?
Wibrakin sitä kummeksui. Tuon hidasliikkeisen pormestarin tulo tuntui
hyvinkin omituiselta.
— Toitteko ne? — hän kysyi, asemaa tunnustellen.
— Toin.
Veronka hengitti helpommin. Gyuri oli näet jo päivemmällä ilmoittanut
odottavansa sormuksia Beszterczestä.
— Antakaa tänne!
— Kyllä sitte, — vastasi pormestari venytellen.
— _Ensin_ on minun puhuttava kanssasi.
Ensin puhuttava! Hän aikoo siis puhua jotain semmoista, jota ei enää
sitte sormuksia vaihdettua voisi sanoa. Maailma alkoi Veronkan silmissä
musteta.
Wibra nousi vastenmielisesti paikaltaan Veronkan vierestä, jonka kädet
alkoivat levottomasti liikkua virkkausta hypistellen.
— Tulkaa minun huoneeseeni, hyvä holhoojani.
Wibran kamari sijaitsi L-muotoon rakennetun pappilan toisessa päässä.
Ennenvanhaan, kun ei vielä ollut kansakoulua, oli siinä koulusalikin.
Vanha Adameczin leskikin siellä oli käynyt aikoinaan aakkoskoulua.
Mutta jo edellinen pappi oli jakanut kahtia tämän ison salin
lautaseinällä, laittaen siten sisemmän ja suuremman puolen
vierashuoneeksi ja toisen puolen ruokakammioksi.
Veronka tunsi nyt olevansa äärettömän onneton; hinnasta mistä hyvänsä
hän olisi tahtonut kuulla, mitä nuo puhuvat... Kaikki, kaikkihan,
niin kaikki siitä riippuu. Joku pahahenki, joka tietenkään ei ollut
koskaan käynyt nunnien kasvatuslaitoksessa eikä oppinut tietämään,
miten sopimatonta on mennä salaa kuuntelemaan, alkoi häntä kehottaa ja
kiihoittaa; juokse joutuin Veronka ruokakammioon, niin kuulet kaikki
mitä siellä puhutaan, kunhan vain hiljaa hiipien asetat korvasi ohutta
seinää vasten.
Veronkaa ei tarvinnut siihen kauan pyytää; juoksujalassa hän sinne
livahti. Uskomattoman paljon mettä saattaakin olla tuollaisten
ilkeämielisten pahojenhenkien kielellä. Tämä suloinen hyvin kasvatettu
ja hieno neitonen saattoi nyt kavuta istumaan kurkkutynnörille
rasvapönttöjen ja viljasäkkien väliin kuuntelemaan, hermot
jännitettyinä, joka sanaa ja ääntä.
Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan hänen sydämensä sykintä sekä
rasvan tippuminen orressa riippuvista sianlihaliikkiöistä. Kuumuudesta
nekin näet olivat alkaneet sulaa ja tippua. Jo tipahti hänen kauniille
resedanväriselle puvulleenkin, — mutta mitäpä nyt niistä?...
— Olet siis, kuten sanoit, päässyt sateenvarjon perille, — kuului
selvästi pormestarin ääni, — mutta oletko sitä jo nähnyt?
— Mitäs siitä? — vastasi Wibra — arvopapereihin pääsen käsiksi
kumminkin kohta vihkimisen jälkeen.
— Mikset ennen?
— Koska en tahdo monestakaan syystä ruveta esittämään sateenvarjon
historiaa.
— Esimerkiksi mistä syystä?
— Ensiksikin siitä syystä että pappi joutuisi yleisen naurun esineeksi.
— Mitä sinä papista?
— Toiseksi, kun se olisi armottomasti tehty Veronkaa kohtaan, hän näet
luulisi minun naineen hänet vain sateenvarjon vuoksi.
— Mutta saahan hän sen tietää kumminkin sitte myöhemmin.
— En sano sitä koskaan hänelle.
— Onko sinulla vielä muita syitä?
— On. Kenties eivät antaisikaan minulle tuota pankkiosoitusta, jos
se näet ei olisi edes minun nimelleni asetettu, ja milläpä minä
todistaisin sen minulle kuuluvaksi. Päinvastoin se kuuluu heille,
joiden hallussa se on. Enkä siinä tapauksessa saisi tyttöäkään, sillä
jos omaisuus on niin suuri kuin arvelemme, saisi hän ylimyksiä vaikka
yhden joka sormelle.
Veronkan alkoi päätä huimata. Hän tuli ajatelleeksi että tällä tavalla
Jeesuksen Kristuksen ruumiiseen nauloja lyötiin... tällaiselta se
mahtoi tuntua. Hän ei paljoakaan ymmärtänyt tuosta sekavasta puheesta,
sateenvarjosta, pankkiosoituksesta, suuresta omaisuudesta. Mikä
omaisuus? Mutta sen hän alkoi ymmärtää että hän oli vain välikappaleena
jonkun arvaamattoman ja salaperäisen tarkoituksen saavuttamiseksi.
— Hyvä, hyvä, — jatkoi pormestari hetken vaiettuaan, — asia on joka
tapauksessa jo nyt sangen pulmallinen, mutta suurimmat pulmat ovat ehkä
vielä edessä.
— Ah, mitkä? — kysäsi Wibra epävarmalla äänellä.
— Älä keskeytä minua, _jää odottamaan viiden junaa_. Ennen kaikkia on
meidän päästävä selville siitä, rakastatko todella tuota tyttöä.
Veronka rukka ihan vapisi siellä piilossaan, aivan kuin värisevä
linnunpoikanen hän sulki silmänsä, kuten mestauslavalla kuolemaan
tuomittu, joka luulee, että alas putoava terä ei tunnu silloin niinkään
kauhealta. Voi, mitä on hän vastaava?
— Luulen rakastavani, — Vastasi Wibra epävarmalla äänellä. — Hän on
sangen sievä. Eikö teidänkin mielestänne?
— Kyllä, enhän minäkään mikään puupölkky ole. Mutta se nyt on kysymys,
olisitko häntä kosinut, jos ei olisi ollut tuota sateenvarjo-historiaa
olemassa!
— Ei se olisi johtunut mieleenikään.
Nyt kuului viereisestä huoneesta kiljahdus ja kohta sen perään kolinaa,
aivan kuin olisi siellä joku huonekalu kaatunut.
Pormestari kävi tarkkaavaksi ja kysäsi seinään viitaten:
— Tiedätkö mitä on tuolla?
— Luullakseni ruokakammio.
— Olin kuulevinani sieltä kiljahduksen.
— Joku piioista lienee siellä hiirtä pelästynyt.
Niin. Siltä tuntuu murhenäytelmä viereiseen huoneeseen, kun väliseinä
on ohut. Joku piika on nähnyt hiiren tai on sydän sortunut. Kukapa sen
tietää, sillä epätoivolla ja pienellä säikähdyksellä on sama ääni. Oka
sydämessä syöksi Veronka ulos vapaaseen ilmaan; enempää hän ei tahtonut
tietää, pois vain täältä tai hän tukehtuisi, pois, pois vaikka minne...
Ja viereisestä huoneesta tämä kaikki tuntui siltä, kuin olisi joko
Adameczin leski tai Hanna sattunut astumaan hiiren päälle.
Samapa se, miltä se tuntui, sillä sehän kesti vain puolisen minuuttia,
sitte se jo unhotettiin ja sai väistyä tärkeän keskustelun tieltä.
— Sanot ettei olisi johtunut mieleesikään häntä kosia... Siinä sitä
ollaan. Et saa kiirehtiä sormusten vaihtoa, vielä vähemmän vihkiäisiä.
Tutkitaan ensin tuo karhu, nimittäin sateenvarjo ja sen sisältö, sitte
voidaan asiasta edelleen puhua.
Wibra kiersi välinpitämättömästi itselleen paperossin, itsekseen
ajatellen: Sztolarik on alkanut vanheta, koska tuollaisia jaarittelee.
Kuitenkin koetti hän olla ystävällinen häntä kohtaan.
— Minä olen kaikkia näitä miettinyt, rakas holhooja, mutta tässä ei ole
nyt muuta tehtävää kuin naida tyttö.
Sztolarik nousi tuoliltaan ja astui nuoren miehen eteen, tarkaten häntä
tiukasti viekkailla silmillään aivan kuin aikoisi laukaista suurimman
väitteensä.
— Mutta entä jos saavuttaisit perintösi ilman Veronkaakin.
Wibralta pääsi halveksiva hymähdys.
— Johan selitin, — hän vastasi nyreissään, ettei käy laatuun, vaan
jos kävisikin, en erottaisi häntä pois perinnöstä, joka on puolittain
_löytö_, sillä kaitselmus on aivan tahallisesti minut vierittänyt häntä
kohden.
Sztolarik käänsi nyt kysymyksen aivan päinvastaiseksi.
— Entä jos et saavuta perintöäsi Veronkankaan kautta?
— Sitähän ei voine olettaakaan.
— Vai niin? Kuule siis Gyuri poikani, sillä kohta saapuu nyt asemalle
äsken mainitsemani viiden juna.
— Kyllä kuulen.
Hänen ajatuksensa harhailivat kuitenkin muualla; hajamielisenä ja
nyreissään hän rummutteli sormillaan pöytää.
— Kun kirjeesi johdosta tänä aamuna käväsin kultaseppä Huszákissa
ostamassa sormukset lähettääkseni ne ratsumiehesi myötä, — en näet
silloin osannut uneksiakaan että itse tänne lähtisin. Herra Húszak
ei ollut myymälässä, vaan hänen apulaisensa Klaniczay József, se
ristituuli.
Wibra nyökkäsi päätään, myöntäen tuntevansa miehen.
Pyysin hänen antamaan kaksi kihlasormusta. Hän kysäsi: keille? — Kauas,
— vastasin. Minne? Glogovaan. Eihän vain pappilan neidille? — Juuri
sille. Ihana neito, — hän virkkoi. Tunnetteko hänet? — Sangen hyvin.
Wibra herkesi rummuttamasta; hänet valtasi kauhu ja hän hyppäsi ylös
kiihkoissaan.
— Puhuitteko jotain Veronkasta?
— Kohta saat kuulla. Sanasta sukeusi sana Klaniczayn siinä kääriessä
sormuksia. Miten te sen pappilan neidin tunnette? Kävin Glogovassa
viime vuonna. Mitä hittoa te siellä Glogovassa teitte? — Seurakunta
teetti meillä hopeaisen varren muutamaan vanhaan sateenvarjoon, jota he
tallettavat kirkossaan. — Nuo hupsut, — hän lisäsi, — eivät tohtineet
lähettää sitä tänne; pelkäsivät että me sen varastamme, vaikka kapine
ei ole kahdenkymmenen kreutzerin arvoinen. Minun piti lähteä sinne
panemaan vartta paikoilleen.
— Sehän olisi kauheata! — huudahti Wibra kalveten.
Pormestari hymyili voittoisasti.
— Senpätähden sanoin sinulle jo, veikkonen, että meidän on ennen
kaikkea päästävä sateenvarjosta selville.
— Mennään oitis! Mennään hakemaan kirkkoherraa!
Maa ihan poltti hänen jalkojensa alla. Hän oli jo saavuttamaisillaan
perintönsä ja nyt se taas uhkasi haihtua kuten virva, joka vaeltajaa
peräänsä eksyttää.
Helppo oli tavata kirkkoherraa, hän kun paraikaa syötteli kyyhkysiään
lakan luona.
— Pyhä isä, — puhutteli häntä Wibra, joka jo eilen illallispöydässä oli
tullut sinuksi tulevan lankomiehensä kanssa. — Pormestari haluaisi, kun
kerran on täällä, nähdä teidän kuulua sateenvarjoanne. Saako?
— Kyllä. Ja oitis huusi hän Adameczin leskelle, joka paraikaa kyni
kanaa portailla:
— Tuokaahan tänne kirkon avain!
Eukko pyörähti noutamaan avainta, ja pastori käyden edellä vei
vieraansa kirkkoon, sen viileiden holvien alle, ohi ajan tummentamien
penkkirivien.
Miten kauniit ovatkaan nämät yksinkertaiset maalaiskirkot ja kaikki,
mitä niihin kuuluu! Nurmikko kirkon ympärillä, punaiset, vihreät ja
monen muun väriset kirkkoliput sisässä ja penkkien kulmissa lempeiden
naispyhimysten, pyhän Barbaran ja pyhän Rosalian kuvat riippumassa
nauhoistaan. Miten monta pyhää legendaa yhdessä! Taivaan asujat ovat
tuodut tänne _puolitiehen_ — kirkko on näet puolitiessä taivaaseen
— missä he voivat olla yhdessä täällä maan päällä elävien kanssa.
Kuorissa pääalttari, lapsille pähkinöitä jakelevan pyhän Nikolauksen,
Glogovan _tähänastisen_ suojeluspyhimyksen kuvineen. — Sanoin,
tähänastisen, sillä viime aikoina on pyhä Pietari alkanut hänen
leipänsä perään kurkotella. — Vasemmalla vihkivesiastian kohdalla
Kristuksen kuva, oikea ruususeppele orjantappurakruunun päällä. Siinä
rukoili nuori pappi sinä päivänä, jolloin Billegi Máté toi orvoksi
jääneen Veronkan hänen luokseen. Kaikki on täällä niin hiljaista ja
majesteetillista; rauhaa ja lohdutusta henkivät nuo vakavat seinätkin
sekä pyhänsavun tuoksu vielä nytkin, aivan kuin se ei olisikaan
sunnuntaista lähtien haihtunut; yhtyneenä liinatukkaisten Glogovan
tyttöjen resedakimppujen tuoksuun se täällä viihtyy ja liitelee,
yläikkunoista sisään hiipivien auringonsäteiden kimaltelevilla
harjoilla.
Kaikilla täällä on oma historiansa; nuo paksut koreat vahakynttilät
osti Domanyik Miklósén leski Jumalalle — kun Jumala korjasi luokseen
hänen miehensä. Käsi kättä pesee, niin sitä luulisi, mutta asia ei ole
niin, sillä tuon kauniin alttariliinan oli Gongolyn emäntä valmistanut,
ja kuitenkin hän sitte hukkui, — Jumalaa ei näet voi lahjoa.
— Tänne, tänne, herra, sakastiin!
Astuttuaan sisään he sen oitis huomasivat; siellä oli papinpaitojen ja
messupukujen joukossa Gregorics Pál vainajan vanha sateenvarjo, vanha
tuttu haalistunut punainen kangas, vain hopeinen varsi __ voi, tuo
hopeinen varsi upeili siinä niin vieraana.
Ikäänkuin jäykistyneenä Wibra katsoa tuijotti siihen, kykenemättä sanaa
sanomaan. Hän tunsi kohtalon olevan vastassaan. Paholainen kulki hänen
perässään kehoittaen: Lähde, lähde perintösi perään; toinen paholainen
kulki hänen edellään, maanitellen: Tule, tule täällä se on. Mutta onpa
kolmaskin paholainen, vielä virkumpi, pääsee keskimmäisenkin edelle
määränpäässä hääräämään, ja kun saapuu sinne, virkkaa se ilkeästi
virnistellen: Täällä on tyhjää.
Sztolarik säilytti malttinsa, alkoi vain tarkoin tutkia sateenvarjon
vartta, aivan kuin sen taiteellista tekoa ihastellen.
— Onko tässä aina ollut tämä varsi? — hän kysäsi.
— Eipä niinkään! Tämä on kokonaan hopeata. Beszterczen Huszák, joka sen
valmisti, on etevä mestari. Katsokaa, miten aistikas, miten tyylikäs.
Eikö olekin mainio kapine? Seurakuntalaisen! minut viime vuonna sillä
yllättivät kylpemästä palatessani. Siitä vanhasta oli luinen kahva
särkynyt, jotta sitä tuskin saattoi käyttää. Se on erään Klincsok
Istvánin ansio, hän kun alotti rahankeräyksen. On niitä sentään vielä
uskovaisia kristityitä ihmisiä.
Sitte kääntyi hän Wibran puoleen.
— Kyllä tulet tämän Klincsokin vielä tuntemaan. Hän on todellakin
kunnioitettava mies.
Wibra olisi halunnut lähettää hornaan tuon kunnioitettavan Klincsokin,
ja olisipa hän saanut sinne seuraakin, sillä jo taas oli siellä hänen
selkänsä takana tuo ensimäinen paholainen kiihottamassa: Lähde hakemaan
perintöäsi.
— Mutta varmaan on pidetty tallella se vanhakin varsi? — hän kysyi
uusin toivein.
— Ei ole, — pappi vastasi, — se oli tavallinen puukeppi; muistaakseni
Adameczin leski sen silloin pyysi Veronkalta omakseen.
Johan se keskimäinen paholainen puhui papinkin kautta. "Sateenvarjon
varsi on Adameczin leskellä."
Pormestarikin tuli uteliaaksi:
— Kuka on se Adameczin leski?
— Vanha emännöitsijäni, joka vastikään toi avaimen.
Sztolarik purskahti ääneensä nauramaan, — nauroi niin että silmät
kyyneltyivät. Kirkon seinätkin ja holvit kaikuivat, koko kirkko tuntui
nauraa hohottavan.
Kun olivat saapuneet ulos kirkosta ja pappi oli mennyt viemään sisään
avainta, otti Sztolarik esiin silkkipaperiin käärityt sormukset ja
painoi ne Gyurin kouraan, tyynen leikillisesti lausuen:
— Äskeisen ajatusjuoksusi mukaan on sinun nyt siis naitava Adameczin
leski. Mene ja kihlaa hänet kohta, tässä sormukset!
Wibra ei vastannut sanaakaan tuohon karkeaan pilaan, vaan riensi
epätietoisuuden kiihottamana suoraa päätä keittiöön, missä Adameczin
leski paraikaa paistoi lettusia hellan ääressä.
— Kuulkaas, mihin olette pannut kirkon sateenvarjon vanhan varren?
Adameczin leski paistoi ensin valmiiksi lettuset, nosti ne varovasti
vadille, missä niitä oli ennestään aimo läjä ja kääntyi sitte vasta
katsomaan kuka häntä puhutteli.
— Sitä vanhaa varttako kysytte, kulta kunnioitettava herra?
Asianlaita on niin, että lapsenlapseni, pikku Matyko sairastui viime
vuonna... Juuri kaalin kypsymisen aikana, saattoipa se olla vähän
aikaisemminkin...
— No olipa milloin tahansa!
Adameczin leski kaatoi rauhallisesti uutta taikinaa paistinpannuun.
— Tuota noin... Matykosta puhuin. _Pahat silmät_ olivat sen häneen
panneet. Pikku Matyko on suloinen lapsi...
Wibra polki kärsimätönnä jalkaa.
— Vai ette sano, missä se on?
— Tuollahan se syö nurkassa.
— Sateenvarjon varsiko?
— Ei, vaan Matyko.
Todellakin kyykötti siellä vesikorvon kupeella ylösalasin käännetyllä
taikinakaukalolla sinisilmäinen, likanaamainen slovakkilaispoikanen,
leikkien herneiden kanssa, posket vielä pullollaan, kun oli työntänyt
suuhunsa kokonaisen lettusen.
— Perhana teidät vieköön, eukko! Oletteko kuuro vai mitä? — kivahti
asianajaja. — Minä kysyn sitä vanhaa sateenvarjon vartta.
Adameczin leski pudisti suuttuneena päätään.
— Siitähän minä tässä puhunkin... pahat silmät olivat, kuten sanoin,
saaneet Matykon sairaaksi, pienokainen oli jo ihan menemäisillään;
ainoa lääke oli, kulta kunnioitettava herra, panna kolme palavaa
kekälettä lapsen, juomaveteen ja juottaa sitä sille kolmena päivänä.
Mutta herranen aika, ei auttanut sekään, eipä väinkään auttanut, lapsi
sairasti ja kävi huonommaksi päivä päivältä. Sydämeni oli pakahtua sitä
nähdessäni, sillä minulla on sangen hellä sydän, sen kirkkoherrakin
tietää...
— Antakaa minunkin se tietää ja palatkaa jo Jumalan tähden asiaan.
— Siinähän jo olen, pyydän nöyrimmästi, sillä siihen aikaan tehtiin
uusi varsi pyhään sateenvarjoon, ja meidän neiti, tuo hyvä sielu,
lahjoitti minulle sen vanhan varren. Noh, sanoin, parahiksi Matykolle,
tästä pyhästä puusta kolme kekälettä ja jos ei sekään auta, silloin
Matyko otetaan pois ja hänestä tulee taivaan sotamies.
Eukko ihan heltyi ajatellessaan että pikku Matykosta olisi voinut tulla
taivaan sotamies; kyyneleet valuivat pitkin poskia, — kunpa vain ei
niitä olisi tipahtanut lettutaikinaankin.
— Adameczin leski! — huudahti Wibra mielenliikutuksesta värisevällä
äänellä. — Ettehän vain ole polttanut sitä sateenvarjon vartta?
— Ka, mistäpä muuten olisin ottanut ne kolme kekälettä, jos en olisi
sitä polttanut?
Wibran täytyi nojata seinään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissään,
vimmatusti kiersivät ympyrässä lautaset, pannut, astiat ja
hellanreijästä nousi korkeassa tulenliekissä jälleen tuo kolmas
paholainen, joka määrän päässä virnisteli: Täällä on tyhjää.
Yhtäkkiä tarttui joku kädellään hänen olkapäähänsä. Se oli Sztolarik.
— Oli, ei ollut, mutta älä ole allapäin, veikkonen. Niin on kohtalon
tahto ja sillä hyvä. Tästälähin et ainakaan aja turhia haaveita takaa,
vaan luotat omaan kykyysi. Ja usko pois, sekin jotain maksaa.
PIKKU VERONKA.
Turhaan Sztolarik koetti Wibraa lohdutella. Helppo on saarnata että
maalliset tavarat vieroittavat ihmisiä taivaallisista; hyvät on silti
ne maallisetkin tavarat.
Kun meiltä kuolee rakkain lapsemme, tulee aina perheeseen joku erittäin
viisas ystävä lääkitsemään surusta murtunutta sydäntämme sanelemalla
ettei muka tiedä mitä olisi lapsesta tullut, olisi saattanut kuolla
vielä vaikka hirsipuussa, parempi oli että hänen näin kävi. Mutta silti
ei tuo viisaus ole kyennyt ainoatakaan kyyneltä kuivaamaan, siksi
heikko se on sydänsuruun verraten.
Sztolarik siinä puhui paljokin, mutta Wibran mieltä karmi ajatus että
hän ei koskaan tule omistamaan herrashovia englantilaisina puistoineen
ja mitä muuta semmoiseen kuuluu; koko maailma näytti aivan toiselta,
sangen surulliselta.
Kyllä se silti oli ennallaan. Aika kulki edelleen, aivan kuin Adameczin
leski ei olisi vanhaa sateenvarjon vartta polttanutkaan. Pappilan
ruokasalissa seinäkellon viisari joutui roomalaisen kakkosen kohdalle,
jolloin se alkoi soittaa muuatta säveltä, piiat kattoivat pöydän
päivälliseksi. Adameczin leski toi liemivadin sisään, kirkkoherra nouti
vieraansa, kutsui heidät ruokasaliin, asettaen heidät istumaan toisen
toiselle, toisen toiselle puolen madame Krisbayta, kun hän yhtäkkiä
huomasi että Veronkaa ei ollut missään.
— Juuri sitä minäkin aioin kysyä, — virkkoi madame. — Eikö hän
ollutkaan teidän kanssanne?
— Minä taas luulin, — kirkkoherra vastasi, — että hän oli teidän
luonanne.
— En ole nähnyt häntä kahteen tuntiin.
— Emme mekään.
— En minäkään.
— Ehkä hän on keittiössä?
Nyrpein katsein madame Krisbay nousi kunniasijaltaan pöydän päästä
noutamaan sisään Veronkaa, mutta tuli kohta takaisin, olkapäätä
kohauttaen.
— Eipä ole nähty keittiössäkään.
— Tämäpä vasta merkillistä, — ärähti kirkkoherra ja juoksi itse ulos,
komentaen palvelijoita kiireesti etsimään neitiä puutarhan joka
sopesta, missä hän varmaankin piileskeli, romaania lukien.
Adameczin leski siellä kyökissä päivitteli että ruoka jäähtyy ja
laitokset pilaantuvat.
— Ruvetaan syömään, — kirkkoherra komensi, — ken ei ole kotona, olkoon
syömättä. Emmekä me voi antaa vieraamme tässä odotella, varsinkin kun
hän vielä aikoo lähteä kotiin tänään.
Toisensa perään kannettiin siis ruokia esiin, lientä, hirssiputinkia
hanhenpaistin kanssa, kaalikäärylöitä, mainiosti täytettyjä, jotta
kuningaskaan ei parempia saa; niinikään porsaanpaistia, lettusia. Mutta
Veronka oli ja pysyi kadoksissa. Päivällistä syötäessä tuli Hanna
ilmoittamaan ettei häntä ole löydetty mistään.
Wibra istui pöydässä jäykkänä kuin tammenterho; hänen kasvonsa olivat
kalpeat kuin kuolleen.
— Ehkäpä hän on nukahtanut mehiläishuoneessa, — huomautti kirkkoherra,
— taikka on ehkä (hän epäröi hetkisen, jatkaisiko vai ei), ehkä on
teidän välillänne jotain tapahtunut.
Hän loi Wibraan tutkivan katseen.
— Meidänkö välillämme? Ei, ei mitään, — vastasi Wibra kylmästi.
— Juokse siis, Hanna, uuteen taloon ja pistäy mehiläishuoneessakin.
Ja me maistakaamme, hyvät herrat, älkäämme antako häiritä itseämme.
Hän on vielä lapsi ja voipi saada yhä uusia päähänpistoja. Ehkä on
nytkin lähtenyt juoksemaan jonkun perhosen perään. Maistakaa, herra
pormestari, tätä punaista viiniä, tehkää hyvin!
Hän ei sentään niinkään paljon rohkaissut vieraitaan kuin itseään. Hän
istui siinä kuin neuloilla, huolestuneena ja puhellen hajamielisesti.
Pormestari uteli, oliko aikainen kevät tehnyt hyvää vuoden
kasvullisuudelle ja missä määrässä.
— Oli kaksikin, — pappi vastasi.
— Onko kirkkoherralla useampia sisaria?
— En tiedä.