näkyä Glogova laakson pohjasta valkoisille pikkutaloineen. Mutta tämäpä
vasta oli kehnoa tietä, käyrä kuin paholaisen sielu, täynnä uurteita ja
paikoin niin kapea, että ajopelit tuskin kulkemaan mahtuivat, pyörät
kallioseinää harasivat.
János käänsi päätään, korvallistaan kovasti kynsien:
— Liisterattaat pitäisi olla tässä maassa!
— Liistekö? Mutta nelipyöräiset meillä nyt on, — olemme siis näillä
vaarassa. Sitä János tahtoi noin kautta rantain isännällensä ilmoittaa.
Tuon tuostakin hänen täytyi astua alas joko vauhtia pidättämään tai
työntämään, hevosten täytyi astua vain käyden. Välistä oli sola niin
syvä ettei näkynyt muuta kuin taivas. — Linnun teitä täällä pitäisi
liikkua, — János murisi.
— Ette pidä seudusta?
— Kovin on sen muoto rokonarpinen — arveli János; — täältä ei pidä
mennä naimaan!
Wibra säpsähti. Olisikohan tuo jo jotain huomannut?
— Miten niin, János?
— Sentähden kun entinen isäntäni, se parooni — János oli ennen
palvellut eräällä paroonilla Sárosin komitaatissa — aina sanoi
pojilleen, ja hän oli viisas herra: "Älkää milloinkaan menkö naimaan
semmoisesta paikasta, missä ei ole hyttysiä, missä ilma on raikas ja
missä terveysvettä kasvaa."
Tälle jutulle jo Veronkakin alkoi nauraa samoin kuin Wibra.
— Aito sarosilainen ajatustapa. Mutta näetkös, nyt olet saanut neidon
suuttumaan.
— Minä jään siis vanhaksi piiaksi? — päivitteli Veronka leikillään.
János inttämään käsin jaloin vastaan.
— Voi neiti kulta, ettehän te, ette suinkaan te, jos vain...
Mies aikoi sanoa jotain erittäin koreata, jäi vain hetkiseksi etsimään
sopivia sanoja, mutta Jumalan tahto oli, että hänen piti ruveta
ankarasti kiroilemaan, sillä juuri sillä hetkellä tarrautuivat eräässä
käänteessä ajopelit ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja niiden etuosa
vajosi aimopyöräyksellä maahan.
— Voih, koira vieköön sentään! Etuakseli katkesi.
Naiset säikähtivät, Wibra hyppäsi alas tarkastamaan akselia. Se oli
todellakin poikki vasemmalta puolen.
— Mitä nyt tehdään? — János päivitteli. — Johan sanoin että täällä
pitäisi liikkua linnun teitä, ei edes jalkaisin saati rattain.
— Ei se mitään, — vastasi Wibra jota ei edes sata katkennutta akselia
olisi nyt voinut saada huonolle tuulelle. — Tänne kirves! Pidä sinä
sillä aikaa hevosia, minä menen ja hakkaan tuolta tukipuun akselin alle.
Kuskinistuimen alla oli lyhytvartinen kirves; sen hän otti käteensä,
koettaen rauhoittaa naisia vakuuttamalla, että hän pian tuon vian
korjaa — joutava pikkuseikka tämä, — hyppäsi yli aitauksen ja harppasi
läpi metsämurattia sikin sokin kasvavan pensaikon puita kohden.
Mutta puitakin oli täällä niin harvassa kuin hiuskarvoja vanhan
ukon päässä. Tuossa yksi hoikka koivu, sitte joukko pähkinäpuita
ja orjantappurapensaita. Sitte taas ei mitään, sitte siellä täällä
vanha puu, aivan kuin olisi joku karannut metsä ne sinne unhottanut.
Eihän tuo punasenruskea joukko ole oikeata maaemon pintaakaan, kaikki
kasvivoima on siitä pois palanut, eihän se kasvakaan muita kuin sieniä
ja orvonkukkia. Nämät ovat karua seutua nämät Glogovan vuoret.
Kunnollista tukipuuta oli vaikea löytää. Mikä oli liian paksu, mikä
liian heikko; hänen täytyi edetä loitommaksi. Jo oli kierrettävä muuan
maanhalkeama, sitte hypättävä yli erään veden uurtaman ojan. Hän joutui
niin kauas, että ajopelit aivan katosivat hänen näkyvistään, vain
Veronkan punainen päivänvarjo sieltä häämöitti kuin mikä suuri punainen
tatti. Viimein hän valitsi erään koivun, joka kasvoi yksin halkeaman
reunalla. Vitakseksi se oli jo liian suuri, mutta tukipuuksi liian
pieni. Oikea tyttöletukka puiden seassa, lupaava, kaunis kasvultaan.
Mutta ei auta. Kuoleman oma olet, letukka! — Hän iski siihen kirveensä.
Mutta tuskin oli ehtinyt paria kertaa lyödä kirveellään, kun kuului
ääni: Auttakaa, auttakaa!
Wibra sävähti ja katsahti taaksensa. Kuka huusi? Ääni tuntui tulevan
läheltä, mutta ketään ei näkynyt läheltä eikä kaukaa, vaikka saattoi
nähdä hyvän matkan ympärilleen. Taas kuului avunhuuto kumeasti, aivan
kuin maan alta. Nyt kuului jo selvästi, että halkeaman pohjasta joku
huusi apua.
Wibra alkoi juosta pitkin halkeaman reunaa.
— Täällä ollaan! — hän huusi. — Kuka olet? Mikä hätänä?
— Täällä olen, — kuului äskeinen ääni halkeaman pohjasta, — auta minua,
jos lienet kristitty ihminen.
Wibra tähysti halkeamaan ja näki syvällä sen pohjalla herrasmiehen
kyyristelevän, mutta ei kumminkaan voinut tarpeeksi tarkkaan nähdä
miestä, sillä oli vaarallista astua aivan lähelle halkeaman löyhää
reunaa.
— Mitä kummaa! Miten olette sinne joutunut?
— Putosin tänne eilen illalla, — mies valitti.
— Mitä, jo eilen illalla? Ettekä pääse pois?
— En pääse, kun ei ole mihin tarttua, jos saan kiinni jostain
pensaasta, niin se irtaantuu juurineen maasta ja minä putoan takaisin.
— Saakeli! Tehän olette huonossa asemassa! Eikö kukaan senjälkeen ole
tästä mennyt ohi?
— Ei kukaan. Olin jo valmistautunut kovimman kohtalon varalle, kun
kuulin kirveen iskuja läheltä. Kiitos siitä Jumalalle. Auttakaa minua
hyvä ihminen, ken lienettekin, niin minä teidät palkitsen.
— Aivan kernaasti. Tietystikin. Mietin tässä vain keinoja. Entä jos
laskisin sinne pitkän puun, voisitteko kiivetä sitä myöten ylös?
— Kovin olen käynyt heikoksi unettomuuden ja nälän vuoksi, — vastasi
paljosta huutamisesta särkynyt ääni kuilusta.
— Mies rukka! Odottakaa!
Wibran mieleen tulivat omenat, jotka Mravucsánin rouva aamulla oli
pistänyt hänen taskuunsa.
— Halloo! Tarkatkaa! Heitän täältä parisen omenaa, kunnes keksin jonkun
muun keinon.
Hän otti esiin omenat ja heitti ne toisensa perään halkeamaan. Yhtäkkiä
hän kuitenkin säpsähti. Voi, siinähän meni Veronkankin omena. Entä jos
vielä suuttuu.
— Joko löysitte?
— Jo. Kiitoksia.
— Älkää sentään syökö sitä punaista, sillä se ei ole minun.
— En syö.
— Te olette nähtävästi sivistynyt ihminen?
— Olen Glogovan kirkkoherra.
Äimistyneenä peräytyi Wibra muutaman askeleen. Herra Jumala; Glogovan
kirkkoherra! Eipä oltu vielä kummempaa kuultu.
— Kohta tulen teitä auttamaan, herra pastori; odottakaahan hetkinen.
Hän juoksi oikopäätä ajopelien luo, jotka seisoivat alallaan siellä
solassa, jyrkät, paljaat kallioseinät kummallakin puolen. Seutu näytti
täältä kahtia halkaistun valmunnupin sisäpuolen kaltaiselta. Hänen ei
tarvinnut mennä edes perille asti, vaan jo etäämpää hän huusi kuskille:
— Riisu joutuin ohjat valjaista ja tuo tänne; hevoset saat sitoa
johonkin kiinni.
János totteli, mutta kovasti muristen ja korvallistaan kynsien. Hän ei
mitenkään osannut arvata, mitä oli tapahtunut ja mihin näitä vehkeitä
tarvittaisiin. Hän oli tosin kuullut joskus kehruutalkoissa sadun,
miten kerran muuan jättiläinen oli valjastanut karhun rattaittensa
eteen metsässä. Semmoiseenko nyt ehkä näitä ohjia tarvitaan?
Samapa se. Tarvittiin mihin tarvittiin. Hän heitti ne olalleen ja
läksi astumaan isäntänsä perässä halkeamalle. Siellä sidottiin ohjat
etupäästä yhteen ja laskettiin ne kuiluun.
— Tarttukaa nyt näihin, kirkkoherra, niin me kahden hilaamme teidät
ylös!
Pappi teki kuten käskettiin; ponnistaen viimeiset voimansa hän tarttui
ohjiin ja vaikka kuilun jyrkkä seinämä nytkin vieri hänen jalkojensa
alta, pääsi hän kuitenkin onnellisesti maan pinnalle.
Mutta minkä näköisenä! Yltänsä pölyn ja lian peittämänä, kasvot öisestä
valvonnasta raukeat ja mies muutenkin lopen uupunut ja nälissään.
Tuskin oli hän enää ihmisen näköinen. Me — nimittäin minä ja lukijani,
— jotka viimeksi näimme hänet nuorena miehenä, saisimme turhaan odottaa
nyt näkevämme silloisia kauniita, miehekkäitä kasvoja, sillä hän oli
nyt parrakas ukko ja hänen tummanruskeisiin hiuksiinsa oli ilmestynyt
valkeita haivenia. Vasta lähemmin tarkatessa voi huomata vanhoja
tuttuja piirteitä. Yksi piirre oli sentään entisellään, nimittäin
hyväntahtoisuus ja lempeys, joka ikäänkuin sädehti noista kapeista
ja totisista papillisista kasvoista. Hän hämmästyi nähdessään nuoren
hienosti puetun herrasmiehen edessään. Sehän oli todellinen ihme täällä
Glogovan metsänlaidassa.
Ah, miten voinkaan teitä kiittää hyväntahtoisuudestanne! — hän huudahti
hartaudella, jossa oli jonkunverran saarnatuolin tuntua.
Hän astui nyt muutaman askeleen ojaa kohden siinä peseytyäkseen, mutta
jalat horjuivat; hän tunsi kovia tuskia vyötäisissään.
— Olen kai langetessani loukkautunut, koska en saata kävelläkään.
— Nojatkaa minuun, rakas kirkkoherra! — Wibra kehoitti. — Onneksi eivät
minun ajopelini ole kaukana. Hakkaa sinä János tueksi tuo puu, sillä
aikaa kun me hiljaa kävelemme.
Hiljaa sitä todella mentiin. Pappi ei kyennyt oikein liikuttamaan
vasenta jalkaansa ja kompastui tuon tuostakin maasta koholla oleviin
puun juuriin, joita oli punoutunut joka taholle kuten turkin sulttaanin
nimikirjoitus, — nähtävästi oli metsää siellä maan alla vielä säilynyt
koskematonna. Muinaisten suurten puitten paikalla täällä muuten nyt
kääpiöt vallitsivat; pähkinäviidat, koisot ja parisen muuta vaivaista
vesaa. Eräällä niistä oli edes kauniit vaaleanpunaiset kukat, joita se
osasi ylpeästi leyhytellä, mutta toiset niistä olivat vain ihmisten
tiellä kulkiessaan.
Vaunut olivat siksi etäällä, että he ehtivät yhtä ja toista
keskustella, täytyipä kirkkoherran levätäkin muutamia kertoja tien
varressa.
— Mutta sanokaahan kirkkoherra, miten jouduitte tänne yöllä ja yksin?
Tämä alkoi nyt kertoa miten oli eilen odottanut kotia sisartaan, joka
oli lähtenyt rautatieasemalta noutamaan kotiopettajaansa. Kun ei heitä
alkanut kuulua oli hän käynyt levottomaksi ja lähtenyt illansuussa
kuten monta kertaa ennenkin metsäpolkua heitä vastaan. Hän oli
astunut yhä edemmäksi, tähystellen yhä enemmän huolissaan kunnailta
tielle ja illan pimettyä kuunnellen eikö jo ala rattaitten ratinaa
kuulua. Silloin tuli hänen mieleensä, että he olivatkin saattaneet
kääntyä pitemmälle mutta paremmalle tielle, joka Uhlyavnan kautta vie
Glogovaan. — Veronka — niin on sisareni nimi — mielellään matkustaa
metsien siimeksessä. Varmaan on hän niin tehnyt nytkin. Ja siinä
tapauksessa ovat he jo aikaa olleet kotona, kun minä täällä olen
huolissani. Parasta siis kääntyä kohta takaisin, ja onnettomuudekseni
poikkesin, ollakseni pikemmin kotona, eräälle oikopolulle. Pahanhengen
kiire teki minulle tepposen, astuin pimeässä harhaan ja putosin kuiluun.
— Sisar parkani, — hän huoahti, miten hän nyt minua sureekaan!
Wibra halusi kaikin mokomin ilahuttaa papin alakuloista mieltä.
— Kyllä neiti pian rauhoittuu, sen takaan, ja toivutte tekin,
kirkkoherra, kun saatte vähän nukkua. Parin kolmen päivän perästä on
tämä kaikki, uskokaa minua, tuntuva vain hauskalta seikkailulta.
— Mutta joka olisi voinut päättyä kauheaan kuolemaan, jos ei Kaitselmus
olisi teitä sinne johdattanut.
— Varmaan oli se Kaitselmuksen työtä. Akseli katkesi minulta tiellä;
muutenhan en olisi tänne joutunutkaan.
Heltyen nosti pappi silmänsä taivasta kohden.
— Vaikka eläisin sata vuotta, en unhottaisi teidän hyväsydämmisyyttänne
rukoillessani puolestanne. Mutta voi minua kiittämätöntä; enhän ole
vielä kysynyt nimeännekään.
— Wibra György.
— Beszterczen kuuluisa asianajajako? Herranen aika, vielä noin nuori!
Iloitsen saadessani antaa kättä kunnon miehelle, jota koko Beszterczen
kaupunki kehuu, mutta monin verroin enemmän iloitsisin, jos nyt teidän
etevän miehen sijassa olisi tässä edessäni pelastajanani joku köyhä
vaeltava ylioppilas, jota voisin soveliaasti palkita. Miten voinkaan
teille osoittaa kiitollisuuttani? Ettehän te minulta mitään ottaisi...
Wibran huulilla väikkyi viekas hymy.
— Vielä kysytte! Ettekö tiedä että asianajajat ovat sangen ahneita?
— Ah! — puhukaa, puhukaa! — Pappi vilkaisi epäröiden ja epäilevästi
vieraan silmiin. — Todellakin? Ettehän vain laske leikkiä?
Asianajaja ei heti vastannut. Ääneti astuivat he muutaman askeleen
kummulle erästä salaman halkasemaa villiä päärynäpuuta kohden, samalla
ajopeliä läheten.
— Niin, — hän vastasi hiljaa, miltei vapisevin äänin, — ottaisin teiltä
kernaasti jotain.
— Puhukaa, pyydän, vain empimättä!
— Tuli mieleeni että tuolla minun vaunuissani on jotain teidän omaanne.
— Teidänkö vaunuissanne?
— Te ette vielä siitä tiedä, mutta minut se tekisi sangen onnelliseksi.
Pastori ojensi innokkaasti molemmat kätensä.
— Olipa mitä ikinä, niin saatte.
Tuokiossa olivat he jo päärynäpuun juurella.
— Tuolla vaununi!
Pastori katsoi sinne; punanen päivänvarjo pisti ensin hänen silmiinsä,
mutta sitte myös olkihattu valkoisine kukkineen ja sen alla säteilevät
naisen kasvot. Kaikki oli hänelle aivan tuttua, päivänvarjo, hattu,
kukat, kasvot.
Hän sävähti, aivan kuin olisi unta nähnyt; sitte huudahti hän,
asianajajan käsivarteen tarttuen:
— Herra Jumala, minun Veronkani!
Asianajaja hymyili hiljaa, painaen päänsä alas papin edessä ja kätensä
rukoilevasti yhteen liittäen.
— Taikkapa teidän Veronkanne, — oikaisi pastori lempeällä äänellä; —
jos vain niin tahdotte.
Nyt tunsi Veronkakin jo veljensä, hyppäsi alas vaunuista ja juoksi
nopeasti hänen luokseen, iloisesti huudahtaen:
— Täällä ollaan. Ei hätää mitään. Voi, miten lienetkin ollut
huolissasi. Mutta ajopelimme särkyivät. Voi, kunpa olisit nähnyt meidän
hevosiamme. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Toinpa myös madame
Krisbayn.
Pastori syleili siskoaan. Oli muuten iloissaan, kun tämä ei vielä
tietänyt mitään hänen kohtalostaan. — Kunnon mies tämä Wibra, kun ei
ruvennut lasta säikäyttämään.
— Hyvä, hyvä sydänkäpyseni; kerrot sitte toiste kaikki järjestään.
Mutta Veronka tahtoi kertoa kaikki yhtä haavaa, vaunujen särkymisen
Bábaszékissa, Mravucsánin illalliset — niin, Mravucsán setä lähetti
terveisiä, — kotimatkan seikkailut, korvarenkaan katoamisen ja
löytymisen...
Kirkkoherra, joka vähitellen alkoi käsittää asian laidan, keskeytti
leikkisästi:
— Mutta oletko sinä antanut kunnialliselle löytäjälle mitään palkintoa?
Neito hämmästyi tästä odottamattomasta kysymyksestä; hän pysähtyi kuten
pyörivä rukki, jonka pyörään on kalikka pistetty.
— En toki. Miten niin? — hän vastasi mitään aavistamatta ja hämillään.
— Eihän se sovi, eikä hän ole mitään halunnutkaan.
— Sepä kumma, ja minulta hän jo pyysi.
— Mahdotonta, — Veronka tokasi, syrjittäin Wibraan vilkaisten. — Jokin
omituinen, sanoin selittämätön epäilys alkoi kyteä hänen mielessään. —
Ja mitä hän pyytää? — hän lisäsi epävarmalla äänellä.
— Hän pyytää paljo.
— Niinkö? — soperti neito kalveten.
— Hän pyytää takaisin löytämäänsä korvarengasta, mutta omistajineen
päivineen, — vastasi veli juhlallisesti. — Ja minä hänelle jo lupasin.
Veronka painoi päänsä alas, aivan kuin olisi kaula katkennut, kasvot
lensivät tulipunaisiksi, rinta kohosi kuin kuumeessa, sieraimet
alkoivat värähdellä... Voi, jo pillahtaa itkemään!
— Etkö vastaa mitään? Teinkö hyvin luvatessani? Mitä? Vastaa, Veronka!
Wibrakin astui luokse, pyysi nöyrästi ja arasti:
— Neiti Veronka, pyydän, vain yksi sana!
Neito peräytyi arastellen vanhan päärynäpuun alle, jonka muuan myrskyn
murjoma oksa riippui melkein maassa asti ja osaksi hänet peitti.
— Voi, minua niin hävettää, — hän sopersi tuskin kuuluvasti, — minua
niin hävettää...
Hän ei puhunut enää sanaakaan, ei niin luotua sanaa, — pillahti vain
itkemään. Tuulispää nyt alkoi aika lailla ravistella vanhaa puuta, joka
kuuliaisesti sirotteli hänen päälleen ja puvulleen vaaleanpunertavia
kukkasiansa, kenties viimeisiään, joita oli kyennyt vanhoilla
päivillään kantamaan.
KOLME KEKÄLETTÄ.
Te istutte siellä vaunuissa, madame, ettekä tiedä mitään koko asiasta;
tunnette vain että teidän on nälkä. Teidän haltuunne uskottava
tyttöletukka hyppää alas rattailta, juoksee tiehensä ja lentää jo
tuolla puun alla erään pitkätakkisen miesolennon kaulaan; siellä he
keskustelevat vilkkain elein ja säihkyvin silmin. Neitonen tulee
takaisin, iloisesti hypähdellen kuten karitsa ja punaisena kuin ruusun
nuppu, käsityksin sen nuoren miehen kanssa, joka eilen löysi hänen
korvarenkaansa. Tämä kaikki on aivan odottamatonta, kummallista. Sillä
aikaa kun vaunujen akseliin sidotaan tukipuu ja hevoset uudelleen
valjastetaan, astuu tuo pitkätakkinen mies, neitosen veli esiin ja
kuiskaa salaperäisesti: "Kasvattinne meni kihloihin!" — Herra Jumala,
milloin, missä? — Juuri nyt, tuolla puun alla.
Ah, madame Krisbay, tunnen hyvin että teidän nyt pitäisi mennä
tainnoksiin, osaksi hienona naisena jo pelkästä tuollaisesta
sanomasta, osaksi myöskin sen tähden kun olette joutunut tällaisten
kehittymättömien ihmisten pariin. Mutta kölninvesi-pullonne on syvällä
matkalaukussanne, josta syystä on paras olla tainnoksiin menemättä,
vain sydämellinen suuttumus riittäköön.
Puun alla kyllä kelpaa flirtata ja harjoittaa lemmenhaaveilua
kuutamoisina iltoina, mutta kosimiseen ja kihlaukseen on varsinkin
romaaneissa kauniisti kalustettu salonki sopivin. Neito silloin
karkaa ulos ovesta, jos on kaino, taikka polvistuu vanhempainsa tai
holhoojansa eteen saadakseen heidän siunauksensa, jos ei ole ylen
kaino, — mutta miten polvistua puun alla?
Kauheata! Puun alla! Laittomasti yhdessä eläjistä sanotaan: "he menivät
yhteen puun alla." — Mikä häpeä! Mitä tullaankaan heistä sanomaan?
Vaikka tosin eivät puun alla yhteen menneetkään, niin kuitenkin siellä
kihlautuivat! Sitähän on heidän mahdoton kieltää.
Näitä madame Krisbay ajatteli, mutta ei niin Veronka. Hän päinvastoin
aikoi jonakin kauniina päivänä tulla tänne uudestaan ikuistuttamaan
tuota vanhaa puuta luonnosvihkoonsa.
Vaunut sillaikaa vierivät hiljaa eteenpäin. Kuski ei enää mahtunut
rattaille, vaan antoi Wibra hänen kävellä jalkaisin perässä,
ottaen itse ohjat käsiinsä. Veronkan oli istuttava hänen viereensä
kuskinistuimelle. Herranen aika, mitä sanovatkaan ihmiset kylässä,
kun tämän näkevät! Kun oli päästy ulos vuorensolasta, missä oli
vuoroin jyrkänteitä, vuoroin suosilmiä, pistäytyi jälleen alhaalla
laaksossa esiin Bjelawodan joki, puikkelehtien kallioiden lomitse, ja
tästä lähtien se juoksi kaiken matkaa vaunujen rinnalla kuten mikä
mustalaispoikanen. Nyt juoksevat hyvällä tiellä hevosetkin nopeammin,
rattaat pyörivät hauskasti ja Wibra laskien ohjat höllälleen antaa
aatostensa liitää vielä kerran äskeisiin tapahtumiin... Eiköhän tämä
kaikki olekin vain unta? Ei, ei, istuuhan Veronka hänen rinnallaan
ja takana kirkkoherra Bélyi János mongertaen madame Krisbayn kanssa
gallialaisten kieltä. Niin, tämähän on täyttä totta. Senhän kaiken
voi nähdäkin. Uskomattomampaa kuin romaani ja kuitenkin totta. Eipä
olisi eilen uskonut, että hän oli ennen, kuin päivä ehtii toista
kertaa laskemaan, löytää perintönsä ja päälle päätteeksi puolisonkin.
Kaiken kaikkiaan neljänkolmatta tunnin asia. Eilen hän ei tähän
aikaan vielä tiennyt, oliko Bélyi Veronkaa olemassakaan. Ihmeellistä!
Hän alkoi lähemmin ajatella, miltä maailma silloin näytti ilman
Veronkaa. Käsittämätöntä, kun hän ei vielä eilen tähän aikaan mitään
sen suuntaista kaipausta tuntenut. Miten tämä voi olla mahdollista?
Nuo hiton pyörätkin niin vimmatusti ratisivat, ettei päässyt eilistä
olentoansa oikein tämänpäiväiseen vertaamaan... Todellakin ihmeitä!
Yksi legenda, nimittäin sateenvarjoa koskeva, oli särkynyt, mutta
toinen syntynyt sijaan. Taivas ja maa olivat ruvenneet ajamaan hänen
asiaansa, auttamaan häntä perintöänsä löytämään. Taivas oli lähettänyt
unen, maanhalkeama suojelijan.
Tämä suuri onni hänen sydäntänsä suloisesti hiveli: Tietäisitpä
neitonen, kuinka rikkaalle miehelle olet kätesi antanut!
Tämä ajatus häntä niin viehättävästi tuuditteli ja lohdutteli, jotta
hänen täytyi salaa hymyillä kuten valepukuinen kuninkaanpoika,
ajatellessaan: pianpa kullanmurunen sen saapi tietää.
Kopanyiczan kalliokielekkeen kohdalla tuli nyt yhtäkkiä näkyviin
Glogova pienosine taloineen.
— Perillä ollaan, — Veronka virkkoi.
— Missä päin pappila?
— Kylän toisessa päässä.
— Sanothan sitte, minne päin on käännyttävä, oikeaanko vai vasempaan.
— Kyllä, herra kuski; ajakaa vain suoraan eteenpäin.
Laventelituoksu tuntuu tänne tielle asti. Jo alkavat näkyä nuo tutut
pienet puutarhat säleaitoineen, suurine auringonkukkineen, rainnat
seivästen nenissä ja pesuvaatteet marjapensailla. Talojen porteilla
leikkivät lapset paitasillaan, ratsastaen särkyneiden korvojen
laitalaudoilla, pihassa hyppelee hevonen, kello kaulassa.
Kylä on muuten melkein autiona; ken vain kynnelle kykenee on
peltotöissä, hameväki taasen on saatuaan ruuan valmiiksi mennyt sitä
väelle viemään. Vain koulun edustalla on elämää ja vilinää, mutta
lapset eivät enää ole ulkomuodoltaan niin yhdennäköiset kuin ennen
opettaja Majzikin ollessa nuorempi; nyt niitä on tummia ja vaaleita,
laihoja ja vantteroita sekaisin ja unkariksi ne huutavat hyvää päivää
tulijoille.
Miehistä vain pomot kotona venyilevät. Siistin paanukattoisen talonsa
portailta Gongoly heiluttaa hattuansa. Mies on kauheasti lihonut;
semmoinen möhömaha, kuin olisi kymmenen vuotta raudoissa maannut, —
talonpoika näet vankeudessa tavallisesti lihoo. Pajan edustalla istuu
Klincsok, piippua imeskellen, sepän raudoittaessa hänen rattaillensa
pyörää.
— Minne nyt? — hän huudahtaa hilpeästi, viittilöiden käsin ja jaloin
kirkkoherralle. — Me jo valittiin toinen pappi! — Nähtävästi oli
pastorin viipyminen herättänyt seurakunnassa suurta huomiota.
Paljon olikin Glogova edistynyt: Tuolla kummulla Krizsanin talon takana
siintää pyhiinvaelluskappeli kaksintoista porrasaskeleineen. Ja miten
kauniin ja solakan peltikattoisen tornin ovatkin saaneet kirkkoonsa!
Losoncziin asti saa mennä, ennenkuin sen vertaista näkee. Losonczin
kirkon tornissa on sentään kukkokin.
Kylän keskeltä kohoaa majatalo, nimeltä Pyhä Sateenvarjo, sen takana
villiviiniköynnösten varjostamana silmiinpistävän kaunis, valkoinen
talo, aivankuin sokurista leikattu, takana hyvin hoidettu puutarha,
edustalla nuoria soreita silkkipoppeleja mahtavassa rivissä kuin
krenatöörit taloa vartioimassa.
— Kenen talo on tuo? — kysyi Wibra taakseen kääntyen.
— Vieressänne istuu sen omistaja.
— Niinkö? Teidänkö, Veronka?
Tämä nyökkäsi hiljaa ja kainostellen päätään.
— Siihen kuuluu vähänen ja huono maapalstakin, — lisäsi pastori
säyseästi.
Wibra murti halveksivasti suuta.
— Sitä me emme ainakaan täältä mukanamme vie. Setä sen saakoon. Eikö
niin, Veronka?
Sitte kääntyi hän uudestaan taakseen, lausuen pastorille:
— Veronkalla on niin suuret myötäjäiset, että ne riittäisivät
kreivittärellekin, mutta siltä ei tiedä kirkkoherra eikä hän itsekään.
Tätä salaperäistä lausetta jäivät miettimään sekä pastori että Veronka,
jotta eivät olisi huomanneet kotiin edes saapuvansa, vaan olisivat
antaneet Wibran ajaa ohi, jos ei Vistula olisi iloisesti haukahdellen
hypännyt heitä vastaan, jolloin portilla itkeskelevä Adameczin leskikin
kiljasi:
— Pyhä neitsyt Maaria, olet kuullut piikasi nöyrän rukouksen!
— Seis, pysähdytään! Olemme kotona. Aukaiskaa portti, Adamecz.
Leski pyyhki kyyneleensä, laski rukousnauhan kädestänsä rinnalleen
riippumaan ja meni aukaisemaan porttia.
— Onko päivällistä? — kysyi kirkkoherra kiireesti.
— Voi, eihän, mitenkä sitä olisi! Kellekäs sitä olisin keittänyt?
Kaikki uskoimme täällä että kirkkoherralle on tuho tullut. Herranen
aika, en ole tehnyt tultakaan. Ja mitäpä siitä? Kyynelvirroin olisin
sen kohta sammuttanut.
— Hyvä, hyvä, tiedän että olette minua murehtinut, tunnenhan hyvän
sydämenne, mutta menkää nyt laittamaan päivällistä ja joutuin, taikka
kuolemme tässä kaikki vielä nälkään.