oli painunut ja että hän vain kohteliaisuuden vaalimana siinä heidän
keskellään istui. Vihdoin päätti pormestari ratkaista asian ja puhui
kahvia juodessaan:
— Olisi parempi, jos kirkkoherra itse menisi neitiä etsimään. Ja olkaa
hyvä, käskekää samalla kuskini valjastaa, sillä tästä on aimo taival
Beszterczeen.
Kirkkoherra käytti kohta tilaisuutta hyväkseen, madame Krisbay samoin
pyysi anteeksi että hän poistui; tapaus oli siksi merkillinen, että
hänkin alkoi käydä levottomaksi.
Molemmat vieraat miehet jäivät yksikseen. Kumpikin istui vaiti
ikävissään. Seinäkello yksin siinä nakutti haavemaisesti.
Silmät selällään katseli Wibra liikkumatonna ja jäykkänä häkissään
kyyhöttävää kanarialintua. Sekin oli nyt siinä allapäin.
— Käske sinäkin valjastaa, — katkasi pormestari vihdoin äänettömyyden.
— Mennään yhdessä.
Wibralta pääsi huokauksen tapainen, jonka merkitystä ei ollut helppo
käsittää. Vaan kun hän myöskin pudisti päätänsä, näytti käyvän selville
että hän ei vielä aikonut käskeä valjastaa.
— Mutta onhan sinun lähdettävä täältä. Eihän meillä ole täällä enää
mitään tekemistä.
— Mahdotonta, sen sanon.
— Minkätähden?
— Ettekö huomaa että Veronka on kadonnut.
— Mitä sinä hänestä? Kadonnuthan on sateenvarjon varsikin.
Wibra löi suutuksissaan nyrkkiä pöytään niin, että lasit helisivät.
— Minä viis sateenvarjon varresta!
— Niinkö? Vaan senkö sijaan tytöstä? Ethän sinä äsken ennen päivällistä
niin sanonut.
Wibra kohautti olkapäätään.
— Se oli silloin! Silloin en vielä tiennyt.
— Ja nytkö tiedät?
— Nyt tiedän, — hän vastasi lyhyeen.
— Oh hoh! — puhui pormestari pisteliäästi,— milloinkas se Amor onkaan
päässyt sinuun sytyttämään tuota ihmeellistä tulta, sillä eihän tyttö
tuolla tavoin kadotessaan osoittanut sinua kohtaan mitään erikoista
mieltymystä.
— Juuri sen vuoksi tunnen tällä hetkellä hornan tuskia. Voi, uskokaa
minua, holhoojani, että perintöni katoaminen minusta nyt tuntuu ihan
pikkuseikalta.
Nuoren miehen tuska koski siihen määrään pormestariinkin, että hän
puhkesi vilpittömästi sanomaan:
— Sehän on aivan toista. Saakeli soikoon, sano sinä vain näin: Silloin
minäkin jään tänne. Tule, mennään mekin etsimään neitokaista, niin
saamme suoraan kysyä hänen mieltään.
Heidän tullessaan ulos oli pihalla jo aika häläkkä; kovimmin kuitenkin
Adameczin leski voivotteli, käsiänsä väännellen.
— Tiesin, tiesin, se siitä lopuksi tulee. Sadun keijukaiseen ei saa
sormin koskea, taikka haihtuu se kuin utu. Hoi, meidän pikku neitiä!
Hän oli Jeesuksen morsian; kun hänestä tehtiin kuolevaisen miehen
morsian, kutsui Jeesus hänet luokseen.
Sztolarik astui kiireesti hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
— Mitä sanoitte? Oletteko jotain kuullut?
— Karjapaimenen emäntä tässä vastikään kertoi, pyydän nöyrimmästi,
nähneensä aamupäivällä neidin astuvan, silmät itkusta punaisina, yli
niittyjen suoraan Bjela-Wodaa kohden... Herra Jumala, asiahan on selvä.
Keittiön ovella seisoskeli joukko naisia ja lapsia, jotka olivat
tapauksesta tiedon saatuaan sinne kerääntyneet; muuan heistäkin oli
nähnyt Veronhan puutarhan laidassa, mutta jo ennen kuin karjapaimenen
vaimo.
— Oliko hän surullisen näköinen? — Wibra kysäsi.
— Itki.
— Voi minua! — huoahti Wibra epätoivoissaan.
— Mennään etsimään, — pormestari kehoitti.
— Mistä?
— Ympäristöstä, sillä varmaan hän on jossain lähiseuduilla; kohta
saamme tietää, missä.
— Voi, eihän se ole niinkään helppoa, — Wibra huokasi syvään. — Vain
saduissa on sille varalle peilejä olemassa...
— Minä kokoan tänne kohta koko paikkakunnan!
Wibra pudisti epäilevästi päätään. Oliko herra Sztolarik mennyt päästä
pyörälle, kun aikoi tuoda tänne koko tämän rotkoisen paikkakunnan
laaksoineen, metsineen hakemaan Veronkaa. Herra Sztolarik todellakin
jotain semmoista ajatteli. Veronka on saatava esiin vaikka mistä, asiat
kyllä sitte itsestään selviävät.
— Missä kirkkoherra? — hän kysyi töllisteleviltä ihmisiltä.
— Meni pellavalikojen luo katsomaan, olisiko neiti sinne hukkunut.
— Missä on kellonsoittaja?
— Tässä olen.
— Mene heti paikalla torniin ja soita suurta kelloa.
— Mutta eihän nyt ole tuli irti!
— Vaan minäpä käsken. Tunnetko minut?
Tunsipa hyvinkin.
Sztolarik oli, ennenkuin pääsi notarioksi, toimittanut nimismiehen
virkaa tässä kihlakunnassa, ja Glogovassa kasvoi jo siihen aikaan
runsaasti aimo pähkinäraippoja. Kvapka Pál juoksi kuin vimmattu, ja
pian alkoi suuri kello vaaraa ilmoittaen kumeasti soida...
Ilma oli tyyni. Kellon pelottava ääni kaikui mahtavasti joka suuntaan,
ja kaikkialta, pelloilta, laaksoista, vuorilta, metsistä ja rotkoista
alkoi kerääntyä ihmisiä, joka taholta, pohjoisesta, etelästä, idästä ja
lännestä, ihmisiä, jotka kaikki juoksivat kylää kohden. Ihmeellistä,
mistä yhtäkkiä ilmestyikin niin paljon ihmisiä. Ainoastaan se, joka saa
viimeisellä tuomiolla nousta ylienkeli Gabrielin pasunanääneen, saa
varmaan nähdä jotain tämän kaltaista.
Tyytyväisenä katseli Sztolarik kirkon kummulta sinne läähättäen
juoksevaa väen paljoutta.
— Näetkös, meidän ei muuta tarvinnut kuin seisoa keskellä kylää, niin
tuodaan joka sopesta meille Veronkasta tietoja. Ja tarpeettomiapa
ovat nekin, sillä Veronka itse varmaan kohta saapuu. Kuulehan,
kellonsoittaja, tähystele sieltä tarkoin, etkö näe missään neitiä?
— Näen kyllä, juoksee tuolla Srankón maissipellon laitaa.
— Hän elää! — Wibra huudahti innostuneena, mutta seuraava johtopäätös
pian hänen mielensä taas masenti. Hän elää, ei siis mitään hätää, mutta
on juossut minua pakoon.
Hän alkoi siinä miettiä, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi
hukkunut. Silloin olisi hän voinut todella uskoa häntä rakastaneensa ja
itkeä lemmittynsä menettämistä.
Pormestari ärjäsi kellonsoittajalle, joka yhä vielä kiskoi kelloa
hihnasta.
— Heitä jo, senkin tolvana. Näytä kädelläsi, millä suunnalla on Srankón
maissipelto.
Kellonsoittaja viittilöi peltoja kohden.
— Mene sinä Gyuri häntä vastaan ja koeta koreasti saada selville, mikä
häntä vaivaa.
Mutta silloin oli jo asianajaja menossa kautta pappilan puutarhan
Magátin lusernimaalle, ja kovasti sykähti hänen sydämensä, kun sieltä
voi nähdä Veronkan viheriässä puvussaan, ei edes hattua vaan pieni
punainen huivi päässä. Nyt hän jo juosta sipsutti läpi Szláwikin
pajukon ja tuli yhtäkkiä häntä vastaan Gongolyn niityllä.
Nähdessään Wibran neito kiljasi ja joka jäsen alkoi vavista.
— Missä on tuli irti? — hän kysyi tylsästi.
— Älkää pelästykö, Veronka. Ei ole tuli missään irti. Holhoojani käski
vain soittaa kelloa, houkutellakseen teidät kotiin. Minkätähden menitte?
Neito kävi kalpeaksi kasvoiltaan; hän puraisi huuleensa.
— Sitä en sano, — hän vastasi hiljaa, tuskin kuuluvasti, — antakaa
minun mennä... jättäkää minut.
Hän kääntyi poispäin, aivan kuin aikoisi uudestaan paeta metsään.
— Jumalan tähden, Veronka... Älkää minua kiusatko. Mikä teitä vaivaa?
Mitä pahaa olen tehnyt?
Neito katsoi häneen tiukasti, kylmästi. Silmät olivat kuin jääpuikot.
— Jättäkää minut, — hän toisti. — Mitä minusta tahdotte?
Asianajaja hyppäsi yhtäkkiä hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
Veronka koetti kaikin tavoin vapautua, he taistelivat siinä toden
tiestä, mutta mies ei laskenut irti, ennenkuin hän oli väkisin saanut
toisen kihlasormuksista neidon sormeen.
— Tätä tahdon, hän lausui rukoilevin katsein.
— Tätäkö? — naurahti neito katkerasti. — Mutta minä tahdon tätä!
Näin sanoen kiskasi hän sormuksen sormestaan ja viskasi sen kauas
niitylle ruohikkoon.
Wibra rukka tarttui kaksin käsin ohimoihinsa.
Voi, mitä teittekään minulle? Mitä teittekään?
— Älkää tulko tänne teeskentelemään, herra Wibra. Älkää tulko
tarjoamaan sormustanne köyhälle tytölle, vaan pujottakaa se
sateenvarjoon... sateenvarjonhan te tahdotte naida ettekä minua. Joko
ymmärrätte?
Yhtäkkiä selvisi Wibralle pulman salaisuus.
— Herra Jumala, tehän olette kuunnellut keskusteluamme.
— Niin, tiedän kaikki, — neito vastasi hieman punastuen. — Teidän on
turha kieltääkään.
— Herranen aika, minä en tahdo mitään kieltää enkä salata. Kuunnelkaa
minua, pyydän, kuunnelkaa.
He astuivat kotiin päin hiljalleen pitkin niityn reunaa; Wibra kertoi,
neito kuunteli, tuhannet hyönteiset ja sirkat sirisivät ja lentelivät
ruohikossa, kiidellen ristiin rastiin heidän tiellään. Wibra kertoi
koko elämänsä, isänsä tarinan, otaksumiset perinnön olemassa olosta,
miten tuli lähteneeksi sitä etsimään, mihin Gregorics vainaja oli
mahdollisesti sen kätkenyt, miten hän oli jälkiä noutaen saapunut
Bábaszékiin, sanalla sanoen hän kertoi kaikki. Neito kuunteli,
ensimmältä syyttäjänä, silmissä ankara nuhteen ilmi, sitte tuomarina
saattaakseen oikeutta voittoon, mutta vähitellen alkoi kertomuksen
kulku häntä miellyttää, hän lämpeni, ei ollut enää syyttäjä eikä
tuomari vaan ihmettelevä kuulija, joka hämmästystä osoittavilla
huudahduksilla useat kerrat esitystä katkaisi.
Jo lähestyi kertomus häntäkin, vähitellen mutta varmasti alkoivat
häämöttää ne langat, jotka punoutuivat hänen kohtaloonsa, nyt vain
jatkoa, jatkoa...
Jo tulee, jo tulee, jotta kohisee... ja pysähtyy Münzin pojan kohdalla.
Münz selvittää, että sateenvarjo varmaan on Glogovassa, sitte puhuu
siitä Mravucsánin illallisissa metsänhoitajan rouva... voi, sehän meni
juoruamaan, mitä pyhä Pietari oli tuonut orpolapsen suojaksi.
Vielä muutama sana, niin Veronka sai tietää kaikki, arvasi koko asian
ja hänen silmänsä heltyivät kyyneliin.
— Herra Jumala, Adameczin leskihän poltti sen sateenvarjon varren!
— Jumala häntä siitä siunatkoon, että teki sen, — lausui Wibra
iloissaan, kun näki neidon heltyvän, — nyt voin ainakin todistaa, että
rakastan teitä ilman sateenvarjoakin.
Veronka irroitti punaisen huivin päästään ja heilutellen sitä kädessään
hän yhtäkkiä löi sillä Wibraa olkapäähän, samalla silmät kyyneleisinä
hymyillen.
— Naisitteko todella vielä nytkin minut?
— Tietysti. Mitä sanotte siihen?
— Sitä, että... (hän pysähtyi, omituinen arkuus tuntui kurkkua
kuristavan.)
— Että?
— Ja että... juostaan takaisin etsimään sormustani.
Näin sanoen hän pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan hyppien kuin nuori
varsa takaisin Gongolyn niitylle; Wibra tuskin jaksoi perässä laukata.
He etsivät sormusta hyvän aikaa, mutta turhaan. Pian saapui sinne
kirkkoherrakin. — Kuulehan Gyuri, älä puhu veljelleni mitään tuosta
sateenvarjosta. — En, kultani, en puhu milloinkaan. —
Kirkkoherra antoi Veronkalle ankarat nuhteet.
Voi sinua, pahikko, miten sellainen käytös sopii? Missä olet ollut? Me
jo pelättiin pahinta. Juoksit kai taas jonkun perhosen perässä?
— Päinvastoin semmoista pakenin, mutta sepä sai kiinni.
— Perhonenko?
— Niin tuo suuri häijy perhonen.
Saatuaan senverran asiasta selvyyttä kuin sitä hänelle suotiin,
kirkkoherrakin alkoi etsiä sormusta, mutta kyllä he olisivat sitä
saaneet etsiä vaikkapa tuomiopäivään asti, jos ei Gongoly-isäntä olisi
saanut asiasta vihiä ja vääntäytynyt sinne suurine möhömahoineen, jonka
päällä tupakkamassin kurenauhojen koreat tupsut mahtavasti heiluivat.
Veronka oli jo ihan epätoivoissaan sormuksen vuoksi.
— No, no — puhui Glogovan pohatta päätään pudistellen, jotta pitkä
harmaja tukka niskassa heilui. — Älkää yhtään surko, neitiseni, kyllä
Gongoly setä sen löytää. Löytää varmasti. Kyllä siihen keino keksitään.
Tunnin kuluttua annan niittomiesten leikata pois kaiken ruohon.
* * * * *
Vaikka odelma ei vielä ollut edes kahden sormen mittainen, vasta
parisen viikkoa sitten oli heinähaasiat pois korjattu, — komensi
Gongoly -isäntä sinne niittomiehiä, ja todellakin kilahti muutamaan
viikatteeseen sieltä uusi kultasormus joka jo seuraavana päivänä kiilsi
Veronkan sormessa. Tuosta niin kohteliaan Gongolyn niitystä on siitä
lähtien säilynyt se merkillinen tarina, että sitä on niitetty kolmasti
vuodessa, ja sitä jokainen glogovalainen kehuen mainitsee aina, kun
vieraat paikkakunnasta halveksivasti puhuvat.
Mitä on minun tähän enää lisättävä? Paljohan on niitä asioita vielä
kynäni eteen patoutunut. Ikuisia salaisuuksiakin. Gregorics Pálin
omaisuudesta ei esimerkiksi tähän päivään ole saatu pienintäkään vihiä.
Oliko tuo luuloteltu pankkiosoitus todella vanhuksen sateenvarjon
varressa vai ei, sitä ei tiedä kukaan, ei pikku Matykokaan, vaikka hän
joi veden, johon sen kolme kekälettä oli upotettu. Niin kallista juomaa
eivät ole juoneet keisaritkaan kuin Matyko, — jos asiassa todella oli
perää.
Legenda pyhän Pietarin sateenvarjosta Glogovassa elää vielä tänä
päivänäkin niillä seuduilla. Sztolarik kyllä kertoili kaikkialla että
vanha juutalainen Münz oli kristikansalle lahjoittanut tuon arvokkaan
pyhäinjäännöksen, joten alaston totuus ilmi tuli, mutta usko on
väkevämpi totuuttakin ja polki sen vähitellen kokonaan jalkoihinsa.
Enkä minä suinkaan mene sitä sieltä ylösnostamaan, pyydänpä anteeksi
tähänastisiakin tarinoimisiani. Epäilemättä piili asiassa jotain
salaperäistä. Tuo pyhä sateenvarjo toi ylen suurta siunausta ja onnea
kaikille, Gyurillekin, joka senkautta löysi maailman suloisimman
puolison, mikä sitte tapahtui kolmantena sunnuntaina tässä kerrottujen
tapausten jälkeen.
Glogovassa ei vielä oltu sellaisia vihkiäisiä nähty. Veronka oli
saanut päähänsä, että on kutsuttava kaikki ne vieraat, jotka olivat
Mravucsánin illallisissa, kun näet olivat saapuvilla silloin, kun
he ensin toisiinsa tutustuivat, tulkoot nyt häihinkin. Paljo oli
myös vieraita Beszterczestä, muiden muassa sulhasen äitikin mustassa
puvussaan, pormestari, vara-ispaani ja herra tiesi, keitä kaikkia.
Kopanyiczasta tulivat Urszinyit, Lehotasta tilanhoitajan neidet, yllä
ruusunpunaset laskotetut hameet, Bábaszékistä rouva Münz, niin suuret
renkaat korvissa kuin nyrkkini. Niin monta ja monenlaista ajopeliä oli
silloin kertynyt Glogovaan, jotta kelpasi ihastella viikon päivät jo
niiden valjaitakin.
Jumalanpalveluksen loputtua suntio hartaasti työnteli maalaisia
kirkosta ulos, mutta kirkkoherra jäi sinne sisään. Kaiketi
hääsaattuetta odottamaan.
— Sus Maria, niin paljon herrasväkeä — ja niin paljon kangasta heidän
yllään! Astuivat kirkkoon kaksittain, nainen ja mies, neiti ja nuori
herra. Ensin morsian, päässä valkoinen huntu ja valkoinen puku yllä.
Voi, kuinka oli kaunis, — vahinko että hänkin joskus vanhenee. Eipä
ollut huonompi sulhanenkaan, kelpaisi sitä katsella. Aivan oli
samallaisessa puvussa kuin kuvissa itse kuningas. Samettitupsuinen,
kultakahvainen miekka juhlallisesti temppelin kivilattiaa vasten
kalisi. Mieltä ylentävää oli häntä katsella. Saattue asettui
puoliympyrään alttarin ääreen, kullakin naisella oli kukkavihko kädessä
ja hiuksiin oli valettu kalliita hajuvesiä. Koko kirkko niistä lemusi
kuin apteekki. Ilma oli koleahko. Tilanhoitajan kivuliaat neidet
värisivät ohuissa pukimissaan, mutta muuten sujui kaikki kauniisti...
ihmeen kauniisti.
Sulhanen antoi vastauksensa kuuluvasti, jotta kirkon holvit kaikuivat,
morsian sensijaan hiljaa ja vienosti, kuin olisi hyttynen veisannut.
Toimituksen lopulla rukka heltyi ihan itkuun. Alkoi etsiä nenäliinaansa
kalliin pukunsa taskusta. Mutta eihän siinä ollut taskua! Kun morsian
ei lopultakaan sitä löytänyt, ojensi hänelle omansa muuan nuori
rouva, joka seisoi hänen takanaan ja hoki tuon tuostakin takapuolella
seisovalle miehelleen:
— Napita takkisi, Wladin!