"Minunko hyväkseni?"
"Olen saanut kuulla, ettette pääse omistamaan sateenvarjoanne.
Gregorics ystäväni on pyytänyt minua auttamaan teitä. Kirjoitan
sentähden mielelläni todistuksen, että minä en antanut neidille tuota
sateenvarjoa."
"Se hyvä, mutta minulla ei ole täällä paperia eikä mustetta.
Palatkaamme kylään!"
"Ei käy laatuun, ei ole aikaa. Kuten tiedätte olen ovenvartija, minun
pitää mennä."
"Mitä on siis minun tehtävä? Miten voin saada sateenvarjoni?"
Pyhä Pietari palasi olkapäätä kohauttaen takaisin pitkin
mansikkarönsyistä polkua. Erään suuren tammen luona hän kuitenkin
pysähtyi, viitaten Wibraa tulemaan lähemmäksi.
Wibra totteli.
"Tiedättekö mitä, ystäväni; älkää enää viisastelko, vaan naikaa
Veronka, niin saatte samalla sateenvarjonkin."
"Tulkaa! — Wibra huudahti, tarttuen lujasti pyhimyksen viittaan. —
Kosikaa häntä minulle!"
Wibra tempoi tempomistaan, mutta tällä hetkellä oli jokin voimallinen
käsi tarttuvinaan häneen takaa ja vetävinään häntä kauhealla voimalla
poispäin. — Hän heräsi.
Ovelle koputettiin.
— Sisään, — hän murahti konemaisesti pää sekavana.
Talon piika astui sisään haukotellen, hiukset hajallaan.
— Tulin noutamaan kenkiä.
Wibra hieroi unen silmistään. Oli kirkas aamu. Aurinko paistoi
ikkunasta sisään.
Hän muisteli vielä nopeasti haihtuvaa untansa yksityiskohtia myöten.
Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä voinut hämärästi nähdä kohtauksen
pienimpiä piirteitä myöten. Kaikki tuntui vielä niin elävältä ja
tuoreelta. Ikäänkuin olisivat sanajalatkin kahisseet pyhän Pietarin
jaloissa ja hänen hyvänsävyinen äänensä juhlallisesti kaikunut: "Naikaa
ystäväni Veronka, niin saatte sateenvarjonkin."
— Omituinen uni, — ajatteli Wibra, — ja aivan loogillinen. Olisihan
asia muutenkin voinut mieleeni johtua.
... Eipä olisikaan johtunut! Yö se käski unen tulla ja kutoa oikean
asian niistä aineksista, jotka miehen mielessä pyörivät.
* * * * *
Wibran pukeutuessa oli aurinko jo korkealle kohonnut. Talossa vilisi
ihmisiä kuin mehiläispesässä. Mikä kantoi raintaa, mikä siivilää, oli
näet lypsyn aika. Portilla, jonka öinen tuuli oli työntänyt auki,
seisoi Wibran kuski piippu suussa muiden mukana ihmettelemässä tuulen
voimaa. Huomatessaan isäntänsä hän kohotti pulskaa kurensulkaista
hattuaan.
— Joko valjastetaan?
En tiedä vielä. Kuules tyttö! Joko neidit ovat nousseet?
— Ovat jo aamiaisella puutarhassa, — vastasi muuan nopsajalkainen piika
vieden sinne kiehuvaa maitokannua. — Käykää vain tänne!
— Saat siis valjastaa, János.
Siellä suuren pähkinäpuun alla tapasi Wibra heidät kaikki ison, kivestä
hakatun pöydän ympärillä. Olivat jo lopettamassa aamiaistaan, vain
madame vielä korppuja pureskeli.
Hänet otettiin suurella naurulla vastaan. Veronka huudahti
veitikkamaisesti:
— Siinäpä tulee tuores mies!
— Minäpä en tuoreen miehen nimestä luovu, — väitteli Mravucsán, — se
kuuluu minulle. Minä en näet ole nukkunut ollenkaan, me kun lyötiin
korttia aamuun asti. Klempa rukka siellä vieläkin nukkuu, kyynäspäät
pöydän varassa ja parta sinetöitynä.
— Oli sekin teiltä kauniisti tehty, nuhteli talon rouva.
— Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!
Kaikki antoivat Wibralle kättä; Veronkakin nousi ja kumarsi
veitikkamaisesti.
— Hyvää huomenta, tuore mies! Hyvää huomenta. Mitä te minuun noin
töllistelette?
— Katsonpahan vain, — virkkoi Wibra hämillään ja neidon kauneutta
ihastelemaan jääden, — miten... tuota... olettekaan niin kasvanut.
— Yhtenä yönäkö?
— Eilen olitte vielä pikku neitonen.
— Teidän silmiänne silloin huikaisi.
— Huikaiseepa vielä nytkin.
— Kun olette vielä uninen. Kuka käskee niin myöhään nousta.
Neidon leikkisä ja suloinen ääni kiihoitti ikäänkuin kutittamalla
Wibraa; hänkin tuli puheliaaksi, alkoi puolustaa itseänsä leikillisesti
ja hyvätuulisena.
— Nukuin liian kauan, ja jos ei piika olisi ovelle koputtanut,
nukkuisin ehkä vieläkin. Kunpa olisi pysynyt poissa edes viisi
minuuttia.
— Vai niin — virkkoi Mravucsánin rouva. Niinkö kaunista unta näitte?
Mitä haluatte? Kahviako vai kylmää paistia.
— Kahvia, pyydän.
— Ettekö kertoisi mitä unta näitte?
— Olin menossa naimisiin. Asia kuitenkin keskeytyi kosintaan.
— Vai niin? Saitteko rukkaset? — kysäsi Veronka, kurottaen uteliaana
eteenpäin päätänsä, jota tänään erittäin kaunisti upea hiusseppele ja
tätä taasen somisti siihen pistetty punainen neilikka.
— Ei tiedä, miten olisi käynyt. Juuri ratkaisevalla hetkellä tuli piika
herättämään.
— Niinkö? Ja minä jo melkein luulin ettette toisistanne pitäneet, —
puhui Veronka sadun sanoja käyttäen. — Vahinko, kun emme nyt saaneet
sitä tietää.
— Vakuutan, että saatte sen pian tietää.
— Mitenkä?
— Siten että sen kerron.
— Mitä joutavia! Eiväthän unet jatku yöstä toiseen kuten romaanit
sanomalehdissä.
Wibra joi kahvinsa, sytytti sikarin ja puhui savun keskestä
salamyhkäisenä, silmät taivasta kohden, leikkisästi:
— On niitä semmoisiakin unia, sen saatte nähdä. Mutta miten itse olette
nukkunut?
Sitäpä ei olisi pitänyt kysyä, sillä oitis otti talon rouva
puheenvuoron, ruveten laajasti kertomaan kissasta, jonka nähden Veronka
ei illalla tahtonut riisuutua.
Wibra kuvaili mielessään tuota suloista kohtausta, hänen sielunsa siitä
ihan nautti; Veronka punastui, Mravucsán nauroi, mutta hänen rouvansa
lisäsi siihen muutaman opettavaisen sanan, kuten vanhan ja kokeneen
naisen sopii:
— Ei ole, kyyhkyseni, hyväksi liika hyvästäkään. Liiallinen kainouskin
on haitaksi. Tuommoiseen pitää tottua! Kuinkas sitte käy kun miehen
saatte? Sehän saapastaa makuukamariinkin ja aukasee itse vaimonsa
vyötäiset. Senkin pitää kestää.
— Voi, täti, täti! Mitä täti puhuukaan!
— Veronka tukki korvansa, hyppäsi pois pöydästä ja juoksi
karviaismarjapensasten taa. Muuan oksa siinä tarttui hameen reunukseen,
jotta tämä repeytyi irti.
Se vielä puuttui! Tänne neula ja lankaa! Kaiken lisäksi ajoi kuski
nyt esiin. Kaksi korskuvaa mustaa hevosta, valjaissa vaskihelat. Kas
vaan! Onpa asianajo hyvä ammatti! Niin nuori ja valehdellut kokoon jo
tuollaisen valjakon.
Nytpä vasta Mravucsánin rouva ja joka sielu talossa puuhaa sai. —
Kääri Anna joutuin salvettiin se kinkku, jonka laitoin matkaa varten!
Ja sinä, Zsuzska juokse noutamaan pannukakut! Mutta eihän heillä
ole veistäkään. Tuokaa joutuin tuo sarvipää veitsi! Eiköhän panna
vaununlaatikkoon vähäsen sokuroituja hedelmiä? Niitähän, kultaseni,
kelpaisi pureskella matkalla, varsinkin tuon vieraan rouvan. Eiköhän
pantaisi vähäsen liköriä pulloseen? Panen, kun panenkin.
— Älkäähän nyt täti, — esteli Veronka, — mehän ehdimme puolipäiväksi
kotiin!
— Mutta jos sattuu jokin este? Eihän sitä niin voi tietää.
Kunnon Mravucsán täti hyöri ja pyöri kuten pallo tullen mennen.
Mravucsán sillä aikaa koetti kaikin keinoin saada heitä jäämään
päivälliselle tai ainakin vielä tunnin ajaksi. Viimein hän pyysi
jäämään edes puoleksi tunniksi, vakuuttaen Klempan ehdottomasti siihen
mennessä heräävän, ja sen vertaista näkyä ei kuningaskaan vielä ollut
aamuhaikuja vetäessään katsella saanut.
Mikään ei auttanut, vieraat tahtoivat itsepintaisesti lähteä matkaan,
jo istuivat sieviin, kevyisiin vaunuihin, naiset perään, Wibra kuskin
istuimelle, jalat sisäänpäin, jotta polvet välistä Veronkan jalkoja
koskettivat... En mene sanomaan istuivatko näin aina Glogovaan asti.
János mäjähytti piiskallaan, ja hevoset lähtivät liikkeelle. Mutta
tuskin olivat vaunut päässeet ulos porttisolasta, niin jo juoksi
Mravucsánin rouva hengästyneenä heidän peräänsä, täyttä kurkkua kirkuen:
— Hoi, hoi! — pysähtykää.
Vaunut pysähtyivät, naiset katselivat pelästyneinä taakseen, mikä nyt
oli hätänä. Mutta hätää ei ollut mitään. Rouva Mravucsán vain oli
löytänyt ruokakammiostaan pari eheätä omenaa; nämät aarteet hän toi nyt
esiliinassaan, ja kun naisten puvuissa ei ollut taskua, pisti hän ne
Wibran takin taskuun, varoittaen antamaan Veronkalle sen punaisen, joka
muka oli jalostettua lajia.
Vasta nyt päästiin todella lähtemään. Kovasti siinä nenäliinoja
liehutettiin ja hattuja heilutettiin kunnes viimein eräässä
tienkäänteessä kokonaan katosi näkyvistä Mravucsánin vieraanvarainen
talo kaikkine asukkaineen, suurine pähkinäpuineen ja tupruavine
piippuineen. Yhä uusia kuvia Bábaszékin katuelämästä avautui
matkailijoille. Puotinsa portailla istui nytkin rouva Münz
lumivalkoinen huivi päässä arvokkaasti ja ystävällisesti tervehtien
ja nyökäyttäen harmaata päätään, jonka kirkassankaiset silmälasit
kahteen yhtäsuureen osaan jakoivat. Pajan edustalla paraikaa korjattiin
Glogovan papin särkyneitä ajopelejä. Kuumat raudat sähisivät vedellä
valeltaessa kuin käärmeet. Tuonnempana käsityöläiset asettelivat
myömättä jääneitä tavaroitaan matka-arkkuihin. Vähitellen jäivät selän
taa pikkukaupungin kaikki talopahaset koreiksi maalattuine portteineen
ja näihin seppeleen sisään piirrettyine nimikirjaimineen. Viimeisen
talon kohdalla, jonka ikkunat olivat vastaista juutalaista hautuumaata
päin, kuului yhtäkkiä pensasaidan takaa kaksi pistoolin laukausta,
säikäyttäen hevosia pahanpäiväisesti.
Matkailijat katsahtivat ääntä kohden ja jo seisoikin siellä herra Mokry
uuden uutukaisessa sinisessä puvussaan, jonka Beszterczen kuuluisin
räätäli Klener oli neulonut, toisella kädellä heiluttaen jäähyväisiksi
hattuaan ja toisessa pitäen koholla pistoolia, jonka hän oli heidän
kunniakseen laukaissut. Vastakkaisella puolen tietä heittivät tuon
vaarallisen tuulimyllyn peloittavat siivet mustia varjojaan vehmaalle,
kukkivalle apilasniitylle. Kaikeksi onneksi se ei nyt käynyt; seisoi
alallaan kuten nuppineulaan pistetty jättiläiskärpänen.
Ilma oli aivan tyyni. Vehnä ei näyttänyt antavan rintaa hennoille
tähkilleen, vaan seisoi jouten auringon helteessä liikkumatonna ja
suorana kuin sotilaat rivissään. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
Vain hevosten kavioiden kapse kuului kivisellä tiellä. Liskovinan metsä
tuntui tulevan heitä yhä lähemmäksi; sen rauhaisa ääretön ruumis tuntui
hiljaa hengittävän.
VIIDES OSA.
KOLMAS PAHOLAINEN.
CZOBOR MARIAN RUUSUPENSAS, MAANHALKEAMA JA VANHA PÄÄRYNÄPUU.
Madame Krisbay tähysteli seutua, tehden tuon tuostakin kysymyksiään.
Kaikki häntä huvitti, ränsistynyt lammastalli metsän reunassa, samoin
tiheästä valkorunkoisesta koivikosta pilkistävä pyhimyskappeli. Veronka
alkoi selittää että rosvot siinä paikassa ennen vanhaan murhasivat
erään rikkaan kapakoitsijan, ja oli tämän leski rakennuttanut tuon
kappelin miesvainajansa muistoksi.
— Kai, kai iloissaankin, — lisäsi Wibra.
— Te olette häijy mies! — nuhteli Veronka.
Liskovinan metsä on sangen laaja; siinä on kauniita laaksoja ja
vaaroja sekä vuoroin vihantoja nurmikoita. Se on melkein yhtä
upea kuin joku englantilainen puisto, puut ovat kuitenkin vain
yksiä lajeja, suurimmaksi osaksi koivuja, jotka ovat puiden kesken
samanlaisia hiljaisia ja vaaleanverisiä, kuin nuo liinatukkaiset
slovakkitytöt kansan kesken. Mutta Liskovinan muu vehmas kasvullisuus
on täällä sensijaan sangen vaihteleva, mahtavat sananjalat kasvavat
miltei puitten oksiin asti; hajuruoho oli jo kukkinut ja levitti
kuivuneena tuoksuaan koko metsään. Kasvistossakin on näet semmoisia
heittiöolioita, joista on hyötyä vasta heidän kuoltuaan. Miten
moninainen onkaan jo kasvikuntakin! Miekkaliljalla taasen on maassa
paras osansa, nimittäin sen juurisipuli; ken syö sen illalla, saa
yöllä unissaan nähdä tulevan kultansa. Paljoa puheliaampi on kuitenkin
tavallinen päivänkakkara, kursailematta se ilmoittaa rakastaako kysyjää
se henkilö, jota hän ajattelee, rakastaako paljokin, vai vähä, vai ei
ensinkään, — pitää vain nyppiä järjestään sen valkoiset terälehdet,
niin viimeinen niistä totuuden sanoo.
Nämät eivät ole puutarhojen äiteliäitä kasvatteja, maaemolle väkisin
työnnettyjä vieraita penikoita, joista hän ei aina huolikaan, vaan
täytyy niitä pitää eri kukka-astioissa. Nuo mainitsemani kasvit ovat
hänen omasta povestaan puhjenneita, niitä hän hyvillä mielin vaalii ja
kasvattaa, ja heidän talvilevostaankin hän on etukäteen huolehtinut
samoin kuin muustakin seudun kasvikunnasta.
Metsäneilikka on huikentelevien ampiaisten ravintola, keltamo lintujen
juomamalja, mesikkä perhosien vaununa. Liskovinan metsä on sangen
ystävällinen; kuoriaisille se suo yösijan kissankellon kuvussa,
linnunpesiä etsiville poikasille se tarjoaa mansikoita, nuorille
neitosille kukkavihkoja, eukoille rohtokasveja, susille ukonhattua,
joka on murhaajakasvi ja jota kansa nimittääkin "sudentappajaksi".
Onko se todella sutta tappanut, se on toinen asia. Susillakin on näet
heidän järkensä, ja varmaan tuntevat he kasvioppiakin, jotta ovat
polvesta polveen voineet pennuilleen sanoa: "Älkää koskeko lapset
Aconitum lycoctanum kasviin vaan syökää ennemmin lihaa!"
Ainakin oli hauskaa matkustaa metsän siimeksessä. Madame Krisbay vain
joka kerta vapisi, kun joku orava hyppiessään sai lehdet liikahtamaan,
hän näet pelkäsi niiden rosvojen tulevan, jotka muinen olivat sen
kapakoitsijan tappaneet.
— Sehän tapahtui kahdeksankymmentä vuotta sitten, madame; nehän ovat jo
kuolleet.
— Mutta heidän poikansa?
Hän rauhoittui vasta Liskovinan metsästä päästyä, kun saavuttiin
naapuripitäjään laihoille kaura- ja tattarimaille, Kurjaa seutua se,
missä heinämöt_ haasialla kyyhöttävät_. [Vähänurmisilla seuduilla,
missä on huono heinänkasvu, keräävät maalaiset huolellisesti haasioihin
kaikki heinät, ettei mitään hukkuisi.] Kuitenkaan ei hän kauan tuntenut
olevansa turvassa, sillä taas tultiin metsään, tuohon kuuluisaan
"Zelena Hruskaan", joka ulottuu aina Makovaan saakka. Jospa tuolta
suurten tammien takaa rosvot ilmestyvätkin!
Mitä madame niin suuresti pelkäsi, juuri sitä Wibra yhtä suuresti
toivoi. Istuessaan siinä neitoa vastapäätä kypsyi piankin hänessä
päätös naida hänet — sateenvarjon vuoksi. Tyttö on sangen sievä, mutta
vaikkei hän sitä olisikaan, olisi sateenvarjo täytenä korvauksena.
Pyhä Pietari oli häntä neuvonut, siispä hän sen oli tekevä, varmasti
kosiva. Tuo tuhma taikausko, jota hän tähän asti oli halunnut ivata,
kietoi hänetkin ja hankki itselleen sijan hänen terveimpien ajatustensa
seassa. Hän tunsi että jokin näkymätön voima häntä siihen kannusti.
Mikä voima? Varmaankin pyhän Pietarin, joka unessa hänelle käskyn antoi.
Mutta miten alottaa? Sitä hän mietti kaiken tien. Nytpä kelpaisi pieni
romanttinen kohtaus, jommoisia on romaaneissa, jos esimerkiksi rosvot
hyökkäisivät heidän kimppuunsa metsässä ja hän ampuisi ne kaikki
revolverillaan kuoliaaksi, vapauttaisi näin heidän kynsistään Veronkan,
joka sitte hellästi hänelle lausuisi: "Pelastit henkeni, omasi olen
kuolemaani asti."
Mutta noin vaan ilman aihetta hän ei tohtinut neitoa lähestyä; kurkkuun
takertuivat koreat sanat, jotka hän siinä oli valmiiksi miettinyt.
Epäilykset taas mielen valtasivat: entä jos hän ei voi minusta pitää?
Jospa hänellä onkin joku jo siellä kotona? Eihän voi ajatellakaan ettei
olisi. Onhan joku jo hänet nähnyt, ja jos on nähnyt, niin niin varmaan
on häneen rakastunut. Tässä täytyy tapahtua jotain erikoista asiaani
auttamaan.
Mutta rosvoja ei tullut, ehkei niitä ollut olemassakaan. Seutu on
sangen köyhää, ei täällä ole mitään varastamista ja rosvoamista, eipä
kasva siis täällä rosvojakaan.
Zelena Hruskan tuolla puolen näkyi Szlatina suippoine kirkontornineen
ja vuoren kukkulalla sijaitsevine ikivanhoine linnoineen, jonka
ennen omisti Czoborin suku, mutta nyt Koburgin herttua. Kyläkapakan
edustalla oli hevosia syötettävä. Veronka ehdotteli että mentäisiin
sillaikaa katselemaan linnaa, jota muuan vanha porttivahti vartioitsee
ja matkailijoille näyttää. Kapakan isäntä väitti muutamien huoneiden
olevan siellä vielä nytkin aivan samassa kunnossa kuin Czoborien
aikana; pihassa on suu ammollaan kaksi sammaltanutta kanuunaakin,
huoneissa komeita aseita ja erittäin arvokkaita muotokuvia
seinillä, muiden muassa erään tyttösenkin, Czobor Katarinan, joka
seitsenvuotiaana sieltä katosi ihan tietämättömiin.
Veronka kävi uteliaaksi tyttösen suhteen.
— Ja kuinka hänen sitte kävi? — hän kysyi isännältä.
— Eipä ole pikku neiti rukkaa tähän päivään nähty, — huoahti kapakan
isäntä.
— Ja mihin aikaan on tuo katoaminen tapahtunut?
— Noin kolmesataa vuotta sitte, — vastasi mies nöyrästi hymyillen ja
lähti saattelemaan vieraita ylös jyrkkää polkua, syreenipensasten
keskitse tuonne autioon ritarilinnaan.
Kaiken katoavaisuutta mietiskellen seurue sieltä ulos tuli. Madame
Krisbay nyrpisteli nenäänsä, sanellen: Mikä kauhea ummehtuneen haju!
Veronka sensijaan ihasteli muinaismuistoja. Yhtäkkiä hän siinä huomasi
suojusmuurin raunioiden kupeella ihmeen ihanan ruusun.
— Ai, kuinka komea ruusu!
Vanha portinvartija tiesi siitäkin kertoa tarun. Sillä paikalla oli
muinoin kaunis Czobor Maria heittänyt henkensä hypätessään alas
muurilta, hän kun rakasti erästä nuorta paimenta, mutta hänen isänsä
tahtoi pakottaa häntä muutamalle keisarin prikaatipäällikölle. Tuo
paimen istutti sitte siihen paikkaan ruusun, joka nyt tekee ainoastaan
yhden kukan vuodessa.
Wibra jättäytyi jälelle, viitaten portinvartijaa luokseen.
— Noutakaa minulle tuo ruusu.
— Mitä ajattelettekaan, herra? Vainajan sielu siitä närkästyisi.
Wibra veti esiin lompakkonsa ja pisti kaksi hopeaflorinia miehen
kouraan, jolloin tämä sanaa sanomatta veti esiin veitsensä ja katkasi
varovasti ruusun.
— Eikös nyt sitte vainajan henki närkästykään? — Wibra kysyi naurahtaen.
— Ei, sillä toisella florinilla annan papin lukea messun vainajan
puolesta.
Aivan kuin aarteen löydettyään juoksi Wibra ruusu kädessä naisten luo,
ojentaen voitonriemuisena sen Veronkalle.
— Tässä Czobor Marian ruusu! Vaihdetaan tuohon neilikkaan, neiti!
Veronka veti kätensä selän taakse ja vastasi kylmästi:
— Teilläkö oli sydäntä katkaista se?
— Oli teidän tähtenne. Ettekö vaihda?
— En. Mistään hinnasta en sitä ottaisi; minusta tuntuisi, kuin olisin
sen tuolta neidolta varastanut.
— Ettekö todellakaan ota sitä minulta?
— En.
Wibran mieli kävi katkeraksi, suutuksissaan heitti hän ruusun
kädestään. Tämä läksi vierimään jyrkkää vuorenrinnettä alas ohi villien
siskojensa orjantappuroiden aina maantien ojan pohjalle.
Säälien katseli Veronka kukkaa, kunnes se katosi näkyvistä.
— Teittekö nyt mielestänne oikein? — hän sitte torui. — Mitä pahaa tuo
ruusurukka oli teille tehnyt?
— Olipa niinkin — vastasi asianajaja kiihkeästi.
— Mitä sitten? Pistikö teitä?
— Pisti kuoliaaksi. Ilmoitti minulle sangen ikävän asian.
— Mitä niin?
— Kuiskasi minulle viimeöisen uneni jatkon.
— Sitä pikku lörpöttelijää!
Neidon ääni kävi leikkisäksi, ja nauraen hän katsoi Wibraan suurin
silmin.
— Olisin saanut rukkaset.
Veronka kohotti päätään taaksepäin, kääntäen silmänsä taivasta kohden,
joka helotti kirkasna ja pilvetönnä ja sai nyt kasvonsa venymään
omituisen pitkiksi ja säälivän näköisiksi.
— Voi teitä, herra Wibra rukka, mikä onnettomuus! — näin sanoen hän
hymyili veitikkamaisesti. — Olisitte saanut rukkaset unissanne.
— Vielä siinä ivailette! — puhui asianajaja, mieliharmiansa purkaen.
— Oletteko varma siitä, että olisitte todellakin saanut rukkaset?
— Olen, nyt olen siitä varma, — hän vastasi suruisesti; — voittehan
aavistaa, ketä kosin.
— Minäkö? — vastasi neito kalveten ja nauru katosi yhtäkkiä hänen
huuliltaan. — Ettäkö minä? — hän kuiskasi, mutta ei puhunut enää
mitään, astui vain eteenpäin hiljalleen, ääneti, katse maahan luotuna,
kapeata polkua alas madamen perässä.
Hän oli kohottanut hiukkasen hameensa helmoja suojellakseen niitä
pölyltä, töryltä ja takkiaisilta; pienoiset jalat näkyivät vapaasti,
miten ne vuoron perään nousivat ja laskivat; kengät narisivat ikäänkuin
tahdissa, ruohot ja kukat taipuivat niiden alla, mutta eivät murtuneet,
vaan nousivat jälleen entistä ehompina ja upeampina hänen jäljissään.
Korean kirjava sisilisko hopeanvärisine selkäpanssarineen pujahti
poikki tien. Mikä kova onni toikaan nyt tuon pikku ritarin siihen?
Juuri sillä hetkellä sattui siitä astumaan äkämystynyt jättiläinen
— Beszterczen kuuluisa asianajaja. — "Kuolkoot kaikki elukat!" — ja
iskien kerran kantapäällään hän katkaisi pään pois pikku sisiliskolta.
Veronka katsahti taakseen ja näki sen. Hänen olisi ihan tehnyt mieli
itkeä sisilisko paran kohtaloa; ei tohtinut kumminkaan mitään virkkaa.
Häntäkin alkoi tuo hirmuinen jättiläinen pelottaa; itsekseen hän vain
puoliääneen mutisi: "Pyöveli!"
Päästyään vuorelta alas tielle hän sattui kulkemaan äskeisen
ruusun ohitse, joka siinä virui kivikossa, alasvieriessään tomusta
likaantuneena. Jumala tiesi, mitä hän ajatteli, mutta yhtäkkiä hän
kumartui ottamaan sitä maasta, sitte puhalsi hän sen pikku suullaan
puhtaaksi ja kiinnitti rintaansa. Se sopi siihen aivan kuin olisi siinä
ikänsä kasvanut.
Hän ei puhunut sanaakaan, eikä liioin enää katsonut tuohon hirmuiseen
jättiläiseen, vaan käänsi päänsä hänestä pois, jotta tämä ei näkisi
hänen kasvojaan. Jättiläinen taasen oli tyytyväinen nähdessään ruusun;
hän tunsi sydämensä lämpenevän ja heltyvän siihen määrään, että olisi
antanut vaikka sata florinia, jos olisi voinut liittää pään jälleen
sisiliskoon, mikä nyt kumminkin oli mahdotonta.
Alhaalla kapakan edustalla oli János jo syöttänyt hevoset, valjakko oli
valmisna lähtöä varten ja painostavan mielialan lumeissa. Ääneti siinä
istuttiin, kun toinen katseli seutua vasemmalla puolen, niin toisen
katseet harhailivat oikealla vuoriston teräksenharmailla huipuilla,
ja jos heidän katseensa sattumalta kumminkin toisensa kohtasivat,
käänsivät he ne heti poispäin. Puhuessaan he kumpikin kääntyivät vain
rouva Krisbayn puoleen, joka vähitellen alkoi aavistaa että heidän
välillänsä jotain oli tapahtunut. Mutta mitä? Ah, mitäpä sitä olisi
voinut tapahtua? Joutavia pikkuseikkoja, parisen lapsellista sanaa,
joita heidän nuori mielensä oli suurentanut ja laajentanut, kuten
paholainen muinen Debreczenissä professori Hatvanin ahtaan kammion,
jotta siihen viimein mahtui koko kaupunki. Samoin noihin pariin sanaan
mahtui kaikki, kaikki...
Tapahtuipa sitte vielä paljo muutakin. Ties mistä syystä putosi
Veronkalta nuppineula ja kumartuessaan sitä jaloista etsimään irtaantui
hänen hiuksistaan äskeinen haluttu neilikka sekä putosi Wibran syliin.
Wibra otti sen käteensä antaakseen takaisin. Veronka viittasi kädellään
että se saisi jäädä.
— Pitäkää, koska se teille joutui, kun ei kerran tahtonut minun
hiuksissani pysyä.
Eikö todellakaan tahtonut? Sitä Wibra ajatteli kukkaa haistellessaan.
Mikä ihmeen suloinen tuoksu! Mistä se johtuu? Varmaan hiuksista.
Minkälainen tuoksu lienee noilla hiuksilla ilman neilikkaa?
Ajopelit sillä aikaa kiitivät eteenpäin milloin ylös mäkeä milloin
alas mäkeä Brana-vuoren juurella. Maan kuulu on Brana-vuori, se
sulkee taaksensa maailman kuten portti pihan; sentähden slovakit sitä
nimittivätkin branaksi eli portiksi. Brana ei ole mikä hyvänsä. Se on
vuoriston magnaatti, — kantaa kauniilla säällä hattuakin, pilvet näet
asettuvat sen päälaelle. Mutta osaapa vanhus hikoillakin; vesisuonet ja
kallioiden uumenista pulppuavat lähteet yhtyvät suureksi puroksi, joka
vinhasti kiitää sen uurteista, ruskeata kylkeä alas Kvetyinan aukealle
ja vielä senkin kivikkomaiseman halki tietänsä eteenpäin.
— Tämä on jo Bjela Voda — selitti Veronka rouva Krisbaylle. Se on
meidän joki. Ei ole enää pitkä matka kotiin.