sen viepi mukanaan miehelään. Niinhän kerran Glogovan kirkkoherra
minulle kertoi. Sateenvarjo on hänen sisarensa oma, jos ei hän
nimittäin miehelään mennessään sitä kirkolle lahjoita.
— Ei, ei, ravisteli asianajaja päätään, katseet sinne tänne harhaillen
aivan kuin ei mies olisi ollut täydessä tolkussaan. — En salli...
Fusta, mitä puhunkaan? Minun on kauhean vari. Aivan olen tukahtua.
Herra Mrawucsán, eikö voisi vähäsen aukaista ikkunaa?
— Kyllä.
Isäntä juoksi ikkunan luo.
— Napita takkisi, Wladin!
Viileä kesäyön henkäys tulvahti ikkunasta huoneeseen; vallaton
tuulahdus tupsautti yhtäkkiä kaikki kynttilät sammuksiin.
— Suukon vapaus! — veitikka Klempa huudahti pilkkopimeässä.
Puutarhasta kurottautui ikkunasta sisään syreenipuunoksa; sen uhkeista
kukkasarjoista tulvi sisään lemmekästä tuoksua tupakansavun tuprutessa
ulos.
Madame Krisbay kiljasi, nähtävästi pimeyttä säikähtäen, mutta tuo
Klempa lurjus käytti tätä viatonta seikkaa hyväkseen tekemällä ilkeän
huomautuksen:
— Minä se vaan en ollut, kautta kunniani!
Ylt'ympärillä syntyi salaperäistä hihitystä.
Pimeässä tuollaiset kikatukset tuntuivatkin tavallista
salaperäisimmiltä. Rouva Szliminszky sitävastoin tahtoen siksi,
kunnes kynttilät sytytetään, osoittaa olevansa tuollaisten raakojen
sukkeluuksien yläpuolella, jatkoi hätäilemättä kertomustaan
sateenvarjostaan, joten hän samalla sai todistetuksi käyttävänsä
suutaan puhumiseen — eikä siis mihinkään muuhun.
— Se on kaunis legenda, uskokaa pois, herra Wibra. Minä en ensinkään
ole taikauskoinen, olenpa muuten luterilainen — vaikka ei ole tapanani
sitä juuri tunnustaa — mutta kaunis on sittenkin tämä legenda. Tuo
sateenvarjo on oikea ihmekapine. Sairaat paranevat päästessään sen
alle; onpa herännyt muuan kuollutkin, johon sateenvarjo kosketti.
Turhaan puistelette päätänne. Asia on tosi. Tunnen sen ihmisen, hän
elää vielä nytkin. Käsittämätöntä on, mitä kaikkea tuo sateenvarjo on
aikaan saanut. On jo sekin jotain, kun se on tuonut Glogovan pappilaan
suurta siunausta ja rikkautta.
Kauhea epäilys valtasi Wibran mielen. Kun kynttilät jälleen saatiin
palamaan, olivat hänen kasvonsa kalman kalpeat.
— Onko pappi rikas? — hän kysyi hiljaa, silmät aavemaisesti kiiluen.
— Sangen rikas, — rouva Szliminszky vastasi.
Nyt asianajaja kumartui lähemmäksi rouvaa, tarttuen kiihkeästi hänen
käteensä. Tämä ei tietänyt mitä ajatella. Olisi sen edes varemmin
tehnyt, — mutta nythän jo kynttilät paloivat.
— Niinkö hän löysi jotain sateenvarjosta? — hän kuiskasi läähättäen.
Rouva Szliminszky kohautti merkitsevästi pitsikauluksen lomitse
kimaltelevaa, valkoista olkapäätään.
— Mitäpä tuollaisessa sateenvarjossa olisi? Eihän se ole mikään kattila
eikä rautainen lipas. Mutta jo neljäntoista vuoden ajan on siellä
käynyt pariskuntia vihkiytymässä sateenvarjon alla ja ne maksavat
runsaasti. Ja Glogovan pappia kuletetaan sateenvarjoineen kaikkien
varakkaampien sairasten luona Bjela Wódan varsilla ja hän saa heidät
samalla sateenvarjollaan haudatakin.
Veronka, jolle talon emäntä oli näytellyt kirjaeltuja pöytäliinojaan
ja muuta mainiota liinavarastoaan, alkoi vasta nyt toisella korvalla
kuunnella naapuriensa keskustelua.
— Meidän sateenvarjostako puhutte? — hän kysyi teeskentelemättömästi
tuolillansa kiikkuen.
— Niin neiti, — rouva vastasi hiukan hämillään. Wibra hymyili
ivallisesti.
— No — kysäsi Veronka, — tehän ette näy uskovan...
— En.
— Ah, — neitonen virkkoi, luoden häneen nuhtelevaisen katseen. — Ja
minkä tähden?
— Sentähden, kun en usko mitään tyhmyyksiä ja kun...
Jo oli suuri salaisuus tulla ilmi. Mutta hänen lauseensa suorastaan
katkasi se loukkaantumisen ilme, jota koko neidon olento ilmaisi. Hän
vetäytyi itseensä kuin lintu, jolta sulkia kynitään. Hän käänsi päänsä
hiljaa poispäin ja alkoi äänetönnä tuijottaa lautaseensa.
Wibrakin vaikeni, vaikka hän tunsi suurta halua hypätä pystyyn ja
huutaa: "Minä olen rikas, minä olen herra; tuohon sateenvarjoon ovat
minun aarteeni kätketyt". Omituista on että ihmisen saavuttaessa suuren
onnen hänen ensimäinen toivonsa — näitä hänellä yhä sittenkin on,
vaikkapa on saanut toiveensa toteutumaan — on julkisuus; hän haluaisi
saada hetikohta airueita toitottamaan kaiken maailman kuuluville sitä
suurta tapausta.
Mutta vaikka ensimäinen ajatus onkin tällainen, on kohta sen
kintereillä epäilys. Suurimmankin onnen takana hiipii synkkä varjo,
ilkeä epäluulo. Wibrakin sitä nyt tunsi.
— Minkä näköinen on tuo sateenvarjo, neitiseni?
Veronka supisti suutaan aivan kuin hänestä ei olisi kannattanut enää
tätä keskustelua jätkääkään.
— Eihän se mikään merkillinen ole, — hän kumminkin venytellen jatkoi;
haalistunut punainen kangas, aivan kuin olisi jo tuhatvuotinen, ja
tilkkujakin siinä on, miten monta lieneekään.
— Ja pitkin reunaa pieniä viheriöitä kukkia.
— Oletteko nähnyt sen?
— En, kysynpähän vain.
— Niin, onhan siinä reunassa sisäpuolella kukkia.
— Saako sitä nähdä?
— Tietysti, tuletteko katsomaan?
— Juuri senvuoksi lähdenkin Glogovaan.
— Senkö vuoksi? Miten sen käsitän, koskapa ette usko sen alkuperään?
— Juuri sen vuoksi. Jos uskoisin, enpä lähtisikään.
— Te olette huono ihminen. Pakana.
— Veronka siirsi tuoliansa hiukan loitommaksi, ja nyt Wibra nähtävästi
loukkaantui, kävi totiseksi.
— Loukkasinko teitä? — hän kysyi lempeästi, katuvaisena.
— Ette, pelästyin vain. — Hänen ihanat, soikeat kasvonsa ilmaisivat
pettymystä.
— Uskon kaikki, kunhan ette vain minua pelkää.
Veronka hymähti.
— Olisi synti olla sitä uskomatta, puuttui rouva Szliminszky
puheeseen. — Se ei ole taikauskoa; se on tosi asia. Tapahtumat ovat
todistettavissa. Joka ei usko sitä, hän ei usko mitään. Joko ovat
Kristuksen ihmeteot tosia, ja silloin voivat olla tosia nämätkin,
taikka...
Mutta hän ei päässyt lopettamaan, sillä madame Krisbay antoi merkin
nousta pöydästä, samalla ilmoittaen olevansa väsynyt ja menevänsä
nukkumaan. Kaikki nousivat nyt pöydästä ja rouva Mravucsán johti sekä
hänet että Veronkan kummankin omaan pihanpuoleiseen kammariinsa.
Wibra hiipi ovensuussa Veronkan luo tämän nyökätessä hänellekin hyvää
yötä.
— Miten aikaseen aamulla lähdemme? — asianajaja kysyi.
Vastatessaan neitonen kumartui veitikkamaisesti, samalla taivuttaen
lumivalkoista kaulaansa sivulle päin, aivan kuin olisi se katkennut.
— Miten herra _Tuomas_ käskee.
Wibra ymmärsi, mitä sana Tuomas merkitsi ja vastasi leikillisesti:
— Se taas riippuu siitä, miten kauan pyhät nukkuvat.
Veronka kääntyi vielä eteisessä ja uhkasi ankaran näköisenä, pikku
nyrkki koholla asianajajaa kohti kuten maalainen ainakin:
— Vartokaa!
Wibra katseli häntä ihastuneena. Neito oli hurmaavan kaunis ja tuo
uhkaava pikku nyrkki sopi niin mainiosti sille veitikalle. Tehkööt
pyhimykset samoin, jos kykenevät!
Pian läksivät kotiin Szliminszkytkin. Mravucsán lähetti heidän mukaansa
miehen kulkemaan lyhty kädessä, kun näet ei silloin ollut kuutamoa.
Rouva käänsi Wladinsa kesätakkiin ja vielä sen päälle hän levitti
sadetakin, kaulaan hän kääri suuren villahuivin ja käskien miehensä
hengittämään ulkona vain nenän kautta hän kerkesi vielä tarinoimaan
Wibrankin kanssa.
— Se on todellakin ihana legenda, ainakin minä siitä suuresti pidän.
— Ah noita kurjia legendoja! — Wibra vastasi.
— Jos vähän puhaltaisi tuollaiseen kauniiseen legendaan, jos puhaltaisi
siitä pois kultakiillon, sen pyhän tuoksun ja salaperäisyyden savun,
mikä ruma ja alaston totuus pohjalle jäisikään.
— Mutta ei pidä puhaltaa, — rouva vastasi. — Nosta sadetakkisi kaulus,
Wladin!
Asianajaja vaipui mietteisiin.
— Ehkäpä olettekin oikeassa, — hän mutisi haaveksivin katsein.
Hetken odotettuaan Wibrakin lausui haluavansa päästä levolle,
yksikseen, jonkatähden hän pyysi talon rouvaa osoittamaan hänelle
yösijan.
— Hm, johan pohatta meni, horisi tuomarinapulainen.
Tuskin oli Wibra saanut oven perässään kiinni, niin jo teurastaja
Kukucska iloisesti huudahti: "Madonsyömät menkööt". Hän riisui
takkinsa, kääri mahtavasti ylös väljät paidanhihat — vasempaan
käsivarteen oli härän pää tatuoitu — ja iski viekkaasti Mravucsánille
silmää.
Herra pormestari ymmärsi asian.
— Niin, niin — hän vakuutteli säteilevin katsein, eihän sitä voi mennä
maata pääsemättä koettelemaan, rakastavatko meitä vielä naiset vaiko
eivät.
Näin sanoen hän aukasi piirongin laatikon ja veti sieltä esiin
korttipakan.
Korteista puuttui tosin pataässä, mutta se ei Bábazékin sivistyneitä
haitannut. Ennenkin olivat nämä pelanneet preferanssia, vaikka kortteja
jakaessa viimeiselle tulikin yksi vähemmän; mielikuvituksessa se
_henkinen_ kortti tuli hänen osalleen ja voitiin sitä pelissä käyttää.
Jos pataa maalattiin, löi tämä esiin näkymättömän kortin sanoen:
— Minullapa on henkiässä!
Joskus hän voittikin sillä pelin, varsinkin kun pata oli valttina.
Puuttuvasta kortista huolimatta ryhdyttiin nyt innokkaaseen
korttipeliin, jota kesti kotvan aikaa yli puoliyön. Siihen ottivat
osaa neuvosmiehet, teurastaja ja kirkkoherra. Tuomarin apulainen toi
viinituoppeja, rahaton Klempa — kaikkialla ne lukkarit ovat köyhimpiä
— venyi sohvalla ja milloin missäkin, sillä häntä ajettiin paikasta
toiseen, hän kun muka oli auttamaton renttu, mikä nimitys oikeastaan on
sangen ikävä ja surullinen, mutta ei kumminkaan kunnianloukkaus. Klempa
rukka vaelsi paikasta toiseen, siirtyi pelaajasta pelaajaan, kunnes
viimein hänen väsynyt päänsä vaipui teurastajan ja kirkkoherran välisen
pöydänkulman varaan ja mies siihen nukkui, pitkä ja tuuhea parta leuan
alla päänaluksena, mikä seikka taasen tuotti hänelle kovan onnen, sillä
tuo heittiö Kukucska, ollen hyvällä tuulella, ehdotti, että Klempan
parta kiinnitettäisiin sinetillä pöytään. Mikä mainio tepponen, kun
mies herää, eikä parta pääse pöydästä irti!
Tätä hienoa ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Mokry toi kynttilän,
Kukucska tipahutteli lakkaa pariin kolmeen paikkaan parralle ja itse
Mravucsán painoi sitä sinettisormuksellaan pöytään. Syntyy siitäkin
aika kometiia!
Tapahtuipa toisiakin asioita, vaikka ei tosin niin tärkeitä. Madame
Krisbay, jonka talon rouva itse johti makuuhuoneeseen, ei tahtonut
asettua maata höyhenpatjojen väliin, pelkäsi näet sinne uppoavansa
ja tukahtuvansa. Hän tahtoi kaikin mokomin päällensä sänkypeitteen.
Mravucsánin rouvalla ei semmoista ollut, mutta kekseliäänä naisena hän
toi miehensä suuret supiturkit ja levitti ne madamen päälle. Siitä tämä
taas säikähtyi niin, että sai päänsäryn ja hänen täytyi kaiken yötä
pitää kuivattua persiljaa ohimoillaan.
Veronkalle tapahtui toinen ikävä seikka. Jäätyänsä yksin Mravucsánin
kauniimpaan kamariin hän tukki tarkasti sisältä oven, asettaen
ovenkahvasta riippumaan päällysviittansa, jotta ei kukaan pääsisi
avaimenreiästä sisään tirkistämään. Veti sitte pienen pihalle
avautuvan ikkunan uutimen alas ja alkoi riisuutua, aukaisten ensin
liivin; haka toisensa perään ponnahti auki; kalanluutkin sitä myöten
antoivat perään, joten rinta ja vyötäiset saivat jälleen luonnollisen
muotonsa — monin verroin kauniimman, kuin olisi voinut aavistaakaan.
Jo aukesi viimeinen hakanen, joka piti kiini hametta, ja alkoi
tämä vajota jalkoihin, ja nyt sai vuorostaan vajota alas kirjava
poimutettu alushame, — aivan kuin ruusun nupusta putoavat pois viheriät
verholehdet.
Jo putosi alushamekin alas, paljastaen toisen lumivalkoisen pikku
hameen. Hän oli jo päästämäisillään senkin nauhat — tämä ei näet
ollut varustettu hakasilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväksi — kun hän
kauhukseen huomasi siinä pari veripilkkua...
Nyt pujahti sängyn alta esiin harmaankirjava kissa ja katseli neitiä
niin uteliaasti, tarkasti ja hartaasti, kuin olisi tämä ollut jokin
kissaksi lumottu kuninkaanpoika.
Säikäyksissään Veronka tarttui jälleen aukipäästämäänsä liiviin ja
kumartuen alas hän äkkiä toisella kädellä tempasi ylös jalkoihin
vajonneen alushameen, josta juuri oli ulos astumaisillaan, samalla
kiljaisten ja käskevällä äänellä koettaen säikyttää kissaa tiehensä.
— Mars, kissa! Hyss, häijy kissa! Älä katso tänne, kissa!
Neitonen todella ujosteli riisuutua kissan nähden. Hän pukeutui jälleen
täydelleen ja alkoi ajaa kissaa ulos huoneesta, mutta tämä piiloutui
huonekalujen taa tai hyppäsi kaapin päälle. Turhia olivat kaikki
yritykset, se ei lähtenyt huoneesta ulos.
Rouva Mravucsán kuuli tämän hätäkän ja kysyi seinän takaa:
— Mikä hätänä, neitiseni?
— En saa kissaa ulos, täti hyvä.
— Ei se mitään, kultaseni, vaikkapa jääkin sisään, se on aivan viaton
elukka.
— Mutta kun se näkee, — vastasi Veronka hätääntyneenä.
Hän sammutti nyt kynttilän, aikoen riisuutua pimeässä, mutta nytpä tuo
ilkeä kissa tuli ihan keskilattialle ja sen silmät kiiluivat pimeästä
entistä selkeämmin.
— Varropas sinä utelias kissapaha, kyllä minä sinulle näytän.
Hän teki nyt tuoleista rintavarustuksen ja tämän takana hän, aivan
kuin linnassa, johon ei kukaan pääse näkemään, istui sängyn reunalla
ja asettaen jalkansa ristiin hän alkoi ensi työksi riisua kenkiään.
Mutta kissakin alkoi huomata tämän lujan linnan. Hän oikasi vartalonsa
ja loikkasi yhdellä hyppäyksellä pesukaapin päälle; vielä hyppäys, ja
se oli Veronkan vuoteella, keskellä päänalusta. Vaan ei olisi pitänyt
tulla niin likelle. Veronka sai nopeasti kurottautuen kissan heti kiini.
— Jopa jouduit kiikkiin, kissa kuomaseni! Pian, pian, mistä saisin
huivin? Kyllä minä opetan sinua katselemaan, kun tytöt riisuutuvat.
Tiedätkö kissa rukka, ettei se sovi.
Hän löysikin paksun villahuivin, sitoi sen kissan päähän, ihan silmien
eteen. "Katsele nyt, jos voit!" — ja alkoi uudestaan riisuutua.
YÖ TUO HYVIÄ NEUVOJA.
Tällaisten hassunkuristen pikkuseikkojen häiritessä hameväkeä ja
kanttori Klempan nukkuessa parta sinetöitynä vanhurskasten unta —
kukaan ei voinekaan nähdä kauniimpia unia kuin tuollainen uinuva
ritari — valvoi Wibra ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin riisuutui ja
meni maata, mutta ei voinut nukkua. Hänen riisuutumistaan — älkää
vain pelästykö — en mene seikkaperäisesti kertomaan, se näet on
sivistyneiden ihmisten käsitteiden mukaan jotain ihan säädytöntä. Ja
minkätähden? En tiedä. Se on rumaa, ja siis on sitä mahdoton kuvata.
Naisen riisuutuminen on runollista, varsinkin jos se hyvin kuvaillaan;
naisen ruumis on hieno, lukija tuntee sen hurmaavan tuoksun lemuavan jo
painomusteestakin ja kirjaimista, mutta miehen riisuutuminen, hyi, sitä
en saata mainitakaan. Hameista voi kirjoittaa runoja ja dityrambeja,
mutta housujahan sanotaan "nimittämättömiksi". Ja minkätähden? Jumala
tiesi. Ja mitä se todistaa? Sitäkö että mies olisi epäesteettisempi
olento kuin nainen? Eiköhän sentään vain sitä, että se joka on keksinyt
sopivan ja sopimattoman lait, on ollut suuri aasi.
Pahempi seikka oli kuitenkin se, kun ei kertomuksemme sankari voinut
nukkua. Hänen vatsansa ei tosin ollut talon rouvan ruokia liian
täynnä, mutta hänen sielunsa, hänen aivonsa olivat täyttyneet päivän
suurista tapahtumista. Monenmoiset mietteet pyörivät sekamelskana hänen
päässään. Muutamassa tunnissa tunsi hän eläneensä monta vuotta. Herra
Jumala, miten pitkä aika oli kulunutkaan siitä, kun hän Münzin vinnillä
oli ollut sateenvarjoa etsimässä! Ja nyt se on löytynyt. On ilmestynyt
kuin sallimuksen kautta. Jumala on sen antanut erään enkelin huostaan.
Näin siirtyivät hänen ajatuksensa sateenvarjosta itse "enkeliin". Sievä
tyttö todellakin. Ei ensinkään epämiellyttävä kuten kehitysvuosinaan
muut neidot, jotka ovat niin jäykkiä, elottomia, teeskenteleviä, ja
jotka siis eivät ole vähääkään luonnollisia. Veronka on poikkeus.
Veronka on vallan mukava nuori neitonen. Ompa vähäsen niinkuin
miellyttäväkin...
Wibra muisteli nyt alusta pitäen kaikkia neidon sanoja, kaikkia hänen
liikkeitään, jotka olivat olleet hänelle suosiota ilmaisevia. Näitä
hän muisteli yhä uudelleen, ja oli niissä kolmannella ja neljännellä
kerralla yhä enemmän hunajaa; mutta johtaessaan siinä muistojansa
yhä enemmän taaksepäin ja liittäessään toisiinsa neidon hymyilyjä,
lausumia sanoja, hellää äänen painoa, varomattomia, vaistomaisia
liikkeitä suloiseksi kokoelmaksi, hän löysi niiden seasta myös
välinpitämättömyyttä, jopa kylmyyttäkin ja siirtyi alakuloisena,
puolittain väkisin haaveilujen maailmasta selvään todellisuuteen —
sateenvarjoon.
Hän saattoi todellakin tuntea olevansa onnellinen. Hänen ei
tarvinnut enää ruveta selvittelemään kaikenlaisten puolikasvuisten
tyttöletukoiden oikkuja. Hänestä oli tullut tänäpäivänä herra, naabob,
pohatta. Hän oli elävä tästäpuolen kuten herttuat, viettävä talvensa
Budapestissä tai Rivieralla, kesänsä Ostendessa ja Monacossa, sanalla
sanoen, hänestä tulee suuri herra, joka ei enää viitsi papin tyttäriä
katsellakaan. (Ja kuitenkin palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen
tuohon pikku Veronkaan).
Hän ei saanut unta silmiinsä, ja miten olisikaan nyt saattanut nukkua?
Tuumat ja suunnitelmat, toiset toistaan koreammat leijailivat hänen
ohitsensa kuten perhoset Glogovan metsässä. Hän ajoi niitä yhä takaa...
Kunpa päivä sarastaisi, jotta tästä pääsisi liikkeelle.
Hänen taskukellonsa nakutti iloisesti yöpöydällä pään kohdalla. Hän
katsoi kelloa, tämä osoitti puoliyötä. Mahdotonta! Niinkö vähän vasta?
Ehkäpä se käykin väärin? Jossain kolmannen talon pihassa alkoi kukko
kiekua, aivankuin tahtoen sanoa: "Kellonne käy oikein, herra Wibra!"
Kapakasta kuului vielä laulua ja soittoa tänne asti. Joku päihtynyt
paimen siellä suruissaan lauleli tuota tuttua slovakkilaista lampurien
laulua, jonka alkusäkeet vapaasti käännettyinä kuuluivat seuraavasti:
Lampur ei se, _punnitun_ ken lihan syöpi,
Mullikkaa ei omista se, ken sen myöpi.
Wibra sytytti sikarin ja savun tuprutessa käänsi tuo kelvoton laulu
hänen ajatuksensa aivan nurin närin.
Todellakaan ei mullikka aina ole sen oma, ken sen myöpi. Mistä tulikaan
esiin tuo sateenvarjo? Tuota, eipä se ole vielä tullutkaan. Eihän
se vielä ole hänen kädessään. Asiaa tarkemmin ajatellessaan hän ei
ollut sitä juuri sen lähemmäksi päässyt. Tähän asti hän oli arvellut,
että se oli arvottomana rojuna heitetty jonnekin tunkiolle lahoamaan
ja sen tähden hänellä oli hyvin vähän toivoa sitä löytää. Ja mitä
olikaan tapahtunut? Asia oli kääntynyt kokonaan ylösalasin. Nyt oli se
pulmana, kun tämä sateenvarjo oli todellinen arvoesine, kirkollinen
pyhäinjäännös. Mitenkä tässä lopulta käynee? Mitä on hän sanova
huomenna Glogovan papille? Ettäkö tulin noutamaan sateenvarjoani? Pappi
on varmaan naurava hänelle vasten silmiä, sillä joko on hän tekohurskas
ja uskonkiihkoinen ja siis uskoo täydelleen että pyhä Pietari on sen
tuonut hänen sisarellensa, taikka on hän teeskentelijä, fariseus, eikä
hän silloin ole niin hullu, että antaisi itseänsä paljastaa.
Ulkona kävi tuuli, vihasesti puhaltaen huonoilla ikkunoilla ja ovilla
varustettuun huoneeseenkin, mihin rouva Mravucsán oli hänet asettanut
nukkumaan. Huonekalutkin tuntuivat liikkuvan ja ratisevan. Hyvin
saattoi kuulla Liskovinan metsän huminan. Siellähän heiluu hirressä
mies, josta Mravucsán mainitsi. Wibra sammutti jälleen kynttilän, jonka
liekkiä tuuli kaiken aikaa oli häirinnyt, ja veti jälleen peittoa
umpikorviin, sulkien silmänsä. Mutta nytpä sai mielikuvitus pimeässä
uutta vauhtia; hän oli näkevinään miten mies heiluessaan hirressä
hänelle virnistellen päätä nyökkäsi, hokien: "kylläpä teille, herra
Wibra, Glogovan pappilassa nauretaan."
Kirottu pulma! — hän päivitteli itsekseen, levottomasti kääntyillen
lumipuhtaitten lakanoitten välissä, joista vielä levisi kesäisen
päivänpaisteen omituinen tuoksu, ne kun olivat olleet vastikään aidalla
kuivumassa. — Samapa se, — punoi hän ajatuksiaan — sateenvarjo on
kun onkin minun. Hädän tullen voin sen todistaa oikeudenkin edessä.
Todistajia ovat Sztolarik, rouva Müntz ja hänen poikansa, jopa koko
Beszterczen kaupunki.
Nyt purskahti hän katkeraan nauruun.
— Tuota, eihän sitä voi todistaa; olenko minä ihan mieletön? Eihän
sateenvarjo ole minun vaan Münzien. Heidän isänsä on sen ostanut
laillisessa Gregoricsin perujen huutokaupassa joutavien romujen
mukana. Sateenvarjo on siis Münzien, minulle kuuluu vain se, mitä on
sen sisässä. Mutta voinko esittää sitäkään vaatimusta? Saatanko sanoa
papille: kuulkaa, herra pastori, sateenvarjon varressa on parin,
kolmensadan tuhannen florinin pankkiosoitus; antakaa se tänne, sillä se
kuuluu minulle...
Wibra alkoi nyt aprikoida, mitä pappi on tähän vastaava.
Joko uskoo hän legendan sateenvarjosta todeksi ja vastaa: "Mene
hiiteen! Eihän pyhä Pietari ole niin hullu että olisi sinulle taivaasta
pankkiosoituksia tuonut." Taikka viehättyy hänkin lähemmin asiaa
tutkimaan ja löytää sen tuon sateenvarjon aukaistavasta varresta,
mutta silloin hän on sanova: "Minkä toi, sen toi varmaan minulle",
ottaa talletustodistuksen ja nostaa itse sillä rahat. Miksipä hän sitä
Wibralle antaisi? Miten voisi tämä todistaa rahojen hänelle kuuluvan?
Asianajaja jatkoi aprikoimisiaan.
— Entä jos esittäisin hänelle elämäkertani, puhuisin hänelle alusta
loppuun kaikki äidistäni, isästäni, hänen kuolemastaan. Otaksukaamme,
että mies uskoo todeksi kaikki alusta loppuun, mutta mitä siitä?
Käypikö siitä selville, että aarre on minun? Ei todellakaan. Ja
jos hän oivaltaisikin sen minulle kuuluvan, luovuttaisiko hän sitä
silti minulle? Ihminen se on pappikin! Rupeaisinko käräjöimään, jos
hän ei antaisi? Mitä vielä! Mies ottaa koreasti talletustodistuksen
huostaansa, ja millä minä sen sitte todistan, että se on ollut tuohon
sateenvarjon varteen kätkettynä?
Hiki tippui Wibran otsalta, hän pureskeli raivoissaan tyynyä. Niin
lähellä perintöä, ja kuitenkin niin äärettömän kaukana siitä!... Musta
yö, anna hyvät neuvot!
Yön puoleen kannattaakin kääntyä. Wibra teki oikein pyytäessään siltä
neuvoa; sehän on kaikkien epäröivien ja neuvottomien ystävä.
Kultaisten neuvojen joukkoon voisi vielä lisätä tämänkin: "Mieti
kaikkia tärkeitä asioita yölläkin, vaikkapa olisit niistä jo päivällä
päättänyt." Ihmisellä on näet yöjärkensä ja päiväjärkensä. Kumpi on
parempi, sitä en osaa sanoa.
Epäilen ettei kumpikaan ole täydellinen. Kankurin lailla kutoo
päivänpaiste omia värejään meidän ajatuksiimme, mutta yökin sirottelee
niihin mustista siivistään höyheniänsä. Ne maalailevat ja korjailevat,
suurentavat ja pienentävät, väärentävät siis kumpainenkin. Yö tekee
armaasi haahmon silmissäsi kauniimmaksi, kuin se onkaan, vihollisesi
voimallisemmaksi, se suurentaa vaivojasi ja pienentää ilojasi. Se ei
ole häneltä kauniisti tehty, mutta yöpä onkin yksinvaltias, jonka ei
tarvitse kellekään tiliä tehdä.
Pidä se mielessäsi semmoisena kuin on, mutta älä sitä sivuuta, sinä
kärsivä sielu, totuutta etsiessäsi... Mutta ethän sinä totuutta
etsikään, — väistäisit sitä, jos vastaasi sattuisi. Tulin lausuneeksi
väärin; älä sivuuta yötä etsiessäsi keinoja pulasta päästäksesi.
Hän vain on olevinaan vaitelias. Osaat kuitenkin kuiskata korvaasi
niin mainiosti, ettet sitä huomaakaan. Kun niiksi tulee, tuo hän,
varpaisillaan luoksesi hiljaa hiipien sinulle unen ja käärii siihen
erinomaisella kekseliäisyydellään neuvojansa.
Jo tyyntyi ulkona tuuli, soitto kapakassa vaikeni. Wibra ei enää
kuullut muuta kuin hiljaista huminaa, — ja nyt hän oli jo kulkevinaan
toisilla seuduilla, pyytämässä Veronkan kanssa perhosia Glogovan
metsässä.
Heidän siellä edetessään viidakossa astuu polulla yhtäkkiä heidän
eteensä vanhus, kädessä kultainen käyräkahvainen sauva, sädekehä pään
ympärillä, ja hattu riippuen rihmasta kaulassa.
"Oletteko herra Wibra?" — vanhus kysyy.
"Olen, entä te?"
"Minä olen pyhä Pietari."
"Mitenkä?"