mistä hän kuitenkin heti syöksyi takaisin, huikeasti kiljaisten,
pelästyi näet kolmea mahtavaa hallia, jotka olivat portissa ruvenneet
hänelle haukkumaan. Madame oli jo vaipua pyörtyneenä maahan, kun
Mravucsán vieraitaan odotellen parahiksi saapui paikalle; hänen
syliinsä madame siis sai mennä tainnoksiin.
Kunnon pormestari ei osannut muuta tehdä kuin pitää äimistyneenä
pyörtynyttä rouvaa käsivarsillaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt
naisen pyörtyvän; oli vain kuullut että pitäisi silloin valella päätä
vedellä. Mutta eipähän nyt voinut mennä vettäkään hakemaan; hän arveli
että sitä pitäisi hieman nipistää, — siitähän kuollutkin nainen
silmänsä aukaisee, — mutta nipistämiseenkin tarvitaan jonkunverran
lihaa ja madame oli paljasta luuta ja nahkaa.
Totisen kristityn kärsivällisyydellä hän jäi senvuoksi odottamaan
toisten tuloa, ja nämät saivatkin pian rouvarukan tointumaan.
— Ah — huokaili tämä yhä uudestaan. — Millaiseen maahan olenkaan
joutunut!
NELJÄS OSA.
BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.
PORMESTARIN ILLALLISET.
En tahdo olla monisanainen seuraavassa esityksessäni. Ainoastaan
Kristuksen puvun suhteen kerrotaan sen ihmeen tapahtuneen, että
vaatteet kasvoivat samalla kuin lapsikin. Se lapsen nuttu, jota hän
kantoi poikasena, oli hänen yllään vielä Golgatalle mennessä.
Tuollaisia nuttuja ei ole — räätälien suureksi iloksi — sen koommin
enää syntynyt, vain romaanikirjailijat joskus tällaisia ihmeitä
aikaansaavat. Vähänen vaatepala, joka tuskin liiviksi riittäisi, voi
heidän kynänsä vaikutuksesta venyä loppumattomiin.
Minä en pidä semmoisesta ja teenkin senvuoksi vain lyhyesti selkoa
Mravucsánin illallisista, jotka olivat erinomaiset. Ainoastaan madame
Krisbay lienee ollut tyytymätön, koskapa hän poltettuaan suunsa heti
ensi ruokalajia, mainiota paprikoitua lampaankeittoa maistaessaan
huudahti:
— Voi, kurkussani on jotain purevaa!
Vielä vähemmän hänelle kelpasi seuraava ruokalaji, silavasta tehdyt
käärylät, lampaanjuustoa sisässä. Niitä maistettuaan hän laski kahvelin
kädestään, pahasti irvistellen:
— Mon Dieu, tämähän on jotain vanhaa vaateriepua.
Talon rouva rukka oli ihan epätoivoissaan, kun vieraalle ei mikään
kelvannut. — "Mikä häpeä minulle", hän päivitteli, toi kuitenkin
viimein hänen eteensä hedelmähillojansa, jotka nyt mainiosti madamelle
kelpasivat, jotta tämä saatuaan vatsansa tarpeet tyydytetyksi
vähitellen alkoi kohtaloonsa tyytyä.
Eikä syyttäkään, sillä seurakunnan luterilainen pappi, kirkkoherra
Rafanides Sámuel ja kanttori Klempa Teofil pitivät pöydässä hänelle
seuraa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolen. Jo kutsukin
oli heille kuulunut seuraavasti: "On tultava, sillä illallisiin
saapuu muuan saksatar, jota heidän tulee pitää hyvällä tuulella. —
Ja mielellään he kutsua noudattivatkin, kun näet kumpikin tahtoi
neuvosmiehille näyttää, kuinka hyvin he muka olivat perehtyneet
hienoihin saksalaisiin seurustelutapoihin."
Madame Krisbay alkoi jo mieltyä pöytänaapureihinsa, varsinkin kun
sai tietää että kirkkoherra oli naimisiin menossa. Mitä? Onko täällä
pappien tapana mennä naimisiin? — Ehkä hän siis kumminkin oli joutunut
hyvään maahan!
Kanttori oli pulskempi mies, mutta vanhempi ja jo nainut. Hänen
älykkäitä kasvojaan somisti kiiltävän musta parta, joka peitti
rinnankin; ja sitäpaitsi mies osasi laskea sukkeluuksiakin, vaikka
nämät oikeastaan hänestä pihisivät ulos kuin pihka kannosta.
Madame Krisbayn täytyi monesti nauraa hänen huomautuksilleen. Vahinko
vain ettei hän tohtinut kokonaan antautua naurun lumoihin, sillä vielä
nytkin tuo kirottu paprika kurkussa kangersi, tai oikeammin ehkä
vain sen kauhea muisto. Hänen vahankeltaiset kasvonsa lensivät tuon
tuostakin punaisiksi; nähtävästi hän koetti tukahuttaa yskimistä, joka
muutenkin ollen vanhuuden enne, on seurassa sopimatonta.
— Ei se mitään, — kehoitteli talon emäntä; — yskikää vaan vapaasti!
Eihän yskää ja köyhyyttä saata salata.
Madame alkoi kuitenkin viihtyä pöydässä yhä paremmin, sillä
kirkkoherralla oli sekin ansiopuoli, että hän oli ennen nuorempana
harjoittanut opintoja Münchenissä ja osasi kertoa pieniä kaskuja
sikäläisellä murteella, ja se sai madamen mielen niin suloiseksi, kuin
olisi se ollut voissa paistettu.
Kirkkoherra Rafanides Samuel ei näet ollut niitä ikäviä pappeja, jotka
tekeytyvät jumalisiksi. Kanttori Klempa oli tosin keksinyt lukemalla
hänen nimensä takaperin tuon kuuluisan Bábaszékin slovakkilaisten
kaskun: _Sedi na far Rafanides_, istuu pitäjässä Rafanides, mutta
hän ei suinkaan silti ollut mikään erakko tai kotonaan istuja,
vaan oli aina liikkeellä ja oli ottanut osaa moneen seikkailuun.
Edellisestä paikastaankin hänen oli täytynyt poistua seikkailun
vuoksi erään naikkosen kanssa. Rouva Mravucsán tuntee koko jutun,
tunteepa naisenkin, erään Bakó Mátyásin vaimohan se oli; lienee ollut
tuhmanlainen ihminen, koskapa oli itse mennyt miehelleen juoruamaan
suhteestansa pappiin, eikä hän ollut mikään kaunotarkaan, sillä rouva
Mravucsán lausui hänestä sanasta sanaan näin:
— Rafanides oli hullu ruvetessaan häntä hakkailemaan. Ei pidä pyytää
rumalta naiselta suukkoa eikä köyhältä lainaa, sillä kumpikin alkaa
siitä ylpeillä.
Näin rouva Mravucsán lausui, lisäten kuitenkin: "Jos joku minua vaatisi
todistajaksi, niin minä kieltäytyisin."
En siis voi mennä todistamaan sitäkään että rouva Mravucsán on niin
sanonut, kun en näet voisi sitä toteen näyttää.
Ja oikeastaan se onkin yhdentekevä. Se vain on kuiva totuus, että
madame Krisbay piti hauskaa keskustelua naapuriensa kanssa. Nuo kaksi
korkeasti sivistynyttä miestä istuttivat häneen parempaa käsitystä
maastamme. Oli todellakin onni, kun hän ei ymmärtänyt slovakin kieltä
eikä siis voinut seurata sitä sangen arkipäiväistä keskustelua, jota
toiset kutsuvieraat keskenään vireillä pitivät. Sanottu, mikä sanottu,
viisaita ihmisiä nämätkin, vaikka kukin omalla tavallaan. Veronka
nauroi useat kerrat heidän kokkapuheilleen, hän kun ei niitä ennen
ollut kuullut, mutta kaupunkilaiset tunsivat hyvin ennestään kaikki
nuo pöytäkommat. Niinpä saattoi rikas teurastaja Kukucska Pál paistiin
päästyä nousta seisaalleen ja tyhjentää lasinsa lausuen röhisevällä
äänellään: "Muijani miehen terveydeksi!"
Oikeastaan olisi Jumalan kiusaamista koettaa lähemmin kuvata
tällaisia illallisia. Syödään, juodaan ja mennään koreasti kotiin.
Keskustellaanko ehkä tärkeistäkin asioista? Mitä vielä! Jutellaan
jonnin joutavia. Herra varjelkoon niitä painattamasta. Ja kuitenkin
saadaan niistä Bábaszékissa moneksi päiväksi puheenainetta, miten
esimerkiksi Mravucsán kaatoi pöydälle punaviiniä ja miten sen levitessä
pöydälle sen päälle siroteltiin suolaa ja miten neuvosmies Konopka
silloin huudahti:
— Kas vaan! tulee ristiäiset, kuomaseni!
Rouva Mravucsán tietenkin punastui.
Veronka sen sijaan kysäsi viattoman näköisenä:
— Kuinka se ristiäisiä tietää?
Joko on tyttönen vielä suuri hanhi taikka jo suuri näyttelijätär.
Mitä vastaatte hänelle, jolla on vielä niin vienot kasvot kuin lienee
aikoinaan ollut neitsyt Marialla hänen tyttösenä lyhyitä hameita
kantaessaan. Vieraat katsahtivat toisiinsa. Kaikeksi onneksi oli
saapuvilla metsänhoitajan Szlminszky Wladimirin puoliso. Tämä kekseliäs
nainen alkoi selittää asiaa:
— Sen seikan laita on neitiseni siten, että haikara, joka tuopi lapsia,
käy jo sitä ennen näkymättömänä talossa sysäämässä merkiksi pikarin
kumoon.
Veronka vaipui hetkiseksi mietteisiin ja ravisti sitte epäilevästi
päätään, jonka ympärillä näkyi ikäänkuin viattomuuden sädekehä
väikkyvän.
— Mutta näinhän minä, miten kirkkoherra sen itse kaasi kädellään.
Tähän ei rouva Szliminszky osannut mitään vastata, vaan rupesi
sensijaan jälleen hoivaamaan ja lellittelemään miestään, tapansa mukaan
jatkaen sitä kaiken iltaa.
— Leikkaa pois hanhenpaistista tuo rasvakerros, Wladin!
Harmistuneena veti Wladin otsaansa ryppyyn ja entistä nopeammin liikkui
hänen laihassa kaulassaan aatamin-omena, osoittaen että mies oli
suuttunut.
— Mutta juuri siitä minä parhaiten pidän.
— Vaikkakin, Wladin. Minä en salli. Terveys ennen kaikkea!
Nöyrästi leikkaa Wladin pois rasvaiset osat.
— Minkätähden olet avannut takkisi? Etkö tunne, miten täällä on kylmä?
Napita heti takkisi, Wladin!
Metsänhoitaja napittaa takkinsa ja ojentaa velvollisuutensa täyttäneen
hyvällä tunnolla kätensä jälleen paistivatia kohti.
— Ei palastakaan enää Wladin! Ei rahtuistakaan. Jo riittää. Ei tarvitse
sinun unissasi yöllä härkien kanssa otella.
Wladin laskee kuuliaisena kahvelin kädestään ja aikoo juoda lasin vettä.
— Anna se tänne ensin, — huudahtaa rouva kauhuissaan, — annas maistan,
onkohan ylen kylmää.
Wladin ojentaa rouvalleen vesilasin.
— Saat juoda parisen kulausta. Onhan se tarpeeksi lämmintä. Mutta älä
juo paljon, sillä nuo kaiken maailman nesteet eivät tee vatsalle hyvää.
Ai, mitä nyt, Wladin! Sinähän juot kuin sateenkaari. Riittää, Jumalan
tähden riittää!
Wladimir rukka! Hän on aviorakkauden marttyyri. Kuusitoista vuotta
on hän ollut tämän herkeämättömän holhouksen alaisena. Vaikka hän
naimisiin mennessään oli vankka mies eikä liioin senjälkeen ole koskaan
sairastanut, pelkää hän joka hetki loppunsa lähenevän, sillä tuon
alituisen valvonnan johdosta hän itsekin on ruvennut uskomaan, ettei
muuta tarvita kuin tuulen henkäys tai liikapala suuhun, niin tuho
tulee. Hän tuntee aina ja kaikkialla, miten luonto tuhansissa muodoissa
murhahimoisena hänen ympärillään hiipii.
— Varo Wladin! Tuo koira voi purra sääreesi. Halli siellä pöydän
alla pureksii sinne heitettyä luuta, hiiviskellen vierasten jalkojen
lomitse; syrjempänä kissa katkerana naukuu, tahtoen sanoa: Antakaa
minullekin vähäsen tuosta paljosta syötävästä.
Jo alkaa syntyä niin sanottu "amabilis confusio", miellyttävä
sekamelska. Kaikki puhuvat yhtä aikaa mikä mistäkin. Neuvosmiehet
alkavat jälleen keskustella yleisistä asioista, hirttäytyneen miehen
aikaansaamasta pulmasta; rouva Mravucsán päivittelee ettei kukaan ole
mitään syönyt, — hänen rehelliset kasvonsa käyvät ihan surullisiksi;
sillaikaa kun pappi ylläpitää keskustelua madame Krisbayn kanssa,
huudahtaa kanttori Klempa, jonka kielen punaviini on irralleen saanut,
tahtoen kääntää kaikkien huomion puoleensa:
— Herrat neuvosmiehet, minun täytyy tehdä katuvaisen tunnustus.
— Kuulkaamme! Mitä?
— Koirien itsemurhasta!
— Ah tämä on merkillinen asia. Syntyy yleinen hiljaisuus; papinkin
täytyy keskeyttää puheensa. Hst, hst! Kuulkaamme koirien itsemurhasta!
Paikkakunnalla onkin jo jonkun aikaa herättänyt suurta huomiota se
seikka, että kanttorin mehiläistarhasta on melkein joka aamu tavattu
koira, joka on yöllä ampunut itsensä kuoliaaksi, ei päähän vaan
peräpuoleen.
— Minä oikeastaan murhaaja olen, puhui kanttori. Olenpa vain pistänyt
ladatun pyssyn piippu ulospäin tyhjään mehiläispesään; hanan vedän
vireeseen, mutta liipasimeen sidon vahvaa rihmaa, jonka toisen pään
johdan pesän edustalle ja sidon siihen lihapalan. Saapuessaan paikalle
alkaa koira haistella lihaa ja tarttuen siihen hampaillaan kiskoa sitä
pois, mutta silloin pyssy paukahtaa ja kuolema seuraa paikalla.
Kertomukselle koirien kummallisesta kuolemasta aletaan nyt mahtavasti
nauraa. Isäntä siitä kuitenkin ensin tekee opettavaisen johtopäätöksen.
— Itsemurhan syyt ovat tietenkin monenlaiset, mutta kamalin lienee
janon vuoksi tehty itsemurha. Maistetaan, herrat!
Lasia kilistellään. Iloiseen hälinään sekaantuu kuitenkin vaikerrus:
— "Voi Wladin, Wladin!"
Näin huudahti rouva Szliminszky, joka ei olisi sallinut miehensä mitään
maistavan. Siitä taas pahastui tuomarin apulainen, joka oli parhaansa
mukaan koettanut rouvaa huvittaa, mutta tämän huomio oli yhä vain ollut
mieheensä kiintynyt.
— Väkevät sikarit ovat epäterveellisiä, Wladin! Pane pois jo! Eiköhän
pari haikua jo riitä.
— Minullapa vasta on työtä ja puuhaa ollut, ja kumminkin olen ehtinyt
hankkimaan itselleni tämän puvun, joka nyt on ylläni.
Ihastuksella nuori lakimies silmäili uutta tummansinistä pukuaan;
kuinka monta kertaa hän sitä jo tänä iltana lienee tehnytkään.
— Sievä puku. Mistä ostitte?
— Teetin mitan mukaan räätäli Klenerillä, aivan on kuin ylleni
valettu...
— Vai niin!
— Tämä on galitsialaista kangasta, vahvaa ja vedenpitävää; sitä pitäisi
päivän valossa nähdä.
— Niin, vaan paljoko maksoi? — tapaili puolalainen rouva hajamielisenä.
Pakka oli ihan koskematon, sen päässä oli vielä alku-raitakin, olin
paikalla silloin, kun se leikattiin. Auringonpaisteessa sillä on aivan
erikoinen värivivahdus.
— Hyvä, hyvä, mutta minä kysyn hintaa.
Tuomarin apulaista oli kuitenkin vaikea saada työntymään pois
alottamaltaan ladulta, kun kerran oli päässyt uudesta puvustansa
puhumaan.
— Sillä räätälillä on leikkaaja, joka ennen on työskennellyt Wienissä
eräällä hoviräätälillä. Tämä sanoi minulle: Ei nyt pidä kitsastella,
hyvä herra, sillä tämä on niin hyvää kangasta että mies sitä saadessaan
tuskin nahassaan pysyy. — Koetelkaapas rouva!
— Pehmoista kuin silkki... Wladin kulta, lienee parasta, että me kaksi
vaihdamme paikkoja. Tuossa on varmaan vetoa ovea avattaessa. No, mitä
siinä murjotat? Vai rupeatko vastaan panemaan? Nouse pois Wladin, yks,
kaks, kolme!
Tämä rakkauden marttyyri sai vaihtaa paikkaa puolisonsa kanssa, ja nyt
pääsi rouva toiselle puolelle pöytää, nuoren asianajajan viereen, joka
kaiken aikaa oli vain Veronkan kanssa seurustellut. Jo on neitonen
saanut kielensä siteet irralleen, keskustelee vilkkaasti Wibran
kanssa. Ja tämä kuuluisa, viisas mies, josta ennustetaan tulevan vielä
Beszterczen edustaja, kuuntelee niin hartaasti hänen sanojaan, kuin
olisi piispa puhumassa, eikä loisi neidosta katsettaan mistään hinnasta
muulloin kuin ehkä Veronkan luodessa katseensa häneen..
He puhelevat hiljaa; luulisi heidän keskustelevan hyvinkin tärkeitä
asioita, ja kumminkin ovat kyseessä vain joutavat arkiseikat. Mitä
Veronkan on tapa päivisin tehdä? Lukee, kävelee. Tästä johtuu
toinen kysymys: mitä lukee, missä kävelemässä? Veronka luettelee
kirjoja. Wibra on ne kaikki lukenut ja nyt he alkavat muistella
romanien sankareita aivan kuin yhteisiä tuttavia: Berendiä, Elisabet
Ankerschmidtiä, Aranka Béldiä. Se Béldi Pál oli aika hupsu, kun ei
ruvennut ruhtinaaksi.
— Entä jos hän sittenkin teki oikein kieltäytyessään, mitenkäs muuten
olisi syntynytkään tuo kaunis romaani?
Sitte asianajaja alkaa kysellä Glogovan oloja.
— Eikö siellä ole kovin ikävä?
Veronka loi kummastellen kysyjään tummansiniset silmänsä.
— Ettäkö Glogova olisi ikävä? Sehän on sama kuin jos joku taitamaton
kysyisi, eikö Parisi ole ikävä!
— Onko Glogovassa metsää?
— On ja mahtava onkin.
— Oletteko siellä käynyt?
— Montakin kertaa.
— Ettekä pelkää?
— Mitäpä häntä?
— Tiedättehän että metsässäkin on joskus asukkaita.
— Mutta meidän metsän asukkaatpa minua pelkäävät.
— Niinkö? Pitääkö teitäkin pelätä?
— Minä näet niitä otan kiini.
— Rosvojako?
— Menkää siitä! Minä annan teitä kämmenelle, jos vielä semmoisia
puhutte.
— Antakaan vaan, tässä käsi!
— Kyllä sitte, kun vielä semmoista puhutte. Minä pyydän metsässä
perhosia.
— Onko siellä kauniita perhosia? Koulua käydessäni oli minullakin
perhoskokoelma. Onpa vieläkin joitakuita jälellä.
Nytpä Veronka kehuskelemaan:
— Näkisittepä minun kokoelmani. Siinä on joka lajia: Suruperhonen,
amiraali, kaaliperhonen, Apollo. Vahinko vain että Apollostani on
toinen siipi repeytynyt.
— Entä onko Hebe?
— On, ja niin suuri kuin kämmeneni.
— Onko teillä suurikin kämmen? Näyttäkää!
Veronka asetti kämmenensä pöytäliinalle. Eihän se suuri ollut, mutta
niin hieno ja valkoinen kuin ruusun terälehti.
— Onhan se sylen mittainen peukaloisten maassa! — huomautti asianajaja
veikeästi, ja ottaen tulitikun käteensä hän alkoi leikillä mittailla
sen leveyttä.
Mittaillessaan hän sattui sormellansa koskettamaan kättä. Siitä
neitonen säpsähti ja veti kätensä pois; kasvot sävähtivät
tulipunaisiksi.
— Täällä on kovin lämmin, — hän virkkoi hiljaa, kättänsä kasvoilleen
nostaen, aivan kuin hän juuri siitä syystä olisi sen pöydältä ottanut.
— Onpa huone todellakin lämminnyt, — puuttui rouva Szliminszky
puheeseen. — Avaa takkisi, Wladin.
Wladin ähkäsi kerran ja avasi sitten takkinsa. Veronka taasen palasi
perhosiinsa.
— Perhosten pyynti on minun urheiluani. Aivan kuin teillä miehillä
metsällä käynti.
— Minäkin olen perhosiin ihastunut, asianajaja vakuutti, — ne näet
rakastuvat vain kerran eläissään.
— Minäpä pidän heistä muista syistä...
— Ettehän vain sen vuoksi, kun niilläkin on viikset...
Närkästyneenä käänsi Veronka hänestä päänsä pois.
— Herra Wibra, tehän alatte käydä sietämättömäksi.
— Kiitoksia tunnustuksestanne.
— Mistä tunnustuksesta?
— Siitä että alan olla sietämätön. Siispä en ole ollut tähän asti.
— Ah, siinä sitä oltiin! Niitä asianajajan temppuja! Lisätä toisen
puheeseen sellaista, mitä hän ei ole sanonutkaan. Tiedättekö, teidän
kanssanne on vaarallista puhella. Minä en virka enää sanaakaan.
Wibra asetti kätensä rukoilevasti yhteen.
— En tee niin enää. En milloinkaan. Kunhan vaan puhuisitte!
— Pidättekö te todellakin perhosista?
— Vakuutan kautta kunniani, että pidän heistä tällä hetkellä enemmän
kuin jalopeuroista ja tiikereistä.
— Nähkääs perhoset ovat niin kauniita kuin ihanasti puetut naiset
konsanaan. Mitä aistikkaita värien yhdistelmiä! Minusta näyttävät
niiden siivet kuvitetuilta kankailta. Miten mainiosti sopivatkaan
esimerkiksi Heben mustan ja punaisen kirjavat takasiivet keltaisiin
etusiipiin!
Uskokaa pois, Parisin kuuluisimmat räätälit voisivat tulla meidän
metsään oppimaan perhosilta pukemisen taitoa.
— Hiljemmin, Wladin! — huudahti tällä hetkellä rouva Szliminszky. —
Montako keuhkoparia luulet itselläsi olevan?
Wladimir Szliminzky oli näet tällä välin joutunut sanakiistaan
neuvosmies Fajkan kanssa siitä tärkeästä kysymyksestä, miten olisivat
asiat, jos ihmiseltä kuulo puuttuisi, ja olivat ruvenneet väittelemään
niin äänekkäästi, ettei hellä puoliso voinut olla muistuttamatta
miestään tällaisesta keuhkojen liikarasituksesta.
— Istuvat vierekkäin ja kuitenkin huutavat toisilleen aivan kuin
virstojen päästä — päivitteli rouva, päätään pudistellen. — Herranen
aika, milloinkahan ihmiset oikein viisastuvat?
Nyt nousi neuvosmies Konopka kiittämään isäntää, Bábaszékin
"uudeksiluojaa". Hän puhui ihan samanlaisella heikolla ja sahaavalla
äänellä kuin Mrawucsánkin; jos olisi sulkenut silmänsä, olisi melkein
saattanut luulla hänen siinä itseään ylistävän. Tämäkin seikka
synnytti suurta hilpeyttä, varsinkin kun Mrawucsán vuorostansa karkasi
pystyyn kiittämään lasi kädessä Konopkaa aivan samoin liikkein, samoin
elein ja silmäniskuin, kuin Konopkan oli tapana puheessaan käyttää.
Tälle seikalle taas kovasti naurettiin. Ja kumminkin tekevät samoin
kuninkaatkin esiintyessään kohteliaisuudesta toistensa vaatteissa,
mutta heillepä ei kukaan tohdi nauraa! Maljapuheita pidettiin nyt
toinen toisensa perään.
— Jo päästit hallit irti kahleistaan, — kuiskasi Fajka Konopkalle.
Tuomarin apulainen piti puheen emännälle; Mrawucsán nousi uudelleen
tyhjentämään maljansa puolisonsa ja omasta puolesta vieraspiirin
terveydeksi, lausuen heille kiitokset heidän ystävällisestä
saapumisestaan. Samalla hän huomautti, että kutsuvieraista vain
rouva Münz oli jäänyt saapumatta, syystä että hän illan suussa oli
saanut luuvalon sääreensä, eikä ihmekään, sillä siksi paljon oli
vanhan rouvaparan täytynyt olla liikkeellä näin markkinain aikana.
Isäntä tyhjensi maljansa Bábaszékin poissaolevan juutalaisrouvan
tervehdykseksi.
Kohosi äänekäs ja innostunut eläköönhuuto.
Sen vaiettua Szliminszky huudahti:
— Nyt on minun vuoroni!
— Älä puhu, Wladin! — kielteli hänen rouvansa. — Älä puhu! Ääneensä
puhuminen vahingoittaa keuhkoja.
Mutta mikään ei enää voinut häntä hillitä. Tohvelin painon alla voi
mies kyetä melkein mihin tahansa; hän voi napittaa takkinsa, avata
takkinsa, olla syömättä ja juomatta, mutta olla pitämättä maljapuhetta,
joka on ulospuhkeamaisillaan, semmoinen kuuluisuus on unkarilaisuuden
aikakirjoissa tuntematon.
— Kohotan maljani, hyvät herrat, tämän seuran kauniimman kukan
kunniaksi, Herramme Jesuksen Kristuksen pikkusiskon, viattoman
karitsaisen, jonka hyväksi Jumala on ihmeitä tehnyt lausuessaan
palvelijallensa: "joudu Pietari, älä anna pienokaisen kastua." Kauvan
eläköön neiti Bélyi Veronka!
Veronka lensi tulipunaiseksi, varsinkin kun vieraat nousivat pöydästä
suutelemaan kaikki järjestänsä hänen kättään; jotkut hänen eteensä
polvistuivatkin, ja talon uskonnollismielinen emäntä kumartui maahan
asti koskettamaan huulillaan hänen hameensa lievettä.
Kuullessaan metsänhoitajan lausuvan noita omituisia nimityksiä luuli
Wibra ensimmältä miehen käyneen päästä pyörälle, mutta nähdessään koko
seurueen ikäänkuin hullaantuvan, hän ihan hölmistyi ja omituinen ilkeä,
vastenmielinen tunne hänet valtasi.
— Mistä ihmeestä miehenne puhuikaan? — hän kysyi, rouva Szliminszkyn
puoleen kääntyen.
Kunnon rouva löi käsiään yhteen.
— Mitä? Ettekö te mitään tiedä? Ettekö todellakaan? Sehän on
mahdotonta. Siitähän on jo painettuna ainakin slovakinkielinen runo.
— Mitä on painettuna?
— Onpahan kertomus sateenvarjosta... Wladin, sinunhan on sangen vari,
olet punainen kuin rapu, hikoiletkin! Annanko sinulle viuhkani?
— Minkä sateenvarjon? — uteli asianajaja kärsimättömästä.
— No sepä kumma, kun te ette ole siitä mitään kuullut. Tapaus on
seuraava: kun teidän kaunis naapurittarenne vielä oli pieni lapsi, oli
hänet jätetty sinne pappilan pihaan makaamaan korissaan. Hänen vanhempi
veljensä, Glogovan pappi oli mennyt kirkkoon rukoilemaan. Sillä
aikaa nousi äkkiä ukonilma rankkasateineen, ja tuo hento lapsi olisi
varmaan saanut keuhkokuumeen ja kuollut, jos ei olisi ihme tapahtunut.
Mistä lie tullutkin, sinne ilmestyi vanha ukko aivan kuin taivaasta
tipahtanut Jumalan lähetti ja levitti sateenvarjon lapsen päälle.
— Minun sateenvarjoni, — pääsi asianajajalta äännähdys.
— Mitä?
— Ei mitään, ei mitään.
Veret alkoivat kiehua hänen suonissaan, sydän sykki ihan kuuluvasti,
kädet alkoivat huiskia ilmassa, jotta jo hänkin sattui kaatamaan
lasinsa kumoon.
— Ristiäiset! Vielä yhdet ristiäiset! — huudettiin leikillään usealta
taholta.
Viinilaikku alkoi virrata rouva Szliminszkyä kohden.
— Onnittelen rouvaa, — härnäili kirkkoherra Rafanides.
Rouva loi silmänsä maahan.
— Ei ole totta, — hän ujosteli. — Eihän, Wladin?
Mutta asianajaja ei antanut moisten typeryyksien vieroittaa
ajatuksiansa siitä tärkeästä asiasta, josta hän vastikään oli vihiä
saanut. Hän veti tuolinsa lähemmäksi metsänhoitajan nuorta rouvaa.
— Entä sitten? — hän urkki levottomana, kiihtyneenä.
— Vanhus katosi, usva edessä, usva takana; ei nähty hänestä enää
jälkeäkään. Ihmiset, jotka ohimennen saivat hänet nähdä, tunnustelivat
hänen olleen pitkäpartaisen pyhän Pietarin.
— Se oli juutalainen Münz.
— Sanoitteko jotain?
Wibra puraisi huuleensa harmissaan, kun oli jälleen ääneensä ajatellut.
— En mitään, en mitään. Jatkakaa, pyydän.
— Niin, niin, pyhä Pietari katosi, mutta sateenvarjo jäi.
— Se löytyy siis vielä? — kysyi Wibra ahnaasti.
— Kyllä. Sitä säilytetään Glogovan kirkossa kuin aarretta ainakin.
— Jumalan kiitos!
Mies henkäsi syvään, aivan kuin olisi raskas paino sydämmeltä vierinyt,
ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä hikeä otsaltaan. Siellä se on! — mutisi
hän itsekseen, ilmaan tuijottaen. Pelkäsi kaatuvansa tainnoksiin. Hän
oli saanut tietää kaikki, ja tämä suuri onni oli hänet vallan rusentaa.
Hän tunsi niskanikamiensa jäykistyvän, sydäntä ahdisti ja ilmassa alkoi
kuulua kummallista suhinaa.
— Ja kelle kuuluu nyt tuo sateenvarjo? Kirkolleko? — hän konemaisesti
tiedusteli.