Palkintoako?
Hiljaisuus kävi ihan kiusalliseksi. Tilaisuus, arka tilaisuus sen
tietenkin aiheutti. Neito huomasi vihdoin ettei rehellinen löytäjä
poistukaan, ja katkaisi vaitiolon.
Herranen aika, olin ilosta ihan unohtaa, että minun tulisi... mitenkä
sanoisinkaan...
Salaman nopeasti asianajaja aavisti jatkon, — vaaran tullen väsynytkin
ajatus saattaa yhtäkkiä tulla joustavaksi, ja mainitsi miltei
vaistomaisesti nimensä ikäänkuin kilvekseen.
— Minä olen tohtori Wibra Beszterczestä. Ihastuksissansa löi neito
käsiänsä yhteen.
— Herra Jumala, mikä onni! Mehän tarvitsemme tohtoria. Tämä
madame-rukka.
Tämä pieni väärinkäsitys tulikin hyvään aikaan. Kuten imupaperi vetää
sisäänsä musteen, niin sekin poisti hämmingin.
Wibra hymähti.
— Valitan, neiti, etten ole sellainen tohtori; olenhan vain asianajaja.
Neitonen kävi tästä harhaiskusta totiseksi ja punastuikin, mutta sitä
enemmän Mravucsán vilkastui:
— Mitä sanoittekaan? Tekö Wibra, tuo kuuluisa nuori asianajaja? No,
sepä mainiota! Kukapa olisi uskonnot? Hitto vie, nyt alan ymmärtää.
— Mravucsán löi kämmenellä otsaansa. — Te varmaan tutkitte jotain
rikosasiaa. Jo rouva Münzin luona olisi sen pitänyt johtua mieleeni.
Perhana vie, ei tuollainen mies syyttä, suotta vanhoja kapineita
etsiskele. — Olipa muuten hyvä, kun tulitte, sillä meillä oli vastikään
tässä sangen pulmallinen asia ratkaistavana, ja taitomme loppui
lyhyeen. Mikä onnen potkaus, neiti Veronka, kun juuri maan kuuluisin
asianajaja sattui löytämään korvarenkaanne.
Veronka vilkasi salaa tuohon kuuluisimpaan asianajajaan ja huomasi
nyt vasta, miten komea ja hieno herra hän oli; säikähdyksestä
alkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä, kun muisti miten vastikään
jo oli tarjoamaisillaan hänelle viittä florinia, minkä Mravucsán
oli neuvonut antamaan löytäjälle palkkioksi. Mravucsán sensijaan
riensi tuomaan tuolia asianajajalle, luoden hieman huolestuneena
silmäyksen epäjärjestyksessä olevaan kansliaansa, missä oli hujan
hajan asiakirjavihkoja, pantiksi jätettyjä takkia ja halatteja, tyhjiä
pulloja ja pikareja, sillä kunnon neuvosmiehet tuomitsivat jokaisen
jutun ratkaistessaan asialliset myöskin kustantamaan sovintomaljat ja
ne tyhjennettiin tässä huoneessa; kohtuullista olikin heidän oikeutta
jaettuaan saada jälleen uutta oikeutta sisäänsä, ja sehän on, kuten
tunnettu, viinissä. Siivo kansliassa olisi tällä hetkellä voinut
saada pormestarin huonolle tuulelle, jos ei hänen katseensa olisi
sattunut seinällä riippuvaan yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn kuvaan.
Se oli sentään antamassa huoneelle arvokkuutta, tehden sen oikein
juhlalliseksi. Hän jo sydämessään toivoi tuon kuvan tulevan eläväksi,
jotta näkisi mitä erinomaisia vieraita oli talossa.
Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä kuva ottanut tullakseen eläväksi,
alkoi isäntä itse tunteitaan ilmaista:
— Minä olen köyhä mies, mutta antaisinpa sata florinia saadessani nähdä
näin harvinaisia vieraita kansliassani. Perhana vie, se on jo jotain
se: läänin kuuluisin asianajaja ja kaunein neito...
— Älkäähän nyt, setä Mravucsán! — huudahti Veronka, ja hänen kasvonsa
lensivät tulipunasiksi.
— No, no, — hoki Mravucsán, mikä on totta, se on totta. Eihän sitä
tarvitse hävetä, että on kaunis, tyttöseni. Minäkin olin ennen kaunis,
mutta en sitä toki koskaan hävennyt. Ja ovathan kauniit kasvot
helmaväelle suureksi avuksi, eikö totta, herra tohtori?
— Ne ovat suuri onni, — vastasi Wibra haaveistaan havahtuen miltei
koneellisesti.
Mravucsán pudisti päätään: — Pysymme vain siinä mielessä että ne ovat
avuksi, sillä onni voi helposti kääntyä onnettomuudeksi, samoin kuin
onnettomuuskin onneksi, kuten nytkin tapahtui, sillä ilman tämän päivän
onnetonta tapausta ei minulla nyt olisi ollut onnea saada nähdä teitä
täällä luonani.
— Mitenkä? — Wibra kysäsi, mikä onnettomuus on tapahtunut?
Veronka aikoi vastata, mutta puhelias Mravucsán ehätti selittämään.
— Hullusti oli käydä, mutta vähitellen ovat asiat taas ihan ennallaan;
korvarengas on löydetty madame ei ole menettänyt olkapäätään, vaikka
siihen jää joksikin aikaa sinermä, mutta mitäs, hitto vie, olkapään
väristä... ja kohta saadaan vaunutkin kuntoon, kunhan seppä ehtii ne
korjaamaan.
— Ah, nuo särkyneet vaunut, joita pillastuneet hevoset laahasivat
torilla perässään...
— Olivat meidän ajopeliänne, — virkkoi Veronka; — tiiliruukin
kohdalla hevoset pillastuivat, ajajan kädestä pääsivät ohjat, ja
kurottautuessaan niiden perään hän keikahti itse rattailta. Silloin
mekin kauhistuneina hyppäsimme pois, minun kävi aivan hyvin, mutta
madame rukka loukkaantui, Jumala tiesi, ehkä pahastikin. Koskeeko
kovastikin, madame Krisbay?
Madame Krisbay aukaisi nyt pienet, tuimat keltaiset silmänsä, ja mitä
hän ensiksi tästä maailmasta näki, oli Veronkan epäkuntoon joutunut
hiuslaite.
— Korjatkaa hiuksenne, hän huomautti ranskaksi, ähkyi parisen kertaa ja
ummisti jälleen silmänsä.
Säikähtyneenä tapaili Veronka päätänsä; toinen letti oli todellakin
irtautunut.
— Voi hiukseni, — hän huudahti tyttöletukan tavoin ja kaksin käsin
päätään pidellen; aivan kalpeaksi käyden hän soperti: hypätessäni alas
ovat hiusneulani luisuneet pois, kadonneet samoin kuin korvarengaskin.
Herranen aika, mitä nyt tehdä?
— Laskekaa irti toinenkin palmikko, — Mravucsán ehdotti. — Kas noin!
Jumaliste, näinhän olette vain kauniimpi. Eikö totta, herra tohtori?
— Kauniimpi kai, toisti Wibra huolettomasti, luoden ikäänkuin pakosta
silmäyksen noihin kahteen samettihienoon, sysimustaan palmikkoon, jotka
alkaen noiden madonnankasvojen ympäriltä ulottuivat hyvän matkaa pitkin
tuhatkukkaista, monilaskoista hametta.
Tuoko siis Glogovan papin sisar! Uskomatonta! — hän näkikin vain unta.
Hän ei ollut pappien sisaria semmoisiksi kuvitellut. Nehän olivat
lihavia, pulleaposkisia naisia, käynti kuin hanhen, ja vanhemmiten
saman näköisiä kuin papitkin, nehän lemuavat pomaadalle ja niillä on
ihraleuka.
Asianajaja koetti saada puheenvuoroa.
— Kaiketi te kovasti pelästyitte.
— Enpä niinkään. En osaa sanoa, pelästyinkö ensinkään. Mutta nyt alan
olla peloissani. Veljeni näet alkaa pelätä pahinta.
— Pappiko?
— Niin, pappi. Hän joutuu aivan epätoivoiseksi, kun emme saavu ajoissa
kotiin, enkä tiedä milloin pääsemme täältä lähtemäänkään.
— Ei hätää mitään, puuttui Mravucsán rohkaisevasti puheeseen, —
hevosethan ovat tallella ja ajoneuvot me hankimme vaikka lainaksi.
Veronka tunsi kylmää väristystä ruumiissaan; hän pudisteli päätänsä,
jotta palmikot alkoivat heilua ihan silmiä huikaisevasti hänen
niskassaan.
— Noillako hevosilla? En koskaan!
— No neiti hyvä, ei pidä niin hevosiin suuttua. Eihän niillä ole
mitään pysyvää luonnonomaisuutta. Antakaas, kun selitän asian! Tuolla
tiiliruukilla on se tuulimyllyn kummitus, sillä herranen aika,
kaikkiahan sitä pitää kaupungissa olla. Maailma aina edistyy. Edistyy
se, vaikka neuvosmies Fajka ei tahtoisikaan. Siellä on, kuten sanoin,
se tuulimylly. Minä sen teetin, kun meitä aina moitittiin siitä, ettei
meillä ole vettä. Hyvä, minäpä otan tuulet jauhamaan. Hevoset eivät
tietenkään ottaneet asiaa siltä kannalta. Nuo oivalliset ylämaan
hevoset eivät vielä ikinä olleet nähneet tuollaista siipijättiläistä
ilmassa pyörivän. Ne siitä säikähtivät ja hullaantuivat. Ei pidä sitä
panna niin pahaksi. Kun pelko haihtuu pois heidän aivoistaan, vievät ne
neiden aivan koreasti kotiin.
— Ei, ei; minä pelkään noita hevosia. Ne olivat vallan kauheat!
Olisittepa nähneet! En mene niiden mukana askeltakaan. Itse kyllä
lähtisin jalkaisin, mutta madame Krisbay-rukka...
— Sepä olisi kaunista, — Mravucsán ihan kauhistui, — laskea rakkaan
kirkkoherrani pikku sisko jalkasin menemään. Se vielä puuttuisi! Laskea
neito ohuissa kengissään kiviselle tielle semmoiseen matkaan. Varmaan
kirkkoherra sanoisi minusta: On se Mravucsán sentään omituinen mies,
kun laskee rakkaan sisareni sillä lailla menemään, vaikka olen häntä
niin monta kertaa vieraanani pitänyt, voissa ja maidossa kylvettänyt.
Ennemmin minä kantaisin neiden vaikka selässäni Glogovan pappilaan asti.
Veronka loi kiitollisen katseen Mravucsániin. Wibrassa heräsi
sensijaan se ajatus, että jos maailmassa ei todellakaan löytyisi muuta
kulkuneuvoa, vaan pitäisi ihan kantaa selässä tuo neitonen kotiinsa,
niinköhän Mravucsán jaksaisi sitä tehdä, vai eikö neitonen joutuisi
hänen kannettavakseen. Onhan Mravucsán jo vanha, ikäloppu mies...
Uteliaasti hän alkoikin mittailla ja arvostella vanhuksen
ruumiinvoimia, katsellen hänen hartioitaan ja rintakehäänsä, —
aivankuin olisi nyt tosiaankin kysymys siitä, kuka ottaa Veronkan
selkäänsä. Hän huomasi Mravucsánin heikoksi ja raihnaiseksi ukoksi ja
teki samalla sen havainnon, että se tuntui hänestä hyvältä.
Kuka osaakaan aavistaa, minne ajatukset milloinkin liitävät ja mistä
kaukaa saavat ne suonet alkunsa, mistä sitte ensimäinen tippa rakkautta
esiin pulpahtaa.
— Niin, niin, kultaseni, — Mravucsán koetti kaikin tavoin neidon mieltä
rauhoittaa, — levätkää täällä vähäsen, kyllä me keinon keksimme; eihän
täällä ole hätää mitään. — Tietysti olisivat toiset hevoset paremmat.
Mutta mitä tehdä? Täällä Bábaszékissä ei käytetä hevosia, vaan härkiä;
minullakaan ei ole muita kuin härkiä. Vuorethan ovat vuoria. Eikä
hevonen vuoristoon sovellu, sillä se tekee täällä saman kuin härkäkin,
nimittäin astuu. Täällä ei voi komeilla, ajaa karahuttaa, nelistää
pää pystyssä; tämä on kovaa seutua. — Täällä täytyy vetää, ja siihen
on härkä omiaan. Eikä hevonen nähdessään olot täällä viihdykään, ei
se pahus vie kasvakaan; aivan kuin sanoisi: parasta on täällä pysyä
varsana. Täkäläiset hevoset eivät ole paljoakaan kissaa suuremmat, ne
harvat, joita täällä on, jotta ei niitä viitsi nähdäkään.
Pormestari olisi vielä jatkanut puhettaan pitkältikin, polkien
paikkakunnan hevosrodun maan tasalle, jos ei Wibra olisi keskeyttänyt:
— Minullahan on täällä ajoneuvot, neiti; minä vien mielelläni teidät
kotiin.
— Niinkö tekisitte? — huudahti Mravucsán iloissaan. — Tiesinhän, että
olette gentlemanni. Mutta herranen aika, miksette ennen sitä sanonut?
— Koska ette antanut puheenvuoroakaan.
— Totta kyllä, totta kyllä, — Mravucsán nauroi hilpeästi. — Viette siis
heidät kotiin?
Tietysti, varsinkin kun olen juuri Glogovaan matkalla.
— Sinnekö? — kysäsi Veronka hämmästyen.
— Niin.
Neito katsoi ajatuksiin vaipuneena häneen hetkisen haaveilevilla
silmillään, sitte nosti hän yhtäkkiä kaksi sormea uhkaavasti.
— Älkää vai narratko. — Wibraa suuresti miellytti tämä liike, hän
hymähti.
— Kautta kunniani, aioin Glogovaan. Tuletteko mukaan?
Veronka nyökkäsi hilpeästi päätä ja kohotti jo käsiään ruvetakseen
niitä iloissaan lyömään yhteen, kun madame yhtäkkiä liikahti sijallaan,
syvään huoaten.
— Hyvä Jumala, madame! — äännähti Veronka. — Olin hänet aivan unohtaa;
ehkemme voikaan lähteä kanssanne.
— Miksette? — kysyi asianajaja suoraan. — Vaunuissa on kyllä tilaa,
kyllä me mahdutaan.
— Niin kyllä, mutta onko se luvallista?
— Mennäkö kotia? Kuka kieltäisi?
— Vai ette tiedä?
— Kuka? — kysäsi Wibra kummastellen.
— Sopivaisuussäännöt, — hän vastasi arasti.
Wibra naurahti. Voi pikku hupakkoa!
— Niin, niin, vakuutteli neitonen innokkaasti, pahoillaan, kun hänelle
naurettiin; Mravucsánkin alkoi nauraa hihittää. — Sopivaisuussäännöissä
sanotaan: "Ei saa tarttua vieraan miehen käsivarteen".
— Mutta vaunut eivät ole mikään käsivarsi, — kivahti Mravucsán. Mitkä
vaunut ne käsivarret olisivat! Silloinhan minullakin olisi kahdet
vaunut. Ei, sydänkäpyseni, heitetään hiiteen nuo säännöt. Bábaszékissä
minä laadin säännöt, vaan eivät mitkään ranskalaiset mamsellit. Ja minä
sanon että vaunut eivät ole samat kuin käsivarret, piste.
— Niin, niin, mutta kyllä minun pitää ensin puhua madamen kanssa.
— Olkaa hyvä ja puhukaa.
Veronka sipsutti uudestaan sohvan luo ja kumartuen sairaan yli he siinä
hetken kuiskailivat. Päättäen tuloksista ja muutamista ranskalaisista
sanoista, jotka Wibran korviin kuuluivat, madame Krisbay oli samaa
mieltä kuin Mravucsán, että ajoneuvot eivät ole samat kuin käsivarret
ja että henkilö, jolle on esitelty, ei enää ole vieras, minkätähden —
niin madame Krisbay arveli — olisi nuoren miehen ystävällinen tarjous
hyväksyttävä.
— Muutenkaan ei voi vaaran hetkellä etikettiä noudattaa. Markiisi
Privardière esimerkiksi pelasti kerran tulipalosta kauniin Blanca
Montmorencyn kantamalla hänet vuoteesta paitasillaan, eikä siitä
Notre-Damen torni kaatunut.
Wibra tunsi samaa levottomuutta kuin pelaaja korttien jaossa silloin,
kun voitto riippuu yhdestä ainoasta kortista, kun vihdoin Veronka
kääntyi häneen.
— Otamme tarjouksenne kiitollisuudella vastaan, — hän virkkoi
hymyillen, itsekseen ajatellen että tällaisessa tapauksessa Blanca
Montmorency varmaan olisi samoin menetellyt.
Wibra ihastui suuresti tästä sanomasta ja sai kohta kovan lähtökiireen.
— Kiiruhdan noutamaan vaunuja, — hän lausui hattuunsa tarttuen. Mutta
Mravucsán astui ketterästi hänen tielleen.
— Ohoo! Nytpä kävi pyörä kiveen! Siitä ei nyt tule mitään. Ensiksikin,
jos neiti olisikin valmis lähtemään, olisi synti asettaa sairasta
rouvaa rattaille, eikä se olisi mahdollistakaan, ennenkuin hän on
saanut vähäsen levähtää säikähdyksestään ja loukkauksestaan. Kun
vaimoni saa yöksi hieroa turvonnutta kohtaa ja panna ihmelaastariansa
päälle, herää hän huomenna ehompana entistään. Toiseksi ette pääse
menemään sentähden, kun minä en anna teidän paikaltanne liikahtaa.
Ja kolmanneksi, koska kohta on ilta käsissä; katsokaahan vain ulos
ikkunasta, minnekä te lähtisitte näin yön selkään?
Päivä jo todella teki laskua Zólyomin teräksensinisten vuorten taakse.
Ikkunain edessä seisovien hopeakuusten jättiläissuuruisiksi paisuneet
varjot makasivat pitkin leveätä tietä, ulottuen toiselle puolen toria,
Mravucsánin puutarha-aitaan asti, missä laiha kissa muskottipensaiden
keskellä toimitti iltapesuansa.
Asianajaja alkoi kuitenkin väittää vastaan, sehän kuului
ammattiinsakin. — Tulee tyyni ja lauha yö, miksemme voisi matkaan
lähteä? Ja rouvalle on kai yhdentekevä, valitteleeko hän vuoteessa vai
vaunuissa.
— Mutta tulee pimeä, intti Mravucsán, — ja tie Glogovaan on paha ja
mäkinen. Vaikka olenkin pormestari, en kumminkaan voi komentaa kuutamoa
taivaalle.
— Eipä ole tarviskaan; vaunuissani on lyhdyt.
Veronka oli kahden vaiheilla, kallistuen puolelle ja toiselle
väittelevien miesten todisteiden mukaan, kunnes Mravucsán vihdoin
viskasi esiin sentnerin painoisen esteen.
— Yöllä nousee myrsky, sillä tien varressa riippuu puussa muuan
hirttäytynyt mies. Saatte hänet nähdä kulkiessanne läpi metsän.
Nyt alkoi neitosen joka jäsen väristä.
— Voi, minä en millään ehdolla kulje yöllä siitä ohitse.
Täten oli se asia ratkaistu. Myöntyen Wibra nyökkäsi päätään, saaden
kirkkaan hymyilyn palkinnokseen. Mravucsán taasen riensi haltioissaan
kokoussaliin luovuttamaan esimiehen toimen Konopkalle, — olisi antanut
enemmänkin kuin sokean hevosen, kun pulasta näin vapautui, — hänellä
oli vieraita, joten hän ei enää ehtinyt jäämään; kuiskasipa hän
ohimennen muutamille neuvosmiehillekin, joilla oli parempi takki yllä,
että olivat tervetulleet illalliselle. Sitte juoksi hän kotiin antamaan
määräyksiään arvokkaiden vieraittensa kestitsemisestä; mennessään hän
nähdessänsä rappusissa Fialan käski tämän heti mennä noutamaan herra
Wibran vaunuja, jotka vielä seisoivat rouva Müntzin myymälän edustalla,
käskien ajaa hänen pihaansa.
Pian saapui rouva Mravucsánkin noutamaan naisia. Hän oli tanakka eukko,
leveät hymyilevät kasvot sädehtivät lempeyttä ja hyväntahtoisuutta.
Hän oli puettuna Ylä-Unkarin ammattilaisten vaimojen siistiin
yksinkertaiseen pukuun, sileä punaisenruskea hame, edessä musta
esiliina; päässä musta silkkinen päähine, nauhat solmussa leuan alla.
Hän tuli sisään suurella touhulla, kuten täällä yksinkertaisissa
oloissa oli tapana.
— Herranen aika, oikeinko totta, mitä on kerrottu. Mravucsán sanoi
että meille tulee vieraita. Mikä onni! Tiesinhän sen, aavistin. Näin
viime yönä unta että pesuvadistani nousi valkoinen lilja. Kas, nytpä
se kävi toteen. Kootkaa siis, kultaseni, kokoon kapineenne, niin
minä vien ne meille, sillä minä olen väkevä kuin karhu. Mutta olinpa
aivan unhottaa pääasian, mikä olisi ollut ensin mainittava, nimittäin
että olen Mravucsánin rouva. Voi, kulta neitiseni, en olisi osannut
ajatellakaan että olette niin kaunis. Oi, pyhä neitsyt, pyhä neitsyt!
Nyt vasta käsitän, minkätähden Jumalanäiti lähetti silloin teille
sen sateenvarjon, jottei teidän hieno hipiänne kastuisi. Kuulin että
tuo rouva on kipeä, on loukannut olkapäänsä. Minullapa on voiteita
semmoiseen, tulkaa vain meille. Älkää yhtään säikähtäkö, kyyhkyseni.
Joutava juttu! Kun minä kerran ajoin kumoon, vaikka Mravucsán itse oli
ohjaissa, vierimme me alas erääseen kallionrotkoon, ja minulta katkesi
kaksi kylkiluuta, mutta tässä olen vieläkin, vaikka kyllä luuvaloni
on minua siitä usein muistuttamassa. Aina semmoista matkustavaiselle
sattuu. Koskeeko kovastikin?
— Rouva ei osaa slovakinkieltä, — Veronka virkkoi, — eikä unkariakaan.
— Herra Jumala, — rouva Mravucsán löi käsiänsä yhteen. — Niin vanha
ihminen eikä vielä osaa unkariakaan? Kuinka se on mahdollista?
Veronkan piti ruveta selittämään että madame tulee suoraan Münchenistä
heille seuranaiseksi ja ettei hän ennen ole milloinkaan ollut
Unkarissa, hän kun on erään ranskalaisen upseerin leski, — Mravucsánin
rouva näet tahtoi saada selville kaikki pikkuseikatkin, — toissa
päivänä oli saapunut Glogovaan kirje hänen tulostaan, ja Veronka itse
oli halunnut mennä häntä asemalta noutamaan.
— Vai niin? Tuota, tuota... — Mravucsánin rouva oli sanoa tyhmyyden,
mutta tukki äkkiä suunsa, — tuo rouva ei siis osaa slovakkia eikä
unkaria! Miten onkaan turvaton, rukka! Ja mitä hänelle teenkään, kenen
asetan istumaan hänen viereensä pöytään, miten osaan hänelle tarjota?
Siitäpä vasta lysti tulee! Mutta kaikeksi onneksi osaa kanttori saksaa!
Ja varmaan tuo nuori herrakin.
— Olkaa huoleti, rouva, kyllä minä pidän pöydässä hänelle seuraa ja
tarjoankin, — Wibra vastasi.
Hitaasti kävi matkaan lähtö. Madame Krisbay ähki ja voivotteli, kun
piti uudestaan pukeutua; Wibra lähetettiin ulos eteiseen odottamaan,
jotta ei olisi pukeutumista näkemässä, madame oli näet kovin häveliäs.
Rouva Mravucsán otti käsivarrelleen päällysviitat ja vaipat.
— Palvelijan lähetämme sitte noutamaan matkalaukkua.
Näin sanoen hän tarttui madamen käsivarteen ja sai hänet miten kuten
talutetuksi portaista alas.
Madame voivotteli yhtämittaa, mutisten itsekseen ranskaa ja saksaa
sekaisin; rouva Mravucsán puheli yhtämittaa hänkin, milloin edellä
astuville nuorille, milloin madame paralle, joka tukkalaitteet
pörhöllään oli kipeän papukaijan näköinen.
— Tänne vain, tänne, neitiseni! Tuolla on meidän talo. Vielä parisen
askelta, hyvä rouva. Ei se koira pure. Hiljaa siinä, Garam! Kohta
ollaan perillä. Rouva saa nähdä, kuinka hyvän vuoteen minä teille
laitan yöksi. Paljaita untuvia joka tyyny.
Kunnon rouva ei välittänyt vähääkään siitä, ettei vieras sanaakaan
hänen puheestaan ymmärtänyt. Muutamat naiset puhuvat vain sen tähden,
kun se tekee heille itselleen hyvää. Mitäpä sitte muutakaan tekisi, jos
ei puhuisi. Johan silloin hämähäkit kutoisivat suun tukkoon.
— Koskeeko? Huomenna koskee vielä enemmän. Niin on yleensä tuollaisten
loukkausten laita. Vielä parin viikon perästäkin se tuntuu. Mutta
sanottu, kun sanottu, — virkkoi vanha rouva merkitsevästi edellä
astuviin nuoriin vilkaisten, — noista tulee sitte suloinen pari.
Vain muutama askel oli enää Mravucsánin taloon, mutta se olisi ollut
lähempänäkin, jos ei ihan kaupungintalon edustalla olisi levinnyt iso
lätäkkö, jonka vuoksi oli kierrettävä kapakan ohitse. Tämä lätäkkö oli
kun olikin erittäin tarpeellinen ja kaikki Bábaszékin asukkaat sitä
kunniassa pitivät, siinä kun saivat uiskennella kaupungin hanhet ja
pikkuporsaat lojuivat sen vieremillä ja kun vielä tulipalon syttyessä
sammuttajat noutivat siitä vettä, puhumattakaan siitä, että siinä
asustivat kaupungin sammakot, pitäen asukkaille suloisia konsertteja.
Tämä lätäkkö piti siis siinä olla, sitä katsottiin yleishyödylliseksi
laitokseksi. Kun lääninarkkitehti Brunkus János täällä käydessään
huomautti viranomaisille että tuo syvennys kaupungintalon edustalla
olisi täytettävä, nauroivat hänelle kaikki ihmiset.
Tämä lätäkkö piti siis Mravucsánin vieraitten kiertää käymällä kapakan
ohitse, jota vieraat keskenään nimittivät "Paleltuneeksi Pässiksi",
viittauksena Bábaszékin kovaan ilmanalaan. "Paleltuneessa Pässissä"
soitto paraikaa kaikui, kaikki vieraat eivät mahtuneet sisäänkään; pari
turotsilaista talonpoikaa ryypiskeli viinaa ulkona seisaallaan, kun
sensijaan muuan Zólyomin ajuri istui ainoan pöydän ääressä kolmisin
viinipulloja edessään. Mies oli hyvästi humalassa, puhui ääneensä
itsekseen, luoden tuon tuostakin lempeitä silmäyksiä laihaan koniinsa,
joka pää painuksissa rattaitten eteen valjastettuna odotti isäntäänsä
pihassa katoksen alla.
— Ja vielä naapuri kehtaa sanoa, — filosofoi ajuri itsekseen, — ettei
minun hevoseni ole mikään hevonen. On se hevonen. Oli jo Kossuthin
aikana hevonen. Ja vielä se sanoo ettei se jaksa vetää. Ei jaksakaan,
jos kuorma on raskas. Ja että se on laiha. Laihahan se on, kun en anna
sille kauroja. Jottako miksen anna? Antaisin jos olisi. Sanoi ettei se
taannoinkaan saanut rattaita paikaltaan liikkumaan. Ei saanutkaan, kun
pyörät vajosivat rapakkoon. Meidän naapuri on suuri aasi. Eikö totta?
Mies nousi horjuen vaatimaan kaikin mokomin noilta turotsilaisilta
vastausta, oliko hänen naapurinsa aasi vai ei.
Nämät väistyivät koreasti syrjään, mutta nytpä ajuri aivan kuin hullu
koira, joka ei näe eikä kuule, vaan jota vaisto johtaa ihmistä kohden,
syöksyi rouva Mravucsánin käsikynkässä astuvan madame Krisbayn kimppuun:
— Onko minun hevoseni hevonen, vai eikö se ole hevonen?
Madame kiljasi säikähdyksissään, ajurin suusta höyryävä viinin löyhkä
oli vähällä saattaa hänet tainnoksiin.
— Herra jumala! — hän ähki vähissä hengin, — millaiseen maahan olenkaan
joutunut.
Niin lempeä kuin rouva Mravucsán muuten olikin, osasi hän olla urheakin.
— En tiedä onko hevosesi hevonen, — hän vastasi, — mutta sen näen että
itse olet juopunut sika.
Näin sanoen hän tuuppasi miestä kylkeen, jotta tämä meni kumoon kuin
pölkky, höpisten siinä vielä pitkälläänkin äskeistä asiaansa.
— Naapuri sanoo, että se on toiselta silmältä sokea. Joutavia! Näkee se
yhdellä silmällä yhtä pitkältä tietä kuin kahdellakin.
Pian mies kuitenkin kömpi jälleen seisoalleen ja alkoi juopuneiden
johdonmukaisuudella pyrkiä heidän peräänsä, minkä vuoksi madame Krisbay
kipunsa unhottaen alkoi juosta pakoon, nostaen pitkiä helmojaan
polviin asti. Maalaiset hänen peräänsä katsellen nauroivat hänen
laihoille säärilleen, sanellen: "Miten hiidessä tuokin saattaa juosta
tuollaisilla säärillä!"
Vielä enemmän oli kummissaan Veronka, joka Wibran kanssa puhellen astui
edellä, tietämättä mitään Zólyomin ajurin tahdittomuuksista; hän ei
tiennyt mitä ajatella nähdessään sairaan rouvan niin vikkelästi juosta
piipottavan.
— Madame, madame, mitä nyt?