on teurastaja ja on tullut eläimiä ostamaan. Poikani Moritz tietää
kaikki ja minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen — Rosalia rouva oli
nähtävästi paljoa mieluummin täällä maan päällä — jos hän ei voi antaa
teille jotain tietoa tuosta punaisesta sateenvarjosta. Menkää vain,
hyvä, rakas herra, suoraan torille eläimien joukkoon ja puhutelkaa
siellä komeinta miestä; se on Moritz poikani... erittäin pulska ja
komea mies. Puhutelkaa häntä ja luvatkaa hänelle nuo viisikymmentä
florinia. Minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen, jos valehtelen
sanoessani että Moritz minulle jotain tuosta sateenvarjosta silloin
mainitsi. Kun näet Jónás rukka hukkui, meni Moritz häntä hakemaan
ja jäljille päästyään hän seurasi niitä kylästä kylään, udellen ja
tiedustellen, kunnes viimein asiat selvisivät. (Rosalia rouva loi
kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.) Voi Jónás, Jónás, miksi teit
meille tämän? Kun kerran jo meni järkesi, minkätähden piti sinun
itsekin mennä sen perään? Onhan sitä pojillasi riittämään asti. — Wibra
olisi tarttunut oljen korteenkin; sanaa virkkamatta hän nyt riensi
myymäkojujen lomitse kirkon taa karjatorille.
Hetken tiedusteltuaan hän tapasikin Müntz Moritzin, lyhyen, paksun ja
lihavan miekkosen, kasvot pisamia täynnä. Hiton ruma mies muutenkin.
Vyötäisillä riippui pitkä tuppipuukko ja oikeaan ranteeseen oli
tatuoitu härän pää.
Mies teki paraikaa kauppaa muutamasta käyräsarvisesta lehmästä. Myyjä
vannoi kautta taivaan ja maan ettei Bábaszékissä ole tämän vertaista
lehmää vielä myyty.
— Paljailla oljilla eläenkin, — hän kehui, se lypsää neljätoista
tuoppia päivässä.
— Joutavia! — vastasi Müntz Moritz halveksivasti, — en minä ole mikään
vasikka, joka sitä rupeaisi imemään eikä teidän tarvitse ruveta sen
lypsykykyä kehumaan; minä olen teurastaja, palottelen sen puntarin
nenään.
— Vai niin, — virkkoi rehellinen myyjä ja alensi tinkimättä viisi
florinia lehmän hintaa.
Moritzin mielestä oli kai hinta vieläkin liian korkea, koska hän
koetellen sitä joka taholta viimein läimäytti sitä lanteille,
huudahtaen ikäänkuin epätoivoissaan: "paljasta luuta!" — sitte aukasi
hän eläimen suun, tutkien sen hampaita.
— Eihän sillä ole enää hampaitakaan!
— Mitä herra hampaista? — ärähti kunnon myyjä. — Vai aiotteko palotella
ja punnita hampaitakin?
— Vielä tuo kelvoton potkiikin!
— Mitä tyhjää, eihän se kuoltuaan enää potki; ensin te kai sen
teurastatte ja sitte vasta palottelette?
Kunnon myyjä nauroi omalle sukkeluudelleen ja tultuaan hyvälle tuulelle
hän alensi hintaa vielä viisi florinia.
Sittekin lienee hinta ollut Moritzin mielestä liian korkea, koskapa hän
jäi vielä tarkastamaan elukkaa löytääkseen siinä yhä uusia vikoja, kun
Wibra saapui paikalle ja puhutteli häntä unkariksi:
— Tulkaa, herra Müntz, minulla olisi vähän asiaa!
Peläten että ostaja menee menojaan alensi myyjä hintaa taas viisi
florinia, ja nyt teki viisas Moritz kaupat, vaikka hän ennen oli saanut
iltaan asti hieroa kauppaa noiden itsepäisten myyjäin kanssa, jotka
eivät tahtoneet tavaraansa halvasta luovuttaa.
— Mitä asiaa?
— Haluaisin ostaa teiltä jotain semmoista, joka ei kuulu minulle eikä
teillekään.
— Semmoista tavaraa on maailmassa paljon, — vastasi Moritz, suu
irvissä. — Minä myyn sangen halvasta, sen vakuutan.
— Käydään vähäsen tuonnemmaksi!
Asianajaja vei hänet ulos väkijoukosta kaupungin kaivolle, missä
yksinäinen marjakuusi antoi varjoa. Tämä puu, jonka jalo kaupunki oli
ympäröinyt aitauksella ja jonka alle se oli asettanut kaksi penkkiä,
kuului sekin tavallaan Bábaszékin vastaiseen mahtavuuteen. Nuo myskiltä
haiskahtavat kullanvihreät kuoriaisetkin, joita oli sen lehvissä ja
joita käytetään eräiden lääkkeiden valmistukseen, — espanjankärpäsiksi
tiedemiehet niitä nimittävät, — olivat jok'ikinen todistamassa
Bábaszékin etevämmyyttä ja että sekin vielä saapi apteekin.
Bábaszékin naiset veivät noita hyönteisiä ennen usein Zólyomiin, missä
apteekkari niitä osti parillakymmenellä kreutzerillä, mutta sitte
kielsi jalo kaupunki jyrkällä säädöksellä tämän keinottelun, lausuen;
Puu kaipaa apteekkia. Emme salli viedä kuoriaisia pois... Kyllä
laajanäköinen Mravucsán osaa asiat valvoa.
Wibra kertoi lyhyesti asiansa, että hän haluaisi ostaa muistiksi
isävainajansa sateenvarjon, jota vanha Jónás Münz oli käyttänyt.
— Tiedättekö te jotain siitä?
— Kyllä — vastasi Moritz nolona; hän kävi näet erittäin noloksi
kuullessaan tällaisia joutavia asioita mainittavan.
— Tarjoan teille viisikymmentä florinia, jos lähdette minua opastamaan
ja onnistutte sen löytämään.
Säikähdyksissään otti Moritz lakin päästään. Viisikymmentä florinia
vanhasta sateenvarjosta! Oh, sehän mahtoi olla itse Koburgin herttua!
Yhdellä silmäyksellä hän nyt huomasi, miten hieno puku oli vieraan yllä.
— Saattaa se sateenvarjo löytyä, — hän vastasi silminnähtävästi
vilkastuen, mutta kohta sentään lähemmin ajateltuaan lisäten varmuuden
vuoksi sanan: luullakseni.
— Kertokaa kaikki, mitä tiedätte.
Mies vaipui hetkeksi mietteisiin; muistot isästä olivat nähtävästi
aivan sekaisin hänen päässään, sikinsokin kuin risuläjä.
— Tuota, tuota se sateenvarjo! Miten sen laita olikaan? Siitä on
nelisentoista vuotta, kun isäni hukkui; moni yksityiskohta on jo
haihtunut mielestäni, mutta sen muistan varmasti, että lähteissäni
häntä veljeni kanssa etsimään pääsin jäljille ensin Podhragyissa.
Siellä hän vielä oli ollut järjissään, myynyt muutamia pieniä
kapineita kyläläisille, nukkunut yönsä kylän kapakassa sekä ostanut
kahdella florinilla vanhan sinetin eräältä Raksányi nimiseltä
maalaisaateliselta. Hänellä oli silloin vielä hyvinkin selvä järki,
sillä saatuamme hänen ruumiinsa ylös Garam-joesta löysimme sinetin
hänen taskustaan ja myimme sen eräälle muinaismuistojen kerääjälle
viidestäkymmenestä florinista, kun näet saatiin selville, että se oli
Arpádin ajoilta Mohorain sinetti.
— Hyvä, hyvä, mutta nämät seikat eivät minua liikuta, herra Moritz,
keskeytti vieras maltitonna.
— Saatte kohta huomata, että nekin asiaan kuuluvat.
— Sangen mahdollista, mutta eivät koske sateenvarjoa.
— Koskevatpa niinkin. Kuunnelkaa vain tarkasti. Podhrágyissa saimme
tietää vanhuksen menneen sieltä Abellovaan. Silloin minäkin läksin
sinne. Täältä jo kuulemieni johdosta aloin epäillä vanhuksen
menneen päästään sekaisin, hän kun ennenkin oli ollut taipuvainen
mietiskelyihin. Siellä näet kerrottiin meille hänen ostaneen vanhoja
kreutzerin rahoja kyläläisiltä neljästä kreutzerista. Sittemmin selvisi
kumminkin, että otaksumani oli väärä.
— Miten niin? Eikö vanhus vielä ollutkaan sekapäinen.
— Ei, sillä muutama päivä senjälkeen kävi Abellovassa kaksi
juutalaispoikaa, tuoden sinne pussillisen noita vanhoja kreutzerin
rahoja, joista kyläläiset heille maksoivat kolme kreutzeria
kappaleelta, kun niiden hinta muka oli neljä kreutzeria.
— Siis mahdollisesti...
— Eipä niinkään mahdollisesti vaan varmastikin nuo kaksi veitikkaa
olivat kehoittaneet kunnon vanhusta ostamaan noita vanhoja rahoja,
joten hän tietämättään joutui kanssarikolliseksi. Kuitenkin on
luultavaa, että vanhus ei enää ollut täysin tolkussaan, sillä eipä
hän muuten niin olisi antanut itseään pettää. Abellovasta hän oli
mennyt Viszoka Horan koivikon kautta Dolinkaan, mutta siellä emme
voineet keksiä mitään omituista hänen käytöksessään, vaikka hän oli
siellä viipynyt parisen päivää. Vaan sensijaan jo seuraavassa kylässä
Sztrecsnyóssa lapset juoksivat hänen perässään, pilkaten häntä kuten
muinoin Elias profeettaa ja oli aukaisten laukkunsa hän — ei Elias
profeetta, vaan minun isäukkoni — ja viskellyt heitä tavaroillaan.
Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin muistellaan siellä sitä päivää,
jolloin saippuanpalasia, helmiä, linkkuveitsiä ja huuliharppuja sateli
kuten mannaa taivaasta väestön keskuuteen. Siitä on syntynyt siellä
kuulemma sananlaskukin: "Kerran kävi Sztrecsnyóssa hullu juutalainen."
— Hitto vieköön Sztrecsnyón! Palatkaamme vihdoinkin asiaan.
— Jo ollaan perillä. Kobolnyikissä ei isälläni enää ollut laukkua
selässä, vaan toisessa kädessä sauva ja toisessa sateenvarjo, jolla
hän huitoi karkoittaakseen hänen kimppuunsa usutettuja koiria.
Kobolnyikissä hänellä siis vielä oli sateenvarjo.
Moritzin pisamaisille poskille alkoivat kyyneleet valua; hän ihan
heltyi ja sydämensä särkyi näitä seikkoja muistellessaan, äänikin kävi
epäselväksi ja raukeaksi.
— Monella taholla tutkimme hänen jälkiään niillä seuduilla, mutta vasta
Lehotassa saimme hänestä jälleen vihiä. Eräänä myrskyisenä kesäyönä hän
oli koputtanut kylän laidassa asuvan peltovahdin ovelle, mutta tämä
nähdessään hänen olevan juutalaisen ajoi hänet tiehensä. Silloin ei
hänellä enää ollut hattua eikä sateenvarjoa. Ainoastaan kädessä suuri
sauva, jolla hän usein oli meitä lapsina ajanut takaa.
— Ah niin, alan jo ymmärtää laajoja selityksiänne. Tahdotte osoittaa
että sateenvarjo oli kadonnut Kobolnyikin ja Lehotan välisellä
taipaleella.
— Nii-in.
— Sen uskon, herra Moritz, mutta sehän on yhtä paljon kuin ei mitään.
Isänne on saattanut heittää sen metsään johonkin vuoren rotkoon.
Ja parhaimmassa tapauksessa, jos joku on sen löytänyt, on varmaan
vienyt sen vehnäpellolleen tehdäkseen variksenpelättimen sillä
kauhistavammaksi.
— Niin ei käynyt. Tiedän, kuinka kävi.
— Todellakin?
— Sain sen sattumalta tietää, sillä enhän minä ollut etsimässä
sateenvarjoa vaan isääni. Tapasimme vuoristossa erään tynnörisepän;
mies astuessaan siinä jalkasin kuormansa vieressä oli sangen puhelias.
Kuten kaikilta matkustavilta kysäsin häneltäkin, oliko hän nähnyt
kulkiessaan sen ja sen näköistä juutalaista. "Olen kyllä", mies
vastasi, "muutama viikko sitte näin Glogovassa, miten hän ukkossateella
levitti sateenvarjonsa pienen lapsen yli erään talon rappusilla ja
jatkoi matkaansa."
Asianajaja hypähti innoissaan:
— Vain niin! Jatkakaa, jatkakaa!
— Ei ole mitään jatkettavaa, vain tämän verran tiedän, mutta varmasti.
Tuon tynnörisepän kuvaus sopi joka kohdassa isääni, ja Glogovahan
sijaitsee Lehotan ja Kobolnyikin välillä.
— Tämä oli arvokas tieto, — huudahti asianajaja, — ottaen esiin
lompakosta viidenkymmenen florinin setelin. — Ottakaa tämä
vaivoistanne. Hyvästi!
Hän syöksyi pois kuten jäniskoira päästyään oikeille jäljille, hyppäsi
mennessään yli erään pensas-aidankin päästäkseen pikemmin kadulle ja
ajopeliensä luo. Nyt hän olisi halunnut lentää.
Kiireesti astuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi erään rihkamateltan
edustalle, kun yhtäkkiä Münz Moritz hänet saavutti.
— Anteeksi, hän virkkoi, — kun juoksin peräänne, mutta mieleeni johtui,
että voin antaa teille hyvän neuvon.
— Pyydän...
— Täällä markkinoilla on niin monta glogovalaista, että arvoisa
herra voisi antaa rummuttaa — en tiedä, olenko osannut teitä arvonne
mukaisesti puhutella?
— Varsin oikein, — vastasi asianajaja.
— Voisitte antaa rummuttaa, että saapi palkinnon teiltä se, joka
ilmoittaa jotain varmaa tietävänsä tuosta sateenvarjosta. Olen
vakuutettu siitä, että tunnin kuluttua teillä olisi varmat tiedot.
Tuollaisessa pienessä kylässä tunnetaan kaikki asiat.
— Tarpeetonta, — huomautti asianajaja; — lähden heti itse Glogovaan.
Kiitän teitä ystävällisyydestänne.
— Oh, minulla on syytä teitä kiittää. Olette palkinnut vähät vaivani
ruhtinaallisesti. Ihan olen häpeissäni. Viisikymmentä florinia! Yksi
florini olisi riittänyt.
Asianajaja hymähti.
— Olisinpa antanut siitä tuhannenkin, herra Moritz.
Näin sanoen poistui hän kiireesti Schramekin talon siniseksi maalattua
porttia kohti, minkä pielessä maalaiset slovakkinaiset myyskentelivät
saksanpähkinöitä ja sipulia pitkissä ketjuissa ja missä rahan asemesta
tehtiin vaihtokauppaa. Moritz jäi kummastellen hänen peräänsä
katselemaan. "Olisi antanut tuhannenkin florinia"! — hän kummasteli
päätään ravistellen ja lähti noutamaan äsken ostamaansa lehmää.
KORVARENKAAT.
Schramekin talosta viistoon sijaitsevassa kapakassa, jonka ikkunat
olivat auki, olivat markkinailot paraillaan käymässä. Tuota, anteeksi,
ravintolassa — sillä siten kaupunkilaiset sitä nimittivät, he kun
eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan moukkamaisesta kapakasta, vaan
halusivat antaa sille hienomman nimen. Jo kaukaa kuului mustalaisten
viulujen vingutus. Slovakkitytöt, hiukset jakaukselle kammattuina,
päässä hienot huivit, solakkavartaloiset naiset, punaiset nauhat
pellavanvaaleissa palmikoissa, kävelivät edestakaisin ikkunan alla,
pistellen kutittavampia säveleitä kuullessaan tanssiksikin toistensa
kanssa.
Mutta uteliaisuus voittaa soitonkin. Yhtäkkiä taukoaa tuo hilpeä
leiskunta, kun Fiala János, kaupungin heitukka tulee paikalle, kantaen
kaulassaan suurta rumpua, perässään suuri väkijoukko. Hän pysähtyy
torille ja alkaa kaikin voimin lyödä rumpuansa.
Mitä merkillistä lieneekään tapahtunut? Ovatkohan rouva Mravucsánin
hanhenpojat hävinneet laitumella?
Kymmenittäin kerääntyi ihmisiä kysymään Fialalta, mitä on tapahtunut,
mutta Fiala ei nyt mistään hinnasta ottaisi suustaan mainiosti palamaan
syttynyttä savipiippuansa, ja muutenkin on hän siksi itsetietoinen
mies, ettei hän mene noin vaan yksityisesti virallisia asioita
ilmaisemaan.
Ensin hän siis suoritti rummutustyönsä ja vasta senjälkeen hän, palikat
käsissä viittilöiden, jyrisevällä äänellä huusi seuraavaa:
"Asianomaisille tiedoksi ilmoitetaan, että viheriällä jalokivellä
koristettu korvarengas on kadonnut tiiliruukin ja kirkon välisellä
tiellä; kunnialliselle löytäjälle, joka sen tuo kaupungintaloon,
luvataan kohtuullinen palkinto."
Wibrakin pysähtyi kuullessaan rummutuksen, ja saatuaan kuulla
ilmoituksen hän naurahti itsekseen, huomatessaan mitä ilmeitä näkyi
maalaisnaisten ja tyttöjen kasvoilla.
— Minäpä en ainakaan sitä pois antaisi, jos löytäisin, — virkkoi muuan
heistä.
— Teettäisin siitä kultaneulan hiuksiini, — arveli toinen.
— Katso hyvä Jumala puoleeni! — huokasi kolmas, luoden silmänsä
taivasta kohden.
— Älä siinä pöllö taivaaseen töllistele, jos mielit sen löytää, vaan
katso maahan, — huomautti neljäs.
Mutta sallimus oli säätänyt niin, että sen löysikin henkilö, joka ei
olisi sitä halunnutkaan. Ja tämä oli Wibra.
Tuskin oli hän astunut muutaman askeleen, niin alkoi hänelle jalkojen
edessä maasta yht'äkkiä hymyillä pieni, kirkkaanvihreä herneenkokoinen
silmä.
Hän kumartui maahan ja otti sen käteensä, ja siinä se olikin
korvarengas smaragdikivineen. Ihan kävi harmiksi, kun muutenkin oli
kiire. Eikö olisi sitä voinut löytää joku toinen, kun sadottain ihmisiä
muutenkin jouten torilla liikuskeli!
Miten olikaan, tuo kirkkaanvihreä silmä hymyili hänelle niin lempeästi,
ettei hän malttanut heittää sitä pois jonkun pieksujalan mahdollisesti
tallattavaksi. Kukahan täällä käyttää näin hienoja koristeita? Vaikka
olipa kuka hyvänsä, kun hän sen kerran on löytänyt, vie hän sen
kaupungintalolle, eivätpä hänen luunsa siitä säry, sinne kun ei ole
muuta kuin parisenkymmentä askelta.
Hän kääntyi kaupungintalon porttiholvista sisään, missä katosta riippui
mahtavia nahkasankoja, ja eräässä nurkassa lojui vanha lahonnut
jalkapuu — sic transit gloria mundi! — sitte nousi hän rappusia ylös
istuntosaliin, missä neuvosto paraikaa oli koossa pitkän vihreän pöydän
ympärillä käsittelemässä erästä erinomaisen vakavaa ja kiireellistä
asiaa.
Esillä olikin todella ilkeä juttu. Kaupungin metsänvartija oli
näet vastikään tullut henki kurkussa ilmoittamaan että kaupungille
kuuluvassa Liskovinan metsässä oli tavattu tuntematon herraspukuinen
mies erääseen puunoksaan hirtettynä, — että mitä on tehtävä ruumiille.
Tätä asiaa neuvosto nyt paraillaan pohti; kurttuisilla otsilla näkyivät
sisällisten taistojen jäljet.
Neuvosmies Konopka esitti että asetuksien mukaan oli hirtetyn ruumis
tuotava hautuumaalle leikkaushuoneeseen ja samalla ilmoitettava
asiasta ruununmiehelle, Géry Mihály herralle, jotta tämä toimittaisi
tutkimuksen ja piirilääkärin aukaisemaan ruumiin.
Galba pudisteli päätänsä; hän oli joka asiassa valtioviisas, nytkin
hänellä oli omat ajatuksensa asiassa. Hän piti viisaimpana olla
hiiskumatta ja kirjoittamatta sanaakaan, vaan parasta ottaa salaa
ruumis alas ja hilata se parisensataa askelta eteenpäin erääseen
kivikkoon, joka jo kuului Travnikin kunnan alueeseen. Travnikilaiset
sen sieltä sitte löytäkööt.
Mravucsán oli kahden vaiheilla, mumisi itsekseen, ruumistansa
heilutellen ja korvallistaan kynsien; alkoi lopuksi päivitellä,
että huoneessa oli tukahuttavan kuuma, että leini riipasee hänen
kättään, että neuvospöydän jalka liikkuu, pitää panna sen alle edes
joku vanha asetus. Silläaikaa hän toivoi enemmistön ratkaisevan
asian. Enemmistö oli Galban puolella. Mutta tämäkin puolue jakautui
kahtia. Aitogalbalaiset vaativat ruumista salaa kuletettavaksi yli
rajan. Maltillisemmat, yhtyen Kozsehuba Andrásin ehdotukseen olisivat
tyytyneet siihen, että tuo onneton olisi saanut leposijansa isänmaan
povessa sen puun juurella, johon hän oli hirttäytynyt. Hän vain ei
olisi antanut kulettaa ruumista kautta seudun hautuumaalle, mikä olisi
näet ollut välttämätöntä siinä tapauksessa että asiasta ruununmiehille
ilmoitettaisiin, sillä se kävisi Bábaszékin asukkaille sangen
vaaralliseksi, koska siitä tiettävästi olisivat raesateet seurauksena.
— Joutavaa taikauskoa! — kivahti Konopka.
— Totta kyllä, totta, herra Konopka, mutta minkäs sille voi, kun
kerran kansa niin uskoo, — vakuutteli Kozsehuban puolueeseen kuuluva
neuvosmies Fajka.
Suuttuneena löi Konopka lihavaa, sinettisormuksella varustettua
kättänsä lujasti pöytään, jotta syntyi kirkon hiljaisuus.
— Surullista että neuvosmies saattaa moisia puhella. Olen vakuutettu
siitä, ettei Jumala tuon vaivaisen ruumiin vuoksi tänne raesateita
johda. Yhden saatanan haltuun antautuneen ihmisen tähden hän ei
rankaise tuhansia häneen uskovaisia, varsinkaan kun ei rangaistus
ainakaan kohtaisi rikollista. Mikä Jumala se semmoinen olisi?
Kuullessaan nämät sattuvat sanat Mravucsán jo helpommin hengitti; koko
maistraatti nähtävästi niistä äimistyi, mutta esimies havaitsi tulleen
otollisen hetken, kuten peukaloinen kerran kotkan siipien alla tahtoi
lentää korkeammalle kuin itse kotka.
— Asian laita on siis siten, — hän juhlallisesti lausui, oikaisten
kankeaa kauluria leukansa alla, — että edellisen johdosta lausun julki
sen päätöksen, ettei yllämainituista syistä tule raesadetta olemaan.
Herra Fajka hyppäsi pystyyn kuin elohiiri!
— Se on yhdentekevää! Tulkoon, jos on tullakseen. Kuu kerran koko
kaupunki vakuuttaa laihonsa, en huomaa siinä mitään eroitusta, tuleeko
raesateita vai ei. Onpa parempikin, jos tulee, sillä mikäli minä näitä
kaupunkilaisia tunnen, vakuuttavat he varmaan laihonsa yli arvon, jos
ruumis kuletetaan tämän kautta hautaan. Onnettomuutta eivät siis tuota
rakeet, vaan ruumiin kuletus.
Herra Fajka oli etevä väittelijä; nytkin hän iski kuin naulan päähän.
Galban ja Kozsehuban puoluelaiset olivat ihastuksissaan.
— Mikä terävä pää! — kirkasi Kozsehuba.
Päästä puhuttaessa tuli Galba ajatelleeksi lääkintälaillista tutkintoa
ja puuttui innoissaan puhumaan:
— Mitä hyötyä siitä, jos lääkäri tuon ruumiin aukaisee? Pääsemme me
asian perille muutenkin. Koira vieköön, joku tuon uuden vakuutusyhtiön
innokas asiamies on varmaan tullut tänne hirttäytymään ajaakseen
asukkaat kaikki tyyni vakuutukseen. Sehän on selvä kuin päivä.
— Mitä hulluja! — kuohahti Konopka kiivaasti.
Nyt vasta hälinä ja sekamelska syntyi, neuvosmiehet nousivat kaikki
istuimiltaan, kaupungin pata alkoi, kuten Fiala heitukan oli tapana
sanoa, kuohua yli laitojensa; kaikkien katseet olivat kääntyneet
pormestariin, lusikkaan, jonka oli määrä kuohua asettaa.
Mutta pormestari veti päätänsä sinisen virkatakkinsa korkean kauluksen
sisään, jotta se miltei sinne katosi kuten poiju aallokkoon; neuvotonna
hän pureskeli viiksiänsä, tietämättä mitä tehdä mitä sanoa, kun
yhtäkkiä ovi aukeni ja Wibra astui sisään... Kaitselmushan on aina
varjelemassa maan mahtavien arvokkuutta!
Nähdessään vieraan, joka parisen tuntia sitte oli rouva Münzin luona
ostelemassa vanhaa sateenvarjoa, pormestari työnsi äkkiä tuolin altaan
ja astui suurella kiireellä tulokasta vastaan, jättäen neuvosmiehet
siihen uskoon, että hänellä oli erittäin tärkeätä ja kiireellistä asiaa
vieraalle.
— Ah, herra, — hän puhui joutuin, — tehän etsitte minua?
— Tekö olette pormestari?
— Tietysti, niin tietysti. (Kukapa muu olisikaan Bábaszékin pormestari
kuin Mravucsán?)
— Muuatta korvarengasta on peräänkuulutettu.
— Niin on.
— Minä olen sen löytänyt. Tässä on.
Pormestarin kasvot tyytyväisyydestä loistivat.
— No, tämähän vasta on rehellisyyttä. Siitä minä pidän. Minun
virka-aikanani ei ole vielä kadonnut muuta korvarengasta kuin tämä ja
heti tämäkin löytyi. Hyvä järjestys täällä vallitsee, sen sanon.
Sitte kääntyi hän neuvosmiehiin:
— Tunti sitten lähetin Fialan rummuttamaan, ja nyt on jo korvarengas
täällä. Semmoista ei saada aikaan Buda-Pestissäkään. Vain Bábaszékissä
on sellainen mahdollista.
Huomatessaan että vieras tällävälin teki lähtöä hän innokkaasti alkoi
häntä pidättää.
— Mitä tämä? Ettehän aikone lähteä? Älkää hiidessä, hyvä herra, siitä
on luvattu palkinto.
— Minä en siitä huoli.
— Mitä sanoitte? — pormestari pudisti paheksuvasti päätään. — Älkää,
pyydän, niin sanoko!
En muista, minkä apostolin kirjeessä sanotaan ettei kaikki kalleus
ole kultaa tai hopeaa. Ei pidä, hyvä herra, leikkiä onnen kanssa!
Huomaamattaan köyhä mies kerran antoi paholaiselle semmoista, jonka
arvoa hän ei tuntenut, ja sitä hän sai kovasti katua. Niin kerrotaan
eräässä sadussa.
— Niin sai, — vastasi hymyillen asianajaja, joka nyt myöskin muisti
tuon kansansadun, — mutta tämä tuskin on sellainen tapaus.
— Ette osanne aavistaakaan, kenen on tämä korvarengas.
— En, — kenen?
— Glogovan papin sisaren.
Asianajaja murti ivallisesti suutaan.
— No, älkää niskotelko; tulkaahan hetkiseksi sisään, niin saatte
nähdä...
— Minne olisi mentävä?
— Tänne viereiseen huoneeseen.
Pormestari tahtoi väkisin pidättää vieraan voittaakseen aikaa, kunnes
toiset ratkaisisivat hirttäytyneen kohtalon; hän tarrautui asianajajaan
ja veti hänet mukanaan.
— Mutta herra, minun olisi kiire.
— Olkoon, mutta tulla pitää.
Näin sanoen aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, lykäten
puoliväkisin vieraan edellänsä sisään.
— Kuulkaas neiti, — hän huusi nuoren miehen selän takaa, — tuon teidän
korvarenkaanne!
Kuullessaan äänen kääntyi tulijoita katsomaan nuori tyttö, joka
paraikaa polvillaan kyyhöttäen asetteli kylmiä kääreitä sohvalla
makaavan keski-ikäisen naisen paljaalle olkapäälle.
Wibrasta oli tämä kaikki outoa, hän joutui kovasti hämilleen, häntä
alkoi painaa tietoisuus siitä, että oli sopimattomasti käyttäydytty.
Vanhempi nainen makasi sohvalla puoleksi riisuutuneena, loukkaantunut
oikea olkapää — muuten laiha ja ruma — oli paljas, ja kylmän kääreen
laitapuolilta näkyi paljas valkoinen iho.
Hän koetti mutista jonkinlaista anteeksipyyntöä peräytyessään ovea
kohden. Mutta Mravucsán seisoi oven suussa tiellä:
— Ohoo! Ei hän nyt teiltä nenää poikki pure!
Nuori neito, jonka miellyttävät kasvot tuoreessa kauneudessaan vain
hetkiseksi olivat tulijoihin kääntyneet, heitti kiireesti vaatteen
haavoittuneen päälle, samalla hypähtäen polvistuneesta asennostaan
seisoalle.
Mikä ihana solakka nainen! Wibrasta tuntui, kuin olisi elävä lilja
siinä oikaissut itsensä suoraksi kaikessa kauneudessaan.
— Tämä nuori herra on löytänyt ja tuonut takaisin teidän
korvarenkaanne, neiti.
Vilpitön hymy väikkyi neidon huulilla — aivan kuin kesäinen päivänsäde
olisi paistanut sisään pormestarin totiseen ja synkkään työhuoneeseen,
— hieman punastuen hän teki kunnioittavan kumarruksen rehelliselle
löytäjälle, oikean puolikasvuisen tytön kumarruksen. Koristelemattoman,
mutta silti herttaisen.
— Kiitän teitä, kun teitte niin hyvin. Olen kaksinkerroin nyt
iloissani, sillä vedin jo ristin sen ylitse.
Ottaen käteensä koristeen hän alkoi sitä heilutella sormiensa välissä,
samassa tahdissa samalla liikutellen syrjittäin kääntyneenä kaunista
päätäänkin. Hän oli vielä lapsi, — oli vain nopeasti kasvanut. Wibra
tunsi että hänen olisi jotain sanottava, mutta ei keksinyt kohta tuohon
kirkkaaseen lapsenääneen soveltuvaa vastausta. Tämä nuori neito saattoi
hänet hämilleen. Ja sitä paitsi levisi omituinen suloinen tuoksu
'kansliaan', — kuten Bábaszékin suurentavaan tapaan tätä yksinkertaista
huonetta nimitettiin, — mikä tuoksu häntä aivan huumasi.