pukeutuivat somemmin kuin ostajat siinä liikkeessä. Nämät selvitykset
eivät Gyurille tuottaneet suurtakaan lohdutusta. Vaikka hänellä siis ei
ollut niinkään suuria toiveita löytää sateenvarjoa, läksi hän kuitenkin
suoraa päätä nykyisen pormestarin, herra Sztolarikin luo lähempiä
tietoja saamaan, tämä kun oli ollut kauan aikaa kaupungin notariona
ja tunsi kaikki ihmiset ja asiat. Avomielisesti ja yksityiskohtia
myöten hän kertoi tälle asiansa, että Gregorics Pálin omaisuus, joka
nähtävästi oli talletettu jossain ulkomaan pankissa, oli _melkein_ kuin
löytynyt. Pankkiosoitus oli epäilemättä kätketty vainajan sateenvarjon
varteen ja tämän sateenvarjon oli luultavasti muuan Müntz Jónás niminen
juutalainen huutokaupassa ostanut. Kaiken tämän Gyuri kertoi nopeasti,
hengästyneenä, yhteen menoon entiselle holhoojalleen.
— Tämän verran olen onnistunut saamaan tietää. Mutta mitä nyt tehdä?
— Tämähän on jo paljon, enemmän kuin olisi voinut uskoakaan. Täytyy
vain jatkaa etsimistä!
— Mutta mistä etsiä? Eihän Müntzikään enää ole elossa. Ja jos olisikin,
kuka tietää, mille rikkaläjälle sateenvarjo sen jälkeen on joutunut
lahomaan.
— Ei saa heittää asiaa sikseen.
— Tunsitteko Müntz Jónáksen?
— Kyllä! Hän oli sangen rehellinen juutalainen, jonka vuoksi ukkoparka
köyhänä pysyikin. Hän kävi usein luonani; vielä nytkin olen näkevinäni
hänen paljaan päänsä, valkoiset hapset tuulessa liehumassa. Jumaliste,
— ja Sztolarik hypähti pystyyn kuin nuori vuohi. Ja Gregorics Pálin
punainen sateenvarjo oli hänen kädessään, kun hänet viimeksi näin.
Kuulehan Gyuri, nyt muistan sen aivan varmasti, voisinpa tehdä
valankin, sillä sanoin vielä silloin hänelle leikilläni: "Jokohan se
Jónás on ruvennut käymään toisenkin maailman taloissa, koskapa on
saanut haltuunsa Gregorics-vainajan sateenvarjon?"
Tähän ukko oli hilpeästi naurellen vastannut, ettei hän vielä ole
sentään niin kauaksi liikettänsä ulottanut, hän käy vain Zólyomin
ja Hontin piirikunnissa, toiset komitaatit hän on jakanut poikiensa
kesken, Moritzille Trencsén ja Nyitra, Szamille Szepes ja Lipto, mutta
nuorin nallikka sai vasta viime viikolla alueekseen Barsin piirikunnan;
toiseen maailmaan hän ei aio itse lähteä kauppoja tekemään, eikä laske
sinne poikiansakaan, jos ei vain tule pakko.
Gyurin silmät ilosta sädehtivät:
— Bravo, rakas holhoojani — hän huudahti, melkeinpä kirkasi. —
Todellakin taivaallinen tiedonanto!
— Oletpa onnen poika, Gyuri. Minulla on jo sellainen aavistus, että
olet oikeilla jäljillä ja vielä löydät perintösi.
— Alan sitä jo uskoa itsekin, — innostui asianajaja, joka helposti
rakensi tuulentupia ja niitä jälleen yhtä helposti särki; — mutta
kuinka on sitte Müntz rukan käynyt!
— Juutalaisista kertovat kristityt erään tarun, että jokaisena
pitkäperjantaina katoaa yksi juutalainen jäljettömiin. Niin katosi vanha
Jónáskin, siitä on kulunut jo osapuilleen neljätoista vuotta! — Älä
pelkää, Rotschildeista ei ainakaan sillä tavoin kukaan mene. — Hänen
vaimonsa ja lapsensa odottelivat häntä palaavaksi, mutta vanhusta ei
vain kuulunut. Pojat silloin lähtivät häntä etsimään ja saivat tietää,
että ukko oli mennyt päästään sekaisin ja harhaillut siellä täällä
slovakkikylissä, joissa hänet oli nähty milloin missäkin, kunnes
vihdoin oli, muuanna päivänä löydetty hänen ruumiinsa Garam-joesta.
— Nuoren asianajajan kasvot kävivät totisiksi, mieli taas painui
alakuloiseksi.
— Mutta silloinhan sateenvarjokin hukkui Garam-jokeen.
— Ehkei sentään. Olisihan hän voinut jättää sen kotiakin. Ja jos hän
sen kotiin jätti, viruu se varmaan vielä siellä jossain vanhan romun
seassa, — ei sitä kukaan ole ainakaan viitsinyt ostaa. Koeta onneasi,
poikani! Sinun sijassasi minä oitis nousisin rattaille ja menisin niin
kauas, kunnes...
— Menisin, mutta mihin menisin?
— Niinpä, niinkin. — Sztolarik mietti hetken. — Müntzin pojat ovat
hajonneet kaikkeen maailmaan, — tulitikkulaatikot, joilla he alkoivat
liikkeensä, ovat saattaneet siitä lähtien paisua suuriksi taloiksi,
enkä ole minä heistä sen koommin mitään kuullut. Mutta kuulehan, lähde
Bábaszékiin, leski asuu siellä.
— Missä sijaitsee Bábaszék?
— Lähellä Zólyomia, vuoristossa; siellä haukutaan vuonan kuolleen
mätäkuussa viluun.
— Ja tiedättekö varmasti Müntzin lesken asuvan siellä?
— Aivan varmasti. Parisen vuotta sitten hänet otettiin ja vietiin
juutalaiseksi Bábaszékiin.
MEIDÄN ROSALIA.
Niin, vanha Müntzin leski vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin
neljänkymmenen florinin vuosipalkalla, kun näet Bábaszékissä ei ollut
juutalaista ja sinne piti ehdottomasti semmoinenkin hankkia.
Asian laita oli oikeastaan niin, että Bábaszék oli yksi noita
Ylä-Unkarin pikkukaupunkeja, jotka eroavat ympäristön köyhistä
kyläkunnista ainoastaan sen kautta, että heidän tuomarillaan on
pormestarin nimi ja arvo ja että vissiksi vuoden päiväksi sinne tuodaan
ympäristön kesätuvilta ja kylistä parisen vasikkaa ja sonnimullikkaa
sekä joitakuita hevoskonia myötäväksi ja samaksi päiväksi sinne
myöskin saapuu naapurikaupungista Zólyomista rinkelikauppias, asettaen
teltassaan esille rinkeliä, piparkakkuja ja muita leivoksia, jotka
menevät hyvästi kaupaksi seudun neitosille ja lapsille. Sanalla
sanoen Bábaszékissa on silloin markkinat. Näistä kaupunkilaiset ovat
jo vuosisatoja pitäneet tarkasti vaaria, jakaen kalenterivuoden ja
maailman tapahtumat kahtia, siten että toinen puoli kuuluu markkinain
edelliseen aikaan ja toinen puoli markkinain jälkeiseen. Niinpä sattui
esimerkiksi Deák Ferenczin kuolema juuri kaksi päivää Bábaszékin
markkinoiden jälkeen.
Kaikkeen tähän ovat olleet syynä muinaiset kuninkaat, jotka käydessään
metsästämässä Zólyomin tai Veglesin linnoissa kohottivat juomarahojen
asemesta läheisiä kyliä kaupungeiksi.
Kelpaa sentään sekin etuoikeus; kaupungissa on kaikki arvokkaampaa
ja näkösämpää, maa, puutarhat, jopa ihmisetkin. Siellä on joka mies
kaupungin porvari, ja sehän on jo jotain sekin. Lautakunnan jäsenet
ovat neuvosmiehiä, vanha olkikattoinen talo, jossa neuvosto pitää
kokouksiaan, on raatihuone, pieksujalka oikeudenpalvelija, vaikka
sillä ei olekaan yllään virkatakkia, vaan mahalla vaskisolkinen vyö,
on kaupungin heitukka, jonka tulee osata lyödä rumpuakin, sillä
kaupungilla on myös oma rumpunsa, ovatpa varakkaammat kaupungit
hankkineet itselleen paloruiskunkin. Arvo on aina arvoa — ja sitä tulee
myös ylläpitää.
Ja kun vielä sitte alkaa hallituksesta käsin puhaltaa sellaisia tuulia,
että suurin osa näistä kahdeksan-, yhdeksänsataa asukasta sisältävistä
pikkukaupungeista tulee menettämään kaupunginoikeutensa, syntyy heidän
kesken kova kilpailu. Kukin koittaa osoittaa elinvoimaisuuttaan, kukin
rientää osoittamaan mahtavuuttansa, vaikka kaurapussi tuskin yhdelle
hevoselle riittää... Siitä ei hyvää synny; ken elää, se näkee.
Niinpä Zólyomin kaupunki kovasti vastustaa Pelsöcziä.
Eihän se ole kaupunki eikä mikään; ei siellä ole apteekkiakaan.
Pelsöczin upottaisi Zólyom vesilusikkaan. — Herranen aika, eihän joka
maailman kolkka voi olla Besztercze tai Lontoo!
Koiramainen on Pelsöczkin haukuskellessaan ja sortaessaan vuorostansa
Bábaszék pahasta:
Eihän se ole mikään kaupunki! Ei siellä ole Bábaszék juutalaistakaan.
Sellainen paikkakunta, johon juutalainen ei asetu, ei todellakaan
kaupungiksi kelpaa.
Bábaszék taasen vuorostaan pienempiänsä sortaa... mutta enhän minä ole
tässä selittämässä tuota rumaa kamppailua, tahdon vain lyhyesti mainita
että Bábaszékin arvoisa hallinto kadehtijoiden likaisista parjauksista
viisastuneena — osaahan mehiläinen kerätä hunajaa myrkkykasveistakin
— oli ruvennut hieromaan kauppaa edellämainitun Jónás Müntzin lesken
kanssa, että tämä muuttaisi asumaan Bábaszékiin ja avaisi siellä torin
varrella kaupan vastapäätä sepän pajaa, jotta se pistäisi jokaisen
matkustavan silmään, ja tulisi siinä olla kaupan ensi kädessä seuraavia
tavaroita: saippuaa, piiskoja, värejä, sukia, harjoja, valjaita,
nauloja, suolaa, kärrinvoidetta, saframia, inkivääriä, kanelia, liimaa,
maaliöljyä, lyhyesti sanoen tavaroita, joita ei Bábaszékissa kasva,
ja joita ei siellä liioin valmisteta, ja lieneepä edellämainittujen
lisäksi maailmassa vielä joitakuita muitakin.
Täten joutui Müntzin leski Bábaszékiin, missä hänet otettiin kaikella
kunnialla vastaan ja häntä kaikin tavoin hemmoteltiin; häntä
olisi miltei kämmenellä kannettu — mikä kumminkaan ei olisi ollut
leikintekoa, sillä arvon rouva painoi lähes puolisentoista sentneriä.
Ensimmältä moni oli pahoillaan, kun maistraatti ei ollut hankkinut
oikeaa juutalaista, vaan ainoastaan juutalaisakan. Olisihan ollut
paljoa mahtavampaa ja mieltä ylentävämpää sanoa: Meidän juutalainen
sanoi niin ja niin, meidän Moritz tai meidän Tobias teki sitä ja
sitä. Sangen yksinkertaiselta tuntuu puhe "meidän juutalaiseukosta"
tai "meidän Rosaliasta"; eihän se kuulu miltään. Sanalla sanoen,
Bábaszékiin olisi pitänyt hankkia oikea juutalainen, pitkäparta,
käyränenä ja mikäli mahdollista punatukkainen — se olisi ollut oikeaa
lajia.
Mutta herra Konopka, neuvosmiehistä viisain, joka oli rouva Müntzin
kanssa ruvennut sopimusta hieromaan ja itse meni häntä noutamaan,
toimittaen Beszterczeen lähettämillään rattailla hänen tavaransakin
perille — olipa kukittanut ne hevosetkin, jotka toivat itse rouvan, —
tukki armotta tyytymättömien suun lausumalla, joka sattui pilkkaan kuin
kivi Davidin lingosta.
— Älkää hupsiko! Jos nainen kerran saattoi olla Unkarin kuningasna,
eikös silloin voi nainen toisen kerran olla Bábaszékissä kauppiasna?
Mihinkäs totuudesta pääsee! Tyytymättömät vähitellen rauhoittuivat,
alkoivatpa jo kehuskellakin maistraatin valintaa, kun rouva Müntzin
pojat, luvultaan seitsemän, seuraavana purim-juhlana ja senjälkeen
kaikkina suurina juhlina kokoontuivat maailman eri ääristä sinne ja
kaupunkilaiset näkivät heidän kävelevän torilla herrastamineissa,
jalassa nauhakengät ja korkeat silinterihatut päässä.
Bábaszékin porvarit pysähtyivät pihamaillaan heitä silloin katselemaan
ja rehennellen he yli väliaitojen toisiansa puhutellessaan haastelivat:
— Jos ei tämä ole kaupunki, kuomaseni, silloin ei lepakkokaan ole muuta
kuin hyttynen!
— Kymmeniin vuosiin ei Pelsöczissä nähdä näin monta juutalaista,
vastasi toinen kuoma, mahaansa silitellen.
Puotinsa ovella Müntzin leski itsekin ihaili poikiansa. Siinä hän näet
tavallisesti istui puodin ovella sukkaa kutoen, nenällä vaskisankaiset
silmälasit — ja nämät silmälasitkin antoivat Bábaszékille arvokkaan
kaupunkilaisen ulkoasun. Muuten oli rouva Müntz sangen ystävällisen ja
lempeän näköinen, istuessaan siinä, valkoinen huivi päässään hän sopi
niin hyvin ympäristöön, toisiin, valkoisiksi siveltyihin rakennuksiin
ja kaupungin talon kunnioitusta herättävään otsikkoon, että kukaan
ei saattanut mennä hänen ohitsensa hattuaan nostamatta. Jokainen
tunsi vaistomaisesti, miten likeisesti tuo pyöreä eukko oli liittynyt
Bábaszékin kukoistusta tarkoittaviin tulevaisuussuunnitelmiin.
— Hyvää päivää, nuori rouva, miten jaksatte, nuori rouva?
— Hyvin, rakkaat lapset.
— Mitenkä liike käy, nuori rouva?
— Hyvin, rakkaat lapset.
Sangen oltiin hyvillään, kun rouva oli aina ketterä ja terve ja
vaurastui silminnähtävästi.
Kaikkialla kaupunkilaiset rahtia vetäessään siitä ylvästelivätkin.
— Meidän Rosalia se vasta vaurastuu. Ihan se saa, hitto vie, uudet
höyhenet. Pätii Bábaszékissä elää! Bábaszék on kultala, uusi kultala...
kyllä siellä elää.
Rosalia-rouvaa siellä todella hemmoteltiin. Hän oli jo alun
seitsemännellä kymmenennellä, mutta silti häntä aina sanottiin vain
"nuoreksi rouvaksi". Ja merkityksensä on silläkin. Kuningas on haalinut
itselleen kaikki mahdottomatkin arvonimet ja yksin hänellä on muka
oikeus niitä jaeskella, mutta kansa on tuntien oman suverenisuutensa
ottanut käytäntöön myös omat arvonimensä, se lahjoittaa arvonimeksi
_nuoruuden_.
Kuten sanoin, pidettiin Rosalia rouvaa suuressa kunniassa; kun hän
muutama vuosi sinne siirtymisensä jälkeen alkoi rakentaa uutta
kivitaloa torin laitaan, tarjoutuivat kaikki hevosmiehet noutamaan
hänelle muutaman kerran kiviä ja puita. Lupasivatpa mökkiläisetkin
tehdä ilmaiseksi yhden päivätyön. Ainoastaan parisen laiskinta alussa
kieltäytyi tulemasta, mutta järkevämmät ja etevämmät hilasivat
heidätkin mukaansa.
— Kelvoton mies, he sanoivat semmoisista, — ei kunnioita ketään, ei
Jumalaa, ei pappia, ei juutalaista.
Menipä kaupungin hallinto niinkin pitkälle, että uutta asemakaavaa
laadittaessa laajanäköisen pormestarin Mravucsán Jánosin kehoituksesta
eroitettiin kaksi tonttia kaupungin alueesta, toinen vastaista
juutalaisten synagogaa ja toinen juutalaisten hautuumaata varten —
vaikka näitä ei siellä ollut kuin yksi eukko.
Se sinään. Onhan tulevaisuus edessä, ja ken tietää, mitä se mukanaan
tuopi? Ja toisekseen tuntuu niin mukavalta sovittaa pakinoidessaan
vierasten kanssa puheeseen sanat: "noin kivenheiton päässä Bábaszékin
juutalaistemppelistä", tai: "Bábaszékin juutalaistemppelin alueen ohi
mennen" j.n.e.
Vieläkin pienemmät naapurikaupungit kateissaan ja kiukuissaan
bábaszékiläisten selän takana sanelivat:
— Voi noita Bábaszékin porvareita! Johan ne vaivaiset suuruuden
hulluutta sairastavat.
JÄLJET VIEVÄT GLOGOVAAN
Eräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä pysähtyivät kevyet vaunut rouva
Müntzin myymälän edustalle. Vaunuista hyppäsi ulos nuori herra.
Tämä oli, kuten jo tiedämme, Wibra György.
Rouva Rosalia, joka paraikaa keskusteli pormestari Mravucsánin ja
neuvosmies Galban kanssa, kysäsi uteliaasti hänen luokseen joustavin
askelin tulevalta vieraalta:
— Mitä asiaa?
— Oletteko rouva Müntz?
— Olen.
— Haluaisin ostaa yhden sateenvarjon.
Neuvosmiehet kääntyivät kummastellen katselemaan kirkasta, pilvetöntä
taivasta.
— Mitä hittoa, mumisi laajanäköinen Mravucsán itsekseen, — mitä nyt
sateenvarjolla? sitte hän kysyi ääneensä:
Mistä herra on kotoisin?
— Beszterczestä.
Mravucsán kummasteli yhä enemmän, olipa vähällä rintoihinsa lyödä.
Kyllä on kumma seikka tulla Beszterczestä Bábaszékiin sateenvarjoa
ostamaan. Eihän semmoista saa kuulla kuin kerran eläissään. Hän
tyrkkäsi hiljaa neuvosmiestä kylkeen, kuiskaten:
— Kuulitteko?
— Tämä on vain köyhä maalaisliike, hyvä herra. En pidä varastossa
sateenvarjoja ja muita sellaisia tavaroita, vastasi rouva Rosalia.
— Se on kyllä ikävää, murisi herra Mravucsán, pureskellen tuuheita
pörhöisiä viiksiään.
Mutta minä olen kuullut, — virkkoi vieras jälleen, että teillä on
vanhoja sateenvarjoja.
Vanhoja sateenvarjoja! Hyi! Herra Mravucsán, joka muutenkin poti
hengenahdistusta, alkoi läähättää lyhyeen ja vaikeasti. Hän oli
juuri viskaamaisillaan jonkun ivallisen sanan tuolle vieraalle kun
yhtäkkiä muuan pillastunut hevospari käänsi hänen ajatuksensa toiseen
suuntaan. Markkinaväki, jota tori oli täynnä, hajaantui säikäyksissään
laitapuolille, vastapäätä olevassa pajassa takominen taukosi ja
sepät juoksivat suurta melua pitäen oikealle laidalle pystytettyä
markkinakojua, eli n.s. "lassinkyökkiä" kohti, jonka padan ja
paistikkaat ohikiitävä valjakko oli kumoon kaatanut. Sekä rinkelit että
paistikkaat ja sianlihaviipaleet siellä makasivat hujan hajan maassa,
vain niiden haju vielä nyt kovasti seppien nenää kutitti. Torieukot
kiljuivat ja voivottelivat; jotkut rohkeimmat riisuivat päästään
tummansiniset huivinsa ja pelottelivat niitä huiskuttamalla hevosia,
saaden ne onnellisesti suuntaamaan kulkunsa suutarien kojua kohti.
Syntyi aimo mellakka. Koko tori oli yhtenä vilinänä, aallokkona. Muuan
sepänrenki otti maasta suuren paistikkaanpalan, eukot hänen peräänsä,
ja senjohdosta toinen sepänrenki, rientäen vainottua toveriansa
auttamaan, veti yhtäkkiä ahjosta suuren tulikuuman raudan ja riensi se
pihdeissään eukkoja kohden, ruveten sitä vielä tuimasti vasarallaan
takomaan, jotta tuliset kipunat pärskyivät ympäriinsä parin sylen
päähän.
Hevoset sillävälin laukkasivat eteenpäin erään tynnörintekijän
tavaroiden ylitse, vetäen perässään hienojen herrasvaunujen riekaleita.
— Noista ei ainakaan enää ajopeliä tule, virkkoi seppämestari hitaasti,
katsellen tapausta, kädet nahkaisen esiliinan alla. Nyt vaunut vielä
iskivät erään talon seinään ja niiden vasen takapuoli litistyi kokoon;
vetotankokin katkesi, yksi pyörä jäi johonkin linjaaleineen päivineen,
jotta nyt alkoi keltaiseksi maalattu istuinkin maata laahata. Ohjat
olivat irtautuneet hevosten väliin ja laahasivat nekin maata. Nuo
pillastuneet hevoset liehuvine harjoineen ja suut vaahdossa olivat
todellakin komea näky siinä kiitäessään päät pystyssä aivankuin
vapaudestaan hurmaantuneina; etujaloillaan he näyttivät ikäänkuin uivan
ilmassa.
— Komeat haaskat! — virkkoi neuvosmies Galba.
— Glogovan papin hevoset, — huomautti Mravucsán. — Kunpa vaan ei olisi
mitään onnettomuutta tapahtunut. Mennään, Galba!
Puhellessaan etumaisten ostajain kanssa, joita yhä karttui ja joita oli
palveltava ja jotka sentään kärsivällisesti vuoroaan odottivat, rouva
Müntz ohimennen vastasi vieraalle:
— Olisi meillä vanhoja sateenvarjojakin ehkä joitakuita tuolla
vinnillä, mutta ne eivät noin hienoille herroille sovi.
— Saamari! Tahtoisin kumminkin niitä nähdä. Rouva Müntz aukaisi oven
laskeakseen ostajat edellänsä sisään, mutta teki vierasta kohden
kynnyksellä torjuvan liikkeen.
— Vakuutan teille ettette ottaisi niitä käteennekään.
Mutta vieras ei niin helposti perään antanut, vaan meni sisään hänkin
odottamaan, kunnes toiset ostajat olivat asiansa suorittaneet, ja nyt
hän uudestaan lausui tahtovansa nähdä noita vanhoja kapineita.
— Voi hyvä herra, jättäkää minut rauhaan! Sanon vieläkin etteivät ne
teille kelpaa. Ne sateenvarjot ovat niiltä ajoilta, jolloin mieheni
vielä eli, hän kun osasi niitä korjata; useimmista on kangas rikki,
— ja sitäpaitsi ovat ne jo aivan turmeltuneet vinnillä kaikenmoisen
rojun seassa. Ei kannata mennä niitä noutamaan. Eikä se nyt kävisi
laatuunkaan. Poikani on mennyt markkinoille, piialla on ruusu jalassa,
jotta ei pääse liikkumaan, enkä minä näin markkinapäivänä voi
hetkeksikään poistua puodista.
Asianajaja otti lompakostaan viiden florinin setelin.
— Minä en ilmaiseksi pyydä palvelustanne, rouva Müntz, mutta
sateenvarjot tahdon joka tapauksessa nähdä. Laskekaa minut itse sinne
vinnille. Ottakaa tämä nyt etukäteen.
Rouva Müntz ei tarttunut rahaan; pienillä silmillään, jotka olivat
syvällä lihavien kasvojen kuopissa, hän tarkkasi tutkivasti ja
epäilevästi ylhäisen näköistä nuorta herraa.
— Nyt en ainakaan sateenvarjoja teille näytä.
— Miks'ette?
— Siksi että miesvainajani antoi minulle seuraavan opetuksen: Älä
koskaan, Rosalia, tee semmoista, jota et käsitä, ja minun mieheni oli
sangen viisas ihminen.
— Niin, niin. Olette oikeassa; ettehän käsitä, minkätähden minä tarjoan
viittä florinia saadakseni nähdä vanhoja sateenvarjoja.
— Noilla viidellä florinilla te tahtoisitte kai nähdä jotain muutakin.
— Niin, asia on sangen yksinkertainen. Minun isälläni oli vanha
sateenvarjo, josta hän eläessään paljon piti, oli siihen todella
kiintynyt, ja olen saanut sattumalta tietää sen joutuneen teidän
miehenne haltuun; tahtoisin sen nyt hankkia itselleni perhemuistoksi.
— Kuka olikaan isänne? Ehkä minä jotain asiasta tietäisin.
Vieras hieman punastui.
— Gregorics Pál, — hän vastasi.
— Ah, Gregorics! Vartokaa! Niin, niin, kyllä muistan, tuo omituinen
pieni mies, joka kuolemansa jälkeen...
— Niin se, joka testamenttasi Beszterczen rouville kaksituhatta
kullekin.
— Kyllä tiedän, mutta ei hänellä ollut, jos oikein muistan, poikaa...
— Niin, tuota, tuota... (Puhuja joutui hämilleen ja lause katkesi.)
Minä olen asianajaja Wibra.
Nyt oli rouva Müntzin vuoro joutua hämilleen.
— Vai niin. Oh hoh! Voi minun vanhaa tyhmää päätäni. Oh hoh, jo tiedän.
Kyllä tiedän! Olen kuullut teistä paljo puhuttavan. Olen sangen
iloinen saadessani teidät nähdä. Kyllä tunsin taattovainajan. Hyvänen
aika, miten olettekin hänen näköisensä ja kuitenkin niin pulska mies.
Tunsin hänet hyvin, vaikka — hän lisäsi hymähtäen — minulle hän ei
testamentannut kahtatuhatta florinia. Voi, minäpä olin silloin jo
vanha, kun hän oli nuori. — Olkaa siis hyvä ja tulkaa sateenvarjoja
katsomaan. Minä näytän tietä ja osoitan, missä ne ovat siellä vinnillä.
Tulkaa vain perässäni. Kunpahan nyt löytäisitte vanhan herran
sateenvarjon sieltä...
— Viisikymmentä florinia minä silloin kouraanne pistäisin, rouva Müntz.
Kuullessaan viittäkymmentä florinia mainittavan alkoivat eukon silmät
kiilua kuin kiiltomadot. Mikä kelpo poika! — hän huoahti taivaaseen
katsahtaen, — ei mikään ole otollisempaa Jumalalle kuin hyvä poika,
joka kunnioittaa vanhempiensa muistoja! — Nuo viisikymmentä florinia
saivat vanhuksen niin vilkkaaksi ja eloisaksi kuin hämähäkki. Sulkien
puotinsa lasioven ulkoa hän ketterästi astuen vei Gyurin pihaan
tikapuiden luo, aikoen itsekin kavuta ylös häntä auttamaan.
— Ei, ei, pysykää te täällä, rouva Müntz. Mitä maailma sanoisikaan,
— lisäsi Gyuri leikillään, — jos saisi nähdä meidän kiipeävän kahden
vinnille?
Rosalia rouva purskahti käsiänsä yhteen lyöden iloiseen nauruun.
— Voi hyvä, nuori herra! Ne ajat ovat aikaa menneet. Eipä taattonnekaan
minulle mitään testamentannut. Vaikka kyllä minä ennen sentään... (Hän
silitteli harmaita hapsiaan pois otsalta.) Menkää siis yksin.
Puolisen tuntia penkoi Wibra siellä rouva Müntzin romuja, tämän
jo käydessä kahdestikin puodista käsin pihalla katsomassa. Nuo
viisikymmentä florinia olivat näet tehneet hänet malttamattomaksi.
— Heiniäkö vai olkia? — hän kysyi nähdessään Wibran selkä edellä
astuvan tikapuita alas. Turha oli kysyäkin. Kädessä ei ollut
sateenvarjoa.
— Minä olen tutkinut ne kaikki, — hän virkkoi allapäin; — yksikään
niistä ei ollut se oikea.
Juutalaiseukon muoto kävi nyrpeäksi, lihava leuka rupesi omituisesti
väräjämään ja silmät räpyttivät sukkelaan.
— Voi, voi, mihin lienee tuo tuhma Jónás sen pannut? — hän mutisi.
Viisikymmentä florinia! Kauheata! Sillä Jónáksella ei sitte ollut
vähääkään älyä...
— Miehenne luultavasti itse piti sitä sateenvarjoa. Herra Sztolarik,
meidän nykyinen pormestarimme sanoo varmasti muistavansa nähneensä sen
hänen kädessänsä.
— Minkä näköinen se olikaan?
— Kangas oli punainen, alasyrjässä kapea viheriä kukkareunus; musta
puuvarsi päättyi harmaaseen luusta tehtyyn kahvaan.
Rosalia rouva huudahti:
— En tarvitse päästä koskaan taivaaseen, jos ei Jónáksella ollut juuri
se viime matkallaan. Muistan sen, aivankuin hän seisoisi vielä nytkin
edessäni. Sen hän otti, jumaliste, juuri sen hän otti...
— Siinä hän teki pahasti.
Rosalia rouva alkoi miestänsä puolustaa:
— Miten hän voi tietää, mikä niistä olisi ollut kotiin jätettävä! Ei
hänellä ollut aavistustakaan...
— Kaikki on siis mennyttä! — huoahti asianajaja, seisoen tikapuiden
luona neuvotonna, aivan kuin jäykistyneenä kuten Marius Kartagon
raunioilla; hänen Kartagostaan vain ei jäänyt raunioitakaan, — kaikki
haihtui ilmaan, josta oli itse rakennuskin.
Vastahakoisesti hän astui ulos portista vaunujansa luo, eukko
laahustaen verkalleen perässä, kuten lihotettu hanhi heiluen oikeaan
ja vasempaan. Mutta kadulla hän yhtäkkiä tarttui vilkkaasti Wibran
takinkaulukseen: