oli Sztolarikin kummastus, kun Boldizsár eräänä päivänä senjälkeen
käväisi hänen luonaan ilmoittamassa, että hän peruuttaa puheensa
Libanonin ostoon nähden. Oli muka lähemmin asiaa harkinnut kotonaan,
olipa tehnyt laskelman tapaisiakin ja tullut huomaamaan ettei se ollut
viidenkymmenen tuhannen florinin arvoinen.
— Ei haittaa, — vastasi Sztolarik, — veljenne sen ostaa
neljästäkymmenestäkahdeksasta tuhannesta.
Heti ensi kerralla Gáspárin tavattuaan hän kehoitti tätä päättämään
kaupan. Tämä vain kohautti olkapäätään.
— Se oli minulta tuhmuus, — hän vastasi veltosti. — Se höyry on jo
mennyt päästäni kuin paha uni. Kiitän teitä, rakas herra Sztolarik,
kun ette heti tarttunut sanaani, nyt en enää asiaan puutu enkä
sekaannu. Kahdeksallaviidettätuhannella florinilla saisi, hitto vie, jo
herrashovin.
Holhooja joutui epätoivoon. Pelkäsi turmelleensa asian jousta
liiaksi jännittämällä, samalla aavistaen että koko kaupunki tulee
nauramaan hänen taitamatonta kaupusteluintoansa ja että Guyri mieheksi
kasvettuaan tulee häntä siitä kovasti moittimaan. Hän riensi senvuoksi
Boldizsárin luo, tarjoten Libanonin viidestäviidettä tuhannesta, mutta
tämä vastasi lyhyesti, ihraleukaansa raapien:
— Pitääkö herra minua hulluna?
Boldizsárin luota syöksyi hän suin päin Gáspárin luo.
— Menneeks olkoon. Saatte Libanonin neljästäkymmenestä tuhannesta.
Gáspár pudisti hiljaa päätänsä.
— Enpä ole vielä hullunruohoa syönyt.
Näin alkoi uudestaan huutokauppa, mutta nyt mentiin yhä alespäin,
kolmekymmentäviisi, kolmekymmentä, kaksikymmentäviisituhatta, kunnes
vihdoin monen mutkan perästä hän miten kuten sai sen heille myödyksi
viidestätoistatuhannesta florinista. Veljekset ostivat sen yhdessä ja
huudattivat sen yhdessä maakirjaan.
Samana päivänä kuin he holhoojalta saivat käteensä pikku talon avaimet,
sulkeutuivat he sinne kahden, vieden mukanaan viittojensa alla —
kuten sitte myöhemmin oikeuden edessä itse tunnustivat — kumpikin
muurarivasaran. Tietenkin he kohta puhkasivat seinän, mihin kattila
oli kätketty; mutta mitä he sieltä löysivät, siitä ei milloinkaan
saatu täyttä varmuutta, vaikka juuri se oli pääkysymys siinä suuressa
riitajutussa, jota Gregoricsit vuosikymmeniä kävivät keskenään.
Juttu alkoi todella sillä tavoin, että Prepelicza parin kuukauden
perästä saapui vaatimaan Gregoricsin veljeksiltä osaansa seinään
muuratuista aarteista, muuten hän uhkasi ilmoittaa koko asian rouva
Panyókille.
Gregoricsit raivostuivat hänen tavatessaan.
— Olet pettänyt meidät, senkin konna! Olit apurina tuolle kuolleelle
rosvolle, joka mieli nylkeä meidät vielä kuoltuaankin — tuon äpärän
tenavan hyväksi. Tahtoi vietellä meiltä ostamaan hänen hökkelinsä
kalliilla hinnalla. Täytti sen vuoksi kattilan vanhoilla nauloilla ja
raudanpalasilla. Olipa hyvä, kun tulit. Hetipaikalla saat osuutesi
aarteesta.
Näin sanoen he hakivat visaisen kepin ja antoivat sillä kunnon
Prepeliczalle semmoisen selkäsaunan, että tämä sen saatuansa juoksi
oikopäätä lääkäriin vaatimaan virallista todistusta selässään olevista
sinermistä; sitte hän juoksi muutamaan nurkkasihteeriin, jotta tämä
laatisi mahtavan kantelukirjelmän Gregoricseja vastaan itse kuninkaalle
Wieniin, kun olivat rohjenneet siihen määrään häpäistä entistä
kunnialla palvellutta korpraalia. — Jos kuningas ei häpeä, — huomautti
Prepelicza, asianajajansa luona — ei minulla ainakaan ole syytä hävetä,
sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan. — Kolmanneksi hän tilasi oitis
ajurin, kun näet ei kyennyt kolottavien jäsentensä vuoksi kävelemään,
ja ajoi maalle rouva Panyókin luo, kertomaan hänelle avoimesti koko
asian alusta loppuun.
Täten alkoi tuo kuuluisa Gregoricsien juttu, jota rouva Panyókin
ollessa kantajana kesti toistakymmentä vuotta ja oli puheen aineena
koko Ylä-Unkarissa. Todistajia kuulusteltiin joukottain, ja vuosien
kuluessa asiakirjain paino nousi seitsemäänkymmeneen kolmeen
naulaan. Rouva Panyóki jaksoi todistaa kattilan olemassa olon,
seinäänmuuraamiseen ja kummankin Gregoricsin epäluotettavaisuuden,
mutta sen enempää hän ei kyennyt toteen näyttämään. Gregoricsit
sensijaan ja heidän asianajajansa vetosivat vainajan petollisuuteen,
tämä kun oli mättänyt kattilan täyteen vanhoja nauloja ja raudanpalasia
heitä pettääkseen ja tuottaakseen heille vahinkoa.
Kun kuolleella ei ollut asianajajaa eikä puolustajaa, jäi hän
pääsyylliseksi. Ja hyvin luultavaa olikin että hän oli noilla nauloilla
ja raudanpalasilla tahtonut tehdä pahan tepposen, että hän oli jättänyt
heille, ovelasti suunnitellen, perinnöksi tämän onnettoman jutun, joka
päättyi vasta sitte, kun jo alkoi olla yhdentekevä, kumpi voittaisi,
kumpi häviäisi, kun näet kummallakaan riitapuolella ei enää juuri
mitään omaisuutta ollut; nuo seitsemänkymmentä kolme naulaa paparia ja
puolisen tusinaa asianajajaa näet olivat vieneet kaikki.
Gregoricsit kuolivat järjestään köyhyydessä. Vähitellen unhottui heidän
maineensakin, vain Gregorics Pálista asianajajat myöhemmin joskus
sanelivat:
— Se vasta oli viisas mies!
Mutta mihin oli hänen omaisuutensa joutunut, sitä ei kukaan osannut
arvata.
Ja sitä oli kumminkin paljo, vaikka se niin jäljettömiin hävisi.
Niin, — mutta, ei kumminkaan ihan jäljettömiin; _sadut_ sen perivät.
Ne pääsivät sitä vapaasti käsittelemään, vähentelemään, kartuttamaan,
asettamaan sitä milloin minnekin mielensä mukaan.
KOLMAS OSA.
JÄLJET.
SATEENVARJO PUJAHTAA ESIIN.
Monta vuotta kului, monta tukkilauttaa ehti mennä Garam-jokea alas,
monta muutosta oli tapahtunut Beszterczessä, mutta kaikista näistä
kiintyy huomiomme parhaiten pieneen ilmoitustauluun Gregoricsien talon
ovella, jossa on kultakirjaimin sanat: Wibra György, asianajotoimisto.
Maailma yhä edistyy... Gyuri poikasesta oli tullut kuuluisa asianajaja.
Viisaat komitaatin herrat kysyivät hänen mielipidettään hänen ollessaan
istunnoissa saapuvilla; kukkasten takaa pilkistää ikkunoissa hymyileviä
tyttöjen päitä hänen kävellessään kadulla. Todellakin pulska mies ja
niin viisas! Vieläkö maailmassa muuta tarvittaisi? Nuori, terve — koko
maailma on hänelle avoinna. Hänestä voi vielä tulla lähettiläskin.
Mutta pikkukaupungin haaveilut eivät niin laajalle ulotu. Ne astuvat
varovasti, vain rappusen kerrallaan. Ja mikäpä muu voisi olla lähinnä
rappusena kuin kysymys, kenen Wibra Gyuri tulisi naimaan.
Varmaan menisi hänelle Krikovszky Katinka, vaikka onkin kaupungin
kaunein neito. Kaksin käsin hänet ottaisi Hupka Matilda, niin kopea ja
ivallinen kuin muuten onkin. Ehkei Biky Mariskakaan hänelle rukkasia
antaisi, vaikka onkin aatelisneiti ja viidenkymmenen tuhannen omistaja.
Halpojahan ne tytöt nykyään ovat!
Mutta Wibra Gyuri ei mitään tämmöistä ajatellut; hän oli erittäin
vakava ja sulkeutunut luonne. Hänen tuttavansa alkoivat aavistaa että
hänen päässään pyöri muita asioita kuin tavallisten ihmisten. Asiain
tavallinen kulku kun on se että nuori mies ensin suorittaa tutkintonsa,
avaa sitte toimiston ja alkaa etsiä tointa; toimisto sitte siirretään
yhä tilavampaan huoneustoon, kunnes se alkaa näyttää laajuuttaan niin
tyhjältä, että täytyy välttämättä tuoda joku toinen lisää. Sieltä
puuttuu kaunis nainen, vaalea tai tumma. Näin menettelevät useat nuoret
asianajajat, joille sallimus suo menestystä.
Gyuri ei mitään semmoista ajatellutkaan. Kun kerran mamma Krikovszky
hänelle teki sensuuntaisen kysymyksen, milloinka saataisiin nähdä
hänenkin nimensä kihlausilmoituksissa, vastasi hän todella pahakseen
pannen:
— Anteeksi, minulla ei ole tapa naida.
Se on todellakin huono tapa, mutta semmoinen tapa, joka ei ota
muodista mennäkseen. Vuosituhansia ovat sukupolvet toistensa perässä
sitä harjoittaneet, päivitellen ja korvallistaan kynsien valittaneet
tuhmasti tehneensä, mutta eivät ole maailmaa sen viisaammaksi saaneet.
Niin kauan kuin nuoria neitoja kasvaa, niitä aina kasvaa jonkun miehen
varalle...
Hänen toimistonsa menestyi mainiosti, onni hänelle kaikkialla hymyili,
mutta hän otti sen hyvinkin happamen näköisenä vastaan. Hän kyllä teki
uutterasti työtä, mutta vain ikäänkuin tottumuksesta. Asianajotoimensa
hän täytti joka päivä aivan samoin kuin hän peseytyi ja pukeutui. Hänen
ajatuksensa liikkuivat muualla. Mutta missä?
Niin, missäpä nuoren miehen ajatukset iässä iässä tavallisesti
liikkuvat?
Hänen ystävänsä luulivat sen tietävänsä ja härnäsivät häntä tuon
tuostakin:
— Miks'et mene naimaan, mies?
— Ei ole rahaa.
— Juuri sentähden; nainen tuo rahaa. — Tämä käsityshän on niissä
piireissä yleinen.
Gyuri pudisti päätään. Hänellä oli kaunis soikea, miehekäs pää, silmät
tummat, sielukkaat ja haaveilevat.
— Se ei ole totta. Raha tuo vaimon!
Kas, millaista vaimoa se haaveileekaan. Ystävät arvelivat hänen
hautovan liian suurellisia tuumia.
— Hiton suuri "kiipijä" tuo Wibra. Sillä on suuret tuumat mielessään.
Hänelle eivät kelpaa nämät alhaiset porvaritytöt! Ehkä pyörii hänen
päässään jokin paronitar Mednyánszky tai Radvánszky. Sanalla sanoen
suuri "kiipijä", aivankuin villi viiniköynnös, joka kohoaa korkealle,
ennenkuin alkaa kukkia. Mutta jos hän nyt menisi naimaan, hän varmaan
korkealle kohoaisi. Länkäpapukin edistyy yhdessä kukkiensa kanssa...
Joutavia puheita nämät. Wibran tasaista edistystä urallaan sekä hänen
sisällistä tasapainoaan ei häirinnyt mikään muu kuin tuo onneton
legenda hänen perinnöstään. Hänen mieltään eivät häirinneet neitojen
katseet eikä suuruudenhulluus, vaan yksinomaan tuo taru. Muista se
oli paljas tarina, mutta hänestä miltei todellisuus, joka väikkyi
hänen silmissään virvatulen lailla, jota hän ei saavuttanut, mutta ei
myöskään kyennyt silmistänsä poistamaan. Se juoksi yhä hänen perässään
aivan tavattomiakin polkuja, kiiti mukana levottomasti, herkeämättä
sattuen hauen tielleen kaikkialla ja vainoten häntä sekä unissa että
päivällä. Seinätkin ja katukivet olivat huutavinaan hänelle: "Sinähän
olet miljonamies." Hänen kyhäillessään vaivaisia viiden ja kymmenen
kruunun hakemuskirjoja alkoivat kirjaimet yhtäkkiä virnistellä hänelle,
hokien: "Heitä kynä hiiteen, Wibra Gyuri, onhan sinulla tavaraa, Jumala
tiesi kuinka paljo onkaan. Isäsi on sen sinulle jättänyt, sillä hän oli
isäsi, sinulle hän sitä kokosi, sinä olet hänen laillinen perillisensä.
Sinä olet suuri herra etkä mikään viheliäinen vasta-alkava asianajaja!
Heitä hiiteen nuo asiakirjat ja lähde etsimään aarteitasi." — Mutta
mistä etsiä? Niin, mistä? Juuri tämä seikka tekee miehen ihan hulluksi.
Saatat istua niiden päällä jossain väsyneenä loikoillessasi; saatat
niitä kädelläsi lämmittää johonkin nojautuessasi ja kuitenkin ovat ne
niin kätketyt, ettet ikinä niitä löydä. Ja mikä mahtava mies sinusta
voisikaan tulla! Mitä voisikaan noilla rahoilla saada aikaan. Voisit
ajaa nelivaljakolla, juoda samppanjaa ja pitää kamaripalvelijoita.
Sinulle avautuisi uusi elämä, uusi maailma. Askeltesi äänestä sinulle
aatelisvaakunoilla koristetut portit aukenisivat. Ja tähän kaikkeen
ei tarvittaisi muuta kuin vähän kekseliäisyyttä, ajatusten onnellista
leimahdusta... Mutta kun mitään semmoista ei ole syntynyt, saat
veikkonen kirjoittaa vain hakemuksia ja kaikessa hiljaisuudessa ajaa
köyhien slovakkien oikeusasioita.
Hän oli ihan onneton tietäessään tuon omaisuuden olemassaolon. Itsekin
hän sen tunsi ja toivoi monta kertaa, ettei hän milloinkaan olisi
kuullut siitä puhuttavankaan. Hän olisi ollut sangen iloinen, jos
tuosta hämärästä olisi pujahtanut ilmi yksikin semmoinen yksityiskohta,
joka olisi tehnyt tuon perinnön olemassaolon mahdottomaksi tai edes
epäilyksen alaiseksi. Kunpa olisi kerrankin joku tullut hänelle
sanomaan:
"Näin vanhan Gregoricsin kerran Monacossa menettävän äärettömiä summia."
Mutta sensijaan tulikin ilmi vain sellaisia seikkoja, jotka entistä
selvemmin puhuivat tuon omaisuuden olemassaolon puolesta. Tapasipa hän
ihmisiä, jotka vakuuttelivat nuorelle asianajajalle:
— Suuren omaisuuden, sangen suuren omaisuuden Gregorics Pál vainaja
varmasti teille jätti. Jumaliste, hänellä täytyi olla paljon rahaa.
Eikö teillä todellakaan ole siitä mitään tietoa?
Sitä hänellä ei ollut, — mutta kyllä hän sitä aina ajatteli, ja se vei
häneltä kaiken ilon ja rauhan. Tästä etevästä, nuoresta miehestä tuli
todella jonkunlainen puoli-ihminen, hänen kun täytyi säilyttää kahden
ihmisen mielentila. Yhtenä päivänä hän muisti olevan palkkapiian poika,
vieläpä äpärä. Hän alkoi ymmärtää hyvin edistyneensä taitojensa ja
lahjakkuutensa avulla, ja silloin oli hän onnellinen ja tyytyväinen;
jalo työinto häntä elähytti. Mutta ei tarvittu muuta kuin yksi sana,
yksi ajatus, niin muuttui nuori asianajaja aivan toiseksi ihmiseksi.
Hänestä tuli upporikas Gregorics Pálin poika, joka nyt oli miltei
mierolainen, kun ei löytänyt perintöänsä. Ajoittain hänet valtasi
kauhea jano tuon onnettoman tavaran perään; usein hän jätti kukoistavan
liikkeensä viikkokausiksi ja matkusti Wieniin tiedustelemaan asiaa
niiltä, jotka ennen olivat olleet liikesuhteissa hänen isänsä kanssa.
Se rikas vaunutehtailija, joka Wienissä oli ostanut hänen isävainajansa
talon, antoi erään merkillepantavan tiedon.
— Suorittaessani kerran isällenne talon hintaa virkkoi hän minulle:
"Talletan rahat johonkin pankkiin", ja hän tiedusteli samalla minulta
pankkien talletuskirjain ja shekkien luonnetta. Tämän johdosta
tiedusteli Gyuri rahoja joka pankista, mutta tuloksetta. Hän palasi
takaisin Beszterczeen aivan uupuneena ja pahoilla mielin sekä tehden
sen päätöksen, että hän pitää asian lopullisesti menetettynä. "Minä
en enää hullun teitä kulje. En anna kultaisen vasikan aina ynistä
korvissani ja viedä minulta kaikkea iloa. En astu enää askeltakaan sen
asian vuoksi; pidän sen asian pahana unennäkönä."
Mutta voiko myös niin tehdä? Voiko tulisia hiiliä sammuttaa tuhkaa
päälle kokoamalla, eivätkö ne silti savua? Ja tuulen henkäys saa
ne jälleen hehkumaan milloin tahansa. Asian ottaa puheeksi milloin
yksi, milloin toinen. Äiti, vanha äiti, joka jo kulkee kepin varassa,
muistelee lämpöisen takan ääressä istuessaan vanhoja hyviä aikoja,
kertoen niistä luottavasti ja avomielisesti. Ne vanhat hyvät ajat ovat
olleet ja menneet. Tulee muun muassa maininneeksi, että Gregorics Pál
tahtoi sairastuessaan sähkösanomalla kutsua poikansa kuolinvuoteensa
ääreen.
— Voi, kuinka hartaasti hän sinua odotti, ei olisi malttanut
kuollakaan, ennenkuin sinun tultuasi. Mutta minä olin silloin syyllinen.
— Ja minkätähden hän minua niin hartaasti odotti. Eikö hän sitä sanonut?
— Sanoi toki. _Tahtoi sinulle jotain antaa_.
Jo alkaa selvitä, hämärä haihtuu. Pieniä valopilkkuja syntyy sinne,
tänne. Wieniläisen vaunutehtailijan lausunnoista voi päättää, että
vainajan omaisuus oli pankkiosoituksena. Ja äitivanhan sanoista
kuulostaa, että isä aikoi antaa tämän osoituksen hänelle, pojalleen. Se
oli siis hänen hallussaan. Mutta mihin on se joutunut? Mistä pankista
annettu? Miten päästä siitä selville? Voiko heittää asian sikseen,
voiko sitä niin vain kylmästi unhottaa?
Ei, ei. Se ei voi ainiaksi jäljettömiin kadota. Nisunjyväkin tulee
oraalle ja pujahtaa arvaamatta esiin, putosi se mihin tahansa,
orastaapa se takin taskussakin. Entä sitte semmoinen omaisuus. Yksi
sana voi luoda selvyyttä, yksi kyvenkin valoa... Eipä tarvinnut hänen
liioin kauvankaan odottaa. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin pormestarin
Krikovszky Tamásin kuolinvuoteelle testamenttia laatimaan. Saapuvilla
olivat myös kaupungin notario ja muutama neuvosmies, jotka sairas oli
toimitukseen kutsunut.
Kaupungin pää, tuo jäykkä käskevä pää, lepäsi raukeana, kellertävänä
patjoillaan, mutta vielä nytkin oli hänellä sama juhlallinen
esitystapa, millä hän oli taannoin lausunut virastolle jäähyväiset,
laskien heidän sydämelleen huolenpidon jalon kaupungin asioista. Niinpä
hän nytkin otti esiin päänsä alta kaupungin virallisen sinetin ja
ojensi sen syvästi huoaten notariolle:
— Tällä olen kaksikymmentä vuotta oikeutta painanut.
Sitte saneli hän testamenttinsa Gyurin kynään, ruveten, luodessaan
silmäyksiä entiseen elämäänsä, puhumaan myöskin vapaussodan muistoista.
— Saamari soikoon, ne vasta aikoja olivat! — hän virkkoi, Gyuriin
kääntyen. — Teidänkin isällänne oli punainen sateenvarjo, jonka
varressa oli ontelo. Siinä ontelossa hän kuletti mitä salaisimpia
tiedonantoja leiristä leiriin...
— Vai niin? Sateenvarjo, — sopersi Wibra György, ja hänen silmänsä
iskivät tulta.
Salaman tavoin iski hänen mieleensä uusi ajatus. Oi voi! Siinä
sateenvarjossa oli se pankkiosoitus. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä, hiki
alkoi otsalta valua ja ajatukset kiitivät voitokkaina varmuutta kohden.
Siellä se oli, siellä se oli, varmasti se oli siellä! Yhtäkkiä juolahti
hänen mieleensä tapaus Tisza-virralla, kun sateenvarjo putosi veneestä
veteen ja vanhus ihan kauhun vallassa lupasi sen noutajalle suuren
palkinnon.
Ah, varmasti, varmasti on asia niin! Vielä alkoivat hänen korvissaan
soida isävainajan silloiset sanat: "Kun kerran saat sateenvarjon
omaksesi, tulee se olemaan hyvänä suojana sateissa ja pahoissa säissä."
Ne soivat nyt niin selvästi ja kaikuvasta kuin tulisivat ne suoraan
toisesta maailmasta.
Neuvosmiehet kummastelivat, mikä tuli nuorelle asianajajalle, miten
herra Krikovszkyn kuolema häntä niin liikutti; hyvinhän vanhus
tekee lähtiessään pois, vain vaivoin hän jo monta aikaa oli täällä
luuvaloisine jalkoineen laahustanut; hyvin hän tekee antaessaan tilaa
nuorille voimille. Eipä hän ollut hukkaan elänyt ja hyvin hän uransa
päättäisi, sillä varmasti hankittaisiin hänen muotokuvansa raatihuoneen
seinälle. Jos hän vielä pysyisi ohjaksissa vaikkapa kymmenen vuotta,
ei hän kumminkaan muuta saavuttaisi kuin sen, että maalattaisiin hänen
muotokuvansa, ja tämä tulisi silloin vain rumempi.
Vielä enemmän kummastelivat neuvosmiehet sitä omituista, todellakin
tuhmaa kysymystä, jonka nuori asianajaja tällä juhlallisella hetkellä
teki kuolevalle vanhukselle:
— Oliko se ontelo suurikin, herra pormestari?
— Mikä ontelo? — kysyi kuoleva, joka jo oli unhottanut äskeisen
puheensa.
— Se siinä sateenvarjon varressa.
Raukeasti, kummastellen sairas kohotti lasimaiset, sammuvat silmänsä
häneen, katkonaisesti vetäen henkeä hammasriviensä lomitse.
— En tiedä, en tullut koskaan isältänne kysyneeksi.
Sitte sulki hän silmänsä, lisäten hiljaa ja hilpeän huolimattomasti,
niinkuin yksin unkarilainen osaa kuolinhetkelläänkin:
— Jos vähäsen odotatte, käyn häneltä itseltään kysymässä.
Ja kuten lupasi, lienee hän tehnytkin, sillä tuskin oli asianajaja
ja neuvosmiehet poistuneet, niin jo puolentunnin perästä asetteli
kaupunginpalvelija isoa mustaa lippua raatihuoneen päädylle ja
katolisen kirkon kellot alkoivat kuolonsanomaa soida.
Sillävälin kotiin saavuttuaan harppaili Wibra Gyuri aivankuin
kuumeessa, levotonna edestakaisin toimistossaan. Hänen sydämensä
vuoroin riemusta sykähteli: "aarre on löytynyt", vuoroin taas painuen
toivottomuuteen: "tuota noin, olisi löytynyt, jos sateenvarjo olisi
käsillä. Mutta missä on se?"
Hän ei saattanut syödä eikä juoda eikä nukkaakaan, ennenkuin hän
pääsisi siitä selville. Ensi töikseen hän meni tutkimaan asiaa
äidiltään. Mutta vaikka vanhus kovasti muistiansa vaivasi, ei hän
kyennyt vastaamaan muuta kuin:
— Kuka sitä enää muistaa, rakas poikani, niin monien vuosien perästä!
Ja mitä sinä tuosta risaisesta sateenvarjosta?
Gyuri huokasi:
— Kaivaisin sen esiin maan povestakin, vaikkapa paljain kynsin, jos
vaan voisin.
Eukko kohautti olkapäitään, päätänsä pudistellen.
— Kenties Matyi siitä jotain tietää.
Helppo olikin saada Matyi käsiinsä, hän kun nyt poltteli piippuansa
"nuoren herran" etuhuoneessa, hänen palvelijanaan, mutta samaa virttä
veisasi hänkin, oli muka siitä lähtien unohtanut tärkeämpiäkin
asioita; sen verran hän vain muisti, että vanha herravainaja vielä
kuolinhetkelläänkin tahtoi sen sänkyynsä. Jumala tiesi, minkä tähden
hän sitä niin tarkasti vaali.
(Tietää sen jo muutkin, eikä yksin Jumala.)
Tärkeimpiä olivat sentään Bothárin lesken tiedonannot, joka yhä vielä
piti pientä rihkamakauppaansa Gregoricsien talon kivijalassa ja oli
ollut kuollutta pesemässäkin ja pukemassa. Eukko vannoi kautta taivaan
ja maan, että sateenvarjo oli tiukasti vielä kuolleen jäykistyneessä
kädessä kiinni ja että täytyi oikaista joka sormi saadakseen se irti ja
voidakseen panna sijaan tavanmukainen pyhä risti.
Asianajaja kääntyi poispäin nämät kuultuaan, pyyhkäisten parisen
kyyneltä silmistään.
— Niin, niin, vainaan kädessä oli se sateenvarjo, — toisti Bothárin
leski, — saan jäädä tähän paikkaan seisomaan, jos valehtelen.
— Mitä niistä, — murahti Gyuri herra, — pitää saada tietää, missä se on
nyt.
— Varmaan myöty huutokaupalla kuten muutkin tavarat!
Tämä olikin luultavinta. Gyuri riensi kirjastoon, jossa vainajan
perukirjojen seassa piti löytyä myöskin huutokauppapöytäkirja. Pian
hän sieltä löysikin myytyjen tavaroiden luettelon, kuka oli huutanut
ja mihin hintaan piirongit, kaapit, pöydät, tuolit; siinä oli lueteltu
turkit, pyssy, jahtilaukku, saappaat, latauspuikko, mutta sateenvarjoa
vain ei oltu merkitty. Hän luki kymmeneen kertaan läpi luettelon, mutta
turhaan; ei jälkeäkään, lukuun ottamatta seuraavaa riviä:
_Kelvottomia kapineita, 2 florinia. Osti valkea juutalainen_.
Kenties se kuului niihin. Niin se kai oli. Sateenvarjo on ollut noiden
kelvottomien kapineiden joukossa. Sen on ostanut Valkonen juutalainen.
Ei siis muuta kuin lähteä etsimään tuota juutalaista. Se on nyt ensi
tehtävä.
Mutta kuka oli oikeastaan tuo valkonen juutalainen?
Noissa onnellisissa Pohjois-Unkarin kaivoskaupungeissa olivat tuon
huutokaupan aikana juutalaiset sangen harvinaisia. Heidät oli helppo
toisistaan eroittaa, kun heitä oli vain pari, kolme. Yhtä sanottiin
keltaseksi vaalean tukkansa johdosta, toista mustaksi, kolmatta ehkä
punaseksi, ja vanhaa valkoseksi. Näillä neljällä värillä voi siihen
aikaan eroittaa toisistaan kaikki Israelin lapset siinä kaupungissa.
Senjälkeen he ovat Beszterczessäkin kasvaneet useaksi sadaksi
perheeksi, mutta hiusten värin monistamisesta ei näy Luoja enää huolta
pitäneen.
Ei ollutkaan vaikea saada selville että ennen muinoin — vanhat ihmiset
sen vieläkin muistavat — valkoseksi juutalaiseksi sanottiin Müntz
Jónásta, ja asia oli sitä todennäköisempi, kun kaupungin vanhat
housutkin ja liivit jo kerääntyivät hänen puotipahaseensa, ennen kuin
ne alottivat maallisen olemuksensa toisen toimintakauden. Moni muistaa
vielä tuon pienen myymälän, jonka seinille oli näytteiksi asetettu
vanhoja saappaita sekä kuluneita ja nukkavieruja viittoja ja nuttuja,
ja ovessa musteella töherretty kirjoitus: "Vain kedon liljat voivat
halvemmin pukeutua kuin ostajat täältä".