on kaivanut kattilan jonnekin maahan riistääkseen rahat meiltä, ja hän
olisi onnistunutkin, jos ei olisi tehnyt sitä tuhmuutta, että jätti
kattilan maksamatta. Se juuri on sellaisissa tapauksissa onni, että
pahantekijä aina jossain kohdassa erehtyy.
Kupariseppä muisteli vielä että renki Matyi oli kattilan valinnut ja
vienyt. Gáspár kutsui senvuoksi eräänä päivänä Matyin luokseen kestiin,
syöttäen ja juottaen häntä parhaan mukaan sekä sen ohessa koreasti
kysellen vainajan viimeisiä päiviä, samalla myös viekkaasti mainiten
kattilaa, jonka hintaa vaskiseppä oli tullut velkoinaan.
— Miten onkaan tuon kattilan laita, poikani? Olisiko isäntäsi sen
todellakin tilannut? Sehän on miltei uskomatonta! Mitä hän sillä olisi
tehnyt? Pelkäänpä, Matyi sinun kulkeneen ketun kengillä isäntäsi
laskuun.
Se vielä puuttui, että Matyi paran kunniaa näin ruvettiin leikkaamaan.
Nytpä oli leikattu hänen kielensäkin side; viattomuuttaan todistaakseen
hän kertoi ihan kaikki, miten isäntä oli kuolemansa edellisenä päivänä
käskenyt mennä joutuin hakemaan kattilan ja kaksi muuraria. Pian hän
ne hankkikin. Asia tapahtui illan suussa. Kattilan hän vei isännän
makuukamariin, samalla johtaen sisään muurarit. Hekin näkivät kattilan
ja voivat siis asiassa todistaa.
— Vai niin — virkkoi Gáspár iloisesti, — oletpa onnenpoika Matyi.
Jos voit hankkia todistajia, ei hätää mitään; silloin sinun kunniasi
on niin puhdas kuin vasta kirnuttu voi. Silloin minäkin peruutan
sanani. Kylläpä osasitkin, poikani, hyvästi itsesi pälkäästä pelastaa.
Maistapas vielä lasillinen tätä häränverta äläkä pane pahaksi minun
äskeistä ajattelematonta puhettani, sillä näes, epäilykseen oli
aihetta, kattilaa kun ei löytynyt tavaroiden seasta mistään ja
vaskiseppä vaatii maksua siitä, väittäen sinun sen sieltä kantaneen.
Mutta mihinkäs se oikeastaan olisi joutunut? — Matyi kohautti
olkapäitään:
— Herra tiesi.
— Sinäkö et olisi sitä sen koommin nähnyt?
— En ole.
— Entä mitä nuo muurarit? Mitä ne siellä tekivät?
— En tiedä.
Gregorics Gáspár loi ivallisen katseen Matyiin.
— Sinähän olet kuin sadun "Entiijä", joka vastasi kaikkiin kysymyksiin:
en tiedä. Et siis luonnollisestikaan liioin tunne niitä kahta
todistajaa, jotka voisivat viattomuutesi kattila-asiassa toteen
näyttää. Niinpä oletkin, veikkoseni, siis vielä klikissä.
— Tunnen minä ainakin heistä toisen!
— Mikä on hänen nimensä?
— Nimeä minä en tunne.
— Mistä hänet sitten tuntisit?
— Hänellä kasvaa nenänpäässä kolme karvaa.
— Joutavia! Senjälkeen on hän saattanut ajaa pois nuo karvat.
— Muutenkin tuntisin hänet muodostaan; hän on aivan pöllön näköinen.
— Ja mistä löysit nuo kaksi muuraria?
— Olivat korjaamassa tuomiokirkon seinää, sieltä heidät noudin.
Gregorics Gáspár onki Matyilta kaikki tiedot, jotka olivat jonkin
arvoisia, ja nyt maa ihan alkoi polttaa hänen jalkojensa alla. Ei muuta
kuin kaikella kiireellä tiedustelemaan kautta kaupungin sitä muuraria,
jonka nenällä kasvaa kolme karvaa.
Miestä ei ollut niinkään vaikea löytää. Kohta ensimäiset muurarit,
jotka hän tapasi ja joille hän noita kolmea karvaa mainitsi, vastasivat
yksin suin:
— Se on varmaankin Prepelicza András. Senhän viikset ovat tehneet sen
tepposen, että ovat keikahtaneet nenän päähän.
Nyt oli lasten leikkiä löytää Prepelicza. Jokainen muurari ja
tulenkantajakin tiesi että hän nyt oli pääkaupungissa työssä,
rakentamassa Kerepesin kadulla muuatta suurta kivitaloa. Gáspár ei
säälinyt vaivojaan, vaan istui heti rattaille ja ajoi yhtä kyytiä
pääkaupunkiin etsimään Prepeliczaa slovakkien keskuudesta.
Miestä hinattiin paraikaa hississä kolmanteen kerrokseen, kun
Gregorics hänet tapasi. Kylmät väreet karmivat tätä nähdessään hänen
selkäpiitään. Voi, jos nyt hissin köysi katkeaisi!
— Prepelicza hoi! — hän huusi. — Pysähtykää! Etsin juuri teitä. Olisi
puhumista.
— Vai niin, — vastasi muurari välinpitämättömästi, tarkaten vierasta
sieltä ylhäältä, — tulkaa te tänne, jos teillä on asiaa.
— Tulkaa te alas, sillä minulla on kiire.
— Puhukaa vaan, kyllä minä kuulen.
— Ei käy laatuun, meidän täytyy ehdottomasti puhua kahden kesken.
— Hyviäkö vai huonoja? — uteli Prepelicza sieltä ylhäältä.
— Sangen hyviä.
— Minullekinko?
— Teillekin.
— No silloin ne ovat hyviä vielä illallakin; odottakaa iltaan, kunnes
pääsen työstä, nyt minun on muurattava näitä yläikkunoita.
— Älkää viisastelko! Tulkaa heti alas, Prepelicza. Ette tule sitä
katumaan.
— Äh, äh, enhän tiedä, kuka herra onkaan.
— Kohta saatte tietää.
Seuraavassa hississä hän lähetti sinne ylös Prepeliczalle ihka uuden
kymmenen florinin setelin. Viejä sai palkkiokseen yhden florinin.
Saatuaan tämmöisen nimikortin heitti Prepelicza heti paikalla vasaran
ja laastikauhan olalleen ja tuli seuraavassa hississä alas maaemon
pinnalle, missä vielä Mooseksen ja Kristuksen jälkeenkin yhä ihmeitä
tapahtuu.
— Käskekää, armollinen herra.
— Tulkaa mukaan!
— Vaikka hornaan, armollinen herra.
— Emme nyt niin kauas lähde, — puhui Gregorics Gáspár naurahtaen.
Eikä hän vienytkään miestä edemmäksi "Kukko" nimistä kapakkaa, missä
hän tilasi viiniä, ruveten lasia kilistäissä ystävällisesti utelemaan:
— Osaatteko puhua, Prepelicza?
Muurari jäi miettimään, mitä tämä sana tarkoitti; pitkään ja tutkivasti
hän katsoi tuon tuntemattoman herran pieniin teräsharmaisiin silmiin ja
vastasi sitte varovasti:
— Puhua osaa papukaijakin.
— Minä olen Beszterczestä.
— Vai niin. Siellä asuu kunnon ihmisiä. Aivankuin olisin herran
todellakin joskus nähnyt.
— Olette varmaankin nähnyt minun nuorimman veljeni — puhui Gregorics
viekkaasti, — tiedättehän sen, joka teidät salaa tilasi sitä kattilaa
varten.
— Kattilaa! — Prepeliczan suu jäi ällistyksestä auki. — Hänkö oli
teidän veljenne? Vai niin, kyllä tiedän. Tuota, tuota että... (mies
alkoi hämillään kynsiä korvallistaan) mistä kattilasta puhutte?
Herranen aika, voinko minä muistaa kaikki kattilat ja padat, mitkä olen
eläissäni nähnyt!
Gregorics oli valmistautunut tällaisen pienen teeskentelyn varalle. Ei
ollut tuosta millänsäkään, tarjosi vain sikarin Prepeliczalle, joka
ensin sen hyvästi kielellänsä kostutti, jotta se hitaammin palaisi, ja
sytytti sen sitte, ruveten suurella, leveällä muurarin kynällä aikansa
kuluksi naputtelemaan pöytään, aivankuin mies, jolla on sattumalta
myötävää tavaraa ja huomaa tavanneensa oikean ostajan. Nyt kysytään
vain mielenmalttia ja tyyneyttä, niin tavaran arvo nousee vielä
melkoisesti.
Hänen sydämensä alkoi kovasti sykkiä. Valkoinen kukko, joka riippui
raamissaan seinällä viheriäksi maalatun viinipöydän kohdalla, näytti
hänen silmissään elävän, ja jo oli soivinaan hänen korvissaan sen
kiekunta: "Terve, Prepelicza. Kukeli kuu! Oletpa onnen poika,
Prepelicza!"
— Ettäkö ette muista tuota kattilaa, Prepelicza? Kas vaan, niinkö
tuhmaksi minua luulette? Näytönkö minä siltä? Muuten oikein tehty,
Prepelicza, oikein tehty. Itsekin olisin niin menetellyt. Mutta eikö
tämä viini olekin huonoa? Ei, siinä ei ole mitään päähännousevaa.
Tuo tänne oikea pullo, viinuri, ja mene sitte hiiteen ja jätä meidät
kahdenkesken! Niin, tuota, missä me oltiinkaan? Niin, sanoitte
vastikään että papukaijakin osaa puhua. Se oli oikein sanottu, totta
puhetta. Te olette ymmärtäväinen mies, Prepelicza. Huomaan kaikesta
että olen osunut oikeaan. Semmoisista minä pidän. Kyllä me kohta
selvillä ollaan. Sanoitte että papukaijakin osaa puhua; tarkoititte
kai, sitte kun sen kieli on irti leikattu. Niin kai oli tarkoituksenne?
— Hmm — vastasi muurari, ja nuo kolme karvaa alkoivat kiivaasti liikkua
nenällä hänen vetäessä syvään henkeänsä.
— Tiedän, — jatkoi Gregorics Gáspár, että papukaijan kieli leikataan
irti veitsellä. Mutta kun te ette ole papukaija, Prepelicza, niin...
— En toki — myhähti Prepelicza kainosti.
— Niin minä leikkaan irti kielenne näillä kahdella setelillä ensin.
Näin sanoen hän veti lompakostaan kaksi sadan florinin seteliä.
Muurari loi ahnaan katseen noihin kahteen lumoavaan paperipalaseen.
Ihan olivat silmät päästä lähteä hänen niitä katsellessaan, mutta hän
malttoi kumminkin mielensä ja virkkoi vain matalalla ja epäselvällä
äänellä:
— Kattila oli sangen raskas... kamalan raskas oli se kattila.
Muuta hän ei osannut sanoa, vaikka näytti sanoja tapailevan, katseli
vain herkeämättä seteleitä ja niissä olevaa kahden lapsen kuvaa.
Hänellä itselläänkin oli niitä kotona kuuteen asti, vaan ei niin
kauniita.
— Mitä nyt, Prepelicza? — kysäsi Gregorics kummastellen. — Yhäkö vielä
vaikenette?
— Saisin raskaan kiven omalletunnolleni, jos menisin puhumaan, —
muurari huokasi, — suuren, raskaan kiven. Kenties en sitä painoa
kestäisi.
— Joutavia! Mitä te höpisette! Kivi, kivi! Kaiken ikänne olette
kiviä kanniskellut ja nyt alatte ruikutella että saatte muka kiven
tunnollenne. Mies sen kestää! Vai pitäisikö minun tarjotessani teille
kahtasataa florinia, vielä laskea lämmin sämpylä sydämellenne? Älkää
olko lapsellinen, Prepelicza!
Muurari hymyili, mutta heitti likaiset suuret kämmenensä selän taa,
antaen tietää ettei hän rahoista huolinut.
— Vähäksyttekö? — Mies ei vastannut sanaakaan, tuijotti vain eteensä,
tukkaansa aukaisten.
Hetken kuluttua hän tyhjensi lasinsa pohjaan asti ja iski sen niin
voimakkaasti pöytään, että jalka paikalla katkesi.
— Saamari! — hän äännähti katkerana. — Köyhän miehen kunnia maksaa
täällä kaksisataa florinia, vaikka Luoja on meidät kaikki luonut
yhdenvertaisiksi. Minun kunniani maksaa yhtä paljon kuin piispan
taikkapa paroni Radvánszkyn. Ja kuitenkin herra arvioi sen vain
kahteensataan floriniin. Sehän on häpeällistä!
Tähän valttiin Gregorics vastasi omalla valtillaan.
— Hyvä on, Prepelicza. — Ei pidä silti kohta suuttua. Jos teidän
kunnianne on niin kallis, menen hakemaan halvempaa. — Näin sanoen hän
pisti setelit housuntaskuun. — Menen etsimään sitä toista muuraria,
toverianne.
Hän otti esiin kynäveitsensä ja kilisti sillä pullon kylkeen.
— Tahdon maksaa!
Prepelicza purskahti nauruun.
— Vai niin! Vai ei saisi enää köyhä mies tässä puhuakaan. Vai lähdette
nyt etsimään sitä toista. Ja se toinen ei muka ole yhtä kunniallinen
ihminen kuin minä. Kai, kai. — Mies raappi harmissaan niskaansa,
johon oli noussut häijy äkämä. — Hyvä on... pankaa herra lisää vielä
viisikymmentä, niin minä kerron kaikki.
— Menneeks olkoon. Kauppa kuin kauppa.
Perinpohjin alkoi Prepelicza nyt kertoa tuon mainittavan yön tapauksia,
miten he kantoivat kattilan yli pihan ja puutarhan kautta vähäseen
rakennukseen.
— Libanoniin — sähisi Gáspár herra riemuissaan, ja hänen selkänsä
hikoili likomäräksi. — Tuon tenavan taloon.
Mies kertoi kaikki, miten hän eräänä iltana sinne oli joutunut,
miten he olivat vieneet kattilan siihen pieneen rakennukseen ja
miten Gregorics Pál vainaja oli valvonut siellä kaiken aikaa, kun he
sitä seinään muurasivat. Innoissaan teki Gáspár herra tuon tuostakin
kysymyksiä.
— Oliko kattila raskaskin?
— Kauhean raskas.
— Eikö kukaan nähnyt, kun veitte sen kautta pihan?
— Ei, ei kukaan. Kaikki talossa nukkuivat.
Innoissaan Gáspár herra nieli joka sanan muurarin suusta; hän hengitti
syvään, silmät säikkyivät, ajatukset kiitivät tulevaisuuteen. Hän
kuvitteli jo olevansa rikas mies, mahtavan aarteen omistaja, — paronin
arvonkin hän jo kai voisi ostaa. Paroni Gregorics Gáspár! Hm, eipä
olisi hulluinta! Ja Minkasta tulee paronitar. Tuo tuhma Pál ei osannut
omaisuuttaan käyttää. Koota hän osasi rahoja ja paljo hän niitä lienee
koonnutkin, itara kun oli.
— Paljoko veljeni teille antoi?
— Viisikymmentä florinia kummallekin.
— Oikein, aivan oikein.
Hänestä tuntui, kuin olisi kivi vierinyt sydämeltään kuullessaan ettei
velivainaja ollut enempää antanut. Alkoi jo pelätä hänen heittäneen
tuhansia saadakseen miehen vaikenemaan.
Se olisi häntä harmittanut, — sehän olisi ollut hänen vahinkonsa,
sillä Libanon oli oleva hänen; hinnalla millä hyvänsä hän sen hankkii
itselleen kattiloineen päivineen. Huomena menee hän sen oitis ostamaan
holhoojalta. Jo etukäteen hän nautti siitä ajatuksesta, kun saa
syrjäytetyksi veljensä ja sisarensa.
Hän palasi kotia mitä pikemmin, ei poikennut asuntoonsakaan, vaan ajoi
oikopäätä Sztolarikin luo, ilmoittaen haluavansa ostaa Libanonin.
Näin nimitettiin kirkkoherra-vainajan pientä taloa, jonka Gregorics
Pál oli ostanut leskeltä Gyurille. Vainaja ei ollut osannut pitää
ainoatakaan saarnaa ilman Libanonin seetripuista puhumatta ja
hankittuaan itselleen tämän pikku tilkun hän koitti istuttaa sen
puutarhaankin seetripuita omenapuiden sekaan. Mutta täällä maaperä
asettui häntä vastaan ja näännytti ne kuoliaaksi kieltämällä niiltä
ravinnon. Nuo jumalattomat seurakuntalaiset sensijaan ilkeyksissään
rupesivat nimittämään paikkaa Libanoniksi.
Herra Sztolarik ei osoittanut vähääkään hämmästyvänsä.
— Vai tahdotte ostaa Libanonin? Sievä hedelmäpuutarha ja kauniilla
paikalla. Mennä vuonnakin muuan hieno Wienin ravintoloitsija osti siitä
kaikki omenat, ettekä voi arvatakaan minkä hinnan maksoi. Mutta miten
onkaan johtunut mieleenne ostaa Libanon?
— Haluaisin rakentaa siihen isomman talon.
— Hm, sellaiset kaupat ovat yleensä vaikeita, — virkkoi Sztolarik
kylmästi, — omistaja kun on alaikäinen, pitää tehdä monet selvitykset
holhouslautakunnalle. Mieluimmin minä antaisin asian olla sillään.
Ennen pitkää tulee poika täysivaltaiseksi ja saa silloin tehdä
"kamaransa" kanssa mitä tahtoo. Voisi vielä minua moittia. Ei, ei herra
Gregorics, minä en puutu asiaan. Ja toisekseen on tuo talopahanen
maatilkkuineen hänelle kallis muisto, hän kun on siellä leikkinyt ja
lapsuusvuotensa viettänyt.
— Mutta jos minä maksan hyvän hinnan, — keskeytti Gregorics
hermostuneena.
Sztolarik tuli uteliaaksi.
— Mitä hintaa sanotte hyväksi? Mitä aiotte siitä tarjota?
— Tarjoan — hän sai yhtäkkiä ihan henkeä salpaavan yskäkohtauksen ja
kasvot lensivät tulipunaisiksi — tarjoan siitä viisitoistatuhatta
florinia.
— Hm, sievä summa. Gregorics vainaja sen osti pastorin leskeltä
viidellä tuhannella. Maata siinä on pari auran alaa, sekin aivan
kaupungin laidassa, neliösyleltä se ei maksaisi päälle kolmen florinin.
Talopahasen arvo korkeintaan kaksituhatta... ja sekin on jo sangen
runsas arvio.
— Oli miten oli, — virkkoi Sztolarik ääneensä, — tarjous ei ole
hullumpi. Päinvastoin... Tiedättekö mitä, herra Gregorics, — hän lisäsi
äkkiä asian päättäen, — minä suostun kauppaan pojan hyväksi, mutta
ensin kirjoitan hänelle itselleen, puhunpa hänen äitinsäkin kanssa.
— Mutta minulla olisi kiire.
— Kirjoitan pojalle vielä tänään.
Gregorics ei enää ahdistellut, jottei herättäisi epäilyjä, vaan
meni kotiin ja lähetti kolmantena päivänä Sztolarikille nassakan
Tokaj-viiniä — jota hän oli velivainaaltaan perinyt — käskien samalla
kysyä, joko Buda-Pestistä oli vastaus saapunut.
Herra Sztolarik ilmoitti odottavansa vastausta joka hetki ja samalla
hän kiitti arvokkaasta lähetyksestä, olipa lausunut herra Gregoricsin
kellarimestarille, joka viinin vei perille, toivovansa että kaikki
menee hyvin. Viinikö hyvin menisi, vai mikä, sitä ei kellarimestari
osannut sanoa.
Tuskin oli kellarimestari lähtenyt, niin saapui kirje, jossa Gyuri
ilmoitti suostuvansa kauppaan. Herra Sztolarik oli juuri aikeissa
lähettää kirjurinsa viemään sanaa Gregorics Gáspárille, kun kanslian
ovi aukesi ja sisään astui tämän veli möhömaha Boldizsár, huohottaen
kuin lihotettu hanhi. Jo kaukaa näki, että miehen oli kiire.
— Istukaa, herra Gregorics, tehkää hyvin. Mitä hyviä uutisia tuotte?
— Rahaa tuon paljo, paljo, — hän läähätti, saamatta henkeä vedetyksi.
— No, sitä kyllä talossa tarvitaan.
— Tahdon ostaa tuon orpopojan maapalstan, Libanonin.
— Libanonin, Libanoninko? — huudahti Sztolarik hämmästyneenä ja
itsekseen mumisten: lempoko noihin on mennyt? — sitte hän vastasi
ääneensä: Ehkä veljenne laskuun?
— En, en, vaan itselleni. Minulle se on sangen sopiva tilkku, sievä,
hyvällä paikalla, mainio näköala, ja entä nuo mahtavat omenapuut.
— Omituista... todellakin omituista.
— Mikä siinä niin omituista olisi? — hän kysyi säpsähtäen.
— Sillä kun on jo ostaja.
— Mitä hittoa! Ei anneta sitä sille! Sukulainen on sentään aina
sukulainen. Ja toisekseen minä tarjoan enemmän...
— Sitäpä en usko, — arveli holhooja, edellinen ostaja on tarjonnut
viittätoistatuhatta.
Boldizsár ei silmää räpäyttänyt.
— Ei se mitään. Minä annan kaksikymmentätuhatta.
Vasta nyt johtui hänen mieleensä, ettei se todella ole viidenkääntoista
tuhannen arvoinen, ja kääntyi levotonna sekä uteliaana holhoojaan,
kysäisten:
— Vai tarjoaa viittätoista tuhatta? Kukahan sekin hupsu lienee?
— Kyllä se on herra Gregoricsin veli, herra Gáspár.
Kuin teurastajan kirveestä otsaansa iskun saanut härkä horjahti tämän
nimen kuullessaan herra Boldizsár kalman kalpeana selälleen erääseen
nojatuoliin.
Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä hän ei kyennyt
päästämään. Sztolarik jo luuli vanhan herran saaneen halvauksen ja
juoksi suin päin ulos hakemaan vettä, apua huutaen. Mutta hänen
palatessaan takasin kyökkipiian kanssa, joka säikäyksissään toi
mukanaan makaroonitaikina-astiankin, oli herra Boldizsár jo siksi
toipunut, että kykeni puolustelemaan.
— Sain pienen pyörtymyskohtauksen, minulle sattuu niitä silloin
tällöin, olen jo iällinen ja ihmisen koneistohan on heikko... mutta
palataksemme asiaan minä annan todellakin kaksikymmentätuhatta florinia
Libanonista. Maksan, jos niiksi tulee, rahat heti paikalla.
Sztolarik mietti hetkisen.
— Hjaa, ei sitä kauppaa voi niin äkkiä päättää. Ensin tarvitaan
holhouslautakunnan suostumus. Vielä tänään teen sille ehdotuksen.
Sen hän tekikin, — hänen holhottinsahan teki hyvät kaupat. Sillävälin
mietti hän päänsä puhki, miksi Gregoricsit niin Libanonia himoitsivat.
Joku syy heillä siihen lienee. Entä, olisiko Libanonin povessa
kultasuoni. Eihän sekään ole mahdotonta. Täällä ne Árpád suvun
kuninkaatkin maata penkoivat ennenkuin Selmeczissä.
Hän päätti heti huomispäivänä ilmaista epäilyksensä eläkettä
nauttivalle vuori-insinöörille Drotler Istvánille, joka oli suuri
tiedemies; kun hän vain pisti puransa maahan, niin se heti varmasti
ilmaisi mitä siellä sisässä oli.
Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä insinööriin, saapui Gregorics Gáspár
kuulemaan, joko kirje oli saapunut. Sztolarik oli melkolailla hämillään.
— Kirje on saapunut... niin, niin, kyllä kirje on tullut, muutta on
tapahtunut muutakin. On tullut uusi ostaja, joka lupaa Libanonista
kaksikymmentä tuhatta.
Tämä oli kuin salaman isku Gáspárille.
— Mahdotonta — hän änkytti. — Kenties Boldizsár?
— Juuri Boldizsár.
— Gregorics Gáspár raivostui, kiroili kuin pakana, huulet kiukusta
vapisivat, ja keppiään heiluttaessaan — keskustelu näet tapahtui
eteisessä — hän sattui lyömään rikki rouvan kukkaruukun, jossa oli
harvinaisen kaunis hyasintti kukkimassa.
— Sitä heittiötä... sitä heittiötä, — hän sähisi, hammasta purren.
Sitte hän katsoa tuijotti ilmaan lähes neljännestunnin ajan, mumisten
tuon tuostakin puoliääneen itseksensä:
— Mistä se on saanut sen tietää? Käsittämätöntä!
Asia oli kuitenkin sangen yksinkertainen. Kunnon Prepelicza sai
helposti Besztercrestä kotoisin olevilta työmiehiltä tietää, että
Gregorics Pálilla, jonka luona he olivat kattilan umpeen muuranneet,
oli muitakin omaisia elossa. Kun kerran yksi heistä maksoi tuosta
salaisuudesta puoli kolmattasataa florinia, antaisi kai toinenkin siitä
jotain, jonka tähden Prepelicza astui junaan ja matkusti Beszterczeen
herra Boldizsárin puheille. Eihän se mitään käsittämätöntä ole. Eikä
sekään että Prepelicza ei ole tyhmä mies.
— Voi sitä heittiötä, voi sitä heittiötä, — hän päivitteli yhä enemmän
kiihkoissaan. — Mutta hänen ei pidä sitä saada, ei hinnasta mistään.
Minä Libanonin ostan. Annan siitä viisikolmatta tuhatta.
Herra Sztolarik hymyili, kumarrellen ja käsiään hykerrellen.
— Joka enimmän maksaa, se saa sen. Jos se olisi minun omani, pitäisin
taannoisen hinnan viisitoista tuhatta. Mitä näet mies sanoo, se on
sanottu. Miehen sana on rautaa. Mutta omaisuus kuuluu lapselle, eikä
lasten osaa saa loukata raudallakaan... Eikö olekin, herra Gregorics,
oikein sanottu?
Gregorics Gáspár tunnusti lausunnon oikeaksi ja sai Sztolarikilta lujat
lupaukset että hän pääsee tilan omistajaksi; hän poistui siis hyvillä
mielin.
Mutta mitä niistä? Herra Sztolarik tapasi vielä samana iltana kasinossa
Boldizsárin, eikä ensinkään häneltä salannut sitä että Gáspár herra
tänään taas oli käynyt hänen luonaan ja kohottanut Libanonin hintaa
vielä viidellä tuhannella.
Tällä kertaa ei Boldizsár vähääkään ällistynyt.
— Olkoon siis kolmekymmentä tuhatta.
Tätä hurjaa huutokauppaa jatkui monta päivää. Koko kaupunki alkoi jo
udella, ovatko nuo Gregoricsit hulluiksi tulleet, — vai piileekö siinä
asiassa jotain muuta?
Gáspár tuli ja lupasi kolmekymmentäkaksi tuhatta; Boldizsár sai sen
kuulla ja lisäsi vielä kolmetuhatta ja niin edespäin, jotta ihmiset jo
ihan kauhuissaan alkoivat kuunnella tuota kilpailua. Holhouslautakunnan
esimies ehdoin tahdoin viivytteli suostumuksen antamista: "Antaa tilan
arvon vain kohota", hän saneli.
Ja sitä se tekikin, aina viiteenkymmeneentuhanteen floriniin. —
Niin paljon jo siitä Boldizsár lupasi. — Ja Jumala tiesi, milloin
nuo riitaantuneet veljet olisivat pysähtyneetkään. Asia oli sitäkin
ihmeellisempi, kun vuori-insinöri Drotler, joka asiain tällä kannalla
ollen todellakin oli Sztolarikin kehoituksesta tehnyt Libanonissa
porauksia, jyrkästi vakuutti ettei Beszterczen maassa ole unssiakaan
kultaa; siihen hän voisi vaikka valansa tehdä, jos ei ottaisi lukuun
sitä, mitä on naisten hampaissa maahan haudattu.
— Entä jos Libanonin alla on kivihiiltä?
— Ei sitäkään.
— Sitte on joku Gregoricsit noitunut.
— Samapa se, vei heidät mikä vei! Se vain on varmaa, että Gyuri
poikaa on kohdannut suuri onni, jota holhoojan on käytettävä hyväksi
viimeiseen asti. Viinirypäleitähän ei heitetä törkyläjään, niinkauan
kun niissä on vähänkin nestettä. Onko kukaan kuullutkaan että niitä
pois heitetään niin kauan, kuin niistä nestettä itsestään valuu?
Sztolarik antoi siis kilpailun jatkua. Miehen sana on tosin rautaa,
mutta kullan edessä täytyy raudankin taipua. Ja nyt ainakin kulta
tehosi.
Hän juuri vartoi että Boldizsár lisää viiteenkymmeneentuhanteen vielä
parisen tuhatta, kun asia yhtäkkiä sai hämmästyttävän käänteen. Gáspár
joka oli viisaampi ja ovelampi, oli saanut uuden aatteen.
Gáspár oli jo ennenkin kummeksinut sitä, kun ei hänen sisarensa
hievahtanutkaan. Mikähän siihen on syynä? Asian laita voi vain olla
siten, että rouva Panyóki ei tiedä siitä mitään, Prepelicza ei ollut
hänelle salaisuuttaan ilmaissut. Siinäkin Prepelicza on osoittanut
olevansa sangen viisas mies. Jos hän näet olisi ilmaissut salaisuuden
rouva Panyókille, olisi hän itse joutunut paikalla syrjään, mutta näin
ollen, veljesten päästessä käsiksi kattilan sisältöön, täytyy heidän
suorittaa hänelle alituista hyvitystä siitä, että hän ei kolmannelle
salaisuutta ilmaise.
Kaikkia näitä ajatellessaan Gáspár alkoi pitää suurena tuhmuutena
sitä, että joko hän tai Boldizsár koko maailman nauruksi työntävät
omaisuuttaan Libanonin vuoksi mokomalle äpärälle ja siten vielä
herättää epäilyjä sisaressaan. Sehän oli selvää, että osti kumpi heistä
tahansa Libanonin, toinen alkaisi juonia kattilan vuoksi. Eiköhän niin
ollen kävisi halvemmaksi ja helpommaksi heidän ostaa se yhdessä ja
aukaista yhdessä aarretta kätkevä seinä sekä tukkimalla Prepeliczan
suu hiljaa pistää taskuihin velivainajan aarteet? Varmasti oli se sata
kertaa viisaampaa.