milloin eivät suorat keinot tepsineet. Jonkun verran olen minäkin tätä
oveluutta perinyt, mutta se ei ole enää sitä oikeaa. Vaikka saman
tekevähän se nyt on. Siihen aikaan asui Zemplénissa muuan suurpohatta,
upporikas kreivi, joka sen lisäksi oli suuri tyhmeliini. Tuota,
oikeastaan hän oli hyvänsävyinen mies, halusi tuottaa muille ihmisille
iloa. Juuri sen vuoksi hän tyhmeliini olikin. Isälläni oli tapa ostaa
häneltä viiniä ja tehtyään hyvät kaupat tarjosi kreivi aina hänelle
pienen pikarillisen tätä nektaria. Innokkaana viinikauppiaana isäni
tietenkin alkoi kärttää kreiviä myömään sitä edes parisen astiaa,
mutta tämäpä ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. "Keisarillakaan
ei ole niin paljon rahaa, että hän kykenisi sitä ostamaan", — hän oli
vain vastannut. Kerran kun he taas maistoivat toistensa terveydeksi
tätä hengenpelastajajuomaa, oli isävainaa ruvennut voivottelemaan:
"Voi, mikä mainio neste, mikä taivaallinen tavara; jospa sairas
vaimorukkani saisi nauttia tätä edes sormustimellisen päivässä kahden
viikon ajan, varmasti hän paranisi". Jalo kreivi aivan heltyi ja käski
kellarimestarinsa antamaan Gregoricsin leiliin "hengenpelastajaa".
Muutama päivä senjälkeen sai kreivi vieraita, vallasnaisia, joille
hän halusi tarjota tätä hunnunkin sisään kelpaavaa taikajuomaa, mutta
nytpä kellarimestari ilmoitti ettei ole jälellä tippaakaan. — "Minne
se on joutunut?" — kivahti kreivi kummastellen. "Gregoricsin leiliin
meni kaikki, ei tullut täyteenkään." Isäukko oli näet teettänyt
tynnörisepällä Pivákilla kolme aamia vetävän leilin, — ukko Pivák
elää vieläkin ja muistaa asian, — sen hän kuletti eri kuorma-ajurilla
Zempléniin, päästen sillä keinolla viinin omistajaksi. Eikös ole
todellakin hyvää? Ottakaa vielä, herra Sztolarik, lähtöryyppy.
Notarion mentyä kutsui vanhus sisään renkinsä.
— Mene heti ostamaan kuparisepästä kattila. Hanki sitte vaikka millä
hinnalla tänne kaksi muuraria. Mutta älä sano yhdellekään ihmiselle
millä asioilla kulet. Salaisuuksien säilyttäminen oli rengistä yleensä
vaikeata. Ainakaan ei olisi pitänyt niin kovasti kieltää. Siinä
tapauksessa hän olisi mahdollisesti voinut olla vaiti.
— Mene nopeaan, joudu! Juokse vikkelään! Ennenkuin kynttilät
sytytettiin, olivat paikalla muurarit ja samoin kattila.
Gregorics Pál kutsui työmiehet sisimpään kamariinsa, sulkien oven
perässään.
— Osaatteko olla vaiti?
Muurarit katsahtivat toisiinsa ja jäivät miettimään. Vihdoin vanhempi
heistä vastasi:
— Pitäähän ihmisen osata vaieta; sehän taito hänellä on syntymästä asti.
— Eikä se ole niin kauan vaikeatakaan, kun ei osaa puhua.
— Ja sopii sitä koettaa myöhemminkin, — virkkoi nuorempi mies; — jos
asia on sen arvoinen.
— Tämä on sen arvoinen. Saatte kumpikin 50 florinia, jos tänä yönä
laitatte kiviseinään niin suuren kolon, että siihen tämä kattila mahtuu
ja peitätte sen niin, ettei kukaan voi jälkiä tuntea.
— Eikö muuta?
— Ei muuta. Sen lisäksi tulette kumpikin saamaan talon isännältä 50
florinia vuodessa, niinkauan kuin olette asiasta vaiti.
Muurarit katsahtivat jälleen toisiinsa. Vanhempi heistä vastasi:
— Tehdään. Mihin se on tehtävä?
— Minä tulen näyttämään.
Gregorics otti naulasta vanhan ruostuneen avaimen ja käskien työmiesten
mennä edellään hän läksi ulos pihalle, vaikka käveleminen tuntui olevan
vaikeata.
— Tulkaa perässä.
Mentiin puutarhaan. Sen takana oli "Libanon", parin auranalan suuruinen
omena-puutarha, keskessä pieni kivirakennus. Täällä kasvoi mainioita
omenia. Juuri näiden vuoksi oli Gregorics ostanut maapalasen taloineen
kirkkoherran leskeltä ja lahjoittanut sen Gyurille, merkityttäen sen
heti maakirjaan hänen nimiinsä. Kotona ollessaan Gyuri siellä asui
Kupeczkyn kanssa, mutta muina aikoina se oli autiona.
Tähän pikku taloon Gregorics nyt vei muurarit, osoittaen seinässä
paikan, johon heidän oli aukaistava kolo ja käski heidän tulla häntä
noutamaan sen valmistuttua sekä viemään paikalle kattilan, jota umpeen
muurattaessa hän tahtoi olla saapuvilla alusta loppuun.
Puoliyön aikana oli komero valmis. Miehet tulivat koputtamaan ikkunaan.
Gregorics laski heidät sisään. Kattila oli jo valmisna keskilattialla.
Päällä siinä ei näkynyt olevan muuta kuin sahajauhoja, mutta oli silti
kauhean raskas. Kaksi miestä tuskin jaksoi sitä kantaa. Mitä lienee
sisässä ollut.
Gregorics astui miesten kintereillä eikä hän paikaltaan hievahtanut,
ennenkuin miehet olivat sen umpeen muuranneet.
— Kun huomenna annatte uudestaan maalata seinät, ei ylihuomenna
pirukaan sitä paikkaa löydä.
— Olen tyytyväinen, — vastasi Gregorics ja maksoi lupaamansa palkkion.
— Nyt saatte mennä.
Vanhempi muurari tuntui kummastelevan, kun heidät niin kevyesti
menemään laskettiin.
— Ennen tuollaiset asiat päättyivät toisin, — hän virkkoi hieman
halveksivasti. Olen niistä kuullut ja lukenutkin. Ennen muinoin
puhkaistiin sellaisissa tapauksissa muurareilta silmät päästä,
jotta eivät olisi enää voineet paikkaa löytää, mutta eipä silloin
riittänytkään 50 florinia, vaan piti olla satoja kertoja enemmän. — Se
oli vanhaan hyvään aikaan! — huoahti toinen työmies.
Mutta Gregorics ei enää puuttunut heidän puheisiinsa, vaan sulki talon
vahvan tammioven ja meni kotiin maata.
Aamulla uudistuivat jälleen vatsanväänteet; tuskat olivat niin
ankarat, että ihan huutaa täytyi. Maapihkatipat ja vatsalle asetettu
sinappitaikina vain hetkeksi helpottivat. Hänet valtasi suuri raukeus
ja silmäteriin ilmestyi omituinen tylsä, aavemainen hämärä. Sairas ähki
ja valitti; vain parisen kertaa hän näkyi muita asioita ajattelevan.
— Laita hyvä päivällinen, Anna, hyvä päivällinen; poika tulee
puolipäiväksi kotiin. Puolisen tunnin kuluttua hän uudestaan puhui
Annalle:
— Käske panna hunajaa niihin torttuihin, Anna; poika niistä pitää.
Itselleen hän pyysi kivennäisvettä, joi sitä paljon; kerrankin tyhjensi
koko pullollisen. Sisäisen kuumeen vuoksi se tuntui tekevän hyvää.
Puolipäivän aikaan tuskat tuimenivat, sairas alkoi oksentaa verta. Anna
säikähti ja pillahti itkemään, kysyen eikö saisi noutaa lääkäriä tai
pappia?
Gregorics pudisti päätään.
— Ei, ei. Minä olen valmis. Kaikki on kunnossa. Poikaa vain odotan.
Paljoko nyt on kello?
Puolipäiväkellot alkoivat tuomiokirkon tornissa soida.
— Tähän aikaan saapuvat postivaunut matkustajineen. Mene ja sano
rengille Matyille, että hän saa seisoa portilla odottamassa Gyuria ja
kantaa sisään hänen matkalaukkunsa.
Anna väänteli epätoivoissaan käsiään. Jokohan tunnustaisi ettei
ollutkaan lähettänyt pojalle sähkösanomaa. Herra Jumala, kuinka
hartaasti sairas odottaakin hänen tuloansa. Anna ei kumminkaan tohtinut
tunnustaa, vaan jatkoi teeskentelyään, vastaten että hän kohta käskee
Matyin mennä.
Sairas kävi yhä enemmän malttamattomaksi:
— Anna Matyille tuo paimentorvi, Anna. — Seinällä riippui viheriästä
nauhasta aimo häränsarvi. — Käske puhaltaa siihen, kun poika saapuu,
jotta saisin varemmin tiedon.
Pitihän ottaa sarvikin alas naulastaan ja viedä se ulos, mutta
laiminlyöntiään ei Anna nyt ainakaan enää uskaltanut tunnustaa.
Sairas rauhoittui, ei enää ähkinyt eikä valitellut, vaan kuunteli,
tuon tuostakin kohottaen päätään ja kädellään silitellen kuluneen
sateenvarjon vartta, aivankuin se hänen tuskiaan lievittäisi.
— Avaa ikkuna, Anna, niin kuulen paremmin Matyin torven.
Avoimesta ikkunasta virtasi päivänpaiste sisään ja vieno tuuli toi
akatsiakukkien hurmaavaa tuoksua. Gregorics hengitti sitä syvään ja
päivänpaiste sekä akatsiakukkien tuoksu herätti vielä kerran henkiin
hänen sielussaan jo aikoja sitte turtuneita tunteita.
— Silitähän, Anna, otsaani, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, — annahan
vielä kerran tuntea naisen käden kosketusta.
Sairas sulki silmänsä Annan pitäessä kättään hänen otsallaan. Se tuntui
tekevän hyvää. Otsa ei ollut enää ensinkään kuuma, päinvastoin se
tuntui kylmältä, eikä ihossa ollut enää tavallista kosteuttakaan, vaan
tuntui se ikäänkuin kesivän kuivuuttaan.
Sairas huoahti:
— Kätesi ei ole enää tarpeeksi pehmyt... Kätesi on kovettunut, Anna!
Sitte hän lisäsi:
— Mutta poikasen on niin pehmyt ja lämmin...
Hän hymyili raukeasti, aukaisten jälleen silmänsä:
— Kuulitko mitään?... Hst! Aivankuin Matyin torvi...
— En kuule, minä en kuule mitään.
Hermostuneena Gregorics viittasi kädellään toiseen huoneeseen.
— Kellopahus tuolla nakuttaa, se häiritsee, suututtaa. Pane se
seisomaan, Anna, hetikohta...
Vanha kello siellä viereisessä huoneessa piirongilla nakutteli. Se
oli kaunis kello; Gregosicsin isä oli ostanut sen kreivi Szentiványin
konkurssihuutokaupasta. Sen eebenpuinen kaappi kuvasi kreikkalaisen
temppelin etupuolta, pylväät alabasteria ja portaat kullatut; itse
kaapissa liikkui suuri heiluri hiljaa seinältä toiselle, kumeasti
nakuttaen.
Anna nousi tuolille seisauttamaan kelloa. Tällä hetkellä kuului
sairaan huoneesta koriseva huudahdus, käsittämätön, selittämätön ääni,
aivankuin hän olisi tukehtumaisillaan ollen koettanut huudahtaa: "Jo
kuulin torven, jo kuulin." Vielä korahdus ja loiskaus.
Anna hyppäsi alas tuolilta ja riensi sairaan huoneeseen. Kaikki oli jo
siellä hiljaa, vuode oli verta täynnä ja Gregorics siinä kuolleena,
kasvot kalpeina, silmät selällään.
Tämmöinen oli Gregorics Pál paran loppu. Kuolonsanoma levisi nopeasti
sukulaisten ja naapurien keskuuteen. Kaupungin lääkäri lausui kuoleman
johtuneen mahahaavasta. Mutisi jotain siihen tapaan, latinankielisiä
sanoja sekaan pannen, että vatsan seinämään oli syntynyt repeämä
ja verenvuoto ja että hän olisi voinut auttaa, jos häntä olisi
ajoissa kutsuttu. Veli Boldizsár saapui oitis paikalle, samoin veli
Gáspár kaikkine lapsineen. Sensijaan rouva Panyóki, synt. Gregorics
Eszmeralda, vainajan vanhin sisarpuoli, joka kesäisin asui maalla, sai
tiedon surutapauksesta vasta illalla, jonkatähden hän epätoivoissaan
huudahti:
— Mikä kova onni, mikä onnettomuus, että hänen piti kuolla kesällä.
Olen aina rukoillut Jumalaa että hän kuolisi talvella eikä kesällä, ja
kumminkin piti näin käydä. Kannattaako enää nykyaikana rukoillakaan?
Herra Jumala, mikä onnettomuus. Nuo kaksi varasta vievät sillä aikaa
minulta kaikki. Hän lähti heti matkaan kovalla kiireellä, mutta saapui
vasta yöllä perille. Sillävälin olivat Boldizsár ja Gáspár jo penkoneet
ja tutkineet kaikki paikat, ottaneet täydellisesti isännyyden, olivatpa
ajaneet Annankin pois talosta. Turhaan eukko vastusteli, väittäen talon
olevan hänen, merkityn hänen nimiinsä ja hänen siis olevan täällä
isäntänä.
— Paljaat seinät sitte teille kuuluvat, — kiisteli herra Gáspár. — Ne
te sitte saatte. Kaikki muu kuuluu meille. Täällä ei ole enää mokomalla
huonosti eläneellä naikkosella mitään tekemistä! Korjatkaa heti luunne!
Gáspár oli lakimies ja siksi hyvä puhumaan, ettei Anna hänelle
piisannut. Itkeä vetistellen hän sai koota huivinsa, arkkunsa ja
vaatemyttynsä sekä hilautua Matyi-rengin äidin luokse. Ensin nuo
jumalattomat Gregoricsit kuitenkin vielä penkoivat kaikki hänen
kapineensa tietääkseen oliko niihin kätkettynä talon tavaroita,
pankkikirjoja ja muuta sellaista.
Kolmantena päivänä Gregorics Pál haudattiin. Laihat ja köyhänpuoleiset
olivat hautajaiset, kenkään muu ei itkenyt kuin Anna rukka, joka
kuitenkaan ei tuon kelvottoman suhteen vuoksi tohtinut mennä arkkua
lähellekään, vaan pysytteli jossain laitapuolilla. Poika ei saapunut
Szegedistä. Parempi olikin että hän myöhästyi; hänet ehkä olisi ajettu
pihasta ulos. Anna oli kuitenkin paikalla, hänet kaikki huomasivat ja
häntä katselivat. Suuri komea Gregoricsia talo, joka nyt jäi hänelle,
teki hänet huomattavaksi henkilöksi. Kun hän sattumalta pudotti maahan
kyynelistä märän nenäliinansa, riensivät kaikki surusaattueeseen
kuuluvat ijällisemmät miehet, — jopa muuan neuvosmieskin — sitä maasta
nostamaan.
Tämä nenäliinan nostaminen osoitti miten paljon hänen arvonsa oli tänä
päivänä ihmisten silmissä kohonnut.
Kolmantena päivänä kokoontuivat kaikki sukulaiset notarion Sztolarikin
luo, jolloin testamentti avattiin. Tämä oli jotakuinkin kummallinen.
Unkarin Tiedeakatemialle vanhus oli määrännyt 2000 florinia.
Sitte oli hän määrännyt 2000 florinia kullekin naiselle, joiden kanssa
hän oli ollut lähemmin tuttava tai joiden luona hänen ennen oli ollut
tapana käydä tai joita hän oli kosiskellut. Naiset hän siinä luetteli
nimiltään, varat 20000 florinia hän oli liittänyt puhtaassa rahassa
testamenttinsa oheen, pyytäen että notario Sztolarik ne asianomaisille
jakaisi.
Henkeä pidätellen sukulaiset kuuntelivat sisältöä. Veljekset
vuorotellen päätä nyökäten ilmaisivat hyväksymisensä, jossain kohdassa
ääneensä huomautuksia tehden:
— Oikein.
— Sopivaa.
— Menneeks' olkoon.
— Hyvin tehty.
Rouva Panyóki virnisteli ivallisesti kuullessaan lueteltavan noiden
yhdeksän naisen nimet.
— Vai niin! Kummallista... mitä kummaa.
Veli Boldiszár, jonka mielestä ei kannattanut pikkuseikkoihin takertua
— olihan Pál vainaja ollut kaiken ikänsä löylynlyömä — rehenteli
jalomielisyydellään, huudahtaen:
— Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin, herra notario!
Notario vastasi lyhyeen:
— Muuta ei ole.
Ihmettelyn sähähdys kuului huoneessa. Kaikki riensivät yhtaikaa
testamenttiä katsomaan.
— Mahdotonta!
Notario kohautti olkapäätään:
— Eipä ole siinä sanaakaan enää.
Entä muu omaisuus? Maatila Böömissä?
— Niistä ei testamentissa mitään mainita. Minä luen vain mitä on
kirjaan pantu. Käsittäneväthän herrat sen?
— Käsittämätöntä! — Horisi Gregorics Gáspár.
— Kaikkein kummallisinta, — arveli Boldiszár, — että hän ei mitään
mainitse kyökkipiiastaan ja sen pennusta, vaikka koko maailma tietää,
miten sen asian laita on.
— Niin, niin, — varmensi Gáspár. Tässä piilee joku salajuoni.
Notario kiiruhti rauhoittamaan heitä:
— Oikeastaan se on teille yhdentekevää. Mitä muuta omaisuutta on,
lankeaa se luonnollisesti sisaruksille.
— Niin kyllä, — huomautti Gáspár, — mitä kiinteimeen tulee. Mutta missä
käteiset? Häneltä olisi näet pitänyt jäädä paljo käteistä rahaakin.
Pelkään että tässä on harjoitettu petosta.
Rouva Panyóki loi epäilevän katseen veljiinsä.
AHNEET GREGORICSIT.
Testamentin sisältö tuli piankin tunnetuksi paikkakunnan etevimmissä
piireissä ja synnytti se suurta pahennusta yksinkertaisissa
patriarkaalisissa salongeissa, missä vanhan kirsikkapuisen pianon
kohdalla seinässä riippui joku isänmaallinen kuva ja missä valkoisen,
virkatun liinan peittämällä pikkupöydällä komeili ontot hopeiset
kynttiläjalat, keskellä Pöstyenistä tuotu suuri maljakko, tämän
kylpylaitoksen kuvineen ja syreenikukkia sisässä.
Näissä pienissä hauskoissa salongeissa mielipiteet olivat kovasti
kuohuksissa.
Tuo Gregoricsin teko oli sentään jotenkin kauhea. Aina hän oli
tahditon. Mutta vallan ennenkuulumatonta on se, että hän meni tuolla
tavoin häpäisemään kunniallisia vallasnaisia, jotka jo harmaahapsisina
lastenlapsiansa tuudittelevat. — Ainakin puolet näistä oli näet
sellaisia.
Nuo yhdeksän rouvaa olivat joutuneet aivan kuin häpeäpaaluun. Koko
kaupunki heistä puhui, heidän nimensä olivat jokaisen huulilla, ja jos
oli niitä, jotka sättivät Gregoricsia, oli aina joukossa niitäkin,
jotka sanelivat:
— Kukapa tietää, missä suhteissa hän on ollut heihin! Tuo Gregorics
lienee ollut aika pahus nuorempana. Nekin, jotka ehdottomasti
tuomitsivat Gregoricsin menettelyn, arvelivat että siinä on täytynyt
olla ainakin joku ystävyyssuhde, koskapa hän heitä muisti, vaan silti
hänen menettelynsä ei missään tapauksessa muka ollut gentlemannin, ei
vaikka pahintakin otaksuttaisiin, jopa olisi se juuri tässä tapauksessa
ollut mitä suurinta säädyttömyyttä.
— Oli se semmoinen tekonen, — virkkoi kaupungin alinotario, Vertány
Mihály, — että hän olisi ansainnut tulla kasinosta pois ajetuksi,
vieläpä saada luodin otsaansa, jos eläisi. Jumaliste, sen sanon, jos
hänen hautakivessänsä mainitaan hänen olleen aatelisen, niin minä sen
sanan veitseni kärjellä raavin pois.
Arkistonhoitaja, joka samalla oli palokunnan päällikkö ja jo
parisenkymmentä vuotta toiminut kunniaa koskevissa seikoissa
asianymmärtäjänä, arveli tapauksesta aivan toisin.
— Koko juttu osoittaa raukkamaisuutta. Mitä naisista? Naisia voi ottaa
lukuun ainoastaan heidän viidenteenneljättä ikävuoteensa asti. Mutta
nämäthän ovat yhdeksännelläkymmenennellä olevia mummoja. Mitäpä heitä
haittaa tuollainen pieni juttu tai panettelu? Eihän ruostuneeseen
terään hengitys mitään jälkeä jätä. Toukkiakin hävitetään vain
sellaisista puista, joissa vielä on lehtiä ja kukkia tai kantavat
hedelmää, mutta kuivuneissa puissa niiden annetaan olla. Sensijaan
Gregorics loukkasi miehiä, menetellen siinä raukkamaisesti, sillä
pelkuruutta osoittaa sellaisen ihmisen loukkaaminen, joka ei voi enää
hyvitystä vaatia. Ja Gregoricshan ei enää, sen saattaa suoraan sanoa,
kykene hyvitystä antamaan. Juuri siinä hän teki väärin.
Lähemmin asiaa mietittyä vainajan veljetkin alkoivat kautta kaupungin
pitää suurta ääntä vainajan yhdeksästä heilasta. Seuraavana päivänä
saapuikin jo varhain aamulla suurella kiireellä ja touhulla notarion
luo Vozáry István, jonka puoliso oli yhtenä perijänä, ilmoittamaan että
koska hänen vaimonsa ei milloinkaan ole ollut missään suhteessa tuohon
hävyttömään Gregoricsiin, hän ei liioin noista 2000 florinista huoli.
Kun tieto tästä levisi, saapuivat notarion luo järjestään kaikki
toisetkin rouvat ilmoittamaan, etteivät ota vastaan perintöä, koskapa
eivät olleet milloinkaan olleet missään suhteissa Gregoricsiin.
Sztolarik notariolla ei ollut moniin aikoihin ollut niin hauskaa
kuin sinä päivänä nähdessään noita ryppykasvoisia mummoja punastuen
puolustamassa hampaattomina, harmaahapsisina siveyttään.
Vielä hauskempi oli asia Gregoricsin veljeksistä, heille kun näin
ollen jäivät nuo testamentin oheen liitetyt kaksikymmentätuhatta —
niistä sentään kaksituhatta vähennettynä, sillä Tiedeakademia otti
osuutensa, vaikka ei ollutkaan missään tekemisissä Gregoricsin kanssa.
Tiedeakademia tuo kymmenes vanha täti — ei liioin ollut niin kaino kuin
nuo toiset yhdeksän.
Muikeaksi muuttui kuitenkin pian Gregoricsin veljesten ilo. Noita
maatiloja he näet eivät Böömistä mistään keksineet. Veli Gáspár kävi
Pragissakin tiedustelemassa, mutta turhaan. Jo kotonakin he olivat
tehneet sen huomion, etteivät olleet vainajan papereista löytäneet
jälkeäkään tuosta maatilasta, ei edes verokuittia tahi isännöitsijän
lähettämää kirjettä. Käsittämätöntä! Boldizsár kiroili: mokomaa ei
vielä oltu ikinä kuultu. Notario Sztolarik virkkoi leikillään:
— Se hullu meri saattaa vielä tehdä aika tepposia, kuten se teki
Böömissä Shakespearen aikana; se kai on niellyt koko Gregoricsin
maatilan!
Veljekset olivat vallan raivoissaan, uhkailivat toimittaa Annan ja
Matyin linnaan, jos eivät ilmoita missä on tuo böömiläinen maatila.
Perunkirjoitustilaisuudessakin ankarasti kuulusteltiin tässä kohdassa
näitä kahta palvelijaa, sillä olihan Matyin pitänyt tuntea asia, hän
kun aina oli isäntänsä mukana tämän matkustaessa sinne maatilalleen.
Matyi nyt tunnustikin että hänen isäntävainajansa täällä kotona vain
oli kehunut matkustavansa Böömiin maatilalleen, mutta he olivatkin
todella matkustaneet Szegediin tai Klausenburgiin, missä Gyuri-poikanen
kävi koulua.
— Voi sitä Pál-veitikkaa! Kehtasikin niin pettää sukulaisiaan!
Nyt oli sangen helppo arvata, mitä tuo vanha lurjus oli tarkoittanut
— maakin hänen luunsa vielä luotaan työntänee, — minkä tähden hän
salaa muutti rahaksi omaisuutensa. Nähtävästi hän tahtoi antaa tuolle
pennulle käteisenä maatilansa ja Wienissä sijaitsevan talonsa hinnan.
Mutta oliko hän sen jo myös antanut? Tuskin hän sentään oli saattanut
uskoa tuollaisen alaikäisen tenavan haltuun satojatuhansia. Mutta
mihin hän sitte ne olisi pannut, kelle antanut? Tätä suurta arvoitusta
Gregoricsit koittivat selitellä. Notario, joka viimeksi oli vainajan
kanssa puheissa ollut, väitti ettei tämä maininnut sanaakaan muista
rahoista. Anna vannoi kautta taivaan ja maan ettei hänen haltuunsa
jäänyt rahaa kreutzeriäkään, ja muutenkin hän oli harmissaan, kun oli
saanut tyhjänä talosta lähteä. Hän ei todellakaan voinut vainajaa
kiittää, tämä kun vielä oli tehnyt onnettomaksi hänen poikansakin,
jonka hyväksi vainaja eläissään oli niin paljon varoja käyttänyt,
mutta jonka hyvät päivät nyt olivat olleet ja menneet, sillä nuoresta
herrasta, jolle palkittiin erityinen opettaja, tulee nyt kotitunteja
antava koululainen. Ei näet ollut ensinkään varmaa että äiti kykenisi
talonsa tuloilla häntä yliopistoon kustantamaan.
— Mutta — arveli Sztolarik, — jos vainajan tarkoitus olisi ollut antaa
kaikki rahansa pojalleen, olisi hän ne voinut lahjoittaa julkisestikin;
ettehän te veljet olisi voineet sitä estää. Eikö totta?
Totta puhetta oli tämä, ja juuri senvuoksi asia tuntui niin
salaperäiseltä ja käsittämättömältä. Wienissä sijaitsevasta
talostaan Gregorics oli saanut satakahdeksankymmentä tuhatta ja
Priworeczin maatilasta seitsemänkymmentäviisituhatta eli yhteensä
neljännesmiljoonan. Herra Jumala, mihinkä hän olikaan pannut niin
suunnattomat rahat? Vaikkapa hän olisi muuttanut ne kullaksi ja
sulatettuina lusikalla syönyt, ei hän olisi voinut niitä hävittää niin
lyhyessä ajassa, ja Gregorics oli tarkka mies. Jossain täytyy siis
rahoja olla. Mutta missä? Ihan pyörälle meni pää tätä aprikoidessa.
Tosin ei mitenkään näyttänyt siltä, kuin olisivat rahat olleet Annan
hallussa tai pojan taikka Sztolarikin, josta tuli Gyurin holhooja,
mutta Gregoricsin veljekset yhä vielä sitäkin epäilivät, jonkatähden
he paikkasivat urkkijoita pitämään Annaa silmällä, hakivatpa Pestistä
taitavan miekkosen tekemään tuttavuutta Gyurinkin kanssa, josta tällä
välin oli tullut lakitieteen ylioppilas, urkkimaan tämän elintavoista
ja puheista asian todellista laitaa.
Mutta Gyuri eli köyhän elämää, kävi ahkerasti luennoilla, asui
kaupungin laitapuolessa, käyden syömässä eräässä halvassa
ruokapaikassa, jota nimitettiin "Aprilliksi". Tämä pieni ravintola
juristi-ruokavieraineen oli yksi niitä entisajan omituisuuksia, joita
uudenaikainen elämä erikoisen ahneesti on kitaansa niellyt. Sen
ruokalistaan oli kuvattu lihava mies puhuttelemassa kadulla laihaa
olentoa, ja alle oli painettu seuraava keskustelu:
_Herra Laihanen_: Missä setä käy syömässä, kun olette noin pulskan
näköinen?
_Herra Lihavainen_: Ka, täällä "Aprillissa."
_Herra Laihanen_: Sinnepä tulen minäkin.
Siitä huolimatta oli ruoka "Aprillissa" huonoa. Ehkäpä juuri tuon
kehuvan ruokalistan vuoksi ravintola oli nimensä ansainnutkin.
Niin, nuo vanhat ravintoloitsijat olivat sentään rehellisiä;
valehdellessaankin he menettelivät niin vilpittömästi, että ken hyvänsä
oveluuden oivalsi.
Gáspár herra sai joka päivä tarkat tiedot Gyurin elämästä.
Aamiaista se mies söi eräässä kahvikojussa, aamupäivällä kävi
luennoilla, söi päivällistä "Aprillissa", kirjoitteli iltapäivällä
eräässä asianajotoimistossa, söi illalliseksi palasen silavaa tai
maalaisjuustoa ja luki puoliyöhön. Kaikki häntä rakastivat ja
kiittivät; hänestä oli tuleva etevä mies.
Viekas Gregorics Gáspár alkoi jo miltei toivoa, että poika todella
olisi neljännesmiljoonan omistaja ja sitte naisi hänen tyttärensä
Minkan, joka nyt juuri oli nupustaan kukkaan puhkeamaisillaan, — olihan
jo kahdennellatoista.
Turhia olivat nämät arvelut. Annan hallussa ei ainakaan voinut rahoja
olla, sillä olisihan niistä jotain näkynyt ainakin pojalla. Anna oli
antanut perimänsä talon vuokralle ja vuokrarahoista lähetti herra
Sztolarik säännöllisesti Gyurille kolmekymmentä florinia kuussa.
Gregoricsin veljekset jakoivat keskenään nuo rouvien hylkimät
kahdeksantoistatuhatta ynnä ne muutamat sataset, jotka kertyivät
vainajan huonekalujen ynnä muun irtaimiston huutokaupasta. Kaikki muu
omaisuus oli kadonnut jäljettömiin. Koko kaupunki sitä kummasteli,
keksien mitä omituisimpia ja hassunkurisimpia juttuja. Kerrottiin
vanhuksen lähettäneen rahat kenraali Klapkalle; saattepa nähdä että
Klapka tuo ne takaisin painetteina. Höpistiinpä sellaistakin, että
Gregorics Pál omisti jossain Karpaattien vuoristossa ihanan huvilan,
jossa hän elätti kaunista naista. Jos hän ei itse olisikaan kyennyt
syömään tavaraansa kullaksi sulatettuna, osaa kaunis nainen sen kyllä
vähässä ajassa hörppiä vaikkapa kahvilusikalla.
Mutta kaikista noista juoruista tuntui perillisistä asiallisimmalta
se huhu, jota kupariseppä oli alkuun pannut, että Gregorics Pál oli
kuolemansa edellisenä päivänä ostanut häneltä suuren kattilan, mutta
jättänyt sen maksamatta, jonkatähden hän sitte toikin laskun siitä
Gáspár herralle.
Gáspár löi kämmenellä otsaansa.
— Tuhat tulimmaista kattilaa ei löytynyt perunkirjoituksessa.
Hän tutki vielä kerran huutokauppa-pöytäkirjan, jossa kaikki tavarat
olivat lueteltuna, mutta kattilaa ei näkynyt niissäkään.
— Nyt olen jälillä — irvisti Gregorics Gáspár. — Ei se, veli rakas,
turhan vuoksi kattilaa ostanut. Minkäkö tähden osti? Tietenkin siihen
jotain pannakseen. Juuri sitähän me etsimme. Hän ilmoitti epäilyksensä
veljelleenkin, joka riemuissaan kirkasi: