saada. Miten olikaan sen asian laita? — Oletko poikaseni ehkä syönyt
jotain myrkyllistä sientä?
Gyuri pudisti päätänsä.
— En ole, isäsetä. — Tämä oli uusi nimi. Poika oli näet ottanut
käytäntöön "isä" -sanan, mutta ei heittänyt pois "setää". —
Mitä hän olisi syönyt? Äiti arveli sinne tänne. Ehkä sitä, tai sitä?
— Kenties oli etikka kelvotonta. Mitä ruokia sinä päivänä olikaan? Ei
ollut mahdotonta sekään, että kupariastia oli huonosti puhdistettu.
Gregorics pudisteli vain suruisesti päätään.
— Älä hupsi, Anna!
Gregorics ajatteli aivan toista. Hän ei epäilyjään kellekään ilmaissut;
ne jäivät hänen salaisimmiksi ajatuksikseen, mutta silti ne häntä
kiusasivat ja vaivasivat, vieden häneltä unen ja ruokahalun. Hän epäili
veljiänsä. Se oli niiden työtä. Kurkottelivat perintöä.
Särkyneet olivat ainaiseksi hänen aikeensa ottaa Gyuri poikanen
lailliseksi lapsekseen sekä antaa hänelle nimensä ja omaisuutensa.
— Ei, ei. Se maksaisi hänen henkensä. He tappaisivat hänet, jos minä
asettaisin hänet heidän tielleen.
Hän ihan vapisi ajatellessaan lastansa, mutta ei tohtinut häntä
enää rakastaa. Nyt hän keksi toisen menettelytavan. Se oli
puolustustaktiikkaa. Armotonta, hullunkurista taktiikkaa. Kun poikanen
nousi vuoteestaan, käski hän tämän kutsua itseänsä tästäpuoleen
armolliseksi herraksi ja olla häntä enää rakastamatta.
— Se oli vain leikkiä — hän virkkoi — kun minä olin olevinani isäsi.
Ymmärrätkö?
Poikanen pillahti itkuun.
Gregorics ukko vapisi, kumartui poikasen puoleen, kuivaten suutelemalla
hänen kyynelensä; hänen äänensä oli äärettömän alakuloinen.
— Älä vain sano kellekään, että olen sinua suudellut. Joutusit suureen
vaaraan, jos se saataisiin tietää.
Vanhus kävi ihan hupsuuteen asti varovaiseksi. Hän otti taloonsa
Kupeczkyn, ja tämän tuli pitää poikasta silmällä yöt ja päivät ja
ensin maistella kaikkia ruokia. Ennenkuin poikanen laskettiin ulos
talon portista, riisuttiin hänen yltään samettinuttu ja kauniit
kiiltonahkakengät ja annettiin hänen juoksennella ulkona avojaloin ja
rääsyisenä, jota varten hänelle oli hankittu erityinen, vanha, likainen
puku, jotta ihmiset kaupungilla sanelisivat:
— Kukahan on tuokin poikaviikari?
Ne, jotka hänet tunsivat, saisivat siihen vastata: Sehän on Gregoricsin
kyökkipiian pentu.
Johtaakseen sukulaisiaan täydelleen harhaan, hän otti kouluttaakseen
sisarensa Marin, rouva Panyókin pojan, toimittipa hänet Wienin
hienoimpaan kouluun herttuoiden ja kreivien lasten pariin. Lähettipä
hän toisillekin veljesten lapsille tuon tuostakin lahjoja, jotta
Gregoricsit, jotka eivät milloinkaan olleet tästä nuorimmasta
veljestään pitäneet, vähitellen alkoivat häneen suostua.
— Hän ei ole huono ihminen — he sanelivat, — mutta suuri aasi.
Tultuaan kouluikään lähetettiin pikku Gyuri, latinakouluun mitä
etäisimpiin seutuihin, Szegediin, Klausenburgiin, minne ei sukulaisten
aavistuskaan ulottunut. Kupeczkykin silloin katosi kaupungista aivan
salamyhkää. Hän kyllä olisi saanut lähteä vaikkapa rumpua edellään
lyöttäen; koirakaan ei olisi udellut, minne hän oli menossa.
Varovaisuudessaan meni vanha Gregorics liiallisuuksiin. Hänen luontonsa
olikin juuri sellainen. Aina hän liioitteli. Ryhtyessään rohkeutta
kysyvään tehtävään hän oli paholaistakin rohkeampi, mutta kun pelko
mielen valtasi, oli hän näkevinään tuhansia aaveita joka sopessa.
Hän liioitteli Gyuria rakastaessaan, mutta myös pelätessään hänen
henkeänsä, vaan sille hän ei voinut mitään.
Poikanen edistyi ilahuttavasti, kohosi erinomaisin arvosanoin luokalta
luokalle. Tällä välin alkoi punasateenvarjo-ukko vähitellen myydä
kiinteimistöjään. Sanoi ostaneensa suuren maatilan Böömissä. Sen
hinnaksi hänen muka täytyi myödä talonsa Wienissä. Ei aikaakaan, niin
hän jo kehui rakentavansa Böömissä sijaitsevalle maatilalleen uutta
sokuritehdasta, jonkatähden hän alkoi etsiä ostajaa Privorecziin
kuuluvalle maatilalleen. Pian sen häneltä ostikin muuan rikas
Kassan kauppias. Kaikki nämät toimenpiteet tuntuivat oudoilta ja
salaperäisiltä, kun pikku punatukkainen ukko ryhtyi vanhoilla
päivillään niin suuriin puuhiin. Eräänä kauniina päivänä hän siirsi
Beszterczessä sijaitsevan talonsakin Anna Wibran nimeen, ja nyt
vanhus oli muuttunut niin häpeäksi, ketteräksi ja tyytyväiseksi
kuin milloinkaan ennen. Hän alkoi jälleen ottaa osaa seuraelämään,
iloisesti rupatellen ja oloansa muutenkin sulostuttaen, kävipä tuon
tuostakin veljiensä luona vieraisilla, sanellen milloin missäkin:
"Enhän minä tavaraani toiseen maailmaan selässäni raahaa." Uudestaan
alkoi hän käydä tervehtimässä rouvia, joita hän ennen nuorena oli
turhaan kosiskellut, usein matkusti hän edemmäksi viikoiksi, jopa
kuukausiksikin, aina kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän ei
milloinkaan kädestään heittänyt. Kaupungilla ei noista matkoista
suurestikaan välitetty, arveltiin vanhuksen vain menneen maatilalleen
Böömiin.
Tuosta böömiläisestä maatilastaan hän ei muuten paljonkaan puhunut,
vaikka varsinkin veljet olivat sen suhteen sangen uteliaita. Joku
heistä tarjoutui kerran hänelle sinne matkatoveriksikin, kun ei muka
ollut koskaan Böömissä käynyt, mutta Pál osasi aina suoriutua näistä
kyselyistä, eikä hän muutenkaan näyttänyt paljon muistelevan tuota
maatilaansa.
Se olikin hänelle sangen helppoa, sillä eipä hänellä ollut sen
enempää böömiläistä maata, kuin minkä kerran kuletti kynsiensä alla
Karlsbadista, missä oli käynyt munuaistautiansa parantelemassa. Taru
Böömissä sijaitsevasta maatilasta oli keksitty vain sukulaisten varalle.
Gregories Pál muutti vähitellen kaiken omaisuutensa rahaksi,
jättääksensä sen pankkiin tallennettuna pojallensa. Hänen perintönsä
oli oleva pankin talletustodistus, paperinpala, jota eivät ihmiset näe,
jonka voi pistää liivintaskuun ja joka kuitenkin tekee omistajansa
rikkaaksi mieheksi. Hyvin ja viisaasti kaikki asiat järjestettiin.
Vanhus ei matkustanutkaan hoviinsa Böömiin, vaan niihin kaupunkeihin,
joissa Gyuri vuoronperään opiskeli vanhan professorin johdolla.
Ne olivat onnen aikoja, hänen elämänsä ainoita aurinkoisia päiviä,
kun hän sai vapaasti osoittaa rakkauttaan poikaansa kohtaan, josta
oli tullut pulska ja solakka koululainen, aina ensimäinen luokallaan
ja toverienkin keskuudessa luonteensa ja käytöksensä vuoksi etevänä
pidetty.
Viikkomääriin viipyi vanhus Szegedissä, iloiten Wibra Gyurin seurasta.
Usein nähtiin heidät kävelevän pitkin Tiszan rantaa, ja kun hän
Kupeczkyn ja Gyurin kanssa puheli slovakin kieltä, kääntyivät kaikki
ihmiset näitä outoja ääniä kuullessaan ihmetellen vilkaisemaan
taaksensa, udellen kummissaan minkälaisen sorakielisen Baabelin
tornin rakentajan jälkeläisiä nuokin olivat, jotka tuollaista kieltä
sopottivat.
Silloin Gregorics eli yksinomaan poikansa hyväksi. Lukutuntien
päättyessä hän jo oli odottamassa koulun portilla, ja iloiten poika
juoksi häntä vastaan, — vaikka ilkeät toverit, joiden ei olisi
luullut välittävän muista maallisista asioista kuin pilpanlyönnistä
ja pallopelistä, aina häntä härnäilivät tuon punatukkaisen ukkelin
tähden. Hokivatpa hänen olevan itse pääpaholaisen, joka valmistaa
Wibra Gyurin kotitehtävät sekä painaa muutamalla taikasanalla läksyt
hänen päähänsä, helppohan silloin on olla ensimäisenä luokalla.
Olipa joukossa semmoinenkin lurjus, joka vannoskeli taivaan ja maan
kautta että tuolla salaperäisellä ukolla on pukinjalka, kunhan vaan
vetää saappaan jalastaan. Punaisessa sateenvarjopahasessakin, jota
hän aina kainalossaan kantoi, arveltiin olevan taikavoimaa aivankuin
ennen muinoin Aladinin lampussa. Parocsányi Pista, joka oli luokan
paras runoseppä, oli kirjoittanut tuosta punaisesta sateenvarjosta
distikoninkin, jota priimuksen kiusaksi hänen kadehtijansa tuon
tuostakin lausuilivat. Mutta kylläpä sai Parocsányi palkkionsakin
Gyurilta, joka antoi hänelle semmoisen iskun nyrkillään, jotta verta
alkoi vuotaa nenästä ja suusta.
Gyuria alkoi tästäpuolen harmittaa tuo risainen sateenvarjo, jonka
vuoksi luokkatoverit "isäsetää" ivailivat. Eräänä päivänä hän otti
asian puheeksi.
— Isäsedän pitäisi ostaa uusi sateenvarjo. Vanhus hymyili omituisesti.
— Mitä? Sinulleko ei kelpaa minun sateenvarjoni, sinä kuka-mikä?
— Teille nauretaan sen vuoksi, isäsetä. Koulupojat ovat siitä runonkin
sepittäneet.
— Sano sinä poikaseni tovereillesi ettei kaikki ole kultaa, mikä
kiiltää. Sen he tosin muutenkin tietävät, mutta lisää sinä siihen,
että joskus voi olla kultaa sekin, mikä ei kiillä. Kerran tulet asian
käsittämään, kun olet isoksi kasvanut. Hän vaipui hetkeksi mietteisiin,
kaivellen hajamielisenä sateenvarjon kärellä vihantaa nurmea, ja lisäsi
sitte:
— Kun saat sateenvarjon omaksesi.
Gyurin suupielissä ja poskilla väikkyi hyvänmielen hymyily.
— Paljon kiitoksia, isäsetä. Huomaan että olette aikonut sen minulle
nimipäivälahjaksi... ettehän vain lupaamanne ponyhevosen sijaan?
Poika nauroi veitikkamaisesti. Nyt rupesi vanhuskin nauramaan, sivellen
tyytyväisenä neljästä, viidestä karvasta muodostuneita viiksiänsä.
Hänen naurussaan oli jotain viekastelevaa ja salamyhkäistä, aivankuin
hän olisi nauranut _sisäänpäin_, omille ajatuksilleen.
— Ei, ei, saat sinä ponyn. Mutta tulet sinä varmasti saamaan vielä
omaksesi sateenvarjonkin ja se tulee olemaan sinulle hyvänä suojana
sateessa ja pahoissa säissä.
Sitä itsepintaisuutta! — ajatteli Gyuri itsekseen. Vanhat miehet
kiintyvät kapineisiinsa siihen määrään, että liioittelevat niiden
arvoa. Professori Havránek esimerkiksi on jo käyttänyt 41 vuotta
samaa kynäveistä, on vain uusinut vuoroin vartta, vuoroin terää. Eräs
tapaus jäi senlisäksi ainaiseksi Gyurin mieleen, jonkatähden hän
heitti lopullisesti sikseen tuon sateenvarjon hätyyttämisen. Muuanna
päivänä he lähtivät soutamaan veneellä Sárgaan. Sárga on pieni saari
Maros-virran ja Tiszan yhtymäkohdalla, siellä missä vanhat Szegedin
kalastajat valmistavat sitä maankuulua kalakeittoansa. Nuori polvi
ei sielläkään enää osaa latinaa. Ja se on ainoa ruokalaji, jonka
valmistamiseen vaaditaan latinan kieltä, tietenkin pataa, monnikalaa,
paprikaa eli turkinpippuria ja Tiszan vettä lukuun ottamatta. Niin on
näet kirjoitettu eräässä ikivanhassa, kuuluisassa keittokirjassa, joka
viittaa siihen, että naiset eivät osaa tätä kalakeittoa valmistaa, eikä
ole mahdotonta että siinä pidetään silmällä Szegedin kalastajien vanhaa
sääntöä, jota on noudatettu tätä ruokaa valmistettaessa jo hamasta
maailman alusta ja joka kuuluu näin: Habeat saporem, colorem et odorem,
(Sillä tulee olla hyvä maku, väri ja haju).
Kuten sanoin, tekivät he kolmisin, Kupeczky, Gregorics ja Gyuri
veneretken Sárgalle. Heidän ollen jo pääsemäisillään rantaan meni
heidän pieni veneensä karille ja alkoi pahasti kallistua. Gregorics
tehden jo nousua horjahti, menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen
veneeseen, päästäen säikäyksissään kädestänsä sateenvarjon, joka
molskahti veteen ja alkoi hiljaa uida virran mukana poispäin.
Gregorics huudahti: "Voi, sateenvarjoni!"
Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Silmät jäivät kauhusta
selälleen. Molemmat soutajat naurahtivat, vanha Márton huomautti
halveksivasti siirtäessään piippunysäänsä suupielestä toiseen:
— Eipä ollut vahinko suurikaan, hyvä herra. Eihän se oikeastaan olisi
kelvannut enää muuhun kuin _vehnämiehen_ käteen. (Vehnämieheksi kansa
sanoo isoa risaista nukkea, joka pystytetään vehnäpeltoon varpusten
pelätiksi).
— Sata florinia sille, joka sen tuo takaisin! — höpisi vanhus
epätoivoissaan.
Soutajat katsahtivat toisiinsa; nuorempi, Börcsök Janesi alkoi jo
riisua saappaitaan:
— Eihän herra vain laske leikkiä?
— Tässä sata florinia, — puhui Gregorics innostuneena ja veti esiin
lompakostaan 100 florinin setelin.
Börcsök Jancsi, aito szegediläinen kalastaja kääntyi Kupeczkyn puoleen.
— Eihän tuo herra vain ole hullu? — hän kysyi omalla hitaalla
tavallaan, sateenvarjon hiljalleen keinuessa veden pinnalla ja soluessa
alaspäin tuon laiskan unkarilaisen Niilivirran leveällä selällä.
— Ei, eihän toki, — vastasi Kupeczky, joka alkoi hänkin ihmetellä,
miten kovasti Gregorics oli kiintynyt sateenvarjoonsa. — Hän ei enää
sitä saavuta, siitä olen varma; olisi sulaa hulluutta...
— Pian, pian — läähätti Gregorics.
Vielä yksi epäilys heräsi kalastajassa.
— Eihän tuo seteli ole vain väärä, hyvä herra?
— Ei ole, joudu, joudu!
Börcsök Janesi oli tällävälin jo riisunut saappaansa. Nyt heitti
hän liivin yltään ja hyppäsi silmänräpäyksessä veteen, alkaen uida
sateenvarjoa kohden. Márton huutelemaan hänen peräänsä:
— Olet aika aasi, Jankó! Mitä teetkään, Jankó? Tule pois Jankó! Älä
vaivaa itseäsi syyttä, suotta.
Säikäyksissään hyökkäsi nyt Gregorics miehen kimppuun; aivankuin
suunniltaan pois joutuneena hän alkoi häntä kuristaa kurkusta.
— Älkää huutako, taikka minä tapan... tapan tähän paikkaan. Tahdotteko
te tuhota minut?
Vanha Márton pysyi aivan tyynenä.
— Mitä tämä tietää? Ettehän minua mieline kuoliaaksi kuristaa?
Hellittäkää kaulaliinani!
— Antakaa te myös miehen uida sateenvarjon perään.
— Mutta täytyyhän kukon poikasiaan neuvoa, — puolusteli vanha Márton. —
Tällä kohdalla käy kova virta; hän ei kumminkaan sateenvarjoa saavuta
eikä ole tarviskaan, sillä se ajautuu itsestään puolisen tunnin perästä
saaren toiselle laidalle, virta kun näet tässä saarta kiertää. Puolen
tunnin kuluessa kalastajat sitäpaitsi laskevat ulos nuotan, ja siihen
joutuu varmasti herran sateenvarjokin, vaikkapa sen jo olisi ehtinyt
joku suuri kala sillävälin nielläkin. Saadaan se sitte ainakin kalan
vatsasta.
Niin kävi, kuin vanha kalastaja oli sanonut. Sateenvarjo oli tarttunut
nuottaan. Suuri oli Gregoricsin ilo, kun sai jälleen käteensä tämän
kalliin kapineen. Hyvillä mielin hän suoritti Börczök Jancsille
lupaamansa 100 florinia, vaikka tämä ei sateenvarjoa kiinni saanutkaan,
palkitsipa vielä senlisäksi runsaasti toisetkin kalastajat, jotka sitte
seuraavana päivänä pitkin kaupunkia toitottivat, miten muuan hupsu ukko
oli heittänyt sata florinia vanhan sateenvarjon pelastamisesta. Eipä
oltu moneen aikaan Tiszasta saatu niin lihavaa monnia. Riitti siitä
puhumista sekä toisilla kateellisilla kalastajilla että torikauppiailla.
— Ehkä olisi sateenvarjon varsi kultaa?
— Mitä hittoa. Puuta oli.
— Kangas sitte mahtoi olla erinomaisen hienoa?
— Joutavia! Eihän sitä ole maailmassa olemassakaan sadan florinin
kangasta. Olipahan vain punaista palttinaa, sekin jo risainen ja
paikattu.
— Asiassa ei siis perää lienekään.
— On siinä perää.
Kupeczkykin otti kerran kahdenkesken Gyurin kanssa asian puheeksi:
— Voisinpa lyödä vetoa että vanhuksen pääkopassa on joku ruuvi irti.
— Oikullinen ukko, mutta hyvä mies, — puolusteli Gyuri. — Kuka tietää,
mitkä muistot häntä tuohon sateenvarjoon kiinnittävät?
GREGORICS PÁLIN KUOLEMA.
Edellä kerrottu tapaus sai suuremman merkityksen vasta myöhemmin,
vuosien kuluttua, kun kukaan sitä ei enää muistanut ja Gyurikin sen
jo oli unohtanut. Kupeczkyn mieleen se ei enää voinutkaan johtua,
sillä tähän vanhaan opettajaan iski salaman tavoin muuanna päivänä
Beszterczestä saapunut sähkösanoma, että Gregorics Pál oli kuollut.
Vanhusta alkoi yhtäkkiä vilustaa ja vuoteen omaksi joutuen hän puhui
näin itkeä nyyhkyttävälle oppilaalleen:
— Minä kuolen, Gyuri. Tunnen pian kuolevan! Gregorics piti minua
hengissä. Tuota, minä pysyin hengissä hänen tähtensä, mutta nyt olen
mennyttä. Loppuni lähestyy. Kuinka käy nyt sinun, poika rukka! Onkohan
Gregorics pitänyt sinusta huolta? Minut hän nähtävästi on unohtanut.
Mutta mitä siitä; tunnen kohta kuolevani. Lyönpä vaikka vetoa.
Ja vedon hän olisi voittanutkin, sillä Gregoricsin kuolema ja
senjohdosta syntyneet huhut vaikuttivat vanhukseen niin masentavasti,
ettei hän enää vuoteestaan noussut. Heidän yhteinen emännöitsijänsä
ilmoitti viikon kuluttua Gyurille, joka oli mennyt kotia hautajaisiin,
että hänen opettajansakin oli kuollut, samalla pyytäen varoja
hautajaiskustannuksiin.
Mitä olikaan Kupeczkyn kuolema verrattuna Gregoricsin kuolemaan? Eihän
kukaan enää kaivannut tuota vanhaa kirjatoukkaa. Olipa häneltä oikein
tehty, kun osasi ajoissa lähteä, ja vielä miltei kenenkään huomaamatta.
Hiljaa, kauniisti hän siirtyi toiseen maailmaan, aivankuin mies joka ei
eläissäänkään ollut suurta melua synnyttänyt. Hän eli ja meni, siinä
kaikki.
Gregorics Pál sensijaan toimitti tämänkin asian aika koreasti.
Oli helatorstai, kun vanhus alkoi valitella puolipäivän aikaan
vatsanväänteitä. Hän oli kovin kalpea, tunsi ankaria kipuja ja meni
senvuoksi maata, pyytäen kuumia kaurapusseja vatsalleen. Anna valmisti
nämät, laittaen samalla vuoteen. Vatsanväänteet hieman talttuivat,
mutta sijaan tuli ääretön raukeus; sairas nukkui iltaan asti.
Iltasella hän aukasi silmänsä, virkkoen:
— Tuo tänne sateenvarjoni ja aseta se pään alle. Kas niin, nyt tuntuu
helpommalta.
Hän nukkui jälleen hetkiseksi, mutta heräsi kiljaisten ja kasvot
kauhusta vääntyneinä.
— Näin kamalaa unta, Anna. Olin olevinani hevonen, jota vietiin
markkinoille. Veljeni ja heidän poikansa tekivät minusta kauppaa.
Minä siinä värjötellen aprikoin, kukahan heistä minut ostaa. Veljeni
Boldizsár aukasi suuni ja tutki hampaitani, puhuen: "Ei kelpaa tämä
koni enää mihinkään; vain nahka lienee viiden florinin arvoinen."
Heidän siinä tehdessään kauppaa saapui paikalle muuan niittomies ja
läimäytti minua lanteille. Voi, vieläkin tuntuu se paikka kipeältä.
Kuule Anna, juuri tähän paikkaan hän iski. "Hevonen on minun — se
sanoi, — minä sen ostan." Vilkaisin niittomieheen; se oli kuolema.
Mutta marhamintaa minä en anna, — intti isäntäni. Eipä haittaa, —
myönti viikatemies; — pian minä käyn marhaminnan tuolta kauppiaasta;
odottakaa, tulen kohta. — Siihen heräsin, Anna. Se oli kauhea uni!
Punaiset haivenet seisoivat pystyssä sairaan päässä ja kuoleman hiki
helmeili ohimoilla. Anna pyyhki niitä nenäliinallaan.
— Joutavia, uskokaa pois, joutavia. Semmoiset unet eivät tule taivaasta
vaan vatsasta.
— Ei, ei, — ähki sairas, — tunnen loppuni lähestyvän. Vain sen verran
on minulla aikaa, Anna, kunnes hän ehtii hakea marhaminnan. Älä koeta
minua lohdutella, minä en pidä turhista puheista, vaan tuo tänne heti
paperi ja kynä, minä kirjoitan sähkösanoman pojalle, Gyurille, käsken
hänen tulla kotiin. Jään odottamaan poikaa. Niin, jään odottamaan.
Vuoteen luo kannettiin pöytä, ja nopeasti ja reippaasti vanhus
kirjoitti paperille sanat: "Tule heti kotiin; isäsetä kuoleman
kielissä, tahtoo sinulle jotain antaa. Äitisi."
— Renki heti viemään sähkösanomaa!
Sairas oli levoton kaiken aikaa, kun renki oli matkalla. Kysyi
jo kolmasti hänen tuloaan. Poika vihdoin palasi, mutta huonoja
sanomia tuoden. Sähkösanomatoimisto oli jo suljettu, ei voinut enää
sähkösanomaa jättää.
Eipä haittaa, lähetetään huomenna. Isäntä onkin vain luulosairas,
ei häntä mikään vaivaa; on vain niin hermostunut, ettei häntä saa
suututtaa. Sanohan hänelle että sähkösanoma on mennyt.
Tämä valhe sairasta rauhoitti; hän tunsi suurta helpotusta. Itsekseen
hän laski, milloin ehtisi poika kotiin. Varmaankin ylihuomenna
puolipäivän aikaan.
Vanhus nukkui seuraavan yön rauhallisesti, nousi aamulla vuoteestaan
hyvin kalpeana ja heikkona, mutta oli kumminkin liikkeellä, askaroiden
piironkinsa luona, järjestellen papereitansa ja muistiinpanojansa. Anna
ajatteli itsekseen: "Turha minun on lähettää sähkösanomaa, ei tässä
ole mitään hätää, koska hän jo on parempi; parin päivän perästä hän on
entisellään."
Kaiken päivää vanhus astua köpitti huoneessaan. Iltapuolella hän
sulkeutui kansliaansa, tyhjensi vähitellen pullon hyvää tokajviiniä ja
kirjoitteli herkeämättä. Ainoastaan yhden kerran tohti Anna käväistä
kysymässä, tarvitsiko hän jotain.
— En mitään.
— Eikö enää mihinkään koske?
— Koskee kylkeeni, siihen paikkaan koskee, mihin viikatemies unissani
lyödä läimäytti. Siellä sisässä on kipeä paikka.
— Onko kovinkin kipeä?
— Kovin on.
— Noudetaanko tohtori?
— Ei noudeta.
Illan suussa käski hän noutaa julkisen notarion. Hän oli erittäin
hyvillään, kun notario Sztolarik János saapui, jopa jo naurelikin.
Käski tuoda uuden pullon tokajviiniä.
— Tuo sitä helmikuun satoa, Anna.
Tätä viiniä hän oli perinyt isältään, tuolta kuululta viinikauppiaalta.
Se oli siltä vuodelta, jolloin Tokajissa oli kaksi viininkorjuuta,
toinen helmikuussa, toinen lokakuussa. Vain kuninkaat sellaista maistaa
saavat.
"Tuo helmikuun sato oli sinä vuonna varhain tulleen talven vuoksi
jäänyt runkoihin kevääseen asti. Noista pakkasen panemista
rypäleistä saatiin omituista, erinomaisen hienoa ja väkevää
viiniä. Gregorics-vainaja antoi juomalle nimen: 'Lebensretter'
(hengenpelastaja), tuon tuostakin hokien: 'Jos itsemurhaaja tätä juo
parisen kupillista, ennenkuin työhönsä ryhtyy, niin varmasti juoksee
hakemaan puhemiestä, jos on naimaton, tai asianajajaa, jos on nainut,
tahtoen joko mennä naimaan tai erota, mutta ei ainakaan kuolla."
Kilistettiin lasia.
Gregorics maiskautti kieltään.
— Hemmetin hyvää. Tätä sai kummini, kun minut ristittiin. Se oli alku,
ja sillä minä nyt lopetan.
Kilistettiin jälleen. Notariollekin viini kelpasi. Nyt Gregorics veti
esiin taskustaan sinetöidyn paperitukun, sanoen:
— Tässä on testamenttini, herra Sztolarik. Kutsuin teidät antaakseni
sen haltuunne valvontaa varten. Vanhus hykerteli nauraen käsiään:
— On siinä koreita asioita.
— Tämäkin on liian varhaista, — huomautti Sztolarik, ottaen paperit
vastaan. — Mikäs kiire niillä?
Gregorics hymyili raukeasti...
— Sen asian minä tiedän paremmin kuin te, herra Sztolarik. Mutta
otetaanpas vielä lasillinen, maistetaan pois. Mitäpä me kuolemasta.
Hän on ostamassa marhamintaa. On hauskempi, herra Sztolarik, muistella
miten isäni tuli saamaan tätä viiniä. Soma juttu sekin.
— Olen sangen utelias, herra Gregorics.