velipuolensa yhä toivoivat hänen kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan
— hän näet oli kun olikin jo ennakolta tahdittomaksi määrätty — vaan
voimistui, tuli täysi-ikäiseksi ja otti omaan haltuunsa perintönsä,
mikä suurimmaksi osaksi oli äitivainajan osuutta, josta eivät ensi
aviosta syntyneet lapset saaneet mitään, eikä se ollut niinkään pieni,
vaikka ei tosin isänkään jättämä perintö ollut vähäpätöinen, sillä
vanha Gregorics oli viinikauppiaana kerännyt sievosen omaisuuden.
Siihen aikaan oli näet helppo rikastua sillä kaupalla niillä
seuduin. Viiniä oli viljalti, mutta juutalaisia ei ensinkään. Nyt
viinikauppiailta usein puuttuu oikeata tavaraa, mutta Garam-joen vettä
kyllä sensijaan löytyy.
Luonto oli Gregorics Pálille antanut kesakoiset kasvot ja punasen
tukan, josta ihmiset tekevät yleensä sen johtopäätöksen, että kaikki
punatukkaiset ovat häijyjä luonteita. Gregorics Pál tahtoi toki
osoittaa olevansa hyvä mies. Tuollaiset puheenparret ovat vain vanhoja
astioita, joissa entiset sukupolvet ovat keitoksiaan keittäneet.
Ainakin yhden noista rähjistä Gregorics Pál tahtoo särkeä. Hän on oleva
niin hyvä kuin vehnäpulla, niin sulava kuin voi, jota saattaa levittää
yhtä hyvin mustalle kuin valkeallekin leivälle.
Hän teki vahvan päätöksen olla hyvä ihminen, oikein miellyttävä mies;
hänen elämänsä päämääränä oli saavuttaa kanssaihmisten rakkautta.
Ja uskollisesti hän päätöstään noudattikin; mutta mitäs siitä, kun joku
häijy henki aina kulki hänen edellään johtamassa ihmisten mieliä niin,
että he aina arvostelivat nurjasti hänen kaikkia tekojaan.
Kun hän saavuttuaan kotiin Pestistä, missä hän luki lakitiedettä, ensi
kerran poikkesi myymälään ostamaan itselleen hienoja havannasikareita,
pääsivät pahat kielet heti liikkeelle.
— Tuo veitikka imeskelee neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Niinkö
pitkällä sitä jo ollaan? Sehän on kauhea tuhlari! — Saadaan nähdä että
se mies vielä kuolee vaivaistalossa! Jospa voisi isävainaja nousta
haudastaan ja nähdä hänen polttavan neljänkymmenen kreutzerin sikareja.
Herranen aika! Ukko sekotti tupakkaansa kuivatulta potaatinlehtiä ja
kostutteli sitä kahvisakalla, jotta se hitaammin palaisi.
Gregorics Pál sai kuulla, että hänen kalliit sikarinsa olivat
synnyttäneet pahennusta pikku kaupungissa ja rupesi heti käyttämään
halpoja kahden kreutzerin sikareja.
Sekään ei ihmisille kelvannut.
— Tuo Gregorics onkin oikeastaan kelvoton kitupiikki. Vielä suurempi
lurjus kuin hänen isänsä. Hyi sitä häijyä ahneutta!
Gregorics Pál oli sangen pahoillaan siitä, että häntä pidettiin
saiturina, ja ensi tilaisuudessa, saapuessaan hyväntekeväiseen
iltamaan, — ne olivat vapaaehtoisen palokunnan tanssiaiset, jonka
korkeana suojelijattarena oli itse yli-ispaanin rouva ja joihin sai
lunastaa jäsenlipun "korotetuillakin hinnoilla", — hän suoritti
kaksikymmentä florinia yhdestä kahden florinin lipusta, ajatellen
itsekseen: minäpä näytän, ettei Gregorics Pál ole mikään kitupiikki.
Mutta nytpä juhlan hommaajat jälleen kuiskaamaan:
— Gregorics Pál on pöyhkeilevä, tahditon ihminen.
Olipa heillä syytäkin suuttua.
Sehän on ennen kuulumatonta hävyttömyyttä että mokomakin Gregorics
kehtaa mennä edelle yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn. Tämä oli antanut
lipusta kymmenen florinia, ja Gregorics menee työntämään kaksikymmentä.
Sehän on suorastaan uhmailua! Hän, viinikauppiaan poika! Herra Jumala,
kyllä on aikoihin eletty! Kirppukin nyt jo kovemmin äyskii kuin
jalopeura. On aikoihin eletty! Kyllä on kummallisiin aikoihin eletty!
Yritti Gregorics parka mitä tahansa, kohtasi häntä aina kova onni. Jos
hän joutuessaan jonkun kanssa riitaan, ei antanut perään, sanottiin
häntä riitapukariksi; jos hän taasen antoi perään, sai hän kantaa
raukan nimen.
Lainopin tutkinnon suoritettuaan hän ei aluksi ryhtynyt mihinkään
toimeen, matkustihan vaan joskus maatilalleen, joka sijaitsi
peninkulman päässä kaupungista ja jonka hän oli äidiltään perinyt, sekä
myös joskus muutamaksi päiväksi Wieniin, jossa hänellä oli kivitalo,
äidin perintöä sekin. Muutapa tointa hänellä ei ollutkaan, ja sentähden
ahkerat kaupunkilaiset häntä sydämensä pohjasta halveksivat.
— Gregorics Pál — niin he sanoivat, — on oikea maanpainajainen. Ei pane
viikkokausiin rikkaa ristiin. Mitä tekee maailmassa mokomakin vetelys?
Tämäkin puhe joutui Gregorics Pálin korville ja hän oivalsi, että
ihmiset ovat oikeassa, ettei saa elämätänsä jouten kuluttaa. Onhan asia
oikeastaan niin, että jokaisen ihmisen tulee työllä leipänsä ansaita.
Gregorics Pál tarjoutui siis hänkin käyttämään taitoansa joko kaupungin
tai maakunnan palvelukseen.
No, se vielä puuttui. Sadat kielet heti vastustamaan tätä aijetta.
Mitä? Gregorics Palko pyrkii virkoihin? Täällä meillä? Kun ei edes
häpeä! Ottamaan leivän köyhän suusta, vaikka itse elää ylellisyydessä.
Jättäköön toki täkäläiset virat niille, jotka niitä tarvitsevat.
Gregorics Pál oivalsi tämänkin olevan totta ja jätti virkojen hakemiset
ja yleiset asiat sikseen, vetäytyipä erilleen toisten miesten
seuroistakin, päättäen mennä naimaan ja ruveta perheelliseksi. Olihan
sekin kunnioitusta ansaitseva tehtävä.
Hän alkoi nyt käydä perheissä, missä oli kauniita tyttäriä, ja
otettiinkin hänet näissä mielellään edullisena kosijana vastaan. Mutta
hänen juonittelevat velipuolensa, jotka yhä toivoivat tämän hintelän,
aina yskivän miehen pian kuolevan, turmelivat ennen kuulumattomalla
viekkaudella ja oveluudella kaikki hänen suunnitelmansa, — siitähän
kelpaisi kirjoittaa kokonaan eri kertomus, — joten Gregorics Pál
sai peräkanaa niin monet rukkaset, että hän tuli siinä suhteessa
ihan kuuluisaksi siinä osassa maata. Myöhemmin olisi kyllä löytynyt
neitoja, joita neitsyys oli alkanut liiaksi painaa — ikää karttuessa
alkaa painaa sekin kunnia — mutta heitä taas pidätti häpeä. Eikä
syyttäkään. Mennä miehelle, joka oli niin monen tytön hylkimä. Kukapa
rukkaskuninkaan kuningattareksi? Ei kukaan... Uudenvuoden aattona
sulatettiin ja upotettiin paljo tinaa taloissa Garamjoen varrella,
mutta ainoatakaan kertaa ei ilmestynyt Gregorics Pálin haahmoa
esiin. Yksi sana yhtä hyvä kuin sata, — Gregorics Pál ei kelvannut
haaveileville neitosille. Lemmenrunoutta he haluavat eivätkä rahaa.
Joku vanhapiika vielä tosin voisi ottaa vastaan hänen sormuksensa, jos
niiksi tulisi...
Mutta nuorista neitosista ei riitä yksi askel vanhoihinpiikoihin:
tarvitaan kaksi. Siinä välillä ovat näet nuoret lesket. Vanhatpiiat
tulevat viimeiseksi.
Nuoret neitoset ja vanhat piiat muodostavat kaksi eri maailmaa. Pikku
Karoliinalle kerrotaan Gregorics Pálin sylkevän verta, ja tämän
käydessä toista kertaa talossa on vain sääliä täynnä pieni sydän, joka
vielä eilen nähdessään komean nelivaljakon koetti saada aivan toisia
tunteita syttymään. Ah, Gregorics Pál rukka! Gregorics Pál sylkee
verta! Mikä onnettomuus! — Turhaan hevoset valjaissaan levottomina
päätänsä ravistelevat, kulkuset eivät enää soi niin veikeästi kuin
eilen. Gregorics Pál sylkee verta!
Voi sinua tuhma Karoliina! Tiedän ja uskon sinua että Gregorics Pál
on ruma ja heikko mies, mutta hänpä on rikas ja omaapa vertansa hän
syleksii — mitä sinä siitä?
Usko minua että Rosalia, joka kävi "madamen" luona koulua kymmenen
vuotta ennen sinua, ei olisi yhtä hupsu kuin sinä. Rosalia on jo
oppinut filosofiaa, ja jos hänelle kerrottaisiin Gregorics Pálin
yskivän verta, ajattelisi hän itsekseen:
— Todellakin, arvokas mies.
Mutta ääneensä hän huudahtaisi:
— Tahdon häntä hoitaa.
Ja syvimmällä, siellä pohjalla, missä makaavat vietit, jotka eivät
vielä ole sanoiksi kehittyneet, koskapa eivät ole edes ajatuksiakaan,
ovathan vain itsekkyyden pohjasakkaa, siellä alimmaisena piilevät
laskelmat:
— Jos Gregorics Pál yskii verta, pääsen hänestä pikemmin.
Voi teitä tyttöletukat, te ette tunne vielä elämää; äitinne on teille
antanut pitkät hameet, mutta järki on jäänyt lyhyeksi. Älkää suuttuko
minuun, vaikka tätä teille sanon, mutta minun on pakko selvittää
lukijoilleni syyt, minkätähden Gregorics Pál ei saanut teidän
keskuudestanne puolisoa.
Asia on oikeastaan sangen selvä. Auennut ruusu ei enää ole puhdas;
mehiläiset ovat siitä imeneet, joku kuoriainen siinä jo kuollut,
mutta aukeamaisillaan olevaa nuppua ei ole vielä edes tomuhiukkanen
koskettanut.
Sentähden Gregorics Pál sai nuorilta neitosilta niin monet rukkaset.
Vähitellen alkoi hän itsekin käsittää, — hänpä oli, kuten jo sanoin,
hyvä mies — ettei hän kelpaa aviomieheksi; neitoset olivat oikeassa
karttaessaan häntä, kun hän sylki verta. Tarvittaisiin sitä verta
muuhunkin. — Hän päätti pysyä naimatonna; ei enää katsellut neitosien
puoleenkaan, vaan sen sijaan nuoria rouvia. Niitä hän alkoi lähennellä;
kauniille, verevälle Vozáryn rouvalle hän tilasi Wienistä kukkavihkoja,
komean Muskélyn rouvan puutarhaan hän eräänä kauniina iltana laski
sadottain satakieliä, joita hän oli suurilla kustannuksilla hankkinut
Siebenbürgistä asti. Patjoillaan venyessään kaunis rouva sitten kovasti
kummasteli, kuinka linnut sinä yönä niin ihanasti livertelivät. Nuorten
rouvien mielitteleminen ei koskaan ole tuloksetonta. Tyttöletukat
eivät osaa miestä oikein arvostella eivätkä vanhatpiiatkaan, heillä
kun kaikilla on kierot käsitteet, ratsastavat kukin omalla rumalla
luudallaan, mutta nuoret rouvat, jotka katselevat maailmaa hyvän-
ja pahantiedonpuun alta, jotka eivät enää haaveile eivätkä hätäile,
osoittavat aivan julkisesti mikä arvo on miehellä.
Mutta Gregorics Pál ei, suoraan sanoen, onnettomuudekseen saavuttanut
menestystä nuorten rouvienkaan parissa. Aina ne rouvat hänelle antoivat
matkapassit eivätkä miehet, vaikka hän siltä varalta lähti matkaan,
että miehet hänen kimppuunsa ryntäisivät.
Hän oli jo aivan kyllästynyt elämään, kun ei tiennyt miten olla kuin
elää, niin puhkesi Unkarin vapaussota.
Hän ei kelvannut siihenkään. Sanottiin hänen olevan liikaa pienen ja
heikon, ei kestäisi muka sodan vaivoja, rumentaisi vain sotajoukon.
Mutta hänpä tahtoi kaikin mokomin jotain tehdä.
Värvääjä kapteeni, joka oli hänelle vanha tuttu, antoi hänelle
seuraavan neuvon:
— Olkoon menneeksi, kun nyt kerran tahdotte meidän kanssamme
työskennellä, saatte valita jonkun vaarattoman viran. Sodankäynnissäkin
tarvitaan paljon kirjureita. Asetamme teidät johonkin kansliaan.
Loukkaantuneena oikasi hän, Gregorics Pál, pää kenossa itsensä
suoraksi, aivan kuin pöllö riikinkukkoa matkiessaan.
— Minäpä haluaisin valita itselleni kaikkein vaarallisimman toimen.
Mikä olisi mielestänne semmoinen, herra kapteeni?
— Varmaankin vakoilutoimi.
— Rupean siis vakoilijaksi.
Niin tuli Gregoricsista vakoilija. Hän pukeutui kulkuriksi, jommoisia
rappiolle joutuneita olioita siihen aikaan oli paljo, ja kulki leiristä
leiriin, tehden Unkarin sotajoukolle hyödyllisiä palveluksia. Vielä
nytkin vanhat soturit muistelevat punaista sateenvarjoa kantavaa
miekkosta, joka ovelasti osasi pujahtaa läpi vihollisrivin niin tuhman
tolvanan näköisenä, kuin ei mies olisi osannut kymmeneen asti lukea.
Ihmiset kyllä huomasivat hänen kapeat haukankasvonsa, ylöskäärityt
housunlahkeet, vanhan, nukkavierun ja rypistyneen hatun sekä punaisen,
käyrävartisen sateenvarjon hänen kainalossaan. Joka hänet kerran oli
nähnyt, ei helposti häntä unohtanut. Ja ainakin kerran oli hänet nähnyt
jokainen, sillä hän oli aina liikkeellä kuten Jerusalemin suutari.
Kukaan ei aavistanut, millä asioilla mies liikkui. Vain kenraali
Dembinszky sen mahtoi tietää, koskapa kerran virkkoi: "Tuo punaista
sateenvarjoa kantava pikku mies on oikea paholainen, kuuluu vain hyvien
paholaisten sukuun".
Kun sodan myrskyiset ajat vaihtuivat haudan rauhaan, palasi hän jälleen
Beszterczeen. Hänestä oli tullut täydellinen ihmisvihaaja. Suuresta
vanhasta kivitalostaan hän ei enää liikkunut minnekään. Ei ajatellut
enää seuraelämää, saati naimista. Hänelle kävi kuten vanhoillepojille
yleensä, hän rakastui kyökkipiikaansa. Elämä yhä yksinkertaisemmaksi,
asiat yhä yksinkertaisimmiksi. Se on kehitystä, viisautta. Se oli jo
hänenkin käsityksensä. Yksi nainen tarvitaan palvelukseen, toinen
rakkauteen. Siis kaikkiaan kaksi naista. Mutta eiköhän yksikin
riittäisi näihin kahteen tarkoitukseen?
Wibra Anna oli kookas, oikein "nelitahkoinen" nainen, kotoisin jostain
Karpaattien vuoristosta, missä miehen mitta oikeastaan alkaa sylestä
ylöspäin, kuten heidän metsiensä honkienkin. Mutta muodoltaan oli hän
aika sievä, ja lisäksi hän iltasin astioita pestessään niin koreasti
lauleli:
Tukkipoika lautallansa,
poltteleepi piippuansa.
Hänellä oli niin vieno, korvia hivelevä ääni, että hänen isäntänsä
kutsui hänet kerran kamariinsa, käskien istumaan pehmoseen, nahkalla
päällystettyyn nojatuoliin. Anna ei ollut vielä eläissään semmoisessa
istunut.
— Minä pidän laulustasi, Anna. Sinulla on kaunis ääni. Laula täällä
sisässä, niin kuulen paremmin.
Anna alottikin erästä surunvoittoista slovakkisäveltä, sotilaspojan
laulua, missä tämä lemmitylleen valittaa kohtaloaan:
Tiedätkö kulta, missä mä makaan?
Kylmällä paadella viitallain,
Siinä mä makaan,
Vuoteeni on se. Entäpä ruoka?
Hevosen luuta, Ei mitään muuta.
Kuulit jo kulta, näin elän vain.
Gregorics Pál ihan heltyi laulusta, huudahti kolmeen kertaan:
— Mikä kurkku? Mikä ihmeellinen kurkku sinulla onkaan, Anna!
Sitte lähestyi hän tuota ihmeellistä kurkkua ja alkoi sitä kädellään
sivellä, aivankuin haluten lähemmin tutustua sen merkilliseen
rakenteeseen. Anna kärsei tätä sävyisänä, mutta kun Gregorics Pálin
luiseva käsi sitte, sattumalta vai muuten, luisui alemmaksi, punastui
Anna yhtäkkiä ja työnsi hänet äkäisesti luotaan.
— Se ei kuulu palkkasopimukseen, hyvä herra.
Gregorics Pálkin kävi punaiseksi ja sopersi:
— Älä ole milläsikään, Anna. Älä hupsi!
Mutta Anna ei tullut järkiinsä, vaan hyppäsi pystyyn, lähtöä tehden.
— Älä mene, hölmö! Enhän minä sinua syö.
Anna ei enää kuullut mitään, vaan juoksi keittiöön ja sulkeutui sinne.
Turhaan lähti Gregorics Pál perään, turhaan hän huuteli oven takaa:
— En minä sinua syö. En syö, totta vie. Varroppas Anna, kyllä vielä
kadutkin.
Seuraavana päivänä Anna tahtoi lähteä paikastaan, mutta isäntä sai
hänet leppymään, antamalla hänelle kultasormuksen sekä sen lupauksen
ettei koske enää sormellansakaan häneen. Ei sanonut voivansa päästää
häntä, kun oli muka niin tottunut hänen ruokiinsa.
Anna oli mielissään ylistelystä ja kultasormuksesta, ja jäi taloon.
— Mutta muistakaa myös pitää lupauksenne, hyvä herra, sillä jos vielä
kerran lähentelette, niin minä karkaan.
Mutta miten ollakaan, jonkun ajan kuluttua herra taas yritti
lähennellä, ja Anna jälleen tahtoi lähteä talosta. Mutta Gregorics Pál
taas lepytti hänet kultalukkoisella korallinauhalla, jommoisia paroni
Radvánszkyn naiset kirkossa käyttivät ja joka oli näyttävä sangen
kauniilta hänen jäntevässä valkoisessa kaulassaan. Korallinauha oli
niin ihana, ettei Anna enää ruvennut ehdottamaankaan lähentelemisien
lopettamista. Onhan isäntä rikas ja kellepä hän säästäisi?
Jo seuraavana päivänä hän saatuansa korallinauhan kiertäin, kaartain
tiedusteli kamasaksalta, vanhalta Botharin leskeltä, joka oli
vuokrannut pienen myymälän Gregoricsin talon alakerrassa:
— Tekeeköhän hyvinkin kipeätä, jos pistetään reikä korvalehteen?
Eukko nauroi.
— Sinua hupakkoa; jokohan aiot sinäkin hankkia itsellesi korvarenkaat?
Aijai, Anna! Ajattelet sopimattomia asioita, Anna!
Anna suuttuneena viskasi mennessään oven kiinni sellaista vauhtia,
että siinä oleva kello vielä neljännestunnin jälkeenpäin kilahteli ja
vavahteli.
Tietysti hän halusi korvarenkaita. Mitä pahaa siinä olisi ollut?
Olivathan hänen korvansa yhtä hyvin luojan luomat kuin minkä
silkkipukuisen tahansa. Ja päivemmällä hän sai tietää ettei korvalehden
lävistäminen tee kipeätä juuri enempää kuin kirpun purema.
Niin, hän tahtoi saada korvarenkaat, ja nyt oli hänen vuoronsa toimia.
Hän ihan odotti että isäntä pian taas _käyttäytyisi tuhmasti_. Mutta
semmoistahan voi _jouduttaa_. Jokainen Eevan tytär sen taidon osaa.
Anna pukeutui tästäpuolen erittäin huolellisesti ja siististi, punoi
tulipunaisen nauhan pellavanvaaleaan palmikkoonsa, puki yllensä hienon
patistipuseron, niin hienon että se oli ihan läpikuultava, riisui pois
entisen ahtaan liivinsä, joka vain puristi ja peitti vartaloa, sekä
käveli näin höllällään, miessilmien lumoiksi, ne kun näet saattoivat
nähdä rintojen liikunnankin.
Gregorics oli saattanut olla kylläkin ovela urkkijaksi sekä
Itävallan että Venäjänkin armeijaan nähden, mutta nainen, jopa aivan
yksinkertainen maalaistyttö, on sata kertaa ovelampi Gregoricsia.
Seuraavana pyhänä hän jo esiintyi renkaat korvissa kirkolla,
missä nuoret miehet ja naiset, jotka keskenään häntä nimittivät
krenatööriksi, naurellen kuiskailivat toisilleen:
— Hm, "krenatööri" on johonkin kompastunut.
Muutaman viikon perästä koko kaupunki jo todellakin puhui siitä
kauheasta asiasta, kun Gregorics Pál on suhteissa piikaansa. Sitä
vanhaa pukkia! — Tiedettiinpä jo kertoilla hauskoja juttujakin, joita
vielä hyvin hassunkurisiksi väriteltiin. Gregorics Pálin velipuolet
niitä toitottivat pitkin kaupunkia vahvasti väritettyinä...
Gregorics piikansa kanssa! Kauheata! Onkohan vielä milloinkaan moista
nähty?
Ihmiset kohauttelivat olkapäitään, — olihan sitä nähty kummempiakin; —
sukulaisia rauhoitellen.
— Eihän se mitään ole. Melkein luonnollinen asia. Muutenkaan ei
Gregorics Pálin asiat ole koskaan olleet oikealla kannalla. Teille vain
on näin parempi; ei hän ainakaan joudu naimisiin, ja koko tuo suuri
omaisuus jää lopultakin teille.
Paljoko näissä puheissa oikeastaan oli perää, ei voi mennä varmaksi
sanomaan; tosiasia vain oli se, että nämät huhut vähitellen koreasti
vaikenivat, viroten uudestaan eloon vasta vuosien kuluttua, kun
ihmiset, jotka pääsivät käymään Gregoricsin visusti suljetussa
talossa, saivat nähdä pihamaan nurmikolla leikkivän pienen poikalapsen
lampaanvuonan kanssa.
Kenen tuo poika? Mitä se täällä? Miten se on joutunut Gregoricsin
taloon? Joskus leikki Gregorics itsekin sen kanssa. Jos ken tirkisti
lukitun portin avaimenreiästä pihaan, saattoi joskus nähdä Gregoricsin
vatsalla punaisen vyön ja siitä lähtevän kaksi ohjasten tapaista
rihmaa, joiden päät oli poikasen kädessä ja toisessa pieni piiska.
— Hei, hevonen!
Ja nyt ukkopaha laukkaamaan, välistä hiljentäen pieneksi raviksi tai
hypähdellen ja taas juosten, yrittipä aina lomaan hirnahdellakin.
Siitä lähtien hän kävi entistään jurommaksi. Vain harvoin nähtiin hänet
astuvan kampuroivan kadulla — hänellä oli näet, kuten joku koiranleuka
oli sanonut, kumpikin jalka vasen, — yllä nukkavieru, omituinen takki,
jota hän oli käyttänyt jo vakoojana ollessaan, sekä kainalossa punainen
sateenvarjo, jota hän kantoi mukanaan kesät, talvet, sateella ja
poudalla ja jota hän ei kylässä käydessään koskaan jättänyt eteiseen,
vaan otti sisään, pitäen sitä aina käsissään. Usein hänelle siitä
huomautettiinkin: "Jättäkää setä tänne sateenvarjonne."
— Ei, ei, — intti ukko, — olen siihen tottunut; se pitää olla aina
käsillä, muuten rupean voimaan pahoin. Kautta kunniasanani.
Paljon puhuttiin siitäkin, minkätähden hän niin oli sateenvarjoonsa
kiintynyt. Käsittämätöntä! Olisiko se jonkinlainen pyhäinjäännös? —
Kertoipa joku, — muistaakseni se oli maakirjanpitäjä Pazár István,
joka oli ollut maanpuolustusväessä, — että Gregorics Pál sodan aikana
kuletti tuossa vanhassa sateenvarjossa tärkeitä sähkösanomia ja
asiakirjoja, sen varsi kun muka oli ontto. Ja voihan se olla tottakin.
Toiset Gregoricsit, jotka perintöä odottelivat, alkoivat aavistaa pahaa
nähdessään tuon poikasen talon pihassa ja tutkivat asiaa niinkauan,
kunnes löysivät nimen Privoreczin katolisen seurakunnan kirkonkirjasta,
— Gregorics Pálin maatila kuului näet Privoreczin pitäjään. Lapsi oli
merkitty Anna Wibran aviottomaksi, nimellä György (Yrjö). Poikanen oli
kaunis ja terve, vilkas ja elinvoimainen; häneen saattoi vieraskin
mieltyä.
HUONOJA ENTEITÄ.
Pikku Wibra Gyuri kasvoi kauniisti; hänestä tuli vankka ja pulska
nuorukainen, rintakehä suuri kuin rumpu. Gregorics Pál tuon tuostakin
saneli:
— Mistä on se saanut tuon rintakehän? Mistä hiidestä on sen saanut!
Hän heikkorintainen ihasteli enimmän tuota rintakehää; Gyurin muista
hyvistä ominaisuuksista hän ei näyttänyt suurestikaan välittävän,
vaikka poika oli hyvinkin lahjakas. Vanha, eläkettä nauttiva professori
Kupeczky Márton, joka hänelle antoi yksityisopetusta, usein puheli
innoissaan hänestä Gregoricsille:
— Lahjakas lapsi, uskokaa pois, herra Gregorics. Hänestä tulee etevä
mies, herra Gregorics. Lyödäänkös vetoa, herra Gregorics?
Gregorics tunsi olevansa sangen onnellinen, sillä hän piti paljo
pojasta, vaikka sitä koetti salata. Hymyillen hän vain vastasi:
— Saatanpa lyödä vetoa yhdestä sikarista ja pidän sen jo etukäteen
menettäneeni.
Näin sanoen hän tarjosi paraimpia sikarejaan professorille, joka oli
hyvin halukas lyömään vetoa ja tarinoimaan.
— Minulla ei vielä ole ollut niin älykästä oppilasta, uskokaa pois,
herra Gregorics. Olen saanut kaiken ikäni otella paljaiden tolvanoiden
kanssa. Heihin olen kaiken kykyni tärvellyt. Se on sangen surullinen
asia, uskokaa pois, herra Gregorics. — Ja suuren surunsa lievitykseksi
ukko otti nuuskaa. — Minun laitani on sama, herra Gregorics, kuin
rahanlyöjän valtion rahapajassa. Joko olette siitä kuullut, herra
Gregorics? Vai ette? Niin, eräänä päivänä katosi rahapajassa isohko
kultaraha. Etsittiin, vaan ei löydetty. Siitä syntyi ankara tutkimus
ja vihdoin saatiin selville, että kultaraha oli epähuomiosta joutunut
kuparikolikoiden sekaan. Niin oli asia. Ymmärsittekö minua, herra
Gregorics? Olen vuosikymmeniä käyttänyt neroani paljaiden tolvanoiden
opettamiseen, ja nyt vihdoin viimeinkin tapaan todellisen kyvyn.
Ymmärrättehän, herra Gregorics?
Gregorics Pália ei tarvinnut kannustaa; itsekin hän miltei liiaksi
suosi Wibran poikaa, ja lähipitäen oikeassa olivat ne, jotka kenties
toisia Gregoricsia pelotellakseen tuon tuostakin ennustelivat:
"Loppujen lopuksi hän varmaan nai Anna Wibran ja ottaa poikasen
omakseen". Kupeczkykin saneli: "Se siitä lopuksi tulee. Lyödäänpä
vetoa".
Niin olisi käynytkin. Sitä ajatteli Gregorics Pál itsekin, ja se olisi
ollut suoraan sanoen oikeinta, mutta Gregorics rakasti siksi paljon
pikku Gyuria, ettei hän lopultakaan rohjennut oikein menetellä.
Asiain säännöllisen kulun katkaisi pari omituista sattumaa. Toinen oli
se, että Anna Wibra kerran lankesi rappusissa, katkaisten jalkansa niin
pahoin että hän siitä lähtien ontui kaiken ikänsä, ja kukapa huolisi
ontuvasta emännästä taloonsa?
Toinen seikka koski vielä kipeämmästi tuon vanhan erakon mieleen.
Pikku Gyuri sairastui kerran äkkiä, kasvot kävivät sinisiksi, hän sai
kouristuksia ja kuumetta; luultiin hänen jo kuolevan. Gregorics ei
jaksanut enää teeskennellä, vaan lankesi sairaan vuoteelle, suuteli
nyyhkien hänen kasvojaan, silmiään ja kylmiä käsiään, puhutellen häntä
nyt ensikerran sydämestä käyvällä äänellä:
— Mikä sinua vaivaa? Mikä on kipeä, rakas poikani?
— En tiedä, setä kulta, valitti poikanen.
Vanha Gregorics oli tällä hetkellä, harva, punanen tukka kauhusta
pystyssä, todellakin omituinen. Nähdessään lapsen tuskat ja vaarallisen
taudin hänenkin hinterä ruumiinsa alkoi tuntea samoja tuskia, jäsenet
alkoivat väristä, sydän särkyi, ja nyt pääsi salaisuus hänen huuliltaan.
Hän tarttui tohtoria käteen:
— Hän on minun poikani. Kuulkaa, hän on minun poikani. Saatte
leipäkorillisen kultaa, jos pelastatte hänen henkensä.
Lääkäri pelasti lapsen ja sai korillisen kultaa, kuten Gregorics oli
vaaran hetkellä luvannut. Tohtori ei tosin päässyt koria valitsemaan,
vaan Gregorics sen vasite teetti eräällä Zólyomin slovakilla.
Lääkäri paransi pojan, mutta sai Gregoricsin sairaaksi, jättämällä
hänen mieleensä pahoja epäilyksiä, hän kun oli ilmoittanut
todentaneensa poikasessa myrkytysoireita.