— hän oli aivan sen näköinen kuin kirkkokuvissa pyhä Pietari. Ihan
samannäköinen, avaimia vain ei ollut kädessä.
Pribilékin kaivolta oli hän oikaissut yli Stropovin niityn, missä
Krátkin lehmä, joka oli sinne omin lupinsa päässyt, yritti puskea
juutalaisukkoa, mutta oli tämä sitä lyönyt kepillään, ja siitä lähtien
oli lehmä — kysykää vain Kratkin perheeltä — ruvennut lypsämään
neljätoista tuoppia päivässä. Sitä ennen sai kiittää onneansa, kun se
antoi edes neljä.
Kylän laidassa vanhus oli vielä kysynyt myllärin piialta, mistä menee
tie Lehotaan. Tyttö oli sen hänelle neuvonut, ja oli ukko lähtenyt
kapuamaan polkua ylös vuoristoon. Vasta nyt muistaa myllärin piika
havainneensa jotain sädekehän tapaistakin vanhuksen pään ympärillä
tämän poistuessa hänen luotaan...
Tietysti se oli pyhä Pietari! Minkästähden ei olisi voinut hän olla?
Olihan hän taivaltanut monet matkat ennenkin Herran Kristuksen kanssa.
Onhan hänen tekosistaan niin monta kertomusta, että niitä muistellaan
vielä sadannessa polvessa. Mikä silloin ei ollut mahdotonta, saattaa
tapahtua vieläkin. Miehestä mieheen kulki kylässä ihmeellinen huhu että
viime rankkasateen aikana Jumala oli lähettänyt kangasteltan pastorin
pikku siskolle, jotta tämä ei kastuisi. Orpojen ja avuttomien suojelija
oli juoksuttanut pyhän Pietarin itsensä sitä tuomaan.
Kelpasi lapsen nyt elää. Hän pääsi heti kaikkein lemmikiksi. Kylän
emännät alkoivat kaikella kiireellä paistaa piirakoita ja pannukaakkuja
viedäkseen niitä pikku tulokkaalle. Tuskin oli pastori ovensa auki
saanut, niin jo alkoi heitä lappaa sisään, kantaen hienoilla ja
puhtailla liinasilla peitetyltä ruokatavaroita, toiset toistaan
hienompia. Pappi suuresti kummasteli, kun niitä yhä tuli uusia.
— Voi, kulta kunnianarvoisa pastori, meillä olisi tässä vähän namusia.
Olemme kuulleet että teidän pikku siskonne on saapunut ja ajattelimme
että muutama makupala hänelle hyvää tekisi. Pitäisi tosin olla
parempaakin, mutta ei sitä köyhä kykene kaikkia hankkimaan. Kyllä
meillä on hyvä tarkoitus, mutta jauhot eivät ole parasta lajia, ja tuo
mylläri roistokin ne vielä vähäsen poltti, ainakin mikäli se hornahinen
ei niitä varastanut. Saisiko nähdä sitä pikku enkeliä? Voi, senhän
sanotaan olevan niin erinomaisen kaunis. Tietenkin salli pastori
emäntien mennä pikku Veronkan luo, häntä silittelemään, hyväilemään ja
suutelemaan. Suutelipa muuan heistä hänen pikku jalkojaankin.
Pastorin täytyi usein kääntyä heistä poispäin, salatakseen
seurakuntalaisiltaan niitä kyyneleitä, jotka mielen heltyessä väkisin
nousivat hänen silmiinsä, varsinkin kun hän vielä sai tunnonvaivoja
itseänsä soimatessaan:
— Olen arvostellut näitä ihmisiä aivan väärin. Parempaa kansaa kuin
Glogovan ei ole koko maailmassa. Miten ne minua rakastavatkaan!
Ihmeellistä, kuinka ne rakastavat!
Illan suussa saapui vanha Adammeczin leskikin, joka tosin ei tähän
asti ollut näyttänyt suurestikaan uudesta pastorista välittävän, mutta
joka sen nojalla, että hänen isänsä parta oli kasvanut vielä kuoleman
jälkeen ja vainaja siten päässyt tavallaan pyhimysten pariin, katsoi
olevansa oikeutettu puuttumaan kirkonkin asioihin.
— Kunnianarvoisa pastori, — hän virkkoi, — lapsi tarvitsee hoitajan.
— Niin tarvitsisi, — vastasi pappi hetken mietittyään, — mutta pieni on
palkka ja seurakunta köyhä.
— Köyhä se pahus on, — kivahti Adameczin leski, — sillä kun ei ole
sydäntä ensinkään. Mutta meillä on sydän paikallaan. Ja eihän pastori
osaa tyttöä pukeakaan, ei pestä eikä kammata sen hiuksia. Välipalaakin
se tarvitsee, ettekä te voi käydä lukkarissa lapsen kanssa aina
syömässä. Täällä on ruokaa laitettava, pastori kulta. Sen sanon minä
vanha ihminen. Kellonsoittaja kykenee tosin siivoamaan, mutta eihän se
tolvana osaa lapsia hoitaa.
— Niin, niin, mutta mistä ottaa...
— Mistäkö ottaa? Tässähän olen minä. Olen aivan kuin papin
emännöitsijäksi luotu, vaikk'ei minua vielä koskaan ole mistään
semmoisesta epäilty.
— Niin, — sopersi pastori, — mutta mistä palkka?
Adameczin leski löi kahta kämmentä lanteilleen.
— Jättäkää se, pastori kulta, meidän kahden asiaksi, minun ja Jumalan.
Hän kyllä vaivani palkitsee teidän sijassanne. Vielä tänä iltana tulen
palvelukseen, tuon mukanani keittoastianikin.
Pastori kummasteli tuota kaikkea yhä enemmän, puhumattakaan
Urszinyista, joka samana iltana käydessään toveriansa tervehtimässä
sai kuulla päivän tapahtumista. Pastorin kertoessa Adameczin lesken
tarjouksen hän jo löi käsiään yhteen:
— Vai Adameczin leski? Tuo vanha noita? Ja vielä palkatta? Jottako
Jumala maksaa? Kuule János, ei ole vielä sitä kummaa kuultu että
glogovalainen olisi Jumalaa takuumieheksi hyväksynyt. Olet todellakin
lumonnut nämät ihmiset.
Pappi hymyili vain itsekseen, syvä hartaus valtasi hänen mielensä.
Hänkin ymmärsi ihmeen tapahtuneen. Tämähän kaikki oli niin kummallista,
käsittämätöntä. Hän aavisti kuitenkin tämän muutoksen alkusyyn. Oli
näet kuultu se rukous, jonka hän oli kirkon kivilattialle polvistuen
Jeesuksen edessä rukoillut. Jeesus oli poistanut glogovalaisista
itsekkään mielen ja antanut heille kullekin omansa sijaan. Jeesuksen
henkäys vielä ilmeni noiden ihmisten kasvoilla ja käytöksessä...
Oli todellakin ihme tapahtunut! — Sateenvarjosta liikkuvia huhuja
hän ei kaikkia saanut kuullakaan, ja yleensä hän niille vain nauroi.
Hän ei tosin käsittänyt, miten se oli sinne joutunut, olipa tuota
hetken ihmetellytkin, mutta sitte hän ei siitä sen enempää välittänyt,
asetti sen vain erääseen nurkkaan siltä varalta että oikea omistaja
tulisi sitä noutamaan. Vaikka eipä tuo ollut kaiken kaikkiaan edes
viidenkolmatta kreutzerin arvoinen.
Mutta tämän päivän tapahtumat eivät vielä tähän loppuneet. Illalla
levisi salaman tavoin tieto, että Gongoly Mihalyn, Glogovan pohatan
emäntä oli hukkunut Bjela Voda-jokeen, joka rankkasateesta oli paisunut
tulvimaan. Onneton vaimo oli mennyt porraspuita myöten toiselle
rannalle noutamaan sinne joutuneita hanhiaan, olipa sieltä jo tuonutkin
kerran hanhikukon ja mustahelttaisen hanhen kainalossaan, mutta
yrittäessään mennä noutamaan vielä kahta luiskahti hänen jalkansa ja
hän putosi vaahtopäisnä kuohuvaan koskeen. Herranen aika, aamulla ei
siinä kohdassa ohut vettäkään, ainakin olisi vuohi jaksanut sen juoda
yhdellä siemauksella, ja puolipäivään mennessä se jo oli paisunut
vuolaaksi virraksi, niellen ainiaaksi emäntäparan, kun ei ketään
edes sattunut olemaan lähettyvillä. Häntä etsittiin koko iltapäivä,
koluttiin kellarit, ladot, ullakot, kunnes virta illalla heitti ruumiin
rannalle Lehotan kylän kohdalle.
Sieltä löysivät hänet lehotalaiset ja muuan heistä lähti ratsain
tuomaan sanaa Gongoly Mihalylle.
Tapaus synnytti kylässä suurta tohinaa. Suurissa joukoin kerääntyi
ihmisiä kadulle keskustelemaan.
— Niin, voittaa se Jumala rikkaatkin!
Klincsok käväisi pappilassakin.
— Ylihuomenna on suuret hautajaiset!
Kellonsoittaja pistäysi, viinaryyppyä palkinnokseen toivoen,
kanttorissakin:
— Nyt, herra kanttori, — hän virkkoi, — nyt pankaa kaikki taitonne
liikkeelle. Meillä on lihava vainaja. Pitää olla koreat virret.
Kolmantena päivänä olivat sitten hautajaiset. Moniin aikoihin ei
ollut niin komeita Glogovassa nähty. Gongoly nouti Lehotankin
papin saattamaan, arkku tuotiin Beszterczestä, risti vietiin
ensin Kopanyiczaan, puusepän maalattavaksi mustan väriseksi ja
että tämä valkoisilla kirjaimilla siihen piirtäisi vainajan nimen
ja hukkumispäivän. Kansaa oli saapunut äärettömän paljon, vaikka
ilma ei suinkaan ollut kaunis, sillä pastorin lähtiessä täysissä
juhlatamineissaan kuoripoikain kanssa surutaloon nousi jälleen yhtäkkiä
kova ukkossade, jotta hänen täytyi kiireesti lähettää Kvapka takaisin.
— Menkää joutuun noutamaan sateenvarjo; se on siellä kaapin kupeella.
Kvapka katsoi kummastellen pastoriin. Hän ei näet tiennyt mitä
sateenvarjo onkaan.
— No menkää, — toisti pappi hoputtaen, — tuo iso pyöreä, kankainen,
joka tavattiin pikku siskoni korin päällä.
— Jo ymmärrän.
Pastori vetäytyi sateensuojaa odottaessaan Majgo Peterin eteiseen,
mutta hänen ei tarvinnut kauan vartoa varjoa, jonka pastori
kaikkien suureksi kummaksi yhdellä ainoalla kädenliikkeellä työnsi
selkoselälleen, jotta se ihan näytti siltä, kuin olisi tuhansia
yölepakon siipiä siihen yhteen ommeltu. Sitten tarttui hän varteen ja
nosti sen päänsä päälle, lähtien verkalleen ja arvokkaasti astumaan,
vähääkään kastumatta. Vaikka sade vinhasti pieksi tuon kummallisen
kapineen pintaa, ei se kumminkaan päässyt pastorin ruumiiseen asti;
valui vaan sen kuvetta myöten koreasti maahan.
Haudalla kaikki vain sateenvarjoa ihmeissään katselivat. Sekä naiset
että miehetkin siitä keskenään kuiskailivat.
Tuon on pyhä Pietari tuonut! Ainoastaan kanttorin kauniit värssyt
vetivät hetkeksi yleisön huomiota puoleensa, kuuluipa joukosta
jo nyyhkytystäkin, kun hän mitä hartaimmin vainajan nimissä
jäähyväissanoja veisasi:
Hyvästi, hyvästi kaikki naapurini,
Lajko Pal, Klincsok György lankoni.
Koko Lajkon perhe alkoi itkeä. Klincsokin emäntä huudahti ihastuneena:
— Herra Jumala, miten koreasti osaakin veisata!
Tämä huudahdus antoi kanttorille uutta intoa ja entistä kimakammin,
hartaammin ja tunteellisemmin hän vainajan puolesta hyvästeli nimiltään
kaikkia sukulaisia ja tuttavia järjestään. Ainoakaan silmä ei liene
enää kuivaksi jäänyt.
Tuskin oli Gongolyn emäntä multiin saatu ja päästy hautajaisten
komeudesta puhumasta, niin kylän eukot jo alkoivat, — Herra heidän
jaarituksensa anteeksi antakoon, — kertoa, miten leski oli jo
haudalla heittänyt helliä silmäniskuja Tyurek Annan puoleen, minkä
johdosta sokeakin voi ennustaa etteivät emäntä-vainaan juhlatamineet
kauankaan saa naulassa riippua. Ja tuskin olivat vieraat selvinneet
hautajaiskestissä saamistaan viinoista, niin jo piti taas uusi
hauta kaivaa. Gongolyn emännän perään meni näet pian Sranko János,
joka nuorempana oli ahkerasti kosiskellut emäntävainaata, vielä sen
jälkeenkin kun tämä jo oli miehelässä. Nyt menivät peräkanaa aivankuin
yhdestä tuumasta. Mutta eipä voinut muuta odottaakaan. Joskus ennenkin
kerrottiin emännän vainiolla kadonneen ruispeltoon, ja hetkisen
perästä oli paikalle ilmestynyt Srankokin ja samoin hänkin hävinnyt
ruispeltoon. Sitä jumalatonta ruista! Kasvaa vielä niin pitkäksi, että
kykenee peittämään mitä hullutuksia tahansa.
Toinen toisensa perään he nyt siis iankaikkisuuteenkin siirtyivät...
Hautajaisten jälkeisenä päivänä tavattiin Sranko aamulla kuolleena
vuoteessaan; häneen oli luultavasti iskenyt tuonen "ukonvaaja", halvaus.
Srankokin oli varakas mies, kylän pomoja; hänellä oli kolmisensataa
lammasta ja laajat pellot. Hänenkin piti saada komeat hautajaiset. Eikä
leski kitsastellutkaan. Itse hän kävi sekä lukkarissa että pappilassa
järjestämässä kaikki ihan samaan tapaan kuin Gongolyn emännän
hautajaisissa. Maksoi mitä maksoi, mutta Srankon perhe ei ole halvempi
kuin Gongolynkaan.
Kaksi pappia pitää olla saattamassa sekä neljä kuoripoikaa mustissa
kauhtanoissa, ja kellojen soittoa kaiken aikaa. Ja niin edespäin ja
niin edespäin.
Pastori nyökäytteli tyytyväisenä päätään.
— Tehdään niin, tehdään niin.
Pastori laski, kynä kädessä, mitä se kaikki tulisi maksamaan.
— Niin, — puhui Srankon emäntä, mutta ottakaa laskuun, herra pastori,
myöskin se _punainen_, paljoako kalliimmaksi tulisi sen kanssa.
— Mikä punainen?
— Se, jota piditte päänne kohdalla Gongolyn emäntävainaan haudalla.
Sehän oli niin kaunis.
Pastori ei voinut olla nauramatta.
— Sehän on mahdotonta! Oh hoh!
Srankon emäntä kivahti suuttuneena seisoalleen, pää ylpeästi kenossa.
— Minkätähden mahdotonta? Eikö minun rahani ole yhtä hyvää kuin
Gongolyn? Vai kuinka?
— Mutta, hyvä emäntä, silloinhan satoi, vaan huomenna on kaikesta
päättäin kaunis ilma.
Srankon emäntä ei kumminkaan niin vähällä perään antanut, osasipa
väitellä viisaammin kuin itse pastori.
— Jottako silloin satoi? Nythän voitte siis, rakas, kulta herra
pastori, sitä mieluummin ottaa mukaanne sen, niin ei ainakaan kastu
kallis kapine. Ja kyllä miesvainaani on sen ansainnut. Kyllä hän oli
yhtä arvoisa henkilö kuin Gongolyn emäntäkin. Onhan mieheni ollut
lautakunnassakin, onpa kirkollekin tehnyt lahjoituksen, hän kun näet
viisi vuotta sitten hankki alttarille nuo koreat kynttilät, ja hänen
sisarensa on virkannut sen suuren valkoisen alttariliinan. Se punainen
pitää myös olla.
— Mutta minähän joutuisin naurunalaiseksi, jos käyttäisin haudalla
sateenvarjoa kirkkaassa päivänpaisteessa. Heittäkää, hyvä emäntä, pois
mielestänne nuo hullutukset.
Mutta nyt pillahti emäntä itkemään. Millä tavoin oli hän ansainnut
sen häpeän, että Herran palvelija kieltäytyy tekemästä vainajalle
kuuluvaa palvelusta, joka olisi jälkeenjääneillekin lohdutukseksi.
Mitä ihmiset sanoisivatkaan? Sen sanoisivat että Srankon leski ei
antanut miehellensä edes kunniallista hautausta, vaan antoi työntää
hänet kuoppaan kuin minkäkin kerjäläisen. — Tehkää nyt niin hyvin,
herra pastori, — hän rukoeli, ja pyyhkiessään nenäliinallansa kosteita
silmiänsä hypisteli hän sen nurkkaa niin kauan, että siitä solmu aukeni
ja sisästä putosi kymmenen florinin seteli.
Emäntä nosti sen lattialta ja asetti kainostellen pastorin pöydälle.
— Lisään vielä tämän, jotta vain tulisi täydet menot, pyydän
nöyrimmästi.
Tällä hetkellä pujahti kyökistä sisään Adameczin leskikin kauha kädessä
emäntää avustamaan.
— Niin, niin, herra pastori, Sranko oli jumalinen mies. Ne juorut,
jotka hänestä ovat liikkeellä, eivät ole totta. Ja jos niissä perää
olisikin, kohtaisi tuomio yhtä hyvin Gongolyn emäntääkin, — jolle
Jumala rauhan suokoon! Kun kerran sateenvarjo oli toisen haudalla,
saattaa sitä käyttää toisenkin haudalla. Taikka jos Jumala vielä on
vihainen, on yhdentekevä, vaikka hän olisi sitä vähä enemmänkin, mutta
jos hän on leppynyt, ei ole hän tästäkään pahastuva.
— Vai niin, ettekö häpeä puhua moisia tyhmyyksiä. Älkää kiusatko minua
moisella taikauskolla! Teidän pyyntönne on suoraan sanoen naurettava.
Mutta eukot eivät vieläkään perään antaneet. "Kyllä meillä on omat
tietomme, ei herra pastori pääse meitä pettämään!" — ja niinkauan
he pyytelivät ja uikuttivat, kunnes lopulta päätettiin että Sranko
Jánoskin siunataan sateenvarjon alla. Pastori sentään tähän lisäsi:
— Jos ei sen omistaja ennen tule sitä noutamaan. Sillä senhän on joku
varmaan tänne jättänyt, ja jos sitä tullaan hakemaan, on minun se
annettava.
Adameczin leski loi emäntään merkitsevän katseen:
— No, sen puolesta saamme rauhassa olla, sillä sen tuoja käy vain
kerran tuhannessa vuodessa täällä maan päällä.
Ei tosiaankaan tullut kukaan sateenvarjoa noutamaan. Vaikka seuraavana
päivänä oli mitä kaunein ilma, taivaalla ei pilven hattaraakaan,
aukaisi nuori pastori lähtiessään astumaan arkun perässä sateenvarjon
ja päätti siunata ruumiin sen alla seisoen.
Paaria, joilla ruumisarkku lepäsi, oli kantamassa neljä vankkaa miestä:
Szlavik, Lajko ja rotevat Magatin veljekset. Mutta kaiketi Jumalan
sallimasta toinen Magatin veljeksistä kompastui kylän pajan kohdalla
kiveen ja kaatui. Siitä taas pelästyi perässä astuva Lajko, menetti
malttinsa, horjahti, paaret kallistuivat pahasti ja arkku lensi
kivikkoon.
Kuului kova rusahdus, arkku särkyi, kansi aukeni, liikahtipa virkattu
kasvojenpeitekin, ja nyt tuli näkyviin kuollut, joka ankaran sysäyksen
johdosta heräsi valekuolleista, liikahti syvään hengittäen ja huudahti:
— Herra Jumala, missä minä olen?
Kovasti siinä hämmästyttiin, ihan ihmeissään olivat ihmiset. Sepästä
saatiin sentään patjoja ja päänalusia, pihasta saatiin raudoitettavana
olevat työrattaat, joihin tehtiin sija kuolleelle, jonka Jumala
erityisen ihmeen kautta oli henkiin herättänyt. Ja nyt muuttui äskeinen
surusaatto Jumalaa ylistäväksi juhlakulkueeksi; virsiä veisaten
saatettiin kotiinsa kunnon Sranko János, joka matkalla toipui siihen
määrin, että kotona jo kohta pyysi ruokaa.
Hänelle tuotiin maitoa. Hän puisti vain päätään. Lajko ojensi hänelle
viinahaarikan, joka oli täytetty hautajaisia varten. Jo mies hymyili.
Satu sateenvarjosta sai oikeastaan tästä merkkitapauksesta alkunsa, ja
nyt se levisi kauas salojen taakse yli pilviin kohoavien vuortenkin,
yhä loitommaksi, kasvaen, nuortuen, yhä uusilla yksityisseikoilla
kullattuna.
Kun kallioissa tavattiin joku omituinen syvennys, oli se varmaan pyhän
Pietarin jalan jälki, ja kun jossain nähtiin oudonvärinen kukka, oli
pyhän Pietarin sauva siihen koskettanut. Kaikesta, niin kaikesta
päättäen oli pyhä Pietari vastikään käynyt Glogovassa. Ja sehän on,
hyvät ihmiset, tärkeä tapaus.
Salaperäisyyden ihmeloiste valaisi siis tätä sateenvarjoa. Se juuri
siinä oli hämärää, miten se oli joutunut pikku Veronkan korin päälle.
Muuta ei tarvittukaan. Taikausko etsii hämäryyttä, hämäryys taas
vetää taikauskoa puoleensa. Näiden kahden saalisna oli tuo nukkavieru
sateenvarjo.
Kauas levisi sen maine. Pitkin Bjela-Vodan varsia slovakit siitä
kertoivat paimennuotioittensa ääressä tai kehruutalkoissa asioita,
jotka vaikuttivat heidän mielikuvitukseensa ja kohottivat heidän
innostustaan, mitä kummallisimpia ja omituisimpia seikkoja. Oli
muka nähty tuo tuttu pyhä Pietari, taivaan portin vartija tuomassa
sateenvarjoa, ettei papin pikku sisko kastuisi. Mitenkähän vanhus
laskeutui taivaasta maan päälle? Istui varmaankin jonkun pilven
longalle, ja se laski hänet koreasti alas vuorenkukkulalle.
Vielä kerrottiin myöskin sateenvarjon ihmeellistä vaikutuksista, miten
muuan kuollutkin oli sen nähtyään herännyt henkiin, ja näin levisi
kertomus yhä laajemmalle, temmaten mukaansa myöskin Glogovan papin
ja tämän pikkusisaren nimet. Kukapa miekkonen senkin neitosen kerran
puolisokseen saapi! — Kun joku varakkaampi mies kuolee kymmenennessäkin
kylässä, noudetaan sinne János pastori virkapuvussaan ynnä pyhä
sateenvarjo, josta on tullut oikea pyhäinjäännös. Mutta häntä ei viedä
ainoastaan hautajaisiin, vaan myöskin sairaita ripittämään kahdenkin
päivän matkoille, sillä välipuheella että hän levittä sateenvarjon
sairaan ylitse tätä ripittäessään. Aivan varmasti se auttaa; sairas
joko paranee, taikka jos ei paranekaan, tulee ainakin autuaaksi.
Parikunnatkaan, jotka tahtovat parempia vihkiäisiä, — ja sitähän ne
aina tahtovat, — eivät tyydy siihen, että heidän oma pappinsa heidät
vihkii, vaan tekevät lisäksi pyhiinvaellusretken Glogovan kirkkoon,
antaakseen siellä vielä sen sateenvarjon alla toisilleen kättä. Silloin
se vasta tepsii. Kellonsoittaja Kvapka pitää tuota kangassientä
heidän päänsä päällä, ja aina siitäkin heruu pientä hopearahaa hänen
taskuunsa. Mitä taasen tulee Glogovan pastoriin, valuu hänelle rahaa ja
lahjoja aivankuin säkin suusta kaataen.
Ensimmältä hän kyllä esteli, mutta vähitellen hän alkoi itsekin uskoa
että tuo sateenvarjo, joka kävi päivä päivältä yhä enemmän kuluneeksi
ja nukkavieruksi, todellakin oli Jumalan lähettämä. Eiköhän se vain
tullutkin suorana vastauksena hänen rukoukseensa pikku tytön suojaksi.
Siitähän johtuu koko hänen hyvinvointinsa ja varallisuutensa, kuten hän
oli rukoillutkin.
"Herra Jeesus" — niin oli hän sanonut tuona surullisena aamuna — "tee
minulle ihme, jotta voisin kasvattaa lapsukaisen."
Ja kas, ihme on tapahtunut. Rahaa, hyvinvointia, rikkautta vuotaa
vanhasta paikatusta sateenvarjosta, aivankuin olisi se sadun
ihmekaritsa, joka itseänsä ravistellessaan sirotteli kultia
villastansa. Sateenvarjon maine saapui korkeampiinkin piireihin. Hänen
ylhäisyytensä Beszterczen piispakin kävi uteliaaksi ja kutsutti eteensä
papin sateenvarjoineen. Tutkittuaan sitä ja kuultuaan kertomuksen sen
ilmestymisestä hän virkkoi, hartaasti silmiänsä ristien:
— Deus est omnipotens, Jumala on kaikkivaltias.
Tämä tiesi sitä, että hänkin uskoi sateenvarjoon.
Muutaman viikon kuluttua piispa toimi asiassa muutakin. Antoi János
pastorille määräyksen että hän ei tästäpuolen saa säilyttää tätä
pyhäinjäännöstä luonaan, vaan kirkossa muiden pyhien esineiden kanssa.
Tähän János pastori kuitenkin oitis vastasi että puheena oleva
sateenvarjo oikeastaan kuului hänen alaikäiselle sisarelleen Bélyi
Veronkalle ja ettei hänellä ollut oikeutta sitä myydä eikä kirkolle
luovuttaa. Mutta kun tyttönen tulee täysivaltaiseksi, on hän varmaankin
lahjoittava sen kirkolle.
Joka tapauksessa tuotti sateenvarjo suurta hyötyä pastorille, joka
ennen pitkää hankki itselleen karjaa ja vetojuhtia sekä rupesi
harjoittamaan laajaa maanviljelystä, rakensipa itselleen muutaman
vuoden kuluttua sievän kivitalonkin, sekä käytti vaunuja ja
kaksivaljakkoa matkoillaan. Glogovan kuntakin sen kautta kohosi.
Kesäisin saapui sinne suurissa parvissa vallasnaisia läheisistä
kylpylaitoksista, kreivittäriäkin — useimmiten sentään vanhoja
kreivittäriä — lukeakseen edes yhden rukouksen sateenvarjon alla.
Näitä varten rakennettiin erityinen vieraskoti vastapäätä pappilaa,
nimeltä "Ihmeitätekevä sateenvarjo". Lyhyesti sanoen Glogova alkoi
silminnähtävästi kohota; kuntalaiset alkoivat monien matkustavaisten
tähden hävetä vanhaa kellotapuliansakin ja rakensivat kirkkoonsa
uhkean peltikattoisen tornin, hankkien siihen kaksi uutta kelloa
Beszterczestä. Tuonelasta palaamisensa muistoksi Srankó János antoi
leikata puusta ihmeen kauniin pyhän Kolminaisuuden patsaan kirkon
ovipieleen. Kotiopettajatar — János pastori oli näet sittemmin
ottanut Veronkaa varten oikean hattupäisen opettajattaren — istutti
pappilan pihan täyteen georgiineja ja fuksioita, jommoisia kukkia
glogovalaiset eivät koskaan ennen olleet nähneet. Kaikki muuttui
siellä somemmaksi ja siistimmäksi, lukuunottamatta Adameczin leskeä,
joka oli käynyt yhä vain rumemmaksi. Olivatpa glogovalaiset tulleet
niinkin ylpeiksi, että he pyhäiltoina, kun oli joutilasta aikaa
kaikenmoisia rupatella, alkoivat puhua siitäkin, että pitäisi Glogovaan
rakentaa kalvaaria, pyhiinvaelluspaikka, jommoinen oli Selmeczissäkin,
jotta toivioretkeläiset tänne tullessaan toisivat heille rahaa ja
synnyttäisivät vilkkaampaa liikettä.
TOINEN OSA.
GREGORICSIT.
TAHDITON GREGORICS.
Useita vuosia ennen kertomuksemme alkua asui kuninkaallisessa
vapaakaupungissa Beszterczebányassa muuan Gregorics Pál niminen
mies, jota yleensä sanottiin tahdittomaksi, vaikka hänen elämänsä
pääharrastuksena oli elää kaikille mieliksi. Gregorics Pál kosiskeli
kansansuosiota, joka on kaunis, keikaileva neitonen, mutta tapasi aina
kritiikin, joka taasen on vanha vihainen, kierosilmäinen noita.
Gregorics Pál oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, täsmälleen
yhdeksän kuukautta hautajaisista lukien, menetellen siis jo silloin
tahdittomasti äitiänsä kohtaan, joka muuten oli sangen kunniallinen
nainen. Jos hän olisi syntynyt edes muutamia viikkoja aikaisemmin,
olisi hän ituunsa tukahuttanut monet ikävät juorut. Mutta eihän
Gregorics Pál sille mitään voinut, ja toiset elossa olevat Gregoricsit
päivittelivät sitä, että hän ollenkaan oli syntynyt, kun näet täten oli
tullut yksi perillinen lisää.