PYHÄN PIETARIN SATEENVARJO
Kertomus Ylä-Unkarista
Kirj.
KÁLMÁN MIKSZÁTH
Unkarinkielestä suomentanut
N.E.W. [Niilo E. Wainio)
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1912.
SISÄLLYS
Mikszáth Kálmán
I OSA: LEGENDA
Pikku Veronka.
Entinen Glogova.
Glogovan uusi pastori.
Pyhä Pietari ja hänen sateenvarjonsa.
II OSA: GREGORICSIT.
Tahditon Gregorics.
Huonoja enteitä.
Gregorics Pálin kuolema.
Ahneet Gregoricsit.
III OSA: JÄLJET
Sateenvarjo pujahtaa esiin
Meidän Rosalia
Jäljet vievät Glogovaan
Korvarenkaat
IV OSA: BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.
Pormestarin illalliset
Yö tuo hyviä neuvoja
V OSA: KOLMAS PAHOLAINEN.
Czobor Marian ruusupensas j.n.e.
Kolme kekälettä
Pikku Veronka.
MIKSZÁTH KÁLMÁN
Mikszáth Kálmán (lue Miksaat Kaalmaan, ensin suku-, sitte ristimänäni,
kuten unkarilaisilla aina on tapana, ja sanakorko aina ensitavulla) on
suomalaiselle yleisölle vielä jokseenkin tuntematon kirjailija. Hänen
kansalaisensa unkarilaiset asettavat hänet kuitenkin etevimpiensä
Petőfin ja Jókain rinnalle, jopa suorastaan viimemainitun seuraajaksi.
Onpa hän eräässä suhteessa kansansa kirjailijoista etevinkin, hän
on näet heidän suurin humoristinsa. Suorasukaisen, joskin vilkkaan
unkarilaisen leikillisyys aivan tuoreena ja luonnonomaisena pulppuaa
Mikszáthin kertomuksista ja varsinkin kansanelämän kuvauksista, luoden
näihin eloisuutta ja pirteyttä. — Esitän tässä lyhyin piirtein hänen
elämäntarinansa ja kirjallisen tuotantonsa.
Mikszáth K. syntyi tammikuun 16:na 1847 Kürtabonyin kylässä — joka
kuuluisan kirjailijan muistoksi on vastikään ottanut nimekseen
Mikszathjalya (M:in kylä) — Nogradin komitaatissa eli piirikunnassa
Pohjois-Unkarissa, Budapestista miltei suoraan pohjoista kohti.
Hänen isänsä oli aitounkarilaista maalaisaatelia, samoin kuin
äitikin, maanviljelijä sanotussa kylässä, missä hän sai lapsena
jotakuinkin vapaasti leikkiä ja juoksennella kylän maalaisten kanssa.
Ollen tunnustukseltaan luterilaisia panivat vanhemmat poikasen
protestanttiseen kimnaasiin, mistä hän 1866 tuli ylioppilaaksi.
Koulussa hän ei suinkaan ollut etevä eikä ahkera. Kotikylän muistot,
lapsenhoitajan tarinat ja kummitusjutut — kotitalo kun vielä sijaitsi
vastapäätä hautuumaata — sensijaan hänen päässään pyörivät samoin kuin
kansan sadut ja kaskutkin. Matematiikka ja saksankieli varsinkin olivat
vaikeita oppiaineita. Myöhemmin hän usein kertoi leikillään ettei hän
matematiikan opetuksesta mitään muuta enää muistanut, kuin mitä hänen
opettajansa tätä ainettaan ylistellessään oli tuontuostakin lausunut:
"Mitä kieltä tulevassa elämässä puhutaan, emme tiedä, mutta kaksi
kertaa kaksi on sielläkin neljä ja tulee niin olemaan ijankaikkisesta
ijankaikkiseen." — Pojan saadessa huonoja arvosanoja saksankielessä
isäukko kerran hänelle virkkoi: "Jos saat ajetuksi maasta kaikki
saksalaiset tiehensä, saat olla lukematta heidän kieltään, mutta muuten
saat keppiä." Koulussa Kálmán sensijaan jo esiintyi runoilijana, saaden
sekä tovereiltaan että opettajiltaankin osakseen paljon tunnustusta,
jopa pieniä palkintojakin. Ylioppilaaksi tultuaan hän luki lakitiedettä
Budapestin yliopistossa, aina lomassa myöskin runoillen. Näitä hänen
kynänsä tuotteita ilmestyi useita eräässä _Igazmondó_ (Totuuden ystävä)
nimisessä kansanlehdessä v:na 1869—72. Tutkinnot suoritettuaan hän
pääsi "ylimääräiseksi" piirinsä lääninhallitukseen Balassa-Gyarmathiin.
Siinä toimessa hän ei kuitenkaan oikein menestynyt, hänen
esimiehensä kun väittivät ettei hänellä ole "stiiliä", lahjaa oikein
sommitella juristikielellä asiakirjoja. Sensijaan hän oli hauska
seuramies, tervetullut kaikkiin piireihin leikinlaskunsa ja henkevän
tarinoimiskykynsä vuoksi. Kun hän huomasi, ettei hänellä ollut
kuivalla virkauralla menestystä, rupesi hän ennen pitkää vapaaksi
asianajajaksi, joutuen silloin perunkirjoitus-, ulosotto- y.m. toimissa
paljon tekemisiin yleisön kanssa. Tähän aikaan ilmestyi painosta hänen
ensimäinen novellinsa runoilemisen oli hän nyt ainiaaksi heittänyt
— _"Sielun myrkyttäjä"_ äskenmainitussa lehdessä. Pian väsyi hän
asianajotoimeenkin; mieli paloi sinne, missä hän sitte parhaan
menestyksensä oli saavuttava. Tukku käsikirjoituksia laukussaan hän
lähti pääkaupunkiin saadakseen siellä jotain kirjallista tointa Täällä
hän pääsikin _"Unkarin kansanlehden"_ päätoimittajaksi, missä toimessa
hän oli parisen vuotta. Nyt hän v. 1874 julkaisi painosta ensimäisen
teoksensa "_Kertoelmia_", jotka eivät kuitenkaan vielä erikoista
huomiota herättäneet, samalla kirjoitellen milloin mitäkin myös muihin
pääkaupungin lehtiin. Mutta palkkiot olivat pienet ja toimeentulo
niukka, jonka tähden M. otti (1878) mielihyvällä vastaan ehdotuksen
lähteä Szegeiin sikäläisen _Szegedi Napló_ (Sz:n Päivälehti) nimisen
sanomalehden toimittajaksi. Täälläkin hänelle pian avautuivat kaupungin
paraimmat seurapiirit. Täällä ilmestyi myöskin hänen sitte niin suurta
suosiota saavuttanut novellikokoelmansa "_Slovakkikansalalset_" (1881).
Saatuaan sen korehtuurin luetuksi hän meni Mehadiaan kylpemään, missä
ei kahteen kuukauteen ottanut sanomalehteä käsiinsä. Tultuaan sieltä
takaisin hän ihmeekseen huomasi, että arvostelu oli tuon kirjan
johdosta tehnyt hänestä yhtäkkiä kuuluisan miehen.
Pääkaupunki alkoi nyt vetää häntä entistä enemmän puoleensa. V.
1881 hän tuli siellä etevän valtiollisen lehden "Pesti hírlapin"
(Pestin sanomat) toimitukseen Jókain rinnalle ja sitte tämän jälkeen
sen kuuluisimmaksi kynämieheksi. Salanimellä Scarron hän kirjoitti
siihen useita vuosia pirteitä "lehterikirjeitä" eduskunnasta, joita
yleisön suuresti suosimia kirjoitelmia sitte v. 1892 ilmestyi
painosta paksu nide. Silloinen pääministeri, kreivi Tisza, joka
oli Miksáthiin suuresti ihastunut, kysäsi tavattuaan hänet eräänä
päivänä parlamenttitalon — eli kuten unkarilaiset sanovat: maatalon —
eteisessä, mikä olisi hänen hartain toivomuksensa. "Naula takilleni
tässä talossa", kuului leikillinen vastaus. Kreivi ymmärsi oitis
Mikszáthin haluavan edustajapaikkaa ja nyt hänet asetettiin erääseen
piiriin ehdokkaaksi ja hänestä tuli kun tulikin edusmies v. 1887,
mikä luottamustoimi hänellä oli sitte jatkuvasti, uudistuneiden
vaalien johdosta kuolemaansa asti. V. 1886 hän luopui "Pesti hírlapin"
toimituksesta, ruveten nyt yksinomaan kirjailijaksi. Politiikka
häntä ensimältä suuresti viehätti, mutta myöhemmin hän joskus
toivoi, ettei olisi tullut tuota noitaa ja sen keittiötä milloinkaan
tuntemaan. Kumminkin hän sen ohessa arveli eduskuntatalon hyvin
kelpaavan unkarilaisen kirjailijan kolmanneksitoista opistoksi, siellä
kun tulee tuntemaan koko maan tarpeet, pyyteet ja intohimotkin.
Tämä aika oli hänen henkisesti hedelmällisimpänsä. Romaani ja
novellikokoelma toisensa perästä ilmestyi painosta hänen kansansa
suureksi ihastukseksi. Elämänsä loppuvuosina oli hän vielä Unkarin
etevimmän kuvallisen viikkolehden _Vasárnapi Ujságin_ (Sunnuntailehti)
kirjallisena toimittajana, edusmiehen Hojtsy Pálin ollessa, kuten
vielä nytkin, vastaavana. Moni Mikszáthin kertoelma onkin ensin tässä
lehdessä ilmestynyt.
Unkarin kansa toivoi tästä lempikirjailijastaan vielä paljon, kun sen
yllätti keväällä 1910 sanoma hänen verrattain äkillisestä kuolemastaan
— keuhkotulehdukseen. Hänen aikaisemmin lausumansa toivomus saada
pysyä valjaissa, kirjallisessa työssä viime hetkeen asti, oli
kuitenkin toteutunut. Häntä jäi kaipaamaan hänen perheensä — ja koko
Unkarin kansa. Eräs hänen elämäkertansa kirjoittaja on lausunut että
miten kirjallinen maku ja sen suunnat muuttunevatkin, tietää Mikszáthin
runous ikuista kevättä, jonka hedelmät eivät menetä viehätystään
ainakaan niinkauan, kuin yksikin unkarinkieltä osaava lukija maailmassa
löytyy.
Mikszáthin kirjallisesta tuotannosta on ensiksikin huomattava
hänen edellämainitut ensimäiset novellikokoelmansa v:lta 1881
"_Slovakkikansalaiset_" ja "_Kunnon palatsit_", lyhyitä pirteitä
kuvauksia Pohjois-Unkarin kansanelämästä, jotka hänen maineensa
perustivat ja joista on tullut hänen maamiestensä lempinovelleja.
Näitä seurasi "_Pikk-aatelia ja kansaa_", kolmisenkymmentä kuvausta
sikäläisistä kotoisista oloista (1884). Hänen ensimäinen romaaninsa
"_Hyvin arvoisaa herrasväkeä_", koomillinen kuvaus talonpoikaistuneesta
maalaisaatelista, ilmestyi samana vuonna. Sitä seurasi neljä novellia
nimellä "_Kunnioitettava komitaatti_" (1885), mutta seuraava vuosi oli
sentään runsassatoisin: neljä nidosta perätysten. Näistä on pitempi
novelli "_Lohinan ruoho_" hänen paraimpiansa, sitä seurasi kokoelma
"_Herroja ja talonpoikia_", "_Kaksi kerjäläisylioppilasta_", kertomus
nuorisolle Rákóczin ajoilta, sekä lahterikuvauksia "_Eduskunnasta_".
Muutamia vuosia levähdettyään Mikszáth taas julkaisi (1889)
historiallisen kertomuksen "_Puhuva puku_" turkkilaisvalloituksen
ajoilta, kuvauksia nuorisosta nimellä "_Kevätsilmukoita_", "_Vainuja
vehnässä_", "_Kyyhkynen häkissä_" (1893), "_Höytyä_" (1893), "_Myytävä
maatila_" (1894), "_Pyhän Pietarin sateenvarjo_" (1895), "_Beszterczen
piiritys_" (1895), "_Lublon aave_" (1896), "_Kavaljeereja_" (1897),
Mm satiirisin kuvaus eräänlaisista herrasmiehistä, laaja romaani
"_Uusi Zrinyias_" (1898) sekä seuraavat novellikokoelmat: "_Szelistyen
rouvat_" (1901), "_Musta kukko_" (1901), "_Vanhat rattaat, huonot
valjaat_" (1901). Syvällisempi, melkein alakuloinen, vaikka samalla
entisen veitikkamainen tunnelma vallitsee hänen kahdessa seuraavassa
kertomuskokoelmassaan, kuten näiden nimetkin osoittavat: "_Yölampun
sammuessa_" ja "_Illalla kiiltomatokin kiiltää_", kumpikin v:lta 1906.
Kypsyneenä humoristina hän v. 1903 kirjoitti romaaninsa "_Akii-Miklós,
keis.-kun. hovinarri_", Kuvaus Itävallan keisarin Frans I:en ajalta,
sekä laajahkon novellin "_Vanha konna_" (1906), missä hän nähtävästi
säälien kuvaa Unkarin vanhan aateliston aineellista rappeutumista.
Mikszáthin viimeiset teokset — niin mielellään kun hän muuten novellin
alalla liikkuikin — olivat laajahkoja romaaneja: "_Nuoren Nosztyn
suhde Tóth Mariaan_" (1908) ja "_Omituinen naimakauppa_" (1909). Kun
tähän vielä lisäämme hänen mainion elämäkerrallisen teoksensa "_Mauri
Jókain elämä, ja aikakausi_" (1907), olemme hänen parhaimmat luomansa
luetelleet.
Suomenkieleen ei näistä ole ennemmin käännetty muita kuin
novellikokoelma "_Kunnon palatseja_" (nimellä "_Kunnon kansalaisia_",
Porissa 1888, eikä liene enää sekään kirjakaupoissa saatavana), sekä
slovakkikertomukset, nimellä "_Tarinoita_" (Porvoossa Werner Söderström
1891). — Se kertomus, "_Pyhän Pietarin sateenvarjo_", joka nyt tässä
suomalaiselle yleisölle tarjotaan, on Mikszáthin onnistuneimpia, sangen
suosittu Unkarissa, jopa ulkomaillakin. Sitä nimenomaan suositteli
suomennettavaksi tunnettu Suomi-ystävä prof. Julius Zolnai viime kesänä
täällä käydessään. Tämän suomentaja silloin rohkeni hänelle huomauttaa
että useilla kirjan henkilöillä ja paikoilla on slovakinkieliset
nimet, joita meikäläinen yleisö helposti luulee unkarinkielisiksi,
kuten Glogova, Klincsok, Mra vuscán j.n.e. — yleensä kaikki kahdella
konsonantilla alkavat nimet, jommoisia unkarinkielessä ei ole koskaan
— ja senvuoksi jonkunverran lukijaa eksyttävät. Tähän hän selitykseksi
vastasi, etteivät he siellä ole tulleet tuota seikkaa ajatelleeksikaan,
syystä, että olot Pohjois-Unkarissa ovat ihan sellaiset jommoisiksi
Mikszáth niitä tässä kirjassaan kuvailee, siellä kun varsinkin
Karpaattien vuoristossa asuu ammoisista ajoista myös slaavilaista
kansanainesta, n.s. slovakkeja. Mutta — hän lisäsi — kaikki kirjan
henkilöt ovat hyviä unkarilaisia, he ajattelevat, tuntevat ja toimivat
kuten unkarilaiset konsaan. Aito unkarilaista on Mikszáthin runous
yleensäkin, ja eritoten on sitä "Pyhän Pietarin sateenvarjo".
Suomentaja.
ENSI OSA.
LEGENDA.
PIKKU VERONKA.
Halápin kylässä oli opettajan leski kuollut. Opettajankin hautajaisissa
saattajat saivat istua kuivin suin. Mitenkäs sitte muuten lesken kohta
perään mennessä? Eihän tältä jäänyt maailmaan muuta kuin yksi vuohi,
lihotettava hanhi ja kaksivuotias tyttölapsi. Hanhea olisi pitänyt
lihottaa vielä ainakin viikon päivät, mutta nähtävästi ei opettajan
rouvaparka jaksanut niin kauan odottaa. Hanheen nähden hän kuoli liian
aikaseen, lapseen nähden liian myöhään, sen ei näet olisi pitänyt
syntyäkään, — kunpa olisi Jumala ottanut luokseen vaimon samalla kertaa
kuin miehenkin. Lapsukainen syntyi isän kuoltua, ei sentään liian
myöhään, jo kuukauden, parin perästä. Saatte leikata kielen suustani,
jos menen jotain pahaa puhumaan. En puhu, enkä ajattelekaan.
Rouva oli kunnon ihminen — mutta miksi hänelle vielä tuo kuopus?
Helpompi olisi hänen ollut mennä toiseen maailmaan, jos olisi voinut
viedä kuormansa mukanaan, kuin nyt jättämällä hänet tänne. Mutta
syntihän olisi ollut sellaista ajatellakin...
Ja herranen aika, olihan opettaja-vainaalla jo papiksi lukenut aikuinen
poikakin. Kelpo mies, vahinko vain ettei ollut vielä kyennyt äitiänsä
auttamaan, itsekin kun tähän asti oli ollut erään kovin köyhän papin
apulaisena jossain kaukana slovakkien maassa. Vasta nyt huhuttiin hänen
parisen viikkoa sitten päässeen vakinaiseksi kirkkoherraksi erääseen
Glogova-nimiseen pitäjäpahaseen jossain Selmeczbányan ja Beszterczein
vuorten vaiheilla. Asuupa täällä meidän kylässä mieskin, Kapiczány
János, joka on kerran karjapoikana siellä käynyt; hänen mielestään se
on ihan kelvoton maailman kolkka.
Juuri nyt kun pappi olisi kyennyt vähäsen auttamaan äitiänsä, piti
opettajanrouvan kuolla.
Mutta emmehän me saa häntä enää henkiin heräämään, vaikka miten
päivittelisimme, jonkatähden tahdonkin vain Halápin kylän kunniaksi
mainita että rouva-vainaja saatettiin hautaan kaikella kunnialla.
Hautauskustannuksiin ei tosin kertynyt tarpeeksi varoja, pitipä niiden
täytteeksi vielä myydä vuohikin, mutta hanhi toki jäi. Vaan kun ei
sille jäänyt maissia ruuaksi, laihtui se jälleen; äskeisen raskaan
läähätyksen sijaan palasi säännöllinen hengitys, suuri maha katosi ja
hidas käynti vaihtui entiseen ketteryyteen, sanalla sanoen hän pelastui
varmasta kuolemasta suorastaan toisen olennon kuoleman kautta. Jumalan
viisaasta kaitselmuksesta näet elämä sekä sammuu että säilyy. Uskokaa
pois, kun sanon että taivaallisiin kirkonkirjoihin ovat merkityt
järjettömät eläimet yhtä hyvin kuin järjellisetkin ja että edellisistä
ehkä pidetään yhtä hyvää huolta kuin kuninkaista ja ruhtinaistakin.
Joka tapauksessa hyvä Jumala on viisas ja voimallinen — mutta eipä
kunnanesimieskään eli kylätuomari ole mikään pieni herra. Kohta
hautajaisten jälkeen hän määräsi että tyttölapsi — ristinimeltään
Veronka — saa kulkea yö ja talo; kymmenniekka vieköön hänet joka aamu
paikasta toiseen ja katsokoon että lapsi saa tarpeellista hoitoa.
— Ja kuinka kauan tätä tulee kestämään, herra tuomari? — kyselivät
lautakunnan jäsenet huolestuneina.
— Kunnes katson sopivaksi toisin määrätä, — vastasi Nagy Mihály lyhyeen.
Tällä kannalla olivatkin asiat kymmenisen päivää, kun levisi tieto että
Billegi Máthé ja Koczka Ferencz lähtevät Beszterczrbányaan myymään
vehnäänsä, siellä päin kun näet eivät juutalaiset vielä kuulu olevan
niin ovelia kuin täällä.
Nagy Mihály käytti tilaisuutta hyväkseen.
— Kun kerran vievät sinne viljaansa, ottakoot mukaan tuon lapsenkin
veljensä luo Glogovan pappilaan. Jossain sielläpäinhän se Glogova
lienee.
— Ei suinkaan, ei se sielläpäin — inttivät miehet.
— Siellä pitää olla, ja siihen piste, — päätti kunnanesimies asian.
Isännät kyllä estelivät ja päivittelivät, miten suuren mutkan tekee
se matka heille ja miten se käy heille vaikeaksi, mutta mikään ei
auttanut. Käsky kuin käsky. Muuanna keskiviikkopäivänä nostettiin
Billegin rattaille vehnäsäkkien päälle kori, jossa istua kyykötti
Veronka ja hänen ainoa perintönsä hanhi hänen rinnallaan. Kylän
hameväki oli paistanut piirakoita ja pannukaakkuja eväiksi orvolle
lapsiparalle tämän lähtiessä suureen avaraan maailmaan, panivatpa
mukaan kontin täyden kuivatulta päärynöitä ja luumuja, ja raskaan
kuorman lähtiessä liikkeelle itkivätkin vielä pienokaista, joka ei
tiennyt minne hänet viedään ja minkätähden, katselihan vain naurussa
suin, miten hevoset läksivät liikkeelle, mutta hän itse ei liikkunut
paikaltaan säkkien selästä koristaan; talot, puutarhat ja puut vain
lähemmäksi tulivat.
ENTINEN GLOGOVA.
Glogovassa ei vain Kapiczany ollut käynyt; näiden rivien kirjoittajakin
siellä kerran käväsi. Karu, autio seutu, alastomien vuorten rotkossa
kyyhöttää ahtaassa laaksossa kyläpahanen.
Näille seuduille ei ollut silloin lähimaillekaan edes kelvollista
maantietä, saati rautatietä. Vasta viime vuosina kuuluu olevan
saatu jonkilainen höyryveturin tapainen kulkemaan Beszterczen ja
Selmeczbányan väliä, mutta sekään ei kulje Glogovan kautta. Kuluu
varmaan vielä viisisataa vuotta, ennenkuin Glogova pääsee sivistyneiden
seutujen tasolle.
Maaperä on kovaa ja laihansitkeää savikkoa. Sanotaan sen taipuvan
kasvattamaan vain eräitä harvoja kasvia, kuten kauraa ja potaattia.
Muuta se muka ei lupaa antaa, — ja näitäkin pitää sen povesta saada
esiin viekottelemalla, jopa puoliväkisin.
Semmoinen maa ei ole mikään emo, vaan äitipuoli. Sen povi on täynnä
mukulakiviä ja ilkeitä halkeamia; sitä on visusti ojitettava, ja
sittenkin pientareet ovat täynnä saviheinää kuten valkoiset hapset
äitivanhan niskassa.
Lieneekö tämä maa jo liian vanha? Eihän sen pitäisi olla vanhempi
täällä kuin muuallakaan. On vain nopeammin vanhettunut. Tuo viljava
alamaa on kasvattanut vuosituhansia vain heinää ja ruohoa, mutta täällä
on kasvanut suuren suuria tammia ja pyökkiä. Eipä kummaa, jos onkin
ennemmin väsähtänyt.
Köyhyys, jopa kurjuuskin täällä vallitsee, mutta kumminkin on siellä
samalla jotain viehättävää, jopa runollista. Nuo mahtavat vuoret
katsellessaan alas laaksoon kaunistavat kylän rumia hökkeliä. Eipä
sopisi turmellakaan noita komeita kallioita millään uudenaikaisilla
huvilinnoilla; näiden tornit vain olisivat omiansa näköaloja
häiritsemään.
Ilma on täynnä katajan ja seljakukkien tuoksua. Muitapa kukkia
ei täällä olekaan. Korkeintaan kasvaa joku malva siellä täällä
pienissä puutarhantapaisissa, joko valkeine tai punaisine kukkineen.
Avojalkaiset, liinatukkaiset slovakkitytöt niitä siellä kastelevat.
Olen vieläkin näkevinäni edessäni tuon pienen slovakkikylän semmoisena
kuin se oli vuonna 1873, jolloin siellä käväsin. Silmissäni ovat sen
pienet talot, puutarhat, joihin oli kylvetty lusernia ja maissia,
keskellä muutama luumupuu, oksat pönkitettyinä. Hedelmäpuut näet
sentään siellä parastansa koettavat, aivan kuin olisivat tehneet
yhteisen päätöksen koettaa elättää näitä köyhiä slovakkeja.
Minun siellä käydessäni oli silloinen pappi vastikään kuollut.
Tuomarin kanssa olin siellä toimittamassa perunkirjoitusta. Eipä ollut
meillä siellä suurtakaan tehtävää; ei ollut jäänyt muita peruja kuin
joitakuita kuluneita huonekaluja ja huonoja virkapukuja.
Kyläläiset tuntuivat kaipailevan vanhaa pappiansa.
— Hän oli hyvä mies, sanelivat, mutta ei osannut hoitaa talouttaan.
Niin — ja, eipä hänellä ollut juuri mitään hoidettavaakaan.
— Miks'ette palkkaa paremmin pappianne? — nuhteli esimieheni.
Kysymykseen vastasi muuan roteva, rokonarpinen slovakki, korskasti
suolivyötänsä kohennellen:
— Pappi ei ole meidän palvelijamme, vaan Jumalan. Palkatkoon itsekukin
renkinsä.
Perukirjoituksen pidettyä pistäysimme sillä aikaa, kun hevoset
valjastettiin, katsomassa koulua, — tuomari näet esiintyi mielellään
kansanvalistuksen ystävänä.
Koulutalo oli matala ja ränstynyt, katto tietenkin päreistä, — vain
Jumala oli saanut paunukaton Glogovassa. Mutta yksinkertainen oli
hänenkin huoneensa, tornia siinä ei ollut, vain matala kellotapuli
edustalla.
Opettaja oli pihalla vastassamme. Hänen nimensä oli Majzik György,
jos oikein muistan. Kookas, vanttera mies, parhaassa iässään, viisaan
näkönen, puheessaan suora ja avomielinen. Herätti meissä hetikohta
myötätuntoisuutta.
Hän vei meidät oitis lasten luo; tytöt istuivat vasemmalla, pojat
oikealla puolen salia, kaikki siistiksi kammattuina. Astuessamme sisään
he nousivat kaikki suurella touhulla seisomaan ja huusivat laulavin
äänin:
— "Vitajtye panyi!" (Olkaa tervetulleet, herrat).
Tuomari teki muutamia kysymyksiä noille siisteille pulleaposkisille
lapsille, jotka suurilla ruskeilla silmillään meitä kovasti
kummastellen katsella töllistelivät. Jokaisella oli todellakin ruskeat
silmät. Kysymykset eivät tietenkään olleet vaikeita: montako on
Jumalaa, mikä on tämän valtakunnan nimi ja muita samanlaisia, — ja
kuitenkin näkyivät ne tuottavan lapsille jonkun verran päänvaivaa.
Esimieheni ei ollut mikään ankara herra; ystävällisesti taputtaen
opettajaa olkapäähän hän virkkoi:
— Olen sangen tyytyväinen.
Opettaja kumarsi ja läksi avopäin seuraamaan meitä pihalle.
— Sieviä lapsia — virkkoi tuomari hyvillä mielin vielä pihalla, — mutta
mistä se johtuu, domine fráter, että ne kaikki ovat niin yhdenmuotoisia?
Glogovan koulumestari joutui ensin hieman hämilleen, mutta pian levisi
vilpitön hilpeyden ilme hänen punakoille kasvoilleen.
— Se johtuu siitä, kunnioitettava herra, että koko Glogovan miesväki
on kaiket kesät poissa kotoaan, peltotöissä Alamaalla, ja minä olen
siiloin täällä ypöyksin aina syksyyn saakka. (Miehen huulille ilmestyi
veitikkamainen hymy.) — Ymmärrättekö?
— Montako vuotta olette täällä ollut? — kysäsi tuomari vilkkaasti.
— Neljätoista vuotta, pyydän nöyrimmästi. Kysymyksestänne huomaan että
olette asian ymmärtänyt.
Tämä lyhyt keskustelu on Glogovasta jäänyt mieleeni nykyhetkeen asti.
Rattaisiin noustuammekin vielä sitä muistelimme ja sille nauroimme.
Kotona tuomari esitti kauan aikaa seuroissa sitä mainiona kaskuna,
ikäänkuin hyvänäkin jälkiruokana päivällispöydässä.
Parisen viikkoa tämän jälkeen levisi tieto että glogovalaiset olivat
saaneet muutaman nuoren apulaisen papikseen. Erään Bélyi János nimisen.
Tuomari, muistan sen aivan hyvin, silloin huomautti:
— Nyt ei siellä koulumestari ainakaan ole yksin kesäisin kotona.
GLOGOVAN UUSI PASTORI
Uusi "kunnianarvoisa" oli tulossa. Yksillä kuluneilla rattailla
glogovalaiset noutivat pappinsa. Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi
pitkäsarvista lehmää. Matkalla noutaja, suntio Szlávik Peter niitä
lypsikin, tarjoten uudelle pastorille maitoa.
— Erinomaista maitoa — hän virkkoi, varsinkin tuon toisen
Bimbó-nimisen. Maan mainiota, ihan jumalten malvaasiaa. — Vähän
oli uudella papilla kapineita, maalaamaton puulaatikko, käärö
vuodevaatteita ja parisen keppiä ynnä piipunvartta rihmalla yhteen
sidottuina. Siinä kaikki.
Naapurikylissä ihmiset matkalla härnäilivät glogovalaisia:
— Ettekö voineet hankkia parempaa valjakkoa pappianne noutamaan?
Oli miten oli, glogovalaiset olivat tuosta nyreissään ja koettivat
lykätä syyn uuden papin niskoille.
— No, no! Kyllä tämä kelpaa. Nämät vähät kapistukset olisi
sonnimullikkakin jaksanut vetää.
Jos pastori Bélyi János ei tuonut mukanaan paljon omaisuutta Glogovaan,
eipä siellä perilläkään ollut muuta kuin tyhjä, rappeutunut pappila.
Edellisen papin sukulaiset olivat vieneet mukanansa kaikki; vain yhden
koiran olivat jättäneet, kirkkoherravainajan lempikoiran, joka tosin
kokoon ja karvaan katsoen oli aivan tavallinen piski, mutta onnettoman
luontonsa tähden oli alkanut saada erikoisesti vihatun maineen kansan
keskuudessa, sillä kun oli tapa herkuttelemishaluansa tyydyttääkseen
käydä kylässä talo talolta, hiiviskellen ihmisten keittiöihin, aivan
samoin kuin oli hänen isäntävainajallaankin ollut tapana kutsuttaa
itsensä vuoron perään taloihin päivällisille, jolloin hän aina otti
koiransakin mukaan.
Koira, nimeltä Vistula, (olipa ollut turha vaiva mennä hakemaan sille
joen nimeä niin kaukaa, kun Bjela-Vodan joki juoksee ihan seudun
kautta), alkoi surukseen huomata että he papin kanssa kahden olivat
enemmän olleet arvossa pidetyt, — vaikka hänen koiranfilosofiansa
ennen oli hänelle osoittanut että kunnianarvoisa herra syö häneltä
kaikki ruuat. Niin kyllä, mutta häntä sitä kuitenkin kunnioitettiin!
Nyt ajetaan jo Vistula ulos kyökeistä, ennenkuin on ehtinyt mitään
aikaansaamaan, onpa hänelle joskus annettu keppiäkin.
Lyhyesti sanoen, hän oli hyvin huonossa kunnossa ja laiha silloin, kun
uusi pappi saapui ja suntio tälle näytteli uutta kotia, tyhjiä seiniä,
rikkaruohoja kasvavaa puutarhaa, tyhjää tallia ja lättiä.
Nuori pappi hymähti.
— Ja nämäkö kaikki kuuluvat minulle?
— Kaikki, kaikki, mitä täällä näette. — Tämä koirakin — virkkoi Szlávik
Péter hieman leikillisesti:
— Mikä koira se on?
— Sehän on kirkkoherra-vainajan peruja. Olisimme jo tappaneetkin tuon
kelvottoman nartun, mutta kukaan ei ole tohtinut sitä tehdä; sanovat
pelkäävänsä että vanha pappi sen näkee taivaasta käsin ja tulee vielä
kummittelemaan.
Koira silmäili lempeästi, alakuloisesti, melkein rukoilevin katsein
uutta pappia. Ehkäpä papinkauhtana hänet saattoi jälleen sellaiseen
mielentilaan.
— Minä pidän sen — virkkoi nuori pastori, kumartuen silittämään koiran
laihaa selkää. — Saanhan edes jonkun elävän olennon asuntooni.
— Hyväpä niinkin, — vastasi suntio leikkiä laskien. Maalaisten mielestä
on näet erinomaisen hauskaa saada härnäillä pappiansa. — Jostain päästä
sitä alottaa täytyy. Olisihan voinut hankkia ensin vartioitavan ja
sitte vasta vartijan. Mutta hyvä on näinkin, herra pastori.
Pappi hymähti. Hän hymyili niin miellyttävästi kuin neitonen. Itsekin
hän älysi ettei vanhalla Vistulalla tule olemaan täällä laajaa
toiminta-alaa, vaan tulee hän olemaan koirayhdyskunnassa aivan
yksikseeneläjänä.
Sillävälin kertyi pihaan yhä enemmän kansaa. Vaimot pysyttelivät
loitolla siunaillen: Herra Jumala, niin nuori ja jo pappi. Miehet
sensijaan astuivat luo, tarjoten kättä.
— Terve tultua! Kyllä täällä elää kelpaa.
Muuan vanha eukko huudahti:
— Saatte olla täällä kuolemaanne asti!
Toinen iällisemmistä emännistä virkkoi:
— Kaunis mies. Tottapa on äitikin ollut kunnon ihminen!
Sanalla sanoen, uusi pastori miellytti kaikkia.
Lempeästi ja sävyisästi hän keskusteli siinä vanhempien miesten kanssa,
sanoi sitten olevansa väsynyt ja menevänsä opettajan luo; hän näet
aikoi asua siellä, kunnes saisi pappilan edes vähänkään kuntoon ja
kunnes palkkatuloja kertyisi.
Opettajan luo seurasivat häntä vain johtomiehet tekemään selkoa pitäjän
asioista, Szlávik Péter, Glogovan pohatta Gongoly Mihály, sekä mylläri
Klincsok György.
Näiltä hän siellä lähemmin tiedusteli virallisesti asioita, merkiten
niitä muistikirjaansa, päästäkseen edes vähäsen oloihin perehtymään.
— Montako henkeä on pitäjässä?
— Eipä paljoakaan viidestäsadasta puutu.
— Entä mitä nämät maksavat papilleen palkkaa?
— Kunnon miehet luettelivat totisina, paljoko kertyy pääsiäisrahoja,
halkoja, viljaa ja "zlevkaa". [Zlevkaksi siellä päin sanotaan viiniä,
jota viinitarhain omistajat antavat papilleen ja josta yhteiseen
astiaan kaadettuna syntyy hyvin kummallinen juoma.]
Nuori pappi kävi yhä alakuloisemmaksi...
— Kyllä se on vähän — hän virkkoi allapäin.
— Entä paljoko on sivutuloja?
— Niitä sitte on paljo, — vastasi kaikkitietävä Klincsok, —
hautaamisista, mikä taas riippuu haudattavasta; vihkimismaksu on
parikunnan mukaan, silloinhan miehet aina ovat anteliaita, ja
kastetodistuksesta tulee kokonainen floriini... Sehän on jotain, se.
— Ja montako paria vihitään vuosittain?
— Hjaa, se riippuu potaattisadosta. Paljo potaattia, paljo häitä.
Vuodentulo sen määrää. Sattuu niitä ainakin neljä, viisi.
— Vai ei useampia. — Entä montako kuolemantapausta?
— Hjaa, se taas riippuu potaattisadon laadusta. Jos potaatit tulevat
huonoja ja pahenevat, on kuolleita enemmän, mutta potaattien ollessa
hyviä on kuolevaisuus vähänen. Silloin ei kukaan ole niin hullu, että
kuolisi. Aina kuitenkin joku jää vuosittain puun alle metsään, sattuupa
joskus sekin onnettomuus, että rattaat kaatuvat maantien ojaan ja
tappavat ihmisen. Hyvinä vuosina kohoaa kuolemantapausten luku aina
kahdeksaan asti.
— Mutta eihän pappi niistä kaikista tule saamaan! — huomautti Glogovan
pohatta, rehevästi suorien pitkää niskatukkaansa.
— Miten niin?— kysäsi pastori kummastellen.
— Eiväthän kaikki asukkaat koskaan joudu omaan hautuumaahan. Talvisin
vievät niitä sudetkin, eivätkä ne suinkaan käy siitä pappilassa
ilmoittamassa.
— Toiset taasen heittävät lusikkansa vieraissa maissa, — lisäsi
Klincsok; — vain joku kirjalappu niistä sitte saapuu kunnanesimiehelle.
— Ettepä minulle niinkään hyviä toiveita anna. Entä pappilan maat?
Paljokoon virkatalolla maata?
Jo nyt tahtoivat puhua kaikki kolme yhtä haavaa. Klincsok työnti
suntion pois tieltään ja astui itse ihan Herran palvelijan eteen.
— Maatako? Että paljoko maata? Niin paljo, kuin vain haluatte. Vaikkapa
sata auranalaa... — Mitä; sata auranalaa! Sanokaa viisisataa — huudahti
Klincsok innoissaan. Emme papiltamme maata kiellä!
Pastorin kasvoilla alkoi näkyä ilon ilmettä. Mutta ilkeä suntio ei
jaksanut sitä kauankaan nähdä.
— Asian laita on nähkääs niin, että Glogovan maat ovat vielä nytkin
jakamattomat. Laillista maakirjaa ei ole. On tosin ollut jonkinlainen
selitys maista, mutta vuonna 1823 paloi kunnan arkku ja siinä kaikki
kirjat. Kullakin on siis niin paljon maata, kuin hän jaksaa viljellä,
ja kyntelee sitä, kunnes se laihtuu ja ojat menevät umpeen, ja etsii
sitte itselleen taas uutta kyntömaata. Puolet maista ovat aina ilman
omistajaa, tietenkin huonompi puoli, jota ei kannata viljellä.
— Ymmärrän, — huoahti pappi — virkatalon pellot ovat sillä toisella
puolella.
Heikot olivat siis tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin hän vähitellen
rauhoittui. Kun näet huolet alkoivat painaa mieltä, huuhteli hän niitä
pois rukouksella. Rukous oli hänen perintöomaisuuttaan ikuisesti
kasvavine peltoineen; joka hetki saattoi niistä niittää tarpeensa:
kärsivällisyyttä, toivoa, lohdutusta, tyytyväisyyttä. Vähitellen hän
ryhtyi panemaan myöskin kuntoon asuntoansa voidakseen vihdoinkin
elää isäntänä talossaan. Vain apulaispappi tietää, mitä tämä
merkitsee. Kaikeksi onneksi keksi hän naapurikylästä muutaman entisen
koulutoverinsa. Tämä nimeltään Urszinyi Tamás oli kookas, roteva mies,
suorasukainen, mutta hyväsydäminen. Hän auttoi pappia antamalla hänelle
pienen lainan.
— Glogova on koiranpesä, — virkkoi Urszinyi. — Mutta minkäs sille voi?
Eihän tässä joka mies piispaksi pääse. Laiha lauma, laiha paimen.
Mutta koettaa pitää. Daniel oli jalopeurain luolassa vielä huonommassa
paikassa. Eivätkä nämät ole muuta kuin jääräpässejä.
— Ja vielä villattomia, — lisäsi pappi naurahtaen.
— On niissä villojakin, mutta niiden varalle sinulla vain ei ole saksia.
Muutamassa päivässä hän hankki lainaamillaan rahoilla joitakuita
huonekaluja ja eräänä kauniina syksyisenä päivänä hän vihdoinkin pääsi
muuttamaan omaan pappilaansa. Erinomaisen suloiselta tuntui, kun sai
kävellä omassa kodissaan ja järjestellä sitä mielensä mukaan, ja
makoiselta maistui uni omassa vuoteessa, — patjoilla, joihin äiti oli
hankkinut höyhenet. Pitkän aikaa hän näitä asioita ajatteli, ja maata
mennessään hän luki kattoparrut, jottei unohtaisi mitä unta oli yöllä
näkevä.
Eikä hän sitä unohtanutkaan, sillä hän näki erittäin kauniin unen.
Hän oli ajamassa synnyinkylänsä niityillä takaa perhosia, etsimässä
linnunpesiä ja myyrän koloja yhdessä iloisten tyttö- ja poikatoveriensa
kanssa, joutuipa jo riitaankin Szabó Palin kanssa, olipa antamaisillaan
Palille selkäänkin, jo oli keppi kädessä koholla, kun joku yhtäkkiä
ulkoa koputti ikkunaan.
Pappi heräsi äimistyneenä, koettaen karkoittaa suloista unta
silmistään. Oli jo kirkas aamu, päivä paistoi huoneeseen.
— Kuka siellä? — hän huudahti.
— Avaahan ovi, Jankó!
Jankó! Kuka häntä täällä Jankóksi sinuttelee, ja unkariksi? Olisikohan
joku niistä tovereista, joista hän vastikään unissaan erosi?
Nopeasti hän hyppäsi ulos vuoteestansa ja juoksi ikkunaan.
— Kuka siellä ulkona? Kuka puhutteli?
— Minä vain olen, Billeghi Máté sieltä kotipuolesta. Tulehan ulos
János, tuota, tekisitte hyvin ja tulisitte vähän ulos, herra pastori;
minulla olisi vähän tuomisia.
Kiireesti sieppasi pappi vaatteet yllensä. Sydän alkoi kiivaasti
sykkiä. Ehkä se jo osasi huonoja uutisia aavistaa. Hän aukaisi
ulko-oven ja astui rappusille.
— Tässä olen, hyvä Billeghi. Mitä teillä on tuomisia?
Billeghi ei kuitenkaan seisonut enää siinä, vaan loitompana tiellä,
viljakuormansa vieressä irrottamassa koria, missä pikku Veronka ja
hanhi olivat. Hevoset olivat väsyneet, päät painuksissa. Toinen
niistä olisi mielellään laskeutunut maata ja sitä jo yrittikin, mutta
vetotanko esti. Koettaessaan painautua toiselle kylelleen se tunsi
valjashihnojen painuvan nahkaansa, eikä hevosen kunnia salli mukavuutta
etsiä niinkauan kuin valjaat ovat selässä. Oudosti ovat silloin asiat,
kun valjaissa oleva hevonen makaamaan laskeutuu. Niin kehittynyt on
hevosella velvollisuudentunto.
Billeghi sattui kääntymään ja huomasi nyt papin seisovan rappusilla.
— Ka, Jankó! Kas, kuinka olet kasvanut! Sinustapa on tullut solakka
mies. Kyllä äitisi ihmettelisi, jos eläisi. Lempo vieköön tämän köyden,
sain siihen liian lujan solmun.
Pappi astui muutaman askeleen rattaita kohden, missä isäntä Billeghi
yhä puuhaili saadakseen koria kuormasta irti. Sanat "jos äitisi eläisi"
tuntuivat hänestä kuin kiven isku vasten otsaa; päätä alkoi huimata,
jalat horjua.
— Mitä puhuitte äidistäni? — sopersi hän kalpeana. — Onko äitini
kuollut?
— Jo laski raukka lusikan kädestään. Mutta tässä, — ottaen taskustaan
puuvartisen linkkuveitsen hän alkoi sahata poikki köyttä, — on pikku
sisaresi, vaan Herra armahtakoon, minullahan on oikea kananpää, en
jaksa edes muistaa että puhuttelen pappia... toin tänne kunnianarvoisan
pastorin pikku siskon. Mihin saan hänet viedä?
Näin sanoen nosti hän kuormalta korin, missä lapsi nukkui sikeästi
ja rauhallisesti, hanhi vieressään. Hanhi näytti vartioivan tyttöä
kuten hyväkin lapsenpiika, karkoittaen alituisilla päänliikkeillä pois
kärpäset, jotka olivat halukkaita asettumaan lapsen huulille, aivankuin
hunajaa niistä imeäkseen.
Syksyisen päivän kalpea rusko punasi korin ja siinä nukkuvan lapsen.
Kysyvästi loi isäntä Máthé vaaleansiniset silmänsä pappiin, odottaen
että tämä jotakin vastaisi.
— Kuollutko? — hän vihdoin kysäsi. — Sehän on mahdotonta. Minulla ei
ole siitä ollut aavistustakaan.
Sitten tarttui hän otsaansa ja huudahti katkerasti:
— Eikä kukaan minulle siitä ilmottanut, ei kukaan. En tietänyt tulla
hautajaisiinkaan!
— Enpä ollut siellä minäkään, — vastasi isäntä. — Tämä oli kenties
lausuttu lohdutuksen tapaiseksi; sitte lisäsi hän kuitenkin
hyväntahtoisesti: Jumala hänet korjasi luokseen, nouti istuimensa
eteen. Eipä jätä tänne meistä ketään. Hyi noita ilkeitä sammakoita;
astuin taas yhden päälle.
Pappilan ruohoisella, vesiheinää ja hullunruohoa kasvavalla pihalla
näet sammakot iloisesti hyppelivät suutaan maiskutellen, tultuaan esiin
kirkon kosteasta kivijalasta tänne päivää paistattamaan.
— Mihin vien lapsen? — toisti Billeghi kysymyksensä, mutta kun ei
saanut vastausta, laski hän korin varovasti rappusille.
Pappi oli aivan masentunut; hän seisoi siinä tunteetonna, raskaasti
hengittäen ja maahan tuijottaen. Hänestä tuntui, kuin olisi maa
taloineen, sälöaitoineen, Billeghineen ja korineen päivineen pyörinyt,
mutta hän itse seisonut paikallaan, kykenemättä mihinkään liikkumaan.
Tuolla loitompana suhisivat metsän hongat, aivankuin olisi jotain
ihmeellistä, sydämeen käypää kuiskutusta äidin puhetta sieltä kuulunut.
Vavisten hän sitä kuunteli, koettaen tarkata noita ääniä, mutta juuri
kun hän oli niistä jotain eroittavinaan ja käsittävinään, hämmensi ne
aina jokin erikoinen humaus. Vaan hiljaa, hiljaa! Taas kuului äidin
ääni metsästä. Jankó, hoida lasta Jankó!
János-pastorin kuunnellessa näitä toisen maailman ääniä kyllästyi
Billeghi-isäntä tuohon äänettömyyteen; — olisi joutanut edes suuren
kiitoksen antaa, jos ei muuta. — Kun kerran niin on, niin on, — hän
murisi äkäisenä, piiskaa viuhauttaen. — Hyvästi, herra pastori! Hei,
hevoset!
Pappi en virkkanut vieläkään mitään, ei edes huomannut mitä ympärillään
tapahtui; hevoset olivat jo lähteneet liikkeelle astumaan mäkeä
ylöspäin, rinnalla isäntä Billeghi, itsekseen suuttuneena mutisten,
miten tavallista on tässä maailmassa ettei kananpoika riikinkukoksi
päästyään enää entisiään muista. Päästyänsä mäen päälle hän vilkasi
vielä kerran taakseen ja huomatessaan entisen opettajan pojan yhä vielä
seisovan siellä liikkumatonna hän huusi ikäänkäin rauhoittaaksensa
mieltään velvollisuutensa täyttämällä:
— Toin teille, mitä oli tuotavaa! — Tämä huuto herätti pastorin
jälleen tuntoihinsa; häntä puistatti. Hänen sielunsa palasi äskeiseltä
surulliselta retkeilyltään. Se oli käynyt kaukana äitiä etsimässä. Ensi
töikseen hän riensi äitinsä luo, hänen kanssaan hän vietti nyt vielä
kerran sekä sen ajan, jonka hän oli elänyt hänen kanssaan, että myöskin
mielikuvituksessaan sen, jonka hän oli viettänyt kaukana poissa hänen
luotaan. Hän oli olevinaan äitinsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan,
rukoillen, ja mitä äiti silloin ajatteli, mitä hänellä oli sanomista,
hänen viimeiset huokauksensa olivat nousseet ilmaan, joka antoi ne
tuulen tuotavaksi, ja tuuli taasen ne metsästä huhuili: hoida lasta
Jankó!
Eipä tarvinnut pojan olla kotona saadakseen tietää kuolevan äitinsä
viimeisen tahdon ja toivomuksen. Ei tarvinnut sitä panna paperille eikä
toimittaa menemään sähkölankaa myöten, sen tekivät toiset, suuremmat
voimat.
Vaistomaisesti tuli János ensin ajatelleeksi että oli juostava
Billeghin perään, pyydettävä häntä pysähtymään ja kertomaan kaikki mitä
mies tiesi hänen äidistään, miten tämä oli elänyt nämät kaksi vuotta,
miten oli kuollut, miten haudattu, kaikki, kaikki. Mutta Halápin mies
oli jo ehtinyt kauas, ja nyt vasta kiintyi hänen katseensa koriin.
Siinä siis nukkui hänen pikku siskonsa. Nuori pappi ei ollut häntä
vielä koskaan nähnyt. Viimeisen kerran kävi hän kotonansa isänsä
hautajaisissa, eikä pikku Veronkaa vielä silloin ollut, vain äitinsä
kirjeistä hän sai sittemmin tietää hänen syntymänsä, ja nämät kirjeet
olivat kovin häveliäät ja harvasanaiset.
János astui nyt korin luo, katsellen lapsen pyöreitä, kauniita kasvoja.
Onpa äitinsä näköinen, hän ajatteli, ja hänen siinä katsellessaan ja
lasta tarkatessaan, alkoivat nuo kasvot hänen kyyneltyneissä silmissään
muuttua ja kasvaa, kunnes yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä pienintä
piirrettä myöten äidin kasvot. Herra Jumala, mikä ihme tämä, mikä
lumous! Sitä kesti vain puolisen minuttia. Sitte oli taas lapsonen
hänen edessään. Kunpa avaisi silmänsä. Siitäpä János olisi ihastunut,
mutta lapsi ei niitä avannut; pitkät ripset seisoivat suorina kuin
mustat silkkiripsut.
Ja häntä minun pitää nyt ruveta kasvattamaan? — mietti János, ja hänen
sydämensä aivan heltyi. — Sen teenkin. Mutta millä? Millä varoilla?
Eihän ole syötävää itsellänikään. Mitä tehdä?
Kuten ennenkin mielen apeaksi painuessa ja käydessä alakuloiseksi
muisti hän nytkin rukouksen. Niinpä hän siis lähti kirkkoon
rukoilemaan. Herranhuoneen ovi sattui olemaan avoinna; parisen eukkoa
oli siellä sisällä siistimässä.
János pastori ei astunut alttarin eteen, siellä kun eukot paraikaa
hääräilivät, mutta aivan oven suussa oli seinällä vihkivesiastian
kohdalla puusta ja läkkipellistä tehty Jeesuksen kuva; sen eteen hän
polvistui.
PYHÄ PIETARI JA HÄNEN SATEENVARJONSA.
Niin, Jeesuksen eteen pappi polvistui. Hän kääntyi Jeesuksen puoleen
— herramme Jeesuksen puoleen. Minkä onnen onkaan ihmiskunnalle tuonut
tämä Jeesus, Jumala, joka oli ihminen. Jumalaa en pääse tuntemaan,
mutta Jeesuksen tunnen. Jeesus on minun tuttuni, hän on kaikkein tuttu.
Tiedän mitä hän on tehnyt, tiedän miten hän on ajatellut, tunnenpa
hänen muotonsakin. Mieltäni ei rauhoita se tieto, että hän on herrani,
vaan se että hän on tuttavani.
Parisentuhatta vuotta sitten eli maan päällä muuan tuttavani, mikä
ihmiskuntaa yhteenliittävä ajatus! Silloiset ihmiset ja heidän
jälkeläisensäkin ovat jo aikoja sitten tomuksi maatuneet, tomusta on
ruohoa kasvanut, ruohosta Herra ties mitä, mutta hän, minun tuttavani,
on aina elänyt ja tulee aina elämään.
Jos matkustan kauas vieraille maille, vierasten kansojen keskuuteen,
missä ihmiset ovat toisenlaiset, eläimet, jopa kasvitkin oudot,
taivas toisennäköinen, kaikki outoa, tulen ajatelleeksi yksinäisyyden
ja avuttomuuden tunteen painostamana, etten ole enää koko tässä
maailmassa, kunnes yhtäkkiä jonkun ihmisasutuksen laidassa silmiini
siintää risti ja siinä riippumassa haavoistaan verta vuotava
läkkipeltimies. Tämä on minun tuttuni.
Ah, hänkin täällä! Siis täälläkin hän! Enkä minä enää ole yksin enkä
avutonna. Minäkin silloin polvistun hänen eteensä ja kerron hänelle
aivan kuin tuo pappi, mikä mieltäni painaa. — Auta minua, Herra Jeesus
— tällaisia ajatuksia János pastori nyt hänelle esitti. — Äitini on
kuollut, pikku siskoni on tuotu tänne minun kasvatettavakseni. Olen
köyhä, kokematon, en tiedä miten on lapsia kasvatettava. Ohjaa, Jeesus,
ajatuksiani oikeaan! Ja vuodata pohjattomasta yltäkylläisyydestäsi
keinoja voidakseni häntä elättää ja hoitaa. Tee minulle ihme, Herra
Jeesus!
Läkkipellistä tehty jumalanpoika tuntui kuuntelevan hänen rukoustansa.
Varjot ja valojuovat, jotka ikkunoista ja seinistä häneen sattuivat
ja hänen kohdallaan väikkyivät, näyttivät hänen kasvojensa ilmeiltä.
Kesken tuskiensa tuntui hän hymyilevän:
— Hyvä on, hyvä on. Tiedän kaikki. Puutun asiaan.
Kauan pastori oli siinä rukoukseen vaipuneena, yhä uudestaan alottaen,
huomaamatta että sillä välin yht'äkkiä oli taivas käynyt pilveen ja
nuo mustat pilvet ennustivat myrskyn tuloa, kuten syksyisin usein
tapahtuu sellaisella, miltei luonnottoman lämpimällä ilmalla, mikä
näinä päivinä oli vallinnut. Hänen astuessaan ulos kirkosta valuikin jo
vettä virtanaan. Vuorilta kylän takaa vesi koskena kohisi puroissa, ja
eläimet ammuten laukkasivat pitkin teitä. János joutui kauhun valtaan.
— Jätin lapsen sinne rappusille. Voi, nyt se meni!
Kuin mielipuoli juoksi hän pappilaa kohden, ja nyt vasta hän sai
kummastella sitä näkyä, joka hänen silmilleen avautui.
Siellä oli kori vielä paikallaan. Lapsi istui korissa, mutta hanhi
juoksenteli pihalla. Satoi rankasti edelleen, tuuli pieksi sadetta
rappusillekin, vesi silläkin kohdalla virtana juoksi, mutta lapsi oli
kuivana, terveenä, sillä korin päällä oli levällään suuri, haalistunut
punanen sateenvarjo; sen kankaassa oli jo paikka paikan päällä,
sisäpuolella tuskin voi enää eroittaa kapeata kukkaisreunustetta, joka
kiersi ympäri laidan entisten aikojen muodin mukaan.
Nuori pappi loi kiitollisen katseen taivaille ja nostaen lapsen korista
hän suuteli sitä hellästi, sekä vei sen ynnä sateenvarjon köyhään
asuntoonsa.
Nyt olivat lapsen silmät auki, ne olivat siniset ja katselivat
kummastellen pappia.
— Olipa onni, — äännähti pastori — kun lapsi ei kastunut, olisi voinut
vilustua ja saada kuolemantaudin, varsinkin kun minulla ei olisi ollut
antaa kuivia vaatteita ylleen.
Mutta mistä oli tuo sateenvarjo sinne tullut? Käsittämätön asia!
Glogovassa ei ollut kellään sateenvarjoa.
Naapuritaloissa miehet kaivelivat ojia pihamailleen johtaaksensa vettä
pois. Pappi tiedusteli heiltä kaikilta asian laitaa.
— Ettekö ole nähnyt kenenkään käyvän lapsen luona?
Lapsen he kyllä olivat nähneet, mutta heidän tietääkseen ei kukaan
ollut sen luona käynyt.
Adamecz Matyasin leski oli pellolta kotiin hame pään yllä paetessaan
nähnyt, että jotakin punaista pyöreää juuri silloin oli laskeutunut
alas taivaasta. Hän saisi muka paikalla muuttua kivipatsaaksi, jos hän
valehtelisi; itse Neitsyt Maaria oli laskenut alas tuon kapineen orvon
suojaksi.
Joutavia höpinöitä nuo Adameczin eukon puheet! Akka kallistelee hieman
liiaksi lasia, joten ei ole ihmekään, jos hän näkee liikoja. Mennä
kesänäkin oli Pietarin-Paavalin yönä taivas hänelle auennut, hän oli
kuullut enkelijoukkojen veisuuta ja nähnyt niiden kulkevan pitkässä
saattueessa Jumalan valtaistuimen ohi. Siellä oli saattoväen seassa
astunut hänen kolmanna kesänä kuollut tyttärenpoikansakin liinaisissa
roimahousuissaan ja yllään punanen liivi, jonka Adameczin eukko itse
oli aikoinaan neulonut, ja olipa hän nähnyt siellä joitakuita muitakin
viime vuosikymmenenä kuolleita glogovalaisia, astuvan taivaallisen
laulun tahdissa hitaasti ja juhlallisesti, ihan samoissa pukimissa,
joissa heidät oli haudattukin.
Kun sitte Pietarin-Paavalin päivän jälkeen tämä näky tuli tiedoksi,
oli sangen monella asiata pyhän lesken luo. Yhtämittaa kulki hänen
luonaan ihmisiä, joiden omaisia nukkui nurmen alla, kysymässä oliko hän
nähnyt heitä siellä taivaassa. Entä minun tyttöni? Entä isäni, entä
miesraukkani?
Häntä uskottiin nytkin, sillä olihan luonnollista että Adameczin
leskelle näytettiin taivaallisia asioita enemmän kuin muille vaimosta
syntyneille. Tapahtuipa kerran hänen herrassa nukkuneelle isälleenkin,
Flinta Andrásille, joka oli maan kuulu varas, todellinen ihme, kun näet
Glogovan hautuumaasta noin kahdeksan vuotta sitte leikattiin palanen
maantiehen ja aukaistiin hänen hautansa, jotta arkku voitaisiin siirtää
toiseen paikkaan, ja kun tällöin vanhusta katseltiin, huomattiin se
ihme, että parta oli haudassa kasvanut, vaikka viisi miestä tiesi
varmasti todistaa että karjapaimen Gundros Tamás oli vainajan parran
aivan puhtaaksi ajanut.
Että vanha Flinta nyt on taivaassa, se on yhtä selvä kuin se että kaksi
kertaa kaksi on neljä, ja kun hän, tuollainen kelvoton veitikka kerran
on siellä, saattaa hän kyllä joskus jättää oven raolleen laskeakseen
tyttärensä sisään tirkistämään...
Tosin kellonsoittaja Kvapka Pál väittää aivan toista. Hän sanoo että
kun hän rajuilman puhjetessa soitti kelloja pilviä karkottaakseen, ja
sattui vilkaisemaan taakseen, hän näki vanhan juutalaisen näköisen ukon
astua laahustavan pappilaa kohden ja että tämän kädessä oli tuo suuri
punanen kangaslautanen, jonka pastori sitte oli tavannut korin päällä.
Kvapka ei tietenkään sen enempää siihen huomiotansa kiinnittänyt,
unissaan kun vielä oli ja tuulikin pölyä lennätti hänen silmiinsä,
muistaahan vain asian himmeästi. Mutta minkä muistaa, sen hän tohtisi
vaikka valalla todeksi vannoa, — ja Kvapka on luotettava mies.
Tuon juutalaisen näköisen ukon olivat nähneet jotkut muutkin. Vanha
se oli, pitkä, valkoinen tukka, koukkuselkä, kädessä keppi, jonka
kahva oli solmussa kuin sian saparo. Pribilékin kaivolla oli tuuli
vienyt hatun hänen päästään ja silloin huomattiin ukon olevan aivan
paljaspäisen.