Aigeianmeri välkkyi huikaisevan sinisenä päivänpaisteessa. Kaukaa
siinsivät Hymettosvuoren pehmeät ääriviivat, ja vasemmalla kohosi
Salamiin lahdikas rannikko. Laiva halkaisi aaltoja levollisena
rahtuakaan piittaamatta kannelle kerääntyneestä kirjavasta
ihmisjoukosta. Lähestyttiin Pireusta. Matkustajien iloinen sorina oli
vaiennut. Ääneti, hiljaisina he seisoivat katselemiseen vaipuneina.
Erillään muista seisoi pieni ryhmä meille tuttuja henkilöitä. Siinä oli
kylmästi hymyilevä tohtori Nikoletopulos, siinä laiha punatukkainen
maisteri Ticklenius ja kirkassilmäinen Yrjö, joka nyt lähestyi
synnyinseutuaan -- Kreikkaa.
Yrjön äiti oli heti, saatuaan kuulla, että hänen kuolleena itketty
poikansa todella oli elossa, kirjoittanut kirjeen paronille liikuttavin
sanoin rukoillen ainokaistansa luokseen.
Ja paroni, ymmärtäen, että äidin ja lapsen välinen side on maallisista
siteistä pyhin, ei enää vastustanut.
Päätettiin, että Yrjön oli heti lähdettävä Kreikkaan yhdessä tohtori
Nikoletopuloksen ja Demetrioksen kanssa. Hänen oli määrä viipyä siellä
pari kolme vuotta. Ja jotta hänen lukunsa eivät keskeytyisi, lähti
maisteri Ticklenius mukaan hänen opettajanaan.
Kostein silmin katseli Yrjö eteensä avautuvaa rannikkoa. -- Siinä siis
oli hänen toinen isänmaansa, unelmien ja kauneuden satumaa, tarujen
kehto ja urhojen hauta.
Hän muisti hämärähetket maisterin pienessä tupakalle tulevassa
huoneessa, jolloin avojalkainen puutarhapoika silmät suurina kuunteli
ihmeellisiä taruja Herakles ja Theseus sankareista, Argonauttien
retkestä ja Troian sodasta.
Hän muisti vielä enemmän. Muisti salotorpan mäntymäellä, muisti
pirtin, jota vain päre valkea himmeästi valaisi. Hän näki taas torakat
lattialla, keisarinviheriän seinänraoissa, piimähaarikan pöydällä ja
lapsen kehdossa, jota hänen lakkaamatta täytyi liekuttaa. Hän kuuli
torpanemännän toraisan äänen ja lapsen tyytymättömän itkun.
Hän näki itsensä lempeän Matleena-äidin sylissä iloisena, hellittynä,
sitten arkana ja uhmailevana uuden kasvattiäidin kiusaamana. Monta
korvapuustia tämä oli orvolle sivaltanut, monet tukkapöllyt jauhanut.
-- -- --
Kuuluva niiskutus herätti Yrjön muistoista. Hän käännähti. Maisteri
pyyhki ahkerasti silmiään punaisella nenäliinallaan.
-- Kun minä ajattelen, Yrjö, puhui hän miltei nyyhkyttämällä, että me,
että minä, Amos Ticklenius, köyhän lukkarin poika, muutaman hetken
kuluttua -- kuluttua -- astun jalkani mainehikkaan Hellaan -- hm-hm
mainehi -- -- -- hm -- se on kerrassaan, kerrassaan kuin unta.
Ja maisteri peittäytyi punaiseen nenäliinaansa.
Maisteri-rukka! Yrjön mieleen muistui elävästi Tottisalmi, isoisä,
Beata, Ottilia-täti, Klaus. Kaukana oli nyt Tottisalmi, kaukana Suomi,
kaukana köyhyys ja orpous. Äiti kutsui, oma äiti.
Demetrios astui kannelle. Hän oli heti laivan saavuttua Kreikan
vesille vaihtanut eurooppalaisen pukunsa ja esiintyi albanialaisena
kiireestä kantapäähän. Ja komealta hän näyttikin. Päätä peitti korkea
punainen, sinitupsuinen lakki, hartioilla liehui takintapainen sininen
vaate, liivit kullalla kirjaillut, samettiset, paidanhihat leveät,
lumivalkoiset, vyöllä oli nahkainen vyö aseineen. Ja lisäksi vielä
lumivalkoinen, polviin asti ulottuva hame, niin runsaasti poimutettu,
että Yrjön mieleen ehdottomasti muistui Beatan tärkätty musliininen
sunnuntaihame. Housut olivat aivan lyhyet, sääriä peittivät punaiset,
sukkanauhoilla pauloitetut sukat, ja jaloissa oli punaiset kärkevät
kengät.
-- Kirie, Hellas, hän lausui osoittaen loistavin silmin rannikkoa.
Vanhan palikaarin sydän täyttyi riemusta, kun hän taas näki edessään
Hellaan komeat vuoret.
Tohtori Nikoletopulos viittasi pientä valkoista pilkkua kohti.
-- Akropolis, hän sanoi.
Yrjön sydän sykähti. Hän nipisti kättään. Eikö tämä kaikki ole unta?
Ei, tuolla seisoo maisteri juhlallisena, laihana, terävänenäisenä
aivan kuin Tottisalmessa, siinä on Demetrios, siinä Nikoletopulos. Ja
laiva kulkee jyskyttäen eteenpäin. Ylt'ympäri kohoaa korkeita vuoria,
kimaltelee ihmeellisen sininen meri.
-- Tuossa on Hymettos, ja tuossa on Pentelikon, josta Ateenan marmori
ikiajoista asti on tuotu. Nyt näkyy Ateena, tuo iso valkoinen rakennus
tuolla on kuninkaan linna. Korkea vuori sen takana on Lykabettos-vuori,
selittää tohtori Nikoletopulos.
Laiva kiertää Pireuksen niemekkeen, hiljentää vauhtiaan -- ollaan
satamassa.
Nopea vene kiidättää matkustajat maihin.
Tohtori Nikoletopulos ojentaa kätensä Yrjölle. -- Tervetuloa
synnyinmaahanne, Georgios.
Ja Demetrios lisää kreikankielellä:
-- Tervetuloa, herra, siihen maahan, jonka vapauden puolesta isänne
kaatui.
Mutta Yrjön takaa kuului kolea, juhlallinen ääni:
-- Paljasta pääsi, poika, sillä maa, jota poljet, on pyhä.
Se oli maisteri Ticklenius.
Eteenpäin kiitävät hevoset viinimaiden ja ikivanhojen oliivilehtojen
ohi. Äkkiä näkyy taas Akropolis, jonka kukkula on kätkenyt silmiltä.
-- Se on paljon pienempi kuin luulin, kuiskaa Yrjö maisterille.
Tämä nyökkää vastaukseksi. Hänkin oli kuvitellut Akropolista paljon
suuremmaksi. Ja muutoinkin. Onko tämä Ateena, hänen unelmiensa ja
toiveittensa kultakaupunki? Pettyneenä hän katselee ympärilleen, kun
he saapuvat kaupunkiin. Tasaiset uudenaikaiset kadut, mitättömät,
ikävät rakennukset. Ihmiset hyörivät, kauppaavat ja puuhaavat aivan
kuin muuallakin maailmassa. Ja sitten täytyi syödä ravintolassa pihviä
ja kalaa hännystakkisen edeskäyvän palvelemana aivan kuin missäkin
jokapäiväisyyden pesässä. Ja hän oli toivonut saavansa syödä viikunoita
ja vuohenjuustoa jossakin paimenmajassa.
-- Herra maisteri, sanoi Nikoletopulos veitikkamaisesti. Ottakaapa
näitä öljymarjoja, ja kas tässä on viiniä, vanhaa kreikkalaista kelpo
tavaraa, jota jo Themistokles joi.
Maisteri vilkastui.
-- Todellakin? Hän nielaisi suutaan vääntämättä karvaan viinin ja
äitelät öljymarjat.
-- Sillä aikaa kuin odotamme hevosia Kephisiasta, huvittaa teitä ehkä
lähteä Akropoliille, ehdotti tohtori. Ja sitten Kephisiaan, jossa äiti
maltittomasti odottaa poikaansa.
-- Emmekö voi heti lähteä Kephisiaan? kysyi Yrjö ujosti.
-- Aivan heti, nuori ystäväni, mutta laiva saapui niin paljon
tavallista aikaisemmin, etteivät hevoset vielä ole ennättäneet tänne.
He lähtivät siis astumaan pitkin pölyisiä katuja ja saapuivat,
jätettyään taakseen uuden Ateenan, likaisille, huonosti kivitetyille,
kapeille kaduille. Ja täällä heitä kohtasi vanha Ateena joka
askeleella, raunioina tosin, mutta yhä vielä ihanana. Maisteri oli
voittanut pettymyksensä. Hartaana hän vaelsi raunioiden keskellä,
tavaili kirjoituksia ja teki muistiinpanoja. Hänen suuret taskunsa
olivat pullollaan marmorisirpaleita, hän oli haltioissaan.
-- Jos tätä menoa kestää vielä kauan, olemme vasta huomenna kotona,
kuiskasi tohtori Nikoletopulos hymyillen Yrjölle.
-- Hei, maisteri, huusi Yrjö, tullaan toinen kerta sitten näitä
tutkimaan. Mennään nyt Linnavuorelle.
Maisteri totteli huokaisten. He poikkesivat vielä katselemaan
Theseuksen kaunista temppeliä, josta maisteri tiesi kertoa Yrjölle,
tohtorin kovasti haukotellessa, seuraavan tarinan:
"Kun kreikkalaiset Marathonin kentällä taistelivat persialaisia
vastaan, kohosi Theseus haudastaan ja taisteli niin sankarillisesti,
että kreikkalaiset voittivat. Osoittaakseen kiitollisuuttaan lähti
Kimon muutamien ateenalaisten seuraamana Skyrokseen, jonka kuningas
katalasti oli surmannut Theseuksen. Kauan hän etsi Theseuksen hautaa,
mutta viimein lensi mahtava kotka taivaasta ja alkoi valtavilla
kynsillään kaapia maata. Silloin löydettiin sankarin luut ja hänen
keihäänsä ja miekkansa. Kimon kuljetti kaikki Ateenaan, jossa ne
uudestaan haudattiin. Ja Theseuksen muistoksi rakennettiin komea
temppeli, Theseion, jossa tulevat sukupolvet palvelivat Theseusta
puolijumalana." Jyrkkää polkua pitkin jatkettiin matkaa, sivuutettiin
Areiopaginkalliot ja noustiin rapistuneita marmoriportaita Propylaiain
pylväskäytävään.
Ja viimein saavuttiin vuoren harjalle, jossa Parthenon kohosi ylevässä
ihanuudessaan, vielä hävitettynäkin uhmaten barbaarien tuhotöitä ja
ajan hammasta.
Hämmästyneinä jäävät Yrjö ja maisteri seisomaan. He eivät puhu, eivät
liikahda, katsovat vain. Katsovat ja ihailevat valtavia, kullanruskeita
pylväitä, siroja Feidiaan veistämiä koristuksia, koko rakennuksen jaloa
muotoa.
-- Tämä on itse kauneus, kuulee Yrjö opettajansa kuiskaavan. Vai oliko
se hän? Onko tuo mies, jonka kasvot säteilevät, jonka silmät loistavat
ja varsi suoristuu, todella maisteri Amos Ticklenius, kuiva, naurettava
koulumestari, kirjatoukka, jota Tottisalmen paroni armosta piti
luonaan, koska hän muuten olisi ehkä nähnyt nälkää?
Yrjö katsoo häneen ja tajuaa himmeästi: Ikuinen kauneus on aateloinut
mitättömän ulkokuoren, on paljastanut sielun näkyviin. Ja Yrjöstä
tuntuu kuin hän täällä kauneuden temppelissä kasvaisi yhdessä hetkessä
ymmärtämään kauneuden salaisuuden.
Hän paljastaa päänsä. Lauhkea merituuli liehuttaa hänen hiuksiaan ja
kiertelee Parthenonin pylvähikössä. Kullanvärisinä hohtavat ihanat
pylväät, marmori-immet Erekhtheionin temppelissä hymyilevät, ja ylevänä
kohoaa Niken temppeli.
Ja tuolla alhaalla kimaltelee Aigeian meri, etäällä siintävät Salamiin
rannat, Aiginan saari.
-- Täällä, missä nyt seisomme, odotti muinoin Aigeus Kreetasta
kotiutuvaa laivaa, täältä hän tarun mukaan syöksyi syvyyteen nähdessään
mustan lipun Theseus-poikansa laivasta, kertoo Nikoletopulos. -- Ja
nyt, nuori herra, hän lisäsi, ennenkuin lähdemme äitinne luo, luokaa
vielä silmäys ympärillenne. Te näette lumipeittoiset vuoret, siintävän
meren, Attikan tasangon öljypuineen ja Ateenan jalkainne alla. Eikö
totta, isänne ei turhan tähden vertaan vuodattanut? Kaunis on Hellas,
ja vapaa täytyy sen kansan olla.
Yrjö nyökäytti päätään vastaukseksi. -- Olen minäkin helleeni, sen
tunnen täällä, Akropoliilla.
Demetrios ilmestyy ja astuu Yrjön luo: -- Herra, hevoset ovat tulleet,
valtiatar odottaa Kephisiassa.
Taaskin vierivät vaunut viinitarhojen ja öljypuumetsien lävitse. Yrjö
istuu mietteissään, ei huomaa uhkeita plataaneja eikä viehättäviä
huviloita. Hän ajattelee äitiä. Minkälainen hän on? Niinkuin
Ottilia-täti? Ei, ei, Ottilia-täti on jo vanha, äiti on vielä nuori
ja kaunis? Niinkuin Lotta-äiti? Ei sellainenkaan. Pastorin rouva on
hyvä, mutta äiti on sittenkin toisenlainen. Hänen kätensä ovat pehmeät,
äänensä lempeä, silmänsä hellät.
Mutta entä jos hän suutelee? Yrjö ei pidä suuteloista. Hän on nähnyt
tyttöjen suutelevan toisiaan. Beata ja Maria suutelivat usein. Mutta
pojat eivät suutele.
Vaunut pysähtyvät tasakattoisen rakennuksen eteen, jota suuret tuuheat
plataanit varjostavat. On jo pimeä, mutta sisältä virtaa valoa. Ovi
aukenee, tumma varjo ilmestyy portaille. Kuuluu heikko huuto: Georgios!
Yrjö näkee lempeät tummat silmät, tuntee kaksi pehmeätä käsivartta
ympärillään ja lämpimän suudelman otsallaan.
-- Äiti, kuiskaa hän omalla kielellään, ja äiti ymmärtää hänet, tietää,
mitä merkitsee ensimmäinen sana vieraassa maassa kasvaneen pojan
huulilta.
Kahdestoista luku.