-- Mutta Niilo, sinä vanha veijari, enkö ole sanonut että koivujen
pitää olla täällä täsmälleen kello neljä, torui Beata, ja nyt on kello
jo viisi. Kuinka luulet meidän ennättävän saada ne kaikki pystyyn!
-- Kaksikymmentä kappaletta, vastaa Niilo, joka ajan mennen on käynyt
yhä kuurommaksi.
Beata nauraa. -- Kyllä kelpaa tehdä tyhmyyksiä, kun on kuuro eikä
ymmärrä nuhteita. Mutta selkäsaunan sinä, Niilo, sittenkin ansaitsisit,
etkä suinkaan tupakkaa, jota näyt toivovan. -- Klaus! huutaa hän ovesta
sisään -- tuo Niilolle vähän tupakkaa ja joudu pystyttämään koivuja.
Nuori ylioppilas astuu portaille iloisesti viheltäen.
-- Asettakaa te koivut paikoilleen Niilon kanssa. Tähän portaitten
eteen neljä ja toiset tuohon vanhaan paikkaan lehtimajaksi niinkuin
ennenkin. Minä menen huoneita lehvillä koristamaan. Beata riensi
sisään, mutta pyörähti takaisin. -- Kuule, Klaus, minä olen aivan,
aivan varma siitä, että Yrjö tulee tänä iltana.
-- En usko, että hän ennättää.
-- Saatpa nähdä. Hän koettaa päästä kotiin juhannusaatoksi.
Klaus jäi hyräillen pystyttämään koivuja. Hänen huulensa vetäytyivät
iloiseen hymyyn. Olisipa koko hauska nähdä Yrjöä ja Tickleniusta.
-- Kas niin, Niilo, sanoi hän, lyöden ukkoa olalle, nyt on kaikki
valmista. Menkää nyt kotiin, vetäkää vanha univormu yllenne ja
asettukaa portin pieleen odottamaan. Kukaties saamme harvinaisia
vieraita tänään.
Ukon katse kirkastuu. -- Nuori paroniko? hän kysyy.
-- Saattaa olla, saattaa olla. Kömmi nyt vain matkoihisi.
Niilo lähti köpittämään, minkä vanhoilta kankeilta sääriltään pääsi.
-- Ikävää tämä odottaminen, mutisi Klaus, kun kello jo aloitti
seitsemättä. Maria lupasi, että he tulisivat jo aikaisin.
-- Hei, Klaus, kuului samassa iloinen ääni, ja parvi nuoria
vaaleapukuisia tyttöjä ja nuorukaisia läheni halavakäytävää pitkin.
Siinä olivat pappilan nuoret. Josef, kalpea papinkokelas, Joel, joka
saatuaan kahdesti reput ylioppilastutkinnossa oli ruvennut kauppaa
harrastamaan. Maria, suloinen, tummasilmäinen neito, lisäksi vielä
Susanna ja Jonatan, jotka yhä vielä ihailivat Beataa, Jonatan tosin
vain salaa, koska hän jo oli siinä iässä, jolloin pojat ainakin
virallisesti halveksivat tyttöjä. Pastori Perenius oli vuosi sitten,
vanhan rovastin kuoltua, päässyt kirkkoherraksi pitäjään, ja suhde
pappilan ja Tottisalmen nuorten välillä oli yhtä sydämellinen kuin
ennenkin.
Kahvipöytä oli katettu verannalle. Riikke-mamseli hyöri punaisena ja
pyylevänä kiiltävän kahvipannun kimpussa, Beata apulaisenaan.
Pöydän päässä istui Ottilia-neiti yhtä suoraselkäisenä kuin ennenkin
ja hänen toisella puolellaan paroni ja tohtori, joka oli käynyt
entistään kaljummaksi. Paronin hiukset olivat lumivalkeat, mutta hänen
kasvoistaan oli kadonnut raskas ilme. Viisi vuotta oli kulunut siitä,
kun Yrjö läksi Kreikkaan, mutta pojan ja vanhuksen suhde ei silti ollut
kylmennyt. He olivat ahkerassa kirjeenvaihdossa koko ajan, ja Yrjö
kertoi tarkoin kirjeissään elämästään ja työstään. Monta hyvää neuvoa
oli elämänviisas isoisä lähettänyt pojanpojalleen merten yli. Ehkäpä
Yrjö olisi ujostellut uskoa silmästä silmään ajatuksiaan ja tunteitaan,
mutta kirjeissä hän saattoi olla avonaisempi. Ja nyt hän oli luvannut
tulla Suomeen, Tottisalmeen, keskustellakseen isoisän kanssa
perinpohjaisesti tulevaisuudestaan. Joka päivä häntä oli odotettu,
paroni ja Beata olivat kiihkeästi avanneet postilaukun joka kerran, kun
se saapui, mutta Yrjöltä ei ollut tietoja, ei riviäkään tulopäivästä.
-- Beata odottaa Yrjöä, nauroi Joel. Katsokaa, kuinka malttamattomana
hän tähystää maantielle päin. Turhapa lienee vaivasi, Beata.
Beata käänsi häneen hehkuvat kasvonsa: -- Älä luulekaan, olen varma
siitä, että hän tulee. Minä sanon niinkuin Riikke-mamseli: sydämeni ei
petä.
Jonatan poistui sanaakaan sanomatta, juosten portille päin. Hetkisen
kuluttua kuului äänekäs riemuhuuto: -- He tulevat! Tulevat! ja poika
vilisti juoksujalkaa takaisin.
-- Kutka? Kuka? Yrjökö?
Kaikki nousivat ja lähtivät liikkeelle. Mutta ennenkuin he ennättivät
portaita kauemmaksi, ajoivat pihalle kyytikärryt, ja niissä kaksi
pölynpeittämää olentoa. Kärryjen jäljestä hyppäsi Niilo tulipunaisena
ja hattuaan heiluttaen.
-- No totta tosiaan, Yrjö ilmielävänä! huudahti Ottilia-täti.
Kaunis solakka nuorukainen hypähti kärryistä, rientäen syleilemään
paronia ja Ottilia-tätiä.
-- Entä Klaus? Entä Beata? kysyi hän hiukan muukalaisella äänensävyllä.
-- Tässä ollaan! huudahti Klaus iloisesti. Mutta Beataa tuskin enää
tunnet. Makkarasta on tullut onkiliero, ja hän työnsi punastuvan Beatan
Yrjön luo.
Yrjö katsoi kummastuneena hoikkaa, kaunista tyttöä, joka viidessä
vuodessa oli kehittynyt neidoksi. Sitten hän sirosti suuteli häntä
kädelle.
-- Beata sinä kuitenkin olet, rakas serkkuni, vaikka oletkin kasvanut,
niin etten sinua ollut tuntea.
Beata säteili. Hän oli odottanut tätä hetkeä miltei siitä asti kuin
Yrjö lähti, oi kuinka hän olikaan odottanut. Ja kuvaillut sitä juuri
tällaiseksi. Hän täysikasvuisena ja Yrjö kohteliaana ihmetellen, että
hän oli tullut niin isoksi. -- Mutta kylläpä Yrjö itsekin oli kasvanut.
Ja kuinka miehekäs hän oli, kuinka jalon näköinen. Mitä olivat muut
hänen rinnallaan, Josef, Joel, Klaus! Mitättömiä poikanulikoita vain!
Mutta kuka on tuo oppineen näköinen, laiha, kumaraselkäinen tiedemies?
Oi, sinä rakas maisteri Ticklenius, vanha uskollinen sielu. Siinä
sinä seisot nuorten ympäröimänä, änkyttäen, silmälaseja pyyhkien,
liikutettuna, onnellisena.
Nyt lähestyvät pappilan nuoretkin, jotka tähän asti ovat pysyneet
loitompana. Riemusaatossa viedään Yrjö ja maisteri kahvipöydän ääreen,
jossa Riikke-mamseli vastaanottaa heidät molemmat avosylin.
-- Riikke-mamseli on hiukan harmaantunut, mutta yhtä nuori siltä, sanoo
maisteri ja taputtaa emännöitsijää selkään.
-- Ja maisteri on vain entistään laihempi, sanoo Riikke-mamseli ja
taputtaa maisteria selkään. Ei ne siellä Kreikassa taida ruuanlaittoa
ymmärtää. Tokko syövät oikeata ruokaakaan?
-- Haikaloja vain, Riikke-mamseli, haikaloja ja öljymarjoja ja vähän
vuohenjuustoa lisäksi, nauraa Yrjö. -- Kyllä olemme ikävöineet
Tottisalmen vasikanpaisteja.
-- Voi sentään, hätäilee Riikke-mamseli, ja minä kun ajattelin laittaa
huomiseksi lintua. Täytyy heti rientää keittiöön antamaan käskyjä.
Kyllä pojan pitää saada vasikanpaistia, kun hän tulee oikeaan,
lailliseen kotiinsa.
Ja Riikke-mamseli pyörähti sisään, heittäen kahvintarjoilun Beatan
huoleksi.
Myöhemmin, kun kokko jo oli poltettu, tohtori ja pappilan nuoret
lähteneet kotiinsa, istuu perhe paronin työhuoneessa.
-- No, Yrjö, nyt sinä kai jäät Suomeen ja Tottisalmeen? kysyy
Ottilia-täti. Isoisä alkaa jo tulla vanhaksi, hän tarvitsee apua talon
hoidossa.
Paroni luo tutkivan katseen Yrjöön. Sama kysymys oli kaiken iltaa
pyörinyt hänen huulillaan, vaikka hän ei ollut tahtonut sitä Yrjölle
ensimmäisenä iltana tehdä. Klaus ja Beata luovat myös silmänsä
uteliaina serkkuun, mutta Yrjö on ääneti. Viimein hän nousee ja astuu
paronin luo.
-- Isoisä, sanoo hän hitaasti. Sinä et saa pahastua siitä, mitä nyt
sanon. Minä en voi jäädä vielä Tottisalmeen. Anna Klauksen auttaa
itseäsi. Mikäli olen kirjeistänne ymmärtänyt, on hän siihen sekä
halukas että kykenevä. Minä tiedän, että Klaus on sydämestään kiintynyt
Tottisalmeen. Minäkin rakastan sitä, mutta en samalla lailla kuin
hän. Klaus rakastaa itse maata, Tottisalmea sellaisenaan metsineen,
peltoineen, vainioineen. Eikö totta, serkku? Enkö ole oikeassa?
Klaus nyökkää äänetönnä. Yrjö on liiankin oikeassa. Vaikealta hänestä
tuntuisi erota Tottisalmesta, hän on kasvanut kiinni kotiturpeeseen.
Karkoittaa hänet pois Tottisalmesta olisi sama kuin katkoa puulta
juuret.
Paronikin tietää sen. Mutta sittenkin ovat Yrjön sanat raskaat kantaa.
Hänen pojanpoikansa ei tahdo jäädä isiensä perintöä hoitamaan, ei
tahdo kulkea samoja jälkiä kuin he. Mutta oikeastaan hän on jo sitä
aavistanut. Ja ottanut sen vastaan rangaistuksena siitä, että hän
kerran karkoitti syyttömän poikansa kodista, pakottaen hänet pakenemaan
vieraaseen maahan.
-- Ja mitä sinä aiot? kysyy hän hiljaa.
Yrjön silmät säteilevät: -- Minä olen aikonut harjoittaa vähän aikaa
opintoja täällä Suomessa saadakseni olla teidän luonanne. Ateenassa
suoritin ylioppilastutkinnon.
-- Loistavan, pistää maisteri ylpeänä väliin.
-- Ja nyt voin jatkaa Suomessa. Ateenassa tapasin muutamia ranskalaisia
ja saksalaisia tiedemiehiä, arkeologeja, jotka aikovat ruveta
suorittamaan kaivaustöitä Ateenassa ja muualla Kreikassa. Heihin aion
yhtyä saatuani ensin tietoja ja perusteita. Jos minun onnistuu, jos
käy kuten toivon, voin ehkä hyödyttää sekä Suomea että Kreikkaa. --
Nykyinen Kreikka, hän lisäsi surumielisesti, on tuottanut minulle monta
pettymystä. Sellaisiksi en ollut kuvaillut vanhan Hellaan jälkeläisiä,
mutta tahdon työskennellä saadakseni esille taideaarteet, jotka vielä
ovat raunioiden kätkössä. Maisteri Ticklenius tulee olemaan uskollinen
työkumppanini. Hänellä on perusteelliset tiedot -- suotta hän ei ole
istunut nenä vanhoissa pergamenteissa kaikkia näitä viittä vuotta. Ja
rahoja minulla on riittävästi.
Maisteri hykersi käsiään. -- Niin, Yrjö, me näytämme maailmalle
taideteoksia, jotka kauneudellaan hämmästyttävät kaikkia. Kreikka
kätkee vielä povessaan monta aarretta. Rahoja vain tarvitaan ja
viisasta johtoa.
Paroni ojensi Yrjölle kätensä.
-- Tee, poikani, kuten tahdot. Linnun täytyy saada lentää. Mutta
muista, Tottisalmi on aina kotisi ja Suomi isänmaasi.
-- Luuletko minun sitä koskaan unohtavan, isoisä. Ja Beata auttaa minua
muistamaan, jos joskus unohtaisin sen. Eikö totta, Beata?
Beata hymyili kyynelten takaa.
-- Minuun voit luottaa.
Klaus avasi ikkunan. -- Kuuletteko, kuinka käki kukkuu vanhassa
halavassa. Se on siinä kukkunut joka kesä niin kauan kuin muistan. Se
on Tottisalmen käki, meidän oma suvilintumme.
Beata hiipi lähemmäksi Yrjöä.
-- Katso, Yrjö, kuinka kaunista on täällä vanhassa puistossamme. Miksi
tahdot pois luotamme?
Yrjö katsoi häneen surumielisesti.
-- Minä olen liian rikas, Beata, sanoi hän, olen saanut kaksi
isänmaata. Kreikkaan minua vetää äiti ja kauneuden kaipuu. Suomeen
olen sidottu tuhansilla siteillä. Ja niin olen tavallani koditon
kulkulainen, jollaisena kerran tulin veitsenteroittajan kanssa
pyryilmalla Mäenpään torppaan.
Beata laski pienen päivettyneen kätensä Yrjön käteen. -- Et koditon,
Yrjö, et koskaan niin kauan kuin minä ja Tottisalmi olemme pystyssä.
Paroni katseli molempia nuoria, jotka hiljaa puhelivat kesäyön
vaaleassa valossa. Hänen vanhoille kasvoilleen levisi lempeä hymy.
Kenties oli kuitenkin olemassa side, joka saattoi kiinnittää Yrjön
Tottisalmeen. Vanhus tiesi ja tunsi: maailma myrskyineen houkuttelee
niin kauan kuin on nuori, mutta kun mieli tyyntyy ja hiukset
harmenevat, on hyvä istua kotona halavien varjossa.