Missä oli Yrjö?
Yrjö ja Klaus olivat, kuten ennen on mainittu, päättäneet yhdessä
lähteä Mustallelammelle sorsia ampumaan. Mutta illalla oli heidän
välillään syntynyt pieni kiista, ja Klaus oli loukannut Yrjöä enemmän
ajattelemattomuudessa kuin tarkoituksella.
Aamulla ei Yrjö vielä ollut unohtanut eikä antanut anteeksi. Hän päätti
lähteä ampumaan, mutta yksin. Paronilta olivat molemmat pojat saaneet
koulusta tultuaan uudet haulikot. Yrjö ei tosin ollut yhtä innokas
metsämies kuin Klaus, mutta mielellään hänkin metsiä samoili pyssy
olalla.
Aamu oli sumuinen ja raskas. Raskas oli Yrjönkin mieli. Selvemmin
kuin usein ennen hän tunsi olevansa vain vieras, armoleivän syöjä
Tottisalmessa. Hänelle oltiin ystävällisiä, häntä siedettiin, mutta hän
tiesi, että Ottilia-neiti ja varsinkin kapteeni mielellään olisivat
suoneet hänen siirtyvän väentupaan. Ainakin he sallivat hänen selvästi
tuntea, että hän oli tunkeileva, jos hän hetkeksikään unohti olevansa
vain kasvattipoika.
Entä paroni! Vanhus, jota Yrjö sydämestään rakasti ja kunnioitti, oli
hänkin huomattavasti kylmennyt, hän kohteli Yrjöä usein kuin vierasta.
Se se oli Yrjöstä katkerinta. Poika-parka vaivasi päätään keksiäkseen
syytä tähän muuttuneeseen käytökseen, mutta ei keksinyt muuta, kuin
että hänen vihollistensa oli onnistunut voittaa paronikin puolelleen.
Kuinka hän olisi voinut aavistaa, että vanha mies häpesi liiallista
hellyyttään vierasta poikaa kohtaan, joka niin suuresti muistutti
hänelle hänen kadonnutta poikaansa. Peläten toisten arvaavan syyn hänen
kiintymykseensä, hän kohteli Yrjöä näennäisen kylmästi ja tylysti.
Alakuloisena Yrjö samoili metsässä. Hänen matkansa päämääränä oli
oikeastaan laaja Mustalampi, joka oli parin kolmen virstan päässä
Tottisalmesta ja jossa asuskeli paljon sorsia. Mutta ajatuksissaan hän
kulki toista tietä ja joutui aivan vastapäiselle puolelle metsää.
Huomatessaan erehdyksensä hän kääntyi ja joutui silmätysten seisomaan
albanialaisen kanssa. Mies kohotti kunnioittaen fetsiään ja lausui
murteellisella ranskankielellä: -- Herra väsynyt, kulkenut pitkän
matkan. Astua muukalaisen luo lepäämään.
-- Miksikä ei, tuumi Yrjö. Sorsat jääkööt rauhaan. Tästä voi seurata
jotakin hauskempaa.
Poika ei huomannut ilon välkettä, joka syttyi miehen silmiin, kun
hän suostui hänen pyyntöönsä. Hän ei myöskään huomannut siinä mitään
erikoista, että albanialainen noin vain sattumalta hänet kohtasi
metsässä. Hänen surumielisyytensä haihtui kuin kesäpilvi, reippaasti
hän astui albanialaisen rinnalla koettaen kuvitella mielessään, miltä
Beata näyttäisi, jos äkkiarvaamatta kohtaisi hänet "rosvon" seurassa.
Jonkin ajan kuluttua he saapuivat ränstyneelle rakennukselle, jonka
koko ulkomuoto puhui rappeutumisen ja autiuden kieltä. Portti oli
vinossa, lukko ruostunut, portaat lahot, käytävät rikkaruohojen
vallassa. Se oli Metsälinna, vanha herraskartano. Kymmenen vuotta
sitten siellä oli asunut nuori elämänhaluinen omistaja, joka vietti
iloista elämää. Mutta äkkiarvaamatta hän matkusti pois eikä palannut
koskaan enää takaisin. Kansa, joka mielellään löytää kummallisia syitä
luonnollisiin asioihin, kertoi kartanossa tapahtuneen salaperäisen
rikoksen, jota kammoten omistaja oli paennut. Senvuoksi sitä seudun
asukkaat yhä vielä vastenmielisesti lähenivät, luullen siellä
kummittelevan. Itse asiassa eli omistaja kaikessa rauhassa Venäjällä,
missä hän oli mennyt naimisiin, ja olisi mielellään myynyt yksinäisen
talonsa, jos olisi ilmestynyt ostaja. Tällä kertaa oli vuokramiehen,
joka oli vuokrannut kartanon maat, onnistunut saada asujia taloon,
nimittäin kreikkalainen ja hänen palvelijansa. Ketterästi liikkuen
johdatti albanialainen Yrjön puolipimeään huoneeseen.
Ikkunaluukut olivat vielä puoleksi suljetut, joten kirkas aamuvalo vain
säästeliäästi pääsi huoneeseen.
Palvelija pyysi poikaa istumaan ja riensi itse virvokkeita hankkimaan.
Hetkisen kuluttua hän palasi hymyilevänä kädessään leveä kullalle
hohtava pullo. Siitä hän kaasi korkeaan pikariin kullankeltaista viiniä
ja sanoi, hymyillen niin että valkoiset hampaat kiiluivat... Kirie
[herra], Kreikan viiniä.
Yrjö aikoi ensin kieltäytyä, mutta häntä halutti maistaa, miltä oikea
kreikkalainen viini maistui. Hän tarttui lasiin ja joi kulauksen.
Se poltti kuin tuli, mutta albanialainen hymyili vain hänen
irvistykselleen sanoen: -- Hellaan viini, voimakas kuin helleeni.
Ja hän pakotti Yrjön juomaan vielä toistamiseen ja tarjosi hänelle
kullatusta maljasta oudonnäköisiä namuja, joita hän sanoi halvaksi ja
baklavaksi. Yrjö maisteli, pahoitellen vain mielessään sitä, etteivät
Beata ja Klaus olleet mukana seikkailussa. Kaikki oli niin vierasta,
hämärä huone, tumma kiiluvasilmäinen palvelija, väkevä kullankeltainen
viini ja pitkä piippu, josta albanialainen, turkkilaisten toveri,
lattialla istuen veti savuja. Hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta.
-- Se johtuu kai hänen väkevästä tupakastaan, ajatteli Yrjö ja aikoi
nousta lähteäkseen, mutta käsittämätön velttous pidätti häntä. Hän
haukotteli pitkään muutaman kerran. -- Ei, kyllä minun nyt täytyy
lähteä, hän vielä ajatteli, sitten kaikki sekaantui hänen aivoissaan,
huone alkoi pyöriä, ja hänen päänsä retkahti tuolin selkämystä vastaan.
Albanialainen hymyili viekkaasti, laski piipun kädestään ja astui pojan
luo.
-- Kirie, mumisi hän suudellen hänen kättään. Sitten hän nosti pojan
keveästi kuin höyhenen ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, jossa
laski hänet leposohvalle. Suljettuaan visusti ikkunaluukut hän hiljaa
hiipi ulos huoneesta ja jatkoi polttamistaan.
* * * * *
Beata istui vuoteessa käsivarret kierrettyinä polvien ympäri,
surullisena tarkastaen varpaitaan. Klaus riuhtaisi oven auki ja syöksyi
sisään.
-- Beata, hän huusi, he ovat naaranneet koko lammen päästä päähän,
mutta eivät ole häntä löytäneet. Hän ei siis ainakaan ole hukkunut.
Beata loi veljeen itkettyneet silmänsä.
-- Missä hän siis on? Oi, varmaan hän on lähtenyt pois iäksi täältä,
koska isä ja Ottilia-täti ovat olleet hänelle niin epäystävällisiä. Hän
on arkatuntoinen, ja hänestä oli vaikea elää täällä, sen tiedän. En
koskaan, koskaan enää saa nähdä Yrjöä.
Ja ääneen itkien tyttö painoi poskensa polviin.
Klaus nielaisi, nielaisi, tuntui niin karvaalta kurkussa. Mutta hän
karaisi sitä ja huusi vihaisesti, salatakseen omaa mielenliikutustaan:
-- Älä ulvo kuin koiranpentu. Et sinä sillä häntä kotiin saa. Pue
mieluummin päällesi ja tule mukaani. Minulla on tuuma, loistava tuuma.
-- Äläs! Beata pyyhki kyyneleistä kosteita poskiaan. -- Mikä tuuma?
Klaus näytti äärettömän tärkeältä ja salaperäiseltä.
-- Tuo albanialainen, näetkös Beata, albanialainen, joka täällä on
väijyskellyt.
Yhdellä hyppäyksellä oli Beata vuoteesta lattialla, ihmeellistä kyllä
kompastumatta pitkään yöpaitaansa. Kiihkeästi hän tarttui veljensä
käsivarteen.
-- Entä sitten, albanialainen?
-- Hän ei tietenkään, eukkoseni, ole täällä tyhjänpäiten vaaniskellut
ja väijynyt. Muistatko silloinkin keilahuoneen luona, kun olitte Yrjön
kanssa keilaa heittämässä?
-- Oi, oi, minä ymmärrän mitä tarkoitat. Tietysti on asia juuri niin.
Albanialaisethan ovat muistaakseni puoliksi turkkilaisia. He ovat
ryöstäneet Yrjön myydäkseen hänet turkkilaisille orjaksi. Sitäkö
tarkoitat?
-- Pilkulleen. Sinä olet sentään reipas tyttö arvaamaan, mitä toinen
tarkoittaa.
-- Oi, oi, päivitteli Beata yhä. Kuinka jännittävää, kuinka kauheata!
Huu! Yrjö orjana kantamassa suuria kivilohkareita kuten Israelin
lapset. Klaus, meidän täytyy heti juosta isoisälle kertomaan. Tämä
sitten on seikkailua jos mikään.
-- Ei, ei mennä isoisän luo nyt vielä. Minulla on toiset aikeet.
Turkkilaiset ovat tietysti kauhean viekkaita, senhän tiedät. Meidän
täytyy siis toimia ovelasti. Ensin otamme selkoa siitä, missä he häntä
piilottavat. Sitten vasta ilmoitamme isoisälle, hän ottaa mukaansa
miehiä ja piirittää heidän asuntonsa. Niin aina tehdään kirjoissa,
ensin vakoillaan, sitten vasta hyökätään. Me kaksi lähdemme nyt ensin
Junolla ja Vihurilla vakoilemaan.
-- Mainiota! Mennään heti paikalla. Beata ryntäsi ovelle.
-- Pue ensin yllesi.
-- Hyväinen aika, minähän olen vielä paitasillani. Malta viisi
minuuttia, niin olen valmis.
-- Minä menen sillä aikaa satuloimaan hevoset.
Neljännestunnin kuluttua ratsastivat molemmat kiihkeinä ja
seikkailuhaluisina Metsälinnaa kohti. He olivat aivan varmat asiasta.
Beata varsinkin.
-- Minä vain en ymmärrä, mistä syystä he juuri Yrjöä haluavat, tuumi
Klaus.
Beatalla oli heti vastaus valmiina. -- Ehkä he aikovat myydä hänet
Turkin sulttaanille tai jollekin pashalle. Yrjöhän on niin kaunis, ja
hovipoikien täytyy tietysti olla kauniita.
Puitten välistä pilkoitti Metsälinnan punertava katto. Lapset päättivät
sitoa ratsunsa puuhun ja itse hiipiä varpaisillaan vakoilemaan.
-- Minä olen aina lukenut, että hevoset jätetään jonnekin lähelle,
selitti Beata. Ne sidotaan tavallisesti tammeen tai pyökkiin, mutta
koska täällä ei kasva kumpaistakaan, kelpaa koivukin. Kas tuossa on
sopiva puu.
Sykkivin sydämin he hiipivät varpaisillaan rakennusta kohti. Kaikki oli
hiljaista. Rakennus vaikutti autiolta, lasten mielestä kaamealta. He
saapuivat vanhan lauta-aidan luo, joka ympäröi pihaa ja puutarhaa, ja
nousivat rohkeasti sen päälle paremmin nähdäkseen.
-- Hyss! kuiskasi Beata äkkiä ja tarttui Klausta lujasti käsivarteen.
Katso tuonne.
-- Mitä, mitä! Ai, ai, kuinka sinä minua nipistit, vaikeroi Klaus
pidellen käsivarttaan.
-- Etkö näe. Pihalla on vaunut ja tuossa tulee Yrjö ja molemmat
turkkilaiset. Voi, Klaus, nyt he vievät hänet.
-- Missä, missä? huusi Klaus, joka ei vielä ollut ennättänyt
aidallekaan.
-- Tuolla, tuolla.
-- Huudetaan Yrjöä, ehdotti Klaus.
-- Oletko hullu, se vain pahentaa asiaa. Meidän täytyy heti rientää
kotiin kertomaan.
-- Yrj -- -- -- aloitti Klaus kiellosta huolimatta, kurottaen ruumiinsa
niin kauas kuin sai.
Porloiskis! Molemmat makasivat maassa korkeassa ruohikossa nokkosten ja
takiaisten keskellä. Vaappuva lauta-aita ei ollut kannattanut heidän
painoaan, vaan luhistui.
Pökerryksissä, punaisina, vaikeroiden he kohosivat pystyyn ja
ennättivät parahiksi nähdä vaunujen vierivän portista ulos.
-- Senkin aita, harmitteli Klaus pidellen polviaan. Housuni ovat rikki
ja hattuni kissa ties missä.
-- Älä siinä vaatteitasi päivittele, kun toinen on turkkilaisten
vallassa. Pian vain matkaan Junon ja Vihurin luo ja sitten täyttä neliä
Tottisalmeen.
Beatan karttuunihameesta oli reunukset riekaleina, hänen hattunsa oli
yhtenä ruttuna ja käsivarret naarmuilla. Mutta rohkeasti hän kömpi
kaatuneen aidan yli ja lähti juoksujalkaa hattu toisella korvalla
hevosten luo kiitämään, Klaus ontuen kintereillään.
Mutta kun he tulivat koivujen luo, olivat hevoset tipo tiessään.
-- No se vielä puuttui, puhisi Klaus. Beata hieroi itkua, mutta malttoi
mielensä. -- Juostaan sitten ehdotti hän ja alkoi rientää Tottisalmea
kohti. Jonkin matkan päästä he kuitenkin tapasivat karkulaiset,
nousivat niiden selkään ja nelistivät täyttä laukkaa Tottisalmea kohti.
Hikisinä, hengästyneinä ja likaisina he saapuivat kotiin, hyppäsivät
ratsujensa selästä maahan ja syöksyivät sisään. -- Missä isoisä on?
kysyivät he Emmalta rynnätessään hänen ohitseen.
-- Keltaisessa huoneessa, mutta älkää nyt menkö sinne, siellä on
vieraita, kielsi Emma.
Mutta lapset eivät häntä kuunnelleet. Keltaisen huoneen ovella he
kuitenkin vanhasta tottumuksesta seisahtuivat ja koputtivat. Sitten he
syöksyivät sisään.
-- Isoisä, pian apuun, huusivat he yhteen suuhun. Turkkilaiset ovat
vieneet Yrjön orj -- -- --
-- Klaus, Beata, kuului isoisän ääni ankarana. Te unohdatte itsenne.
Menkää huoneeseenne heti paikalla ja jättäkää kujeilunne.
Mutta Beata ei häntä kuunnellut. Ilosta huudahtaen hän heittäytyi Yrjön
kaulaan.
-- Kuinka ihmeellä sinä pääsit heidän käsistään? huusi hän.
-- Beata, täällä on vieraita, kuiskasi Yrjö, irroittaen hämillään tytön
käsivarret kaulastaan.
Hämmästyneenä Beata katseli ympärilleen. Toden totta, siinä seisoivat
itse turkkilaiset ilmielävinä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Häpeissään hän hiipi ovelle. -- Eivätkö he sitten ryöstäneetkään sinua?
ennätti hän vielä kysyä Yrjöltä.
-- Kerron sitten myöhemmin, kuiskasi Yrjö. Mene nyt vain, olet kauhean
näköinen.
Beata katseli rikkirevittyä hamettaan ja lian tahraamia valkoisia
sukkiaan. Häpeissään hän lähti huoneesta. Klaus oli jo aikaisemmin
kadonnut.
-- Anteeksi, hyvät herrat, tämä sopimaton välikohtaus, pyysi paroni,
ja nyt suonette minun kiittää teitä siitä, että olette tuoneet
kasvattipoikani takaisin. Olemme ihmetelleet hänen pitkällistä
poissaoloansa ja haluaisimme mielellämme tietää syyn siihen.
Muukalainen ojensi paronille käyntikorttinsa. Konstantinos
Nikoletopulos, asianajaja, Ateena, luki paroni. Hän katsahti kysyvästi
vieraaseen.
-- Herra paroni, sanoi muukalainen. Asiani on varsin yksityistä laatua.
Sallitteko minun puhua tässä seurassa vaiko kahden kesken kanssanne?
Paroni viittasi kapteeniin ja Ottilia-neitiin. -- Sisareni ja vävyni,
esitti hän.
Kreikkalainen kumarsi. -- Siinä tapauksessa koskee asia heitäkin. Ja
laskien kätensä Yrjön olkapäälle hän lisäsi: -- Minä puolestani pyydän,
että tämä nuori herra saa jäädä sisälle. Hän kumarsi paronille ja
lausui vakavasti: -- Herra paroni, minä tuon teille terveisiä poikanne
vaimolta.
Jos kreikkalainen olisi heittänyt pommin äkkiarvaamatta, olisi
vaikutus tuskin ollut suurempi. Paroni horjahti ja tarttui molemmin
käsin lujasti pöytään, jonka vieressä hän seisoi, kapteeni kävi
tuhkanharmaaksi, ja Ottilia-neiti otti hajuvesipullonsa esille.
-- Poikani vaimolta, änkytti paroni, minulla ei ole poikaa.
-- Poikanne vaimolta, toisti kreikkalainen vakavasti, kapteeninrouva
Helene von Sumersilta.
Paroni oli kalman kalpea, mutta hallitsi itsensä hyvin. -- Pyydän,
herrani, sanoi hän, istuutukaa.
Kreikkalainen istuutui, mutta palvelija jäi seisomaan hänen istuimensa
taakse.
-- Te tuotte minulle terveisiä pitkän ajan takaa, sanoi paroni.
Kertokaa.
-- Herra paroni, aloitti kreikkalainen. Siirtykäämme ajassa kuusitoista
vuotta takaperin. Hellaassa oli silloin sota. Uljaat kansalaiseni
olivat nousseet kapinaan sortajiansa, turkkilaisia vastaan. Virtoina
vuosi veri, kodit hävitettiin, ihmisiä surmattiin tuhansittain tai
vietiin orjuuteen. Meidän urhomme, suliotit, kleftit, palikaarit
taistelivat kuin leijonat. Mutta vihollinen oli ylivoimainen, Kreikka
oli perikadon partaalla. Euroopan hallitsijat jättivät sen oman
onnensa nojaan. Silloin saapui Kreikkaan vapaaehtoisia, nuoria,
uljaita, yleviä miehiä, jotka tahtoivat uhrata henkensä sorretun kansan
vapauden puolesta. Näiden ihailtavien sankarien joukossa oli nuori
pohjoismaalainen meriupseeri. Sattumalta hän joutui minun serkkuni,
nuoren Andreas Kalliogaan, asetoveriksi, myöhemmin ystäväksi. Eräässä
taistelussa haavoittui meriupseeri, ja serkkuni vei hänet kotiinsa,
setäni taloon.
Sedälläni oli tytär, kaunis, nuori. Hän hoiti haavoittunutta, joka
huolellisesta hoidosta vähitellen alkoi toipua.
Eräänä päivänä astui meriupseeri talon isännän luo. Hän aikoi jättää
hyvästi lähteäkseen seuraavana aamuna taistelutantereelle. Setäni
hämmästyi, sillä sairas oli vielä liian heikko hänen mielestään.
Sitäpaitsi hän oli huomannut, että potilas ja hänen kaunis tyttärensä
rakastivat toisiaan.
-- Te lähdette, hän sanoi. Miksi näin aikaisin?
-- Kunniani ei salli minun viipyä, vastasi upseeri. Ja sitten hän
kertoi, että hänen oli täytynyt lähteä maastaan, koska hänen nimensä
oli tahrattu. Mutta upseerikunniani kautta vannon, hän lisäsi, että
olen syytön rikokseen, josta minua syytetään.
-- Seis, huudahti paroni liikutettuna. Oletteko varma siitä, että hän
niin sanoi?
Kreikkalainen kumarsi kylmästi. -- Kunniasanallani sen vakuutan, herra
paroni. -- Mutta sallikaa minun jatkaa. Setäni oli vanhaa kreikkalaista
valiosukua, jonka sanotaan polveutuvan suoraan vanhoista helleeneistä.
Hän lausui upseerille: Te olette filhelleeni, olette vuodattanut
vertanne meidän puolestamme. Tyttäreni rakastaa teitä. Se riittää
minulle.
Niin tuli Helene-serkustani meriupseeri Georgios von Sumersin vaimo.
Kauan ei nuori upseeri kuitenkaan saanut viipyä vaimonsa luona. Heti
kun hän oli aivan terve, lähti hän taas sotapalvelukseen ja kaatui.
Kaatui Navarinon taistelussa.
Syvä liikutus oli vallannut kuulijat. Paroni istui kasvot käsien
peitossa, Ottilia-neiti itki hiljaa, kapteenin kädet vapisivat, hän
hengitti kiivaasti.
-- Sumersilla oli palvelija, jatkoi tohtori Nikoletopulos, omituinen
olento, jörö, itsepintainen, harvapuheinen, mutta uljas kuten hänen
herransakin. Hän kantoi haavoittuneen herransa hyttiin eikä poistunut
hänen vuoteensa äärestä hetkeksikään. Vähää ennen loppua heräsi
haavoittunut horroksista, lääkäri ja serkkuni Andreas olivat silloin
läsnä, mutta sairas puhui koko ajan kieltä, jota eivät muut ymmärtäneet
kuin palvelija yksin. Hän puhui nopeasti, ja palvelija vastasi yhtä
nopeasti. Hän pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti vapisevalla
kädellä muutaman rivin. Sitten hän otti kellonsa ja ojensi sen sekä
paperin palvelijalleen. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Kuolema tuli
muutaman tunnin kuluttua.
-- Entä paperi, paperi? huusi paroni kiihoittuneena. Saatiinko tietää,
mitä hän oli kirjoittanut?
Kreikkalainen otti taskustaan suuren vanhanaikaisen kellon ja ojensi
sen paronille.
-- Minun on vihdoinkin viidentoista vuoden jälkeen onnistunut löytää
tämä, sanoi hän.
-- Poikani kello, kuiskasi paroni vapisevalla äänellä. -- Sumersien
perintökello! Hän avasi kellon kuoret ja otti niiden välistä ohuen
kellastuneen paperin.
-- Kallis isä, luki hän, minä olen syytön. Kuolinhetkelläni sen
vakuutan. Matti on luvannut kertoa teille kaikki. Jää hyvästi, rakas
isä! Sano Fredrikille, että annan hänelle anteeksi.
Kapteeni oli tuhkanharmaa. Hänen kätensä tapaili soittokelloa. --
Jonas, mutisi hän, missä Jonas? Minä tahdon pois. Voin pahoin.
Jonas läheni hiipivin askelin. -- Rauhoittukaa, herra, kuiskasi hän.
Mattihan on kuollut.
Kreikkalainen loi terävän katseen kapteeniin. -- Jos suvaitsette, herra
paroni, jatkan vielä, olen ennättänyt vasta puoleen.
Paroni nyökkäsi mykkänä.
Kuuden kuukauden kuluttua miehensä kuoleman jälkeen synnytti Helene
pojan, joka kasteessa sai isänsä mukaan nimen Georgios. Hän oli äitinsä
ainoa ilo. Meriupseerin palvelija, vanha Matti, jäi taloon. Hän rakasti
lasta ja seurasi häntä kaikkialle kuin koira isäntäänsä. Uskollisempaa
hoitajaa ei voinut ajatella. Ukko oli vielä vaiteliaampi ja jurompi
entistään, mutta lapselle hän puhui omalla kielellään, jota ei kukaan
muu ymmärtänyt. Kun Georgios oli kahden vuoden vanha, kohtasi serkkuani
suuri onnettomuus. Matti ja poika olivat aamulla lähteneet yhdessä
ulos. He olivat saaneet luvan mennä puutarhaan kukkia poimimaan. Mutta
he eivät palanneet kotiin enää, ja iltapuolella löydettiin pikkupojan
päähine merestä. Vähän myöhemmin heittivät aallot rantaan kumoutuneen
venheen. Joku oli nähnyt Matin ja pojan soutelevan venheessä. Kohta
senjälkeen nousi kova myrsky, ja otaksuttiin heidän siinä hukkuneen.
Minun on turha kuvailla onnettoman äidin surua.
Vuodet vierivät. Sattuipa kerran vuohipaimenemme Demetrios, hän
viittasi albanialaiseen, menemään vuoristoon vanhoja tuttaviansa
tervehtimään. Hän yöpyi erääseen majaan, jonka ainoa asukas, vanha
palikaari, makasi sairaana olkivuoteellaan. Demetrios auttoi sairasta,
antoi hänelle viiniä eväspullostaan ja laskeutui itse lepäämään
sairaan vuoteen viereen. Ukko nukkui levottomasti heittelehtien
vuoteellaan, niin ettei Demetrioskaan saanut unta. Hän kohotti
peitettä suojellakseen sairaan paljasta rintaa. Äkkiä hän hätkähti ja
jäi tuijottamaan vanhukseen. Ukon ruskettuneella povella kimaltelee
kultainen risti, ja ristiin oli kaiverrettu merkki, jonka Demetrios
tunsi, tunsi satojen joukosta. Se on amuletti, jota on säilytetty
hänen isäntäväkensä suvussa vuosisatoja, ja jonka vanha isäntä itse
oli ripustanut pojan kaulaan heti syntymän jälkeen. Demetrios tarttui
ahneesti ristiin. Sen taakse oli kaiverrettu sana: Georgios.
Demetrios kirkaisee. Ukko heräsi ja huomasi ristin hänen kädessään.
-- Mistä olet, kurja, tämän saanut? huusi uskollinen palvelija.
Ryöstänytkö ruumiilta, rosvo?
-- Älä kurista minua, rukoili ukko. Kaikki kerron, en ole kenellekään
vääryyttä tehnyt.
Ja hän kertoi. Monta monta vuotta sitten kapusi vuorten yli hänen
majaansa muukalainen mies kantaen pientä poikaa sylissään. Lapsi oli
kaunis ja puettu kuten rikkaiden lapset. Mies pyysi, että hän ja
lapsi saisivat yösijaa majassa. Se heille myönnettiinkin. Aamulla
vieras antoi ristin majan omistajalle sanoen: -- Ota tämä muistoksi
muukalaiselta, joka ei enää koskaan palaja vuorillesi.
Lapsi itki ja pyysi kotiin äitinsä luo, mutta mies lohdutti sitä puhuen
vierasta kieltä, kunnes poika nauroi ilosta. Sitten he lähtivät, enkä
ole heitä sen koommin nähnyt, lopetti vanhus puheensa. Mutta ristin
säilytin muistona muukalaiselta, joka tuli ja meni kuin varjo.
Vavisten oli Demetrios kuullut vanhuksen kertomuksen. Sitten hän ei
enää vitkastellut, vaan riensi kotiin kertomaan tärkeätä uutistaan.
Lapsi ei siis ehkä ollutkaan kuollut. Matti oli vienyt hänet pois,
ryöstänyt äidiltä. Mistä syystä? Tiedettiin hänen rakastaneen lasta
kuten ennen sen isää. Hän ei siis ollut ryöstänyt poikaa pahassa
tarkoituksessa. Yksi ainoa selitys oli mahdollinen. Georgios oli viety
isänsä kotimaahan, sukunsa luo.
Nyt ei siis ollut muuta neuvoa kuin hankkia selkoa kapteenivainajan
suvusta. Se ei ollut helppo tehtävä. Vieraana hän oli tullut luoksemme,
suvustaan hän ei paljon puhunut. Hän oli ollut meille kuin veli, joka
hädän hetkellä veljeään auttaa. Tuskin tunsimme hänen kansallisuuttaan.
Minä sain toimekseni hankkia tarpeelliset tiedot. Seurasin jälkiä.
Se ei ollut helppoa niin monen vuoden jäljestä, mutta lopulta,
lukemattomien vastuksien ja pettymysten jälkeen veivät ne minut Suomeen
-- tänne.
Heikko kiljahdus katkaisi kreikkalaisen kertomuksen. Fredrik kapteeni
oli vaipunut tuolin selkämystä vastaan. Hänen huulensa olivat
sinertävät, silmänsä ummessa. Jonas työnsi hänet nopeasti ulos
huoneesta. Hänkin oli kalpea. Ottilia seurasi heitä.
Mutta paroni loi heihin tuskin silmäystäkään.
-- Entä sitten? kysyi hän tuskin kuuluvasti.
-- Te arvaatte loput, herra paroni, sanoi tohtori Nikoletopulos
matalalla äänellä.
-- Onko se mahdollista, kuiskasi vanha sotilas. Senvuoksi siis,
senvuoksi hän heti oli minulle niin rakas. Yrjö, oma poikani, tule
syliini. Eikö totta, tohtori, hän on -- -- --?
-- Pojanpoikanne, Georgios von Sumers.
Yrjö seisoi kalpeana, liikahtamatta, kuin unessa. Viimein hän astui
paronin luo.
-- Isoisä, kuiskasi hän nyyhkyttäen ja kiersi käsivartensa vanhuksen
kaulaan.
-- Ja nyt vain pari sanaa selitykseksi, minkävuoksi pojanpoikanne on
ollut kateissa, jatkoi tohtori levollisesti, aivankuin olisi ollut
jokapäiväinen asia, että pojanpoika ja isoisä löysivät toisensa.
Tämä Demetrios, sama vuohipaimen, jota saamme kiittää siitä, että
Matin pakoretki tuli ilmi, on vanha palikaari sekä sen lisäksi
albanialainen. Hän oli heti, kun ensimmäisen kerran näimme nuoren
Georgioksen lautalla, vakuutettu siitä, että hän juuri oli etsimämme.
Minä tietysti en voinut enkä saanut luottaa hänen otaksumiseensa. Otin
selkoa pojan asuntopaikasta ja muutin tänne lähettyville asumaan --
hän teki anteeksipyytävän liikkeen -- oikeastaan vakoillakseni. En
nimittäin ollut varma siitä, olitteko te, herra paroni, osallisena
Matin lapsenryöstössä. Otin selkoa perheoloistanne, ja sain kuulla,
että poikanne oli poistunut maasta ja kuollut. Mutta Matista ja
pikku Georgioksesta ei kukaan tiennyt mitään. Aloin jo pelätä,
etteivät he koskaan olleet saapuneetkaan perille. Sain kuitenkin
tietää, että teillä oli kasvattipoika, jonka ikä sopi laskelmiini.
Silloin epäilin vahvasti, myönnän sen, että te tahdoitte salata
pojan olemassaolon saadaksenne pitää hänet itse. Matkustin papin
luo, jonka kodista kuulin pojan teille tulleen. Hän osoitti suurta
mielenkiintoa -- ja lähti kanssani tulkiksi torppaan, jossa poika oli
viettänyt aikaisimman lapsuutensa. Kauan aikaa asiata tutkittuamme toi
isäntä viimein meille kellon, joka oli löytynyt veitsenteroittajan,
toisin sanoen Matin taskusta. Nyt oli asia selvillä. Matti-rukka oli
tosiaan lähtenyt vanhaan kotimaahansa luultavasti viedäkseen herransa
tervehdyksen perille. Mutta hän ei tahtonut jättää lasta, joka hänen
mielestään kuului isän suvulle, vaan otti sen mukaansa. Ja niin hän
oli matkustanut pitkät matkat, kunnes puute ja tauti hänet mursivat.
Lähellä päämäärää hän sortui arvaamatta kaikkea sitä tuskaa ja surua,
jonka hänen julma menettelynsä oli kylvänyt lapsen äidin sydämeen. --
Saatuani varmuuden tässä suhteessa riensin takaisin Metsälinnaan. Mutta
sillä aikaa oli tämä hurja palikaari pannut toimeen kauniita juttuja.
Kyllästyneenä minun pitkällisiin ja perinpohjaisiin tiedusteluihini
hän päätti toimia omin päin. Lujasti vakuutettuna siitä, että te,
herra paroni, salasitte maailmalta ehdoin tahdoin pojanpoikanne
oikean sukuperän, hän tahtoi käyttää viekkautta. Sitä varten hän
samoili kartanonne läheisyydessä ottaakseen selkoa nuoren Georgioksen
elintavoista ja sopivalla hetkellä anastaakseen hänet kuten Matti
kerran. Sopiva hetki koittikin, kun hän eilen tapasi Georgioksen
metsässä ja sai hänet mukaansa Metsälinnaan. Hän antoi pojalle
unijuomaa viinissä ja aikoi sitten nukkuneena viedä hänet talteen.
Onneksi saavuin minä parahiksi estämään tätä tuhmaa seikkailua. Ukko
sai aimo läksytyksen, ja kun Georgios heräsi pitkästä unestaan, toimme
hänet tänne. Nyt tiedätte kaiken, hyvä herra, paitsi että pojanpoikanne
on Kreikan rikkaimpia perijöitä, setäni on kuollut, ja hänen poikansa,
serkkuni Andreas, ja tyttärensä Helene ovat ainoat perilliset. Meillä
ei tosin Kreikassa ole vanhoja aatelissukuja, mutta, -- tässä tohtori
Nikoletopulos kohotti ylpeästi päätään -- kuten jo mainitsin, sukumme
on Hellaan valiosukuja, joten pidämme itsemme täysin vertaisina minkä
ylimyksen kanssa tahansa, voisinpa sanoa ruhtinaan veroisina.
Paroni kumarsi siroon vanhanaikaiseen tapaan kreikkalaiselle. -- Minä
pyydän kiittää teitä sydämeni pohjasta toimenpiteistänne, ja koska
olette täällä ainoa sukunne edustaja, pyydän samalla lausua iloni
siitä, että poikani on saanut sijan ja kodin perheessänne.
Ottilia-neiti pisti ovesta säikähtyneet kasvonsa. -- Fredrik on sairas,
sanoi hän hätäisesti.
-- Tule sisään, Ottilia-sisar, lausui paroni tavattoman leppeästi. Ja
laskien kätensä Yrjön olalle hän vei hänet sisarensa luo. -- Tervehdi
häntä, sisar, hän on oikea Sumers, josta voimme ylpeillä me molemmat
vanhat.
Vanha neiti loi neuvottoman katseen läsnäolijoihin. Hän ei heti
jaksanut käsittää totuutta. Viimein hänen katseensa pysähtyi veljeen,
jonka kasvot olivat kuin kirkastuneet. Silloin hän havahtui, tarttui
pienillä ryppyisillä käsillään Yrjön leukaan ja painoi kuihtuneilla
huulillaan pojan otsalle pienen suudelman.
-- Tervetuloa kotiin, tervetuloa Tottisalmeen, sanoi hän juhlallisella
äänellä.
Paroni tarttui soittokelloon ja lausui matalalla äänellä muutamia
sanoja sisään tulevalle palvelijalle. Tämä riensi ulos uteliaisuutta
uhkuen, ja hetkisen kuluttua oli koko talonväki koolla suuressa
arkihuoneessa. He tiesivät kaikki, että jotakin tärkeätä oli tekeillä,
sillä siitä asti kuin paroni oli ilmoittanut heille tyttärensä
Evan, Klauksen ja Beatan äidin kuoleman, ei heitä oltu kutsuttu
arkihuoneeseen. Joku kuiskasi, että kaksi turkkilaista oli hyökännyt
taloon ja kuristanut kapteenin kuoliaaksi, toinen taas oli tietävinään,
että Yrjö oli karannut, vieden kaikki talon kalleudet mukaansa. Kolmas
väitti paronin saaneen halvauksen.
Kaikki arvelut keskeytyivät, kun paroni astui sisään taluttaen Yrjöä.
Heidän järjestään astuivat Ottilia-neiti, molemmat muukalaiset, Klaus
ja Beata, viimeksimainitut uteliaina ja hämmästyneinä.
Paroni loi silmäyksen palvelijakuntaansa, jonka silmät jännittyneinä
olivat luodut häneen.
-- Ystäväni, puhui paroni kaikuvalla äänellä. Minä olen kutsunut
teidät koolle ilmoittaakseni teille iloisen uutisen. Kaikkiviisas
Jumala, jonka kädessä me ihmislapset olemme, on kääntänyt suruvirren
ilovirreksi ja murheen riemuksi. Rakastettu poikani Yrjö, joka
urhoollisesti taisteltuaan vapauden puolesta kaatui vieraalla maalla,
on jättänyt jälkeensä pojan. Te näette hänet tässä -- hän laski kätensä
Yrjön päälaelle -- ihmeellisiä teitä on Herra kuljettanut hänet,
isäinsä kotiin, vanhaan Tottisalmeen. Tervehtikää häntä, tulevaa
isäntäänne, Tottisalmen perillistä, Yrjö von Sumersia.
Palvelijain rajaton hämmästys vaihtui ilohuutoihin. Liikutettuina he
kohottivat riemuitsevan eläköönhuudon: -- Eläköön vanha paroni! Eläköön
Tottisalmen perillinen, nuori isäntämme.
Kyyneleet kiilsivät monen silmissä. Tottisalmessa oli monta palvelijaa,
jotka vielä selvästi muistivat nuoren luutnantin. He iloitsivat
nyt kahdesta syystä. Luutnantti ei siis ollutkaan konna, kuten oli
huhuiltu, ja talo joutuu hänen pojalleen, von Sumersille, eikä
kapteenin perillisille. Yksi ja toinen harmaahapsinen astui Yrjön
luo pudistaen hänen kättään. Etummaisena astui toisten joukosta
Riikke-mamseli loistavana kuin päivä. Hän tarttui Yrjön käteen, niiasi
syvään ja lausui, luoden voitonriemuisen katseen ympärilleen:
-- Vihdoinkin. Jo liian kauan odotin tätä hetkeä. Tervetulemaan, nuoren
luutnanttini poika. Ah, lisäsi hän huoaten, jospa Almansor olisi elänyt
tämän hetken. Hän, koira paha, oli aivan samaa mieltä kuin minäkin. Hän
vainusi kyllä, missä isäntä oli.
Paroni hymyili.
-- Niin, niin, uskollinen Riikke, sanoi hän taputtaen mamselia olalle.
Te olitte sittenkin oikeassa. Poikani oli syytön.
Mutta se oli jo liian paljon iloa Riiken uskolliselle sydämelle. Hänen
täytyi nostaa esiliina silmilleen ja nyyhkyttää.
-- Totuus tuli siis kuitenkin ilmi, Niilo, huusi hän pyyhkien silmiään
ja etsien Niiloa katseillaan -- mitä minä sinulle sanoin?
Vanha Niilo sukelsihe toisten välitse esiin, ja kohottaen kätensä
sotilaalliseen tervehdykseen hän lausui kuuluvalla äänellä: -- Jumala
varjelkoon nuorta paronia.
-- Kiitos Niilo, kelpo ystäväni, vastasi Yrjö iloisesti puristaen ukkoa
kädestä.
Maisteri Ticklenius käytti ahkerasti nenäliinaansa. Hän oli
yrittämistään yrittänyt sanoa jotakin, mutta ei liikutukseltaan saanut
sanaa suustaan. Viimein hän tyytyi vain puristamaan Yrjön kättä.
Kalpeana, muista erillään, seisoi Klaus. Beatan riemuitessa uudesta
sukulaisestaan hän oli ääneti. Hänen korvissaan soi paronin sanat:
Tervehtikää tulevaa isäntäänne, Tottisalmen perillistä.
Hän ei siis ollutkaan enää Tottisalmen perillinen. Toinen oli nyt hänen
sijallaan. Yrjö -- renkipoika, armoleivänsyöjä, jota hän niin usein oli
halveksien kohdellut.
-- Klaus, keskeytti äkkiä mademoisellen ääni hänen katkerat mietteensä.
Missä Beata on? Isänne on hyvin sairas.
Klaus havahtui kuin unesta. -- Isä-raukka, hän ei tätä kestänyt,
hänenkin ylpeät unelmansa raukesivat.
Molemmat lapset riensivät alakuloisina riemuitsevan joukon keskeltä
yläkertaan. He hiipivät isän oven taakse, mutta eivät uskaltaneet avata
ovea. Painaessaan korvansa avaimenreikään kuuli Klaus isänsä äänen
valittavana, rukoilevana, ja Jonaksen tylynä vastaavan siihen. Viimein
kuului kova kiljahdus: -- Minä tahdon, tahdon, en saa muutoin rauhaa.
Mene heti.
Samassa avautui ovi. Jonas astui ulos synkkänä, päättävä ilme
kasvoissaan. Lapset nähdessään hän tiuskaisi:
-- Täällä ei ole teidän paikkanne. Miksi ette mene imartelemaan nuorta
paronia te, kuten kaikki muut?
Mutta nähdessään Klauksen surulliset kasvot hän sanoi:
-- Minä tein kaikki, mitä taisin puolestanne, Klaus-herra, ja jos
minusta yksin olisi riippunut, ei tuo kreikkalainen sudenpentu olisi
täällä nyt herrana.
-- Hyi, Jonas, huusi Beata kiivaasti. Sinä olet aina ollut paha Yrjölle.
Mutta Jonas poistui kiireesti jättäen lapset pelästyneinä ja
neuvottomina seisomaan oven eteen.
Vähän ajan kuluttua astuivat paroni ja vanha tohtori portaita ylös.
-- Isoisä, saammeko mennä isän luo? kysyi Beata.
Paroni loi kysyvän katseen tohtoriin.
-- Odottakaahan hetkinen, sanoi tohtori, ystävällisesti nyökäten
lapsille. Ehkä annamme isän vähän levätä ensin.
Lapset istuivat portaille odottamaan. He istuivat kumpikin
mietteissään. Beata koetti alussa johtaa puhetta Yrjön ihmeelliseen
kohtaloon, mutta kun Klaus ei tuntunut olevan puheliaalla päällä,
vaikeni tyttökin ja punoi itseksensä juonta seikkailuun, jonka
pääsankarina Yrjö oli.
Jonkin ajan kuluttua ovi avautui, paroni ja tohtori astuivat ulos.
-- Arveleeko veli, että minun on jäätävä hänen luokseen, kuten hän
pyysi? kysyi paroni.
Tohtori mietti.
-- Kenties se on parasta. Ehkäpä hän rauhoittuu, kun saa uskoa huolensa
jollekin.
-- Minä menen sitten. Ja paroni palasi takaisin sairaan huoneeseen.
Lapset tarttuivat tohtorin käsivarteen.
-- Onko isä kovin sairas?
Tohtori siveli Beatan päätä.
-- Toivokaamme parasta, lapseni, sanoi hän. Minä jään joka tapauksessa
tänne.
Tohtorin mentyä kuiskasi Beata veljellensä: -- Isä on hyvin sairas. He
sanovat aina: toivokaamme parasta, kun potilas on huono. Oi isä-rukka,
minä jään ainakin tänne, kunnes isoisä tulee pois.
Paroni viipyi kauan. Kun hän viimein tuli huoneesta, oli hän
tuhkanharmaa kasvoiltaan. Hän kulki lasten ohi luomatta heihin
katsettakaan.
-- Isoisä, kuiskasi Beata, mutta Klaus tarttui häntä käsivarteen.
-- Hiljaa, sanoi hän katkerasti. Etkö näe, että me emme merkitse enää
mitään.
Klaus ja Beata eivät koskaan saaneet tietää, mitä heidän isänsä
ja paronin välillä oli tapahtunut. Paroni salasi kaikilta paitsi
sisareltaan, että kapteeni oli hänelle tunnustanut olleensa syyllinen
siihen rikokseen, jonka vuoksi nuoren paronin oli täytynyt lähteä
maasta.
Raskaasti paroni nyt sai tuntea, että hän kiivaudessaan oli
karkoittanut luotaan ikiajoiksi kunniattomana poikansa, jonka
ainoa vika oli se, että hän iloisessa toveriseurassa oli hävinnyt
viisisataa markkaa pelissä. Mutta ovelasti oli tätä hänen hairahdustaan
väärinkäytetty. Kun hän seuraavana päivänä lähetti naapurikaupungista
Matin viemään kirjettä isälleen, jossa hän mainitsi olevansa
kunniavelassa pyytäen isältä viisisataa markkaa, oli Jonas ottanut
kirjeen Matilta ja luvannut viedä sen perille. Hän tekikin sen, mutta
Fredrik-kapteenin huoneessa lisättiin rahasumman jälkeen nolla, joten
se tuli olemaan 5000 markkaa. Paroni kiivastui ja kieltäytyi jyrkästi
maksamasta velkaa. Myöhemmin hän kuitenkin katui ja lähti kaupunkiin
toimittamaan rahoja pojalleen.
Hän meni vanhan rahamiehen luo, joka hoiti hänen asioitaan, mutta sai
tältä kuulla, että nuoren paronin palvelija oli jo käynyt nostamassa
rahoja paronin allekirjoittamalla paperilla. Se oli odottamaton
isku, niin odottamaton, että paroni ei huolinut ottaa selkoa
yksityisseikoistakaan. Pääasiahan oli selvä. Yrjö oli väärentänyt
hänen nimensä. Matti, jonka hän otti kuulusteltavakseen, kielsi
jyrkästi koskaan nostaneensa rahoja. Mies-rukka luuli todellakin
herransa olevan syyllisen ja tahtoi hänet pelastaa. Hänen luutnanttinsa
hyvä ystävä, Fredrik-kapteeni, ja Jonas uskottelivat typerälle
palvelijalle, että luutnantti tarvitsi rahoja, muutoin hän menettäisi
virkansa ja kunniansa, ja antoivat hänelle muka luutnantin nimessä
väärennetyn paperin, jonka itse teossa kapteeni oli väärentänyt. Matti
meni rahamiehen luo, sai summan viisituhatta markkaa ja vei rahat
kapteenille, kuten käsketty oli, jotta epäluulo muka ei lankeaisi
luutnanttiin. Yrjölle, joka oli asiasta aivan tietämätön, antoi
kapteeni jalomielisesti 500 markkaa pelivelan suorittamiseksi... Asia,
tuli kuitenkin ilmi, ja merkillistä kyllä se levisi kaupungillekin.
Yrjö tietysti vakuutti viattomuuttaan, mutta paroni ei häntä uskonut.
Kenties olisi asia vielä tutkimalla selvinnyt, mutta nuori paroni oli
kiivas kuten isäkin. Hän pyysi eron sotapalveluksesta ja matkusti pois
kotoa, jossa häntä niin verisesti oli loukattu. Tätä hänen äkillistä
lähtöään pidettiin todistuksena siitä, että hän todella oli syyllinen.
Kapteenille tuli hänen matkansa varsin sopivasti, hän antoikin
hänelle auliisti matkarahat. Myöhemmin kirjoitti Yrjö paroni kyllä
kaksikin kirjettä isälleen, joissa hän levollisemmin koetti todistaa
syyttömyyttään. Mutta nämä kirjeet eivät koskaan tulleet perille
syystä, jonka ainoastaan Jonas ja kapteeni tunsivat. Ja näin olisi
kavala salajuoni miltei onnistunut, ellei kohtalon käsi olisi toisin
ohjannut.
Vaikka paronista tuntuikin katkeralta, että hänen poikansa oli
syyttömästi saanut kärsiä, keventyi hänen sydämensä kuitenkin kuin
suuresta kuormasta. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista hän saattoi
kohottaa päänsä tietäen, että Sumersien nimi oli tahraton. Hän meni
hakemaan Yrjöä. Oli lohdullista pitää poikaa luonansa ja nähdä hänen
rakkaat kasvonsa, jotka niin suuresti muistuttivat isää.
Yrjö istui juttelemassa tohtori Nikoletopuloksen kanssa, joka kertoi
hänelle hänen kodistaan Kreikassa.
-- Isoisä, huudahti Yrjö paronin astuessa sisään. Eikö ole kummallista,
että minulla on äiti, oma äiti?
Paroni hätkähti. Sen hän oli aivan unohtanut. Oli siis toinenkin
henkilö, jolla oli oikeus Yrjöön, joka ehkä vaatisi pojan luokseen.
Kreikkalainen huomasi hänen mielenliikutuksensa ja nousten seisomaan
hän lausui:
-- Niin, herra paroni, en ole vielä toimittanut loppuun asiaani, jonka
vuoksi tänne saavuin. Poikanne vaimo lähettää teille tervehdyksensä
pyytäen, että hänelle luovuttaisitte lapsen, jota hän niin kauan on
kuolleena surrut.
-- Hän tahtoo pojan luokseen -- pois minun luotani! Mahdotonta, herra,
mahdotonta, ankkasi paroni.
-- Äidin oikeudet, herra paroni, huomautti kreikkalainen tyynesti.
-- Mutta hänen isänsä oli suomalainen, ja pojanpojastani on tuleva
suomalainen kaikella kunnioituksella kansallisuuttanne kohtaan, herra
tohtori.
Ovela kreikkalainen piti viisaampana tällä kertaa peräytyä. Hän hymyili
siis taas kohteliasta hymyään ja sanoi: -- Toivon, että sovimme tässä
suhteessa, herra paroni. En missään tapauksessa tahtoisi loukata
tunteitanne.
Paroni tyyntyi, ja pian oli keskustelu taas rauhallisella tolalla.
* * * * *
Samana yönä sammui kapteeni Fredrik Wärnehjelmin elämä. Hänen heikko
sydämensä ei kestänyt niin monta mielenliikutusta yhtä haavaa.
Tunnustettuaan rikoksensa paronille hän vaipui horroksiin, ja kun
paroni aamulla aikaisin hiipi hänen huoneeseensa, ilmoitti tohtori,
joka oli valvonut sairaan luona koko yön, että hän oli nukkunut iäksi.
Klaus ja Beata olivat orpoja.
Jonas oli kadonnut heti isäntänsä kuoleman jälkeen eikä enää koskaan
näyttäytynyt Tottisalmessa, jota hän kerran oli uneksinut vallitsevansa
heikon isäntänsä kautta. Paroni ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin
häntä rangaistakseen. Hän tiesi, että palvelija oli rakastanut
isäntäänsä, ja vainajan sekä myös Klauksen ja Beatan tähden hän tahtoi
antaa asian raueta.
Heti hautajaisten jälkeen Klaus pyysi päästä pappilaan. Hän ikävöi
lempeätä Mariaa ja äidillistä pastorin rouvaa. Tottisalmi tuntui nyt
niin vieraalta, se ei enää ollut hänen perintökartanonsa, hänen tuleva
valtakuntansa, toinen oli nyt hänen sijallaan. Beata ja hän olivat
nyt armoleivänsyöjiä. Kapteeni ei ollut jättänyt mitään omaisuutta
jälkeensä, he olivat kokonaan riippuvaiset paronista.
Vanha paroni ymmärsi hyvin Klauksen mielentilan. Hän valjastutti Pluton
ja Vihurin vaunujen eteen ja kirjoitti Ekin mukana pastorille kirjeen,
jossa hän ilmoitti asiain muuttuneen tilan.
Pappilan lämpimässä ilmakehässä lieventyi Klauksen ja Beatan suru
aikaa voittaen. Klaus oli salaa pelännyt, että häntä nyt kohdeltaisiin
toisin, kun hän ei enää ollut Tottisalmen perillinen. Mutta hän ei
tuntenut pappilan väkeä. Kaikki kohtelivat häntä aivan samalla lailla
kuin ennenkin, hiukan hellemmin vain hänen isänsä kuoleman takia.
Pojatkin olivat sydämellisemmät. Josef koetti tosin saarnata hänelle
tapansa mukaan puhuen epämääräisin sanoin kaiken katoavaisuudesta
ja koreuden kuihtuvaisuudesta. Mutta Joel katkaisi saarnan varsin
kovakouraisesti, vetäen tuolin Salomon Saarnaajan alta, niin että tämä
äkkiarvaamatta kohotti töppösensä taivasta kohti vähemmin papillisella
tavalla.
Klaus ymmärsi kyllä, että Joel tällä kertaa oli pilaillut
hienotunteisuudesta häntä itseään kohtaan eikä vallattomuudesta, ja oli
siitä kiitollinen Joelille.
Beata liikkui ensin pappilassa itkettynein silmin tavallista
hiljaisemmin, kummasteleva Jonatan ja Susanna alituisesti
kintereillään. Lapsi-rukat ymmärsivät kadottaneensa iloisen
leikkitoverinsa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle
myötätuntoaan, usein varsin hullunkurisella tavalla. Jonatan kantoi
hänelle kaikki pyytämänsä kiisket ja salakat, ja Susanna laski eräänä
päivänä juhlallisesti resuisen nukkensa Elviiran, parhaan aarteensa,
Beatan syliin.
Beatan oli mahdoton pysyä totisena, kun he tepastelivat
vierashuoneeseen, kiipesivät tuolille istumaan ja katselivat häntä
jäykkinä kuin puujumalat, silmät pyöreinä ja kädet ristissä. He
koettivat olla "hienotunteisia", kuten Maria oli heitä neuvonut.
Kauan ei Beata jaksanut nähdä heidän voimia kysyviä ponnistuksiaan
näyttäytyä surullisilta. Hän alkoi ommella Elviiralle uusia vaatteita,
ja vähitellen hän liukui entiselle leikkikannalleen heidän kanssaan.
Kesti kuitenkin aikoja, ennenkuin hänen naurunsa helisi iloisena kuten
ennen onnellisina päivinä.
Yhdestoista luku.