Beata ilmestyi päivällispöytään punaisena ja hengästyneenä. Hän tuskin
malttoi odottaa, kunnes pöytärukous oli luettu, sitten hän huudahti:
-- Minulla on ollut seikkailu.
Beata uneksi aina seikkailuista. Hänen ainainen surunsa oli se,
että Tottisalmessa elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja
jokapäiväistä.
-- Beata, varoitti Ottilia-täti, nuorilla tytöillä ei saa olla
seikkailuja.
-- Mutta, rakas täti, minulla on ollut seikkailu, ei sille mitään voi.
-- Annas kuulua, kehoitti Klaus.
-- Me olimme, Yrjö ja minä, keilaa heittämässä vähän ennen päivällistä.
Kun olimme lopettaneet, meni Yrjö pois, mutta minä jäin vielä
keilahuoneeseen järjestääkseni keilat paikoilleen. Sattumalta silmäsin
ikkunaan ja näin kasvot -- huu mitkä kasvot, tummat, viekkaat,
hirvittävät. Minä kirkaisin, ja samassa katosivat kasvot. Hyökkäsin
ulos suoraa päätä, ymmärrättehän, että kun kerran onnistuu näkemään
rosvon tai kummituksen, niin tahtoo sen nähdä juurta jaksain. Mutta kun
tulin ulos, ei haamusta ollut jälkeäkään. Mitä siitä sanotte? Eikö se
muka ollut seikkailu?
Beatan kertomus vaikutti eri lailla kuulijoihin. Ottilia-neiti ja
mademoiselle kirkaisivat kauhusta, maisteri mumisi: -- Merkillistä,
kerrassaan merkillistä! Klaus ja Yrjö nauroivat, he olivat vakuutetut
siitä, että Beatan vilkas mielikuvitus oli hänet pettänyt, kapteeni
kehoitti varovaisuuteen varkaiden suhteen, ja paroni loi tutkivan
katseen tyttöön.
-- Puhutko sinä nyt oikein totta, Beata? kysyi hän epäilevällä äänellä.
-- Yhtä totta kuin silloinkin, kun hän hyökkäsi silmät pyöreinä
kertomaan nähneensä mahdottoman suuren elefantin, jota kuljetettiin
häkissä, kun eläin itse asiassa oli nimismiehen suuri rotusika, jota
vietiin markkinoille, nauroi Klaus.
Beata loi veljeensä musertavan katseen.
-- Vesikellona hävitköön Beata Wärnehjelm, kuten Riikke-mamselin
on tapa sanoa, ellei asia ole ihan niinkuin kerroin, vakuutti hän
punaisena. Pojille voin syöttää juttuja, mutta en isoisälle.
-- Siinä tapauksessa on asiasta otettava selko, sanoi paroni vakavasti.
Hän soitti, Jonas astui sisään.
-- Ottakaa Ek ja Niilo ja etsikää tarkoin koko puisto. Beata-neiti on
nähnyt jonkun vieraan kuljeksivan keilahuoneen lähettyvillä.
-- Isoisä, emmekö mekin saa mennä? pyysi Klaus.
-- Ensin syömme.
Ateria sujui tavallista nopeammin, ja niin pian kuin Ottilia-neiti
antoi merkin, nousivat pojat paikoiltaan, suutelivat hätäisesti paronin
ja tädin kättä ja ryntäsivät puistoon.
Siellä heitä kohtasi hauska näky. Niilo sotaisena, uhkaavana, ruostunut
sapeli kädessä marssi pitkin puistokäytävää, Ek hiipi hänen jäljessään
arkana, pälyen ympärilleen, ja Jonas juoksenteli notkea ruokosauva
kädessä sinne tänne portaiden edessä.
-- Kas siinä erinomainen tapa ottaa rosvoja kiinni, nauroi Klaus. --
Tule, Yrjö, etsitään me keilahuoneen ympäristö.
Puisto etsittiin ristiin rastiin. Paroni itse oli mukana, mutta
rosvosta ei näkynyt jälkeäkään. Viimein rauhoituttiin ja uskottiin,
kielloista huolimatta pujahti viidakkoihin ja pensaiden taakse
saadakseen "haamun" käsiinsä. Turhaan, se oli kadonnut, haihtunut
ilmaan, kuten oikean haamun tulikin.
Mutta parin päivän perästä, kun perhe istui iltateetään juomassa
kirjastossa, ryntäsi Beata kuin tuulispää sisään.
-- Beata, Beata, kuka noin juoksee, varoitti Ottilia-täti. -- Tyttö on
aivan sans façons, valitti hän mademoiselle Deniselle, että koko juttu
sittenkin oli Beatan mielikuvitusta. Tyttö oli syvästi loukkaantunut
moisesta epäluottamuksesta. Rohkeasti hän Ottilia-tädin
-- Viis fasooneista! huusi Beata. Nyt ei ole niistä kysymys. Rosvo,
haamu, kummitus on taas näyttäytynyt.
-- Sinulleko? Ja keilahuoneessa? kysyi Klaus ivallisesti.
-- Ei, ei. Emmalle. Tule sisään, Emma. Hän veti puoleksi väkivalloin
sisään vastahakoisen tytön, joka seisoi oven takana, ja tyrkkäsi hänet
paronin eteen sanoen:
-- No, kerro nyt!
Emma, sisäkkö, niiasi armolliselle herrasväelle ja alkoi lipeällä
kielellä toimittaa: -- Minä kävin äsken ikään mamselin asialla
Mandan luona, joka ompelee. Kotimatkalla poikkesin ottamaan munia
Hellkrenskalta, ja portista tullessani näin Yrjö herran menevän Niilon
tupaan ja lyhyen, tanakan miehen, joka seurasi häntä. En tiedä, mistä
syystä juolahti mieleeni, että pistäynpä katsomassa, joko sydänkukat
Niilon ikkunan alla kukkivat. Mutta kun käännyin nurkan ympäri,
huomasin saman miehen, hän seisoi varpaillaan ikkunan alla seljapuitten
pimennossa ja kurkisti Niilon tupaan, pidellen käsillään kiinni
ikkunalaudasta. Herra jesta! huusin minä. Samassa mies käänsi kasvonsa
minuun ja irvisti niin ilkeästi kuin vain yksi, jonka nimeä en uskalla
mainita. Hän solkkasi jotakin noidankieltä ja lähti kiireesti kulkemaan
porttia kohden.
-- Ja sinä hölmö annoit hänen mennä, sanoi kapteeni vihaisesti.
-- Herra kapteeni, minä olin yksinäinen turvaton naisihminen munakori
kädessä. Ja sitäpaitsi ei se ollut oikea ihminen, siitä panen pääni
pantiksi.
-- Minkänäköinen hän sitten oli?
-- Mustanaamainen, silmät sillä oli kuin kekäleet. Ja irvisti niin
pahasti valkoisilla hampaillaan, että sydämeni oli kurkusta lentää.
-- Juuri sama olento, jonka minä näin. Joko nyt uskotte, etten puhunut
turhia? kysyi Beata voitonvarmana.
-- Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee, päivitteli Ottilia-täti. Sehän
on kauheata, kun julmannäköiset miehet kuljeskelevat puutarhassamme
kuin kotonaan. Yrjö-veli, sinun täytyy ottaa asiasta selko. Muutoin
emme hetkeäkään saata olla rauhassa. Minä jo ihan vapisen.
-- Kyllä, kyllä Ottilia rakas, ole rauhassa. Niilon täytyy pitää portti
suljettuna ja tarkoin vartioida, ettei asiaankuulumattomia päästetä
sisään. Olemme kai tekemisissä jonkun maankiertäjän, luultavasti
mustalaisen kanssa.
-- Kuinka jännittävää! huusi Beata. Ajatelkaa, hän aikoo varmaan
ryöstää Klauksen tai minut ja tehdä meistä nuorallatanssijoita. Ja
sitten isoisä joskus markkinoilla näkee minun tanssivan korkealla,
ohuella nuoralla. Ja hän tuntee minut heti, vaikka nimeni on Esmeralda
ja olen maalattu pähkinäöljyllä ruskeaksi. Ja -- -- --
-- No silloin sinun täytyy laihtua ainakin parikymmentä naulaa,
keskeytti hänet Klaus nauraen.
Beata vaikeni heti loukkaantuneena ja loi julmistuneen katseen
veljeensä. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan lihavuudestaan.
-- Ehkä on kuitenkin paras joka tapauksessa puhua nimismiehelle ensin
tästä sirkustirehtööristä, ennenkuin hän ryöstää meiltä Beatan, sanoi
paroni kuivasti. Ja nyt kehoittaisin teitä menemään rauhassa nukkumaan.
Kyllä minä tämän asian hoidan.
-- Yrjö, kuiskasi Klaus, jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin me
otamme omin päin asiasta selkoa. Minua huvittaisi näytellä salapoliisin
osaa.
-- Tuohon käteen.
-- Mennään minun huoneeseeni juttelemaan, tai minä ehkä mieluummin
tulen sinun huoneeseesi. Isä on niin herkkä, hän voisi häiriintyä,
minun huoneeni on liian lähellä hänen huonettaan.
Yrjö hymyili hienosti. Hän tiesi, miksi Klaus ei tahtonut häntä
huoneeseensa. Kapteeni ei voinut sulattaa sitä, että hänen poikansa
seurusteli toverillisesti entisen renkipojan kanssa.
Pojat vetäytyivät siis Yrjön pieneen huoneeseen, joka yhä vielä oli
maisterin huoneen vieressä. Se oli kuitenkin jo paljon viihtyisämpi
kuin ennen. Riikke-mamselin näppärät kädet olivat saaneet huoneeseen
kodikkaan leiman, vuoteessa oli kirjavat verhot, ja jouluksi oli Yrjö
saanut paronilta kirjoituspöydän ja kiikkutuolin.
Pitkistä ajoista pojat taas istuivat tuttavallisesti kahden. Jonaksen
myyräntyö oli näet vähitellen kantanut hedelmiä. Mielistelevä palvelija
ymmärsi aikaa myöten voittaa Klauksen puolelleen. Hänen nöyrä
käytöksensä, joka paronissa ja Yrjössä herätti vastenmielisyyttä, ei
loukannut Klausta, koska hän oli siihen lapsuudesta asti tottunut.
Useimmat ihmiset rakastavat mielistelyä; mitä sitten nelitoistavuotias
poika, joka ei vielä tiennyt erottaa kultaa kuonasta.
Ja Jonas käytti aikaansa hyvin. Varovasti hän kylvi pojan mieleen
epäluuloa ja kateutta Yrjöä kohtaan. Kävipä hän niinkin rohkeaksi,
että uskotteli Klaukselle Yrjön liehakoivan paronia, syrjäyttääkseen
Klauksen isoisänsä suosiosta.
Klaus ei ensin tahtonut kuulla puhuttavan Yrjöstä pahaa, mutta hänen
mielessään alkoi kuitenkin kyteä hiljaista kaunaa Yrjöä kohtaan. Ja
vaikka hän kielsikin Jonasta Yrjöä soimaamasta, iti salavihjausten
kylvö kuitenkin hänen sydämessään.
Luonnollisesti tämä vaikutti poikien keskinäiseen suhteeseen. Klaus
ei enää kohdellut Yrjöä yhtä toverillisesti. Yrjö puolestaan oli
yhtä ylpeä ja itsepintainen kuin konsanaan Klaus. Usein sattui
yhteentörmäyksiä molempien ystävyksien välillä. Klaus saattoi joskus
entiseen ylpeään tapaansa kohdella Yrjöä; silloin Yrjön veri kuohahti,
ja hänen teki mieli kurittaa tyhmänylpeätä poikaa. Hän tiesi hyvin,
ettei Klaus missään suhteessa ollut häntä etevämpi tai parempi. Hän oli
vain sattunut syntymään Tottisalmessa, kun Yrjö sitävastoin oli köyhän
veitsenteroittajan poika.
Näin ollen uhkasi kesä, jota molemmat pojat niin palavasti olivat
odottaneet, käydä sietämättömäksi. Beata oli onneton. Hän oli suuttunut
Klaukseen, sisar ei enää samalla lailla ollut veljensä tahdon alaisena
kuin ennen. Hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa sanoi, että Klaus
käyttäytyi pahasti Yrjöä kohtaan. Sitäpaitsi hän oli sydämestään
kiintynyt kasvattiveljeensä, joka harvoin häntä kiusasi. Hän asettuikin
aina rohkeasti Yrjön puolelle poikien keskenäisissä riidoissa. Kerran
Klaus tiuskaisi vihapäissään krokettipelissä Yrjölle, joka oikaisi
häntä jostakin virheestä:
-- Sinun ei tarvitse olla niin kopea. Sinun asemassasi pitäisin
vähempää ääntä, onnenonkija.
-- Klaus, huusi Beata kauhistuneena.
Yrjö heitti pallon menemään kentän toisesta päästä toiseen, viskasi
sitten nuijansa maahan ja poistui sanaakaan sanomatta.
Siitä päivin hän vältti Klausta missä saattoi. Ja koska Klaus oli liian
ylpeä pyytääkseen anteeksi, vaikka hän kovasti katuikin kiivauttaan,
pysyi poikien väli kylmänä.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Beatan näkemä haamu ilmestyi
näyttämölle. Ihmeellinen tapaus yhdisti riitapuolet, he olivat taas
toveruksia ja pohtivat innokkaasti asiaa.
-- Kyllä hänellä on jotakin pahaa mielessään, ei hän muutoin täällä
vainuskelisi, arveli Klaus.
Äkkiä näpsäytti Yrjö sormiaan. -- Nyt minä tiedän. Muistatko molempia
muukalaisia, jotka keväällä matkustivat kanssamme lautalla. Beatan ja
Emman selitys soveltuu juuri palvelijaan: lyhyt, tanakka, kiiluvat
silmät, pitkät viikset. --
-- Eureka! Hän näytti jo silloin minusta epäilyttävältä. Ja muistatko,
kuinka hän sinua tarkkasi? Merkillistä, kerrassaan merkillistä.
-- Huomenna lähdemme tiedusteluretkelle. Eikö totta?
-- Varmasti.
Tämän uljaan päätöksen tehtyään pojat läksivät levolle.
Koko seuraavan päivän he vaanivat puistossa, kuljeskelivat läheisillä
teillä ja samoilivat metsissä. Pölyisinä, vaatteet täynnä risuja ja
lehtiä he palasivat kotiin. Mutta rosvoja ei näkynyt, ei kuulunut.
Vasta kolmantena päivänä Yrjön onnistui tavata hänet maantiellä lähellä
Tottisalmen tienhaaraa. Hän oli todellakin sama muukalainen, kuten Yrjö
oli arvannut. Mutta koska hän kulki rauhallisesti valtatiellä ketään
häiritsemättä, ei Yrjö pitänyt sopivana ahdistaa häntä, vielä vähemmän
kun mies nöyrästi tervehti häntä kohottaen kunnioittavasti turkkilaista
fetsiään. Yrjö kääntyi kuitenkin ja alkoi jonkin matkan päästä seurata
muukalaista.
Kappaleen kuljettuaan hän kohtasi paronin, joka ajoi kirkolta päin.
Paronin viittauksesta pysähdytti Ek hevosen, ja Yrjö nousi kieseihin.
Paroni tarkasti poikaa hiukan ivallisesti.
-- Taisit nähdä rosvon, hän tuli äsken meitä vastaan. Minä käväisin
juuri nimismiehen luona ja sain sieltä kuulla yhtä ja toista
rosvostamme eli sirkustirehtööristä. Näyttää hyvin epäilyttävältä,
tokko Beatan toiveet nuorallatanssimisesta toteutuvat. Mies on
albanialainen ja erään kreikkalaisen tiedemiehen palvelija. Hänen
isäntänsä on tutkimusmatkalla Suomessa ja tahtoo tutustua meidänkin
seutuihin. Palvelija on nähtävästi ulotuttanut uteliaisuutensa liian
pitkälle. Siinä kaikki.
-- Olin siis kuitenkin oikeassa, väittäessäni heidän puhuneen kreikkaa
keskenään, sanoi Yrjö. Kyllä kai maisteri Ticklenius innostuu, kun saa
tästä kuulla.
Paroni hymähti.
-- Tuttavuus heidän kanssaan kenties hiukan jäähdyttää hänen
Kreikan-ihailuaan. Nykyajan kreikkalaiset ovat toista kansaa
kuin muinaisajan helleenit. Sitäpaitsi lienee herra itse tätä
nykyä matkoilla. Senvuoksi kai palvelija niin rohkeasti käy
tutkimusretkillään. He asuvat jonkin matkan päässä täältä,
Metsälinnassa.
* * * * *
-- Missä Yrjö tänään viipyy? kysyi Ottilia-neiti aamiaispöydässä
nähdessään Yrjön paikan tyhjänä.
Klaus ja Beata pudistivat päätään. He eivät tienneet.
-- Hän kävi kyllä eilen illalla minun luonani, sanoi maisteri
Ticklenius, ja ellen väärin muista, lupasi hän lähteä tänä aamuna
metsälle.
-- Yksin? kysyi paroni.
Klaus punastui. Yrjö ja hän olivat eilen illalla kinailleet, ja Klaus
oli taas loukannut Yrjöä. Senvuoksi kai hän oli lähtenyt yksin.
-- Näyttää siltä, kuin ei nuori herra paljoakaan piittaisi talon
tavoista, singahdutti kapteeni ivallisesti.
Paroni rypisti kulmiaan. Yrjön laiminlyönti harmitti häntä. Hän päätti
nuhdella häntä kahden kesken.
Mutta kun kokoonnuttiin päivälliselle, ei Yrjö vieläkään ollut
saapuvilla.
-- Häntä on varmaan kohdannut onnettomuus, sanoi Beata huolestuneena.
Paroni ei puhunut mitään, mutta päivällisen jälkeen hän lähetti Niilon
ottamaan selkoa kadonneesta. Itse hän rauhatonna samoili lähitienoon
ristiin rastiin.
Hämärissä Niilo palasi, ja hänen kanssaan Klaus, mutta Yrjöä he eivät
olleet nähneet. Oli selvää, että pojalle todellakin oli jotakin
tapahtunut. Nyt lähdettiin oikein joukolla etsimään. Paroni ja
Klaus kulkivat etunenässä, kumpikin syvissä mietteissä. Klauksella
oli kovat oman tunnon vaivat, lakkaamatta hän soimasi itseään ja
halpamielisyyttään kunnon toveria kohtaan. Kuinka kävisi, ellei hän
koskaan enää saisi nähdä Yrjöä? Kamala ajatus tuli hänen mieleensä.
-- Isoisä, kuiskasi hän, Yrjön kanssa oli puhetta, että menisimme
Mustallelammelle sorsia ampumaan.
-- Niinkö? paronin ääni oli käheä.
Ei kumpikaan sanonut enempää, mutta siinä oli kyllin. Molemmat
tiesivät, että Mustanlammen rannat ovat liejuiset ja upottavat. Ei
ollut kovinkaan kauan siitä, kun muuan Tottisalmen torppareista oli
hukkunut lampeen.
Mutta kotona istuivat Riikke-mamseli ja Beata mamselin huoneessa pelon
ja toivon vaiheella, vuoroin lohduttaen, vuoroin peloittaen toisiaan.
Tuon tuostakin he juoksivat portille katsomaan, joko etsijöitä näkyisi.
Sydänyöllä etsijät palasivat väsyneinä, alakuloisina. Pelkkä silmäys
paronin ja Klauksen kalpeihin kasvoihin riitti osoittamaan, että matka
oli ollut turha.
Laahautuessaan uupuneena huoneeseensa kohtasi Klaus Jonaksen, joka
seisoi portailla kuin väijyvä kissa. Palvelijan kasvot osoittivat niin
selvästi tyytyväisyyttä, että Klaus raivostuneena seisahtui.
-- Sinä kiusanhenki, hän huusi. Ellet sinä olisi aina ja alinomaa ollut
minua yllyttämässä, ei Yrjö olisi mennyt yksin metsälle. Minä en kärsi
sinua! Ja ylenmäärin kiihoittunut poika sivalsi Jonasta korvalle,
niin että tämä horjahti. Sitten hän syöksyi huoneeseensa taakseen
katsomatta. Hän ennätti kuitenkin kuulla palvelijan vihasta värisevällä
äänellä huutavan:
-- Silläkö lailla, Klaus-herra! Niinkö palkitsette uskollisen
palvelijan, jota ilman ette nyt olisi Tottisalmen perillinen! Hohoo --
tämäkö on palkkani!
Kymmenes luku.