MUUKALAISET.

Oltiin toukokuun lopussa. Ilma oli kirkas ja viileä, koivut

hiirenkorvalla ja virrat jäistä vapaat. Klaus ja Yrjö ajoivat koulusta

kotiin iloisina ja tyytyväisinä. Kumpikin oli päässyt luokalta. Yrjö

oli lukenut parin luokan ylitse siitä asti, kun hän kaksi vuotta

sitten oli tullut kouluun, ja oli nyt päässyt kymnasistiksi. Klaus

oli vasta konrehtorilainen, ja sekin vain niukinnaukin. Mutta hän ei

sitä surrut. Pääasia oli, että taas pääsi Tottisalmeen ja sai siellä

vapaasti temmeltää metsissä ja mailla. Kirjat nurkkaan ja koulunpenkki

inhotuksiin, muusta viis.

Eräässä kohden heidän täytyi kulkea virran yli lautalla. Kevät oli

ollut myöhäinen, ja virta oli vielä tulvillaan. Mustana se vieri

tietään pajupensaiden ja nuorten koivujen välitse. Lautturi kohotti

ystävällisesti irvistäen pojille lakkiaan. Hän tiesi, että heillä hänen

varaltaan oli tupakkaa taskussaan. Ei hän ensimmäistä kertaa heitä

virran yli kuljettanut. Punaisesta tuvasta mäen töyräältä vilisti

liinatukkainen, poroposkinen lapsilauma juoksujalkaa rannalle vieraat

älyttyään. Vallaton Klaus heitti heille lentomuiskuja, josta pari

vauraampaa tyttöä niin hämmentyi, että paikalla pyörähtivät takaisin

tupaan.

Juuri kun lauttaa irroitettiin rannasta, näkyi mäen päällä

kyytirattaat, joissa istui kaksi matkustavaista. He huitoivat käsillään

lautturille huutaen jotakin vieraalla kielellä.

-- Odotetaan, sanoi Yrjö, näyttävät olevan ulkomaalaisia.

Matkustajat astuivat lautalle. He olivat molemmat tummaverisiä, toinen

vanhanpuoleinen, omituisen villin näköinen, toinen keski-ikäinen,

herrasmies kiireestä kantapäähän. Vanhempi oli nähtävästi palvelija.

He puhuivat keskenään kieltä, jota ei kumpikaan pojista ymmärtänyt,

viittoilivat kiivaasti, varsinkin palvelija, ja katselivat

jonkinlaisella epäluulolla lautturin liikkeitä. Silloin tällöin soi

jokin sana heidän puheestaan tutulta Yrjön korvaan, mutta muukalaiset

puhuivat liian nopeasti, jotta hän olisi voinut oikein tajuta.

Kun lautta saapui toiselle rannalle, kääntyi nuorempi muukalaisista

lautturin puoleen, kysyen murteellisella suomenkielellä kestikievaria.

Lautturi irvisti korvallistaan raapien ja sanoi viitaten poikiin: --

Herra kysyy heiltä.

Muukalainen katsoi avutonna poikiin.

-- Parlez-vous français? kysyi hän.

-- Oui, monsieur, un peu, vastasi Klaus kohteliaasti.

Tottisalmessa käytettiin ranskankieltä Ottilia neidin tahdosta aina

aterioilla. Mademoisellen johdolla lapset olivatkin oppineet puhumaan

sujuvasti ranskaa.

Muukalaisen kasvot kirkastuivat. Siis vihdoinkin tässä erämaassa joku,

jonka kanssa saattoi puhua.

-- Jos suvaitsette, herra, osoitamme teille tien kievariin, sanoi Yrjö

hänkin käyttäen ranskan kieltä. Me -- -- -- Hän keskeytti puheensa

hämmentyen. Muukalaisen palvelija, joka koko ajan lautalla oli

tuijottanut häneen kuin vaanien, teki herralleen kaikenmoisia merkkejä,

vääntäen päätään ja kasvojaan mitä merkillisimpiin muotoihin.

Nähdessään, että Yrjö huomasi hänen kummalliset eleensä, hän tekeytyi

aivan liikkumattomaksi. Mutta heidän ajaessaan majataloon Yrjö huomasi

miehen taas tarkkaavan häntä salaa. Saatettuaan muukalaiset majataloon,

heittivät pojat hyvästit jatkaakseen matkaa. He aikoivat matkustaa yön

läpi päästäkseen pikemmin kotiin.

Vieras herra kiitti sulavin sanoin poikia heidän avuliaisuudestaan.

Yrjö ja Klaus käänsivät hevosensa ja ajoivat täyttä laukkaa maantielle

päin.

-- Soma seikkailu, huomautti Yrjö.

-- Mitähän otuksia he oikeastaan olivat, arveli Klaus. Näitkös sen

palvelijan eleitä? Kun sinä heitit hyvästi, oli hänellä senkin

seitsemän temppua. Mitä hän sinusta tahtoi?

-- En ymmärrä. Omituisesti hän käyttäytyi, se on totta.

-- Kun eivät vain olisi olleet rosvoja ja murhamiehiä, tuumi kolealla

äänellä Ek, joka tähän asti oli istunut äänetönnä.

-- Pyh, rosvoja, koska olet nähnyt noin hienoja rosvoja, ukkoseni?

-- Siellähän ne ovat ulkomailla rosvot hienoja kuin ruhtinaat. Kreivit

ja paronit ovat räätäleitä heidän rinnallaan, vakuutti Ek. Jonashan se

kertoi, ja hän kyllä tietää. Ei hän suotta ole kapteenin kanssa maita

mantereita matkustellut.

Klaus kävi miettivän näköiseksi.

-- Niin, Ek, sanoi hän iskien silmää Yrjölle, kun tarkemmin ajattelen

asiaa, tuntuu minustakin, että heissä oli jotakin rosvomaista, hurjaa

ja vaarallista. Onko sinulla isoisän pistooli mukanasi?

-- Ei, se unohtui, änkytti Ek pelon vallassa.

-- Siinä tapauksessa, ukkoseni, olemme myydyt. Annas kun minä kiipeän

vierellesi ajamaan, niin voin ainakin sivaltaa ruoskalla, jos he

hyökkäävät kimppuumme. Mikäli sinut tunnen, et ole, Ek-paha, juuri

mikään leijonamieli.

Vallaton poika, joka jo kauan oli himoinnut Ekin viereen saadakseen

ohjakset käsiinsä, pääsi tahtonsa perille. Pahaa aavistamatta luovutti

Ek nöyrästi hänelle ohjakset, joita hän muutoin hallitsi itsevaltiaan

tavoin. Klaus oli onnellinen saadessaan ohjata valjakkoa. Hän oli

nähnyt Pluton ja Vihurin kasvavan varsasta asti, ne olivat hänen

lempihevosensa.

Valoisassa kevätyössä ajoivat pojat tuoksuvan metsän läpi. Sammakot

kurnuttivat ojassa, käki kukahteli kaukana, ja rastaan suloääninen

valitus soi metsän syvyydestä. Kylät, joiden ohi ajettiin, olivat

hiljaiset, äänettömät. Joku virkuhko Halli vain haukahti talon

portilla. Muutoin oli kaikki salaperäistä, lumottua, mykkää.

Äkkiä Yrjö läimähytti polveensa. -- Klaus, Klaus, huusi hän. Nyt minä

tiedän, mitä kieltä he puhuivat.

-- Kutka?

-- Muukalaiset tietysti. Se oli kreikan kieltä. Varmasti. Siksi se

tuntui niin tutulta ja samalla vieraalta. Uuskreikkahan on aivan eri

kieli oikeastaan kuin vanha kreikka, varsinkin kansankieli. He olivat

luultavasti kreikkalaisia, ajattelepas, Klaus, helleenien jälkeläisiä.

Olipa hauska, että tapasimme heidät. Jospa vain olisin sen ennen

huomannut, olisin ehkä saanut tietää heiltä yhtä ja toista Kreikasta.

-- Olet aivan yhtä innoissasi kuin Ticklenius, haukotteli Klaus.

Sitäpaitsi muistutti heidän kielensä mielestäni enemmän siansaksaa kuin

Homerosta.

-- Ei, kyllä se kreikkaa oli. Mitähän he täällä tekevät?

-- Rosvoilevat kai. Etkö kuullut Ekin arveluja?

-- Sitä et itsekään usko. He olivat kai matkailijoita, haluavat

tutustua Suomen luontoon.

-- Kyllä se palvelija ainakin on joskus rosvonnut, ellei muuta niin

lampaita ja sikoja naapurin navetasta. Sellaiselta hän näytti.

Aamuaurinko nousi kultaisena metsän takaa. Ek, joka uskollisesti oli

torkkunut, havahtui ja tarttui koneellisesti ohjaksiin.

-- Ota vain, sanoi Klaus haukotellen, minäkin ennätän vähän nukkua,

ennenkuin päästään kotiin. Ja hän muuttihe takaisin vaunujen sisäosaan

Yrjön viereen.

Mutta nukkumisesta ei enää tullut mitään. Luonto heräsi visertäen,

piipittäen, raksuttaen, ihanana, virkeänä, hymyilevänä, niinkuin vain

kevätaamu Pohjolassa.

Kaukaa kuului kukonlaulu, lehmien yninä ja koirien haukunta. Kylät

saivat eloa, punahameiset pohjalaistytöt seisoivat haukotellen rainta

kädessä kujan suussa tai ajelivat lehmiään.

-- Pyydetäänpä lämmintä maitoa, ehdotti Yrjö. -- Ek, pysähtäkää vähän.

-- Hei, tytöt, antakaa meille tilkkanen maitoa, kurkkumme on kuiva kuin

ruuti, huusi Klaus.

Pörröpäinen tyttö, joka paraillaan lypsi lehmiä pienen talon kujalla,

hymyili iloisesti, veti voimakkailla sormillaan höyryävää maitoa lehmän

utareista ja toi sen pojille vaunuihin.

-- Mainiota, kehui Klaus painaen hopearahan tytön kouraan. -- Ja nyt

käsiksi Riikke-mamselin eväsvasuun. Olen kauhean nälissäni.

-- Eiköhän ajeta vähän hauskempaan kohtaan, ehdotti Yrjö. Tässä on niin

ikävä, ihan kylän suussa.

-- Aja, Ek, mutta nopeasti.

Kappaleen matkan päähän, vaaleanviheriän koivikon ääreen pysähdyttiin

ja käytiin loistavalla ruokahalulla herkullisen ruokavaraston kimppuun.

Ja sitten taas matkaan Tottisalmea kohti.

Jo ajettiin kirkon ohi. Vaivaisukko ojensi naama vinossa peukalotonta

kättään apua pyytäen.

-- Maltas, Ek, annetaan Pekalle lantti.

Pojat hypähtivät vaunuista ja pistivät kolikon kirkonseinään

kiinnitetyn Puu-Pietarin kouraan.

-- Hei hop, tuossa on silta, vielä vähän matkaa ja sitten Tottisalmi jo

näkyy. Mutta kas, kuka tuolla ratsastaa?

-- Beata! huudahti Yrjö.

-- Toden totta, eikös vain se villikissa ole lähtenyt ratsastamaan

Junollaan, ja näin varhain. Hänen on täytynyt lähteä ainakin kello

neljä liikkeelle. Kyllä hän nyt on antanut mademoiselle Deniselle

unirohtoa.

Hiukset aamutuulessa liehuen Beata läheni säyseän Junonsa selässä.

-- Bon jour, messieurs, huusi hän jo kaukaa. Tulette kuin etanat,

oikein matelemalla.

-- Anteeksi, neiti, Pluto ja Vihuri ovat olleet koko ajan mitä

parhaimmalla juoksutuulella, sanoi Ek arvokkaasti suoristaen jäykkää

selkäänsä. Häntä ei voinut pahemmin loukata kuin moittimalla hevosia

hitaudesta.

-- Loruja, Ek, madelleet olette, etanoita olette. Mutta samantekevää,

kunhan vain tulette. Ottilia-täti väitti teidän jäävän yöksi

Ali-Mattilan majataloon. Mutta minä tiesin paremmin. Ja oikeassapa olin.

Hän ratsasti vaunujen sivulla lakkaamatta loruten. Pojat eivät saaneet

suunvuoroa, hän nauroi ja kertoi vuoronperään hassunkurisia juttujaan

beatamaisella, hiukan ylimielisellä, mutta hyväntuulisella tavallaan.

Yrjö ja Klaus nauroivat kilpaa, silloin tällöin täytyi Ekinkin vetää

arvokas suunsa hymyyn.

-- Entä Tickleniuksen Iliadi, joko se alkaa valmistua?

-- Hän on hikoillut yötä päivää sen kimpussa saadakseen ensimmäisen

laulun valmiiksi, kunnes te, tai oikeammin, kunnes Yrjö saapuu. Mutta

pelkään, että tulos on laiha.

-- Ticklenius-parka, sanoi Yrjö keskeyttäen toisten naurun -- siinä on

sentään liikuttavaakin tuossa hänen Iliadissaan ja Hellaan-ihailussaan.

Hän ei tietysti elinaikanaan suoriudu Homeroksestaan, ja siinä hän

kuitenkin ahertaa, uhraten parhaat vuotensa.

-- Hän on hassu, sanoi Klaus.

-- Eikä hän saa siitä penniäkään. Raukka oli niin huonoissa vaatteissa,

että Ottilia-tädin täytyi hommata hänelle uudet. Miksi hän ei voi tehdä

jotakin sellaista, josta hän saa rahaa, sanoi käytännöllinen Beata.

-- Mutta voihan työ sinään tuottaa tyydytystä, arveli Yrjö.

-- Huh, nyt sinä rupeat viisastelemaan taas, se on niin hirveän ikävää,

haukotteli Klaus. -- Eikö sinulla ole mitään makeaa muassasi, Beata?

-- Maltas, Beata veti taskustaan pussin, josta jakeli pojille hyvin

litistyneitä, tahmeita kermakaramelleja. -- Sitäpaitsi minulla oli

pussillinen ihania kullankeltaisia vohveleita. Mutta pahaksi onneksi

olin sitonut pussin niin huonosti satulaan, että se juuri Rekolan kujan

suulla pyrähti rapakkoon joutuen sikojen aamiaiseksi.

-- Hyi sentään! Ja sinä tiedät, että rakastan vohveleita enemmän kuin

mitään muuta maailmassa.

Vaunut vierivät nyt tuuhean kuusimetsän lävitse, oltiin jo Tottisalmen

alueella. Pluto ja Vihuri kiirehtivät kulkuaan -- tuolla loitompana

häämöitti jo hevoshaka, jossa ne tiesivät toverien kuljeskelevan

tuoreen kevätruohon kimpussa.

Poikien mielestä koko seutu heti sai ystävällisemmän muodon, mitä

enemmän lähestyttiin Tottisalmea. Asunnot olivat iloiset, punamullalla

maalatut, ikkunoissa oli verhot, palsami tai ahkeraliisa ja verenpisara

kukkivat ikkunalaudalla. Päivänpaisteisimmilla kohdilla oli upea

keisarinkruunu jo avannut teränsä, samoin satakauno. Tottisalmen

alustalaiset olivat yleensä siistiä ja vaurasta väkeä. Siellä täällä

vain asui jokin köyhä perhe, jonka elättäjä oli tyhjäntoimittaja

tai rappeutunut raukka, jota vanha paroni ei tahtonut ajaa pois.

-- Ne ovat välttämättömiä, jotta Ottilia-sisar voisi harjoittaa

hyväntekeväisyyttä, oli paronin tapana sanoa, kun joku ihmetteli, että

hän suvaitsi alueellaan sellaista väkeä.

Ottilia neiti olikin ylen tyytyväinen, kun hän sunnuntai-iltapuolina

sai ajaa "noiden raukkojen" luo kullalla silattu raamattu kainalossa

ja polvilla vasu täynnä ruokaa ja lääkkeitä, joita ani harvoin kukaan

käytti. Matka kävi aina ohjelmanmukaisesti. Ensin Ottilia-neiti nuhteli

ja puhui Jumalasta ja synnistä, perheenäiti itki, ja lapset ulvoivat

pelkästä myötätunnosta. Sitten valitti joku perheenjäsenistä kipua

milloin missäkin ruumiinosassa; armolliselle neidille olisi näet ollut

suuri pettymys, ellei hän olisi saanut ottaa esille laukustaan mixtura

simplexiä, prinssintippoja tai kamomillateetä. Viimein käytiin käsiksi

ruokakoriin, jolloin kyyneleet kuivuivat, ja kaikki kivut unohtuivat.

Isä uskalsi tulla sisään vasta kun vaunut olivat ajaneet pois;

tiedettiin, että Ottilia-neiti kammosi tupakalletulevia, parrakkaita

miehiä. Ne tekivät häneen aina "säädyttömän" vaikutuksen.

Kun Tottisalmen vaunut ajoivat ohitse, ilmestyi maantielle joukko

liinatukkaisia paitaressuja, jotka kilvan riensivät porttia avaamaan,

saaden kirkkaan kopeekanrahan kukin.

Pojat heiluttivat hattua ohi ajaessaan. Klaus riemuitsi.

-- Ei missään ole ihanampaa paikkaa kuin Tottisalmi, hän huudahti,

lisäten entiseen ylimieliseen tapaansa: -- Ja se on minun kerran

maailmassa.

-- Ellei oikea perillinen yht'äkkiä ilmesty anastamaan sitä sinulta,

kiusasi Beata.

-- Se on mahdotonta. Yrjö-eno, ainoa perillinen paitsi minua, on

kuollut.

-- Mutta jos hän vain nukkuu jossakin syvällä vuoren sisässä,

kuten keisari Barbarossa, ja ratkaisevalla hetkellä esiintyy sinun

kiusaksesi, pilaili Beata yhä.

Klaus naurahti voitonvarmasti. -- Mahdotonta.

-- Jo näkyy Tottisalmen lipputanko, huudahti Yrjö.

-- Näkyy, näkyy. Hei Pluto, hei Vihuri, juoskaa.

Tuossa tuokiossa olivat vaunut jo portilla, jonka pielessä vanha Niilo

entistään sammaltuneempana nosti kätensä sotilaalliseen tervehdykseen.

Hänen silmänsä olivat luodut Yrjöön, ja suu vetäytyi leveään hymyyn,

kun Yrjö ohi ajaessaan ystävällisesti tervehtien heitti tupakkakäärön

hänen syliinsä.

-- Illalla tulen sinua tervehtimään, huusi hän.

Vaunut vierivät pitkin halavakäytävää päärakennuksen eteen. Portailla

seisoivat paroni, Ottilia neiti, mademoiselle ja Ticklenius, lisäksi

vielä Riikke-mamselikin toisten selän takana.

Paroni tervehti molempia poikia sydämellisesti, mutta Klaus huomasi

hänen hätkähtävän, kun Yrjö hypähti vaunuista alas.

-- Eivätkö he ole kasvaneet? huusi Beata. Herra kymnasisti ja herra

konrehtorilainen. Katsokaapa Yrjöä, eikö hän ole pitkä? -- Mutta

hyväinen aika, nyt tiedän, kenen näköinen sinä olet. Olen sitä koko

aamun haparoinut, sinähän olet aivan kuin Yrjö-eno siinä kuvassa, joka

riippuu Riikke-mamselin seinällä.

Paroni näytti kiusaantuneelta, Ottilia-täti oli aivan kankea ja mamseli

punainen.

-- Olen sanonut hirveän tyhmyyden, kuiskasi tyttö Yrjölle. Tässä

talossa ei saa mainita Yrjö-enon nimeä.

Maisteri Ticklenius pujahti nyt toisten lomitse Yrjön luo. Pyyhkien

ahkerasti pojille niin tutulla nenäliinalla otsaansa hän ojensi Yrjölle

tiheästi kirjoitetun arkin.

-- Minulla-hm-hm minulla on onni tarjota lahjakkaalle -- hm -- onni

tarjota ylevän Kreikan kansan hm-hm --

Yrjö tarttui iloisesti paperiin. -- Katkelma Iliadia, ellen erehdy.

Kiitos, maisteri. Jos teillä on aikaa, luemme sen yhdessä illalla.

-- Hm, hm, -- maisterin silmät loistivat ilosta.

Yläkerran ikkunasta seurasi kaksi silmäparia kohtausta portailla,

kapteenin ja Jonaksen.

Kapteenin oli taas tuhlattuaan rahansa täytynyt nöyrtyä ja pyytää

turvapaikkaa Tottisalmessa. Erityisenä suosionosoituksena hän oli

pyytänyt saada ottaa Jonaksen mukaansa. Paroni oli viimein suostunut

Ottilia-neidin hartaista pyynnöistä, vaikka hän ei sietänyt Jonasta.

-- Katsokaa renkipoikaa, sähisi Jonas. Ja katsokaa paronia, kuinka

hellästi hän nulikkaa tervehtii. Klaus-herraa tervehditään kyllä ensin,

mutta näkyy hyvin, kumpi heistä on rakkaampi.

Kapteeni istui synkissä mietteissä. Monta, monta kertaa olivat hän ja

Yrjö von Sumers ajaneet yhdessä kotiin Tottisalmen vaunuissa juuri

niinkuin Klaus ja tuo "kerjäläinen" nyt. Ja juuri tuon näköinen oli

nuori paroni ollut. Otsa, ryhti, tukka, silmäkulmat olivat samat, nenä

vain oli erilainen, hienommin muovautunut, samoin silmien muoto.

Taaskin huokasi kapteeni kuten kerran ennen. -- Jonas, me olemme

hukassa.

-- Joko taaskin hätäilette, torui Jonas. Mutta hänen äänensä oli

epävarma. Nähtävästi hän ei itsekään ollut oikein levollinen.

-- Se on kohtalo, ähkyi kapteeni.

-- Hiljaa, Klaus-herra tulee.

Klaus ja Beata astuivat sisään. Klaus tervehti isäänsä sydämellisesti,

mutta Jonasta huomattavan kylmästi. Hän tiesi, että tämä oli vehkeillyt

Yrjöä vastaan, ja tahtoi heti alusta välttää likeistä suhdetta isänsä

palvelijaan.

Jonas tervehti nöyrästi, aivan kuin olisi ollut luonnollista, että

poika isoksi tultuaan ei enää kohdellut häntä samoin kuin lapsena.

Mutta itsekseen hän päätti voittaa hänet puolelleen.

Aamiainen oli hilpeä. Pojat kertoivat koulujuttujaan, ja vaikka ne

joskus olivatkin vähän liian rohkeita, niin että Klaus salavihkaa

pälyi isoisään nähdäkseen, rypistyisikö hänen otsansa, herättivät ne

varsinkin Beatassa suurta ihastusta. Ottilia-täti ravisti kyllä päätään

moitiskellen, mutta kukapa olisi hennonut torua kotiinpalanneita

koulupoikia, jos heidän puheensa olikin vähän "sopimatonta".

Mademoisellekin nauroi, niin että kyyneleet vierivät pitkin

puuteroituja poskia, ja Ticklenius hirnui niinkuin ei moneen vuoteen.

-- Mutta hänestä ei koskaan ole ollutkaan lastenkasvattajaksi --

Ticklenius-rukasta! huokasi Ottilia-neiti itsekseen.

Paronin silmät loistivat. Oli silminnähtävää, että hänen huomionsa oli

kiintynyt yksinomaan Yrjöön. Klausta hän tuskin huomasikaan. Yrjön

puoleen ainoastaan hän kääntyi kysymyksillään.

Kapteeni yksin oli synkkä. Ensimmäisen kerran hän nyt istui pöydässä

"renkipojan" kanssa. Paroni käyttäytyi kerrassaan sopimattomasti hänen

mielestään, liehitteli poikaa kuin jotakin erinomaisuutta. Klaus oli

kuin kuokkavieras hänen rinnallaan.

Aamiaisen jälkeen pojat riensivät ulos. Klaus talliin rakkaita

hevosiaan katsomaan ja Yrjö vanhojen ystäviensä, Riikke-mamselin ja

Niilon luo.

Riikke-mamseli oikein säteili. Yrjön täytyi pakostakin juoda kaksi

suurta lasillista vattumehua ja tyhjentää lautasellinen tuoreita

leivoksia. Salavihkaa hän loi katseen seinällä riippuvaan nuoren

meriupseerin kuvaan.

-- Riikke-mamseli, sanoi hän reippaasti -- olenko minä todellakin tuon

kuvan näköinen, kuten Beata äsken sanoi?

-- Olet, vastasi Riikke-mamseli päättävästi. Tulehan, Yrjö, katsomaan

Almansorin hautaa, lisäsi hän kiireesti ikäänkuin päästäkseen pois

siitä puheenaineesta.

Illalla sanoi paroni lyöden Yrjöä olalle: -- Mitä arvelet pienestä

shakista, poikani?

-- Koetetaan vain, vastasi Yrjö nauraen. Klaus ja minä olemme ahkerasti

pelanneet talven kuluessa.

-- Saamme nähdä, saamme nähdä, olemme mekin täällä maisterin kanssa

panneet parastamme.

Klaus istui isänsä viereen. Kapteeni oli yhä äreällä tuulella.

-- Niin, poika-parka, sanoi hän, tyydy sinä vain minun seuraani. Me

kaksi hyljättyä sovimme hyvin yhteen. Kas tuota hassua Tickleniustakin.

Eikös vain hän liehakoi renkipoikaa, aivan kuin tämä olisi joku

klassillinen sankari.

-- Yrjö onkin hauska poika. Koulussa hän oli sekä opettajien että

toverien suosikki.

-- Entä sinä, Tottisalmen perillinen?

-- Pyh, isäkulta, koulussa ei pidetä lukua arvonimistä eikä muista

koruista. Siellä on mies vain se, jossa on kuntoa ja rohkeutta. Yrjö on

paras latinassa ja kreikassa, taitavin pallonlyöjä ja painija. Ne ovat

hänen arvonimiään, muuta ei tarvita, sitäpaitsi hän on rehellinen ja

kelpo toveri, se riittää jo yhden miehen osalle.

-- Siis oikea ihannepoika. Samaa mieltä näkyy isoisäsikin olevan. Hän

kai mielellänsä vaihtaisi teidät molemmat.

Klaus vaipui mietteisiin. Isä ja Jonas olivat päivän kuluessa tuon

tuostakin antaneet hänelle vihjauksia samaan suuntaan. Kenties he

olivat oikeassa. -- Hän katseli ryhmää shakkipöydän ympärillä. Isoisän

kasvot säteilivät sisäistä tyytyväisyyttä, hän oli kuin nuortunut.

Yrjön vieressä istui maisteri tyytyväisenä käsiään hykertäen, Beata

istui Yrjön tuolin laidalla, antaen neuvojaan hänelle. Riikke-mamseli

huusi teepöydän äärestä tuon tuostakin: -- Yrjö, enemmän korppuja, nämä

piparkakut ovat mainioita, Yrjö.

Kateuden oka pisti pojan mieltä. Eikö siis hän, Tottisalmen tuleva

isäntä, mitään merkinnyt -- Yrjökö vain? Ja kuitenkin tämä oli vain

armolapsi, vieras talossa.

Hyi, kuinka rumasti hän ajatteli, jospa Maria olisi kuullut.

Yhdeksäs luku.