KOULUSSA.

-- Kas niin, nyt on viimeinen mytty sidottu huokasi Heta. -- Nyt ei

muuta kuin kärryihin ja sitten matkalle.

-- Voi, hyvä Heta, eivätkö nämä vielä sovi siihen? Maria juoksi

paikalle käsissään iso läjä harmaita kotikutoisia sukkia.

Heta avasi kärsivällisesti viidennen kerran myttynsä ja pisti siihen

sukat. --

Portaiden edessä seisoi jo Saara, pappilan vanha, vakava tamma. Siroa

ei pastori tahtonut antaa, se oli liian raju.

Pastori korjaili vielä hevosen valjaita, kiristäen sieltä, höllittäen

täältä. Lotta-äiti antoi viimeiset äidilliset neuvonsa.

-- Josef, sinä olet vanhin, pidä huolta molemmista pojista. Äläkä

vilustuta vatsaasi. Hylkeennahkaisen matkalaukun alaosassa on villainen

vatsavyö sinua varten. Joel, rakas lapsi, älä kuljeksi kaduilla, vaan

lue läksysi ja tottele Hetaa. Muista, Klaus, ettet pyyhi musteisia

sormiasi uusiin liinaisiin nenäliinoihisi, jotka Ottilia-neiti juuri

lähetti sinulle. Tavaroita ei saa turmella eikä muutoinkaan tuhlata,

vaikka onkin rikas. Herran haltuun pojat, olkaa nöyriä ja kuuliaisia

opettajillenne ja viljelkää ahkerasti Jumalan sanaa.

Saadakseen kaikille neljälle tilaa oli pastori nostattanut heinähäkin

tavallisiin työkärryihin, ja niihin nyt kiipesivät toinen toisensa

jälkeen vanha Heta, Josef, Joel ja Klaus. Klaus muikisti suutaan

noustessaan omituisen näköisiin ajopeleihin. Mutta kun Maria vielä

viimeisenä kurottui kärryjen taa ja ojensi hänelle pussin omia

leipomiaan sokeririnkilöitä, unohti hän harminsa.

Ja sitten lähdettiin. Pihalla heilutettiin nenäliinoja, Lotta-äiti ja

Maria kyynelsilmin, pojat nostivat hattujaan, ja pappila jäi puitten

varjoon piiloon. Saara juosta lönkytti hiljaista, tasaista menoa, ja

pojat istuivat hiukan allapäin. Vähältä piti, ettei kyynel noussut

silmännurkkaan. Tuntui miltei juhlalliselta. Kesän ilot ja touhut

olivat lopussa, vakava työ vieraassa koulukaupungissa oli edessä.

Varsinkin Klaus oli alakuloinen. Hän oli viimeiseen asti toivonut

pääsevänsä takaisin Tottisalmeen, mutta nyt hänet lähetettiin kouluun.

Ja siellä oli tosi edessä, sen Josef oli kertonut, joka jo pari vuotta

oli ollut koulussa. Tottisalmessa hän oli vain käväisemällä käynyt.

Oikeastaan hän oli aikonut siellä kauemminkin viipyä, mutta oli

syntynyt ikävä kohtaus, jonka jälkeen Klausta ei enää haluttanut jäädä

kotiin.

Nyt hän kyllä häpesi koko juttua, häpesi ja katui rehellisesti. Olihan

typerää kantaa kaunaa Yrjöä kohtaan. Mutta Jonas oli kirjoittanut

hänelle, että kapteeni ja hän matkustavat tiehensä Tottisalmesta,

koska kapteeni ja paroni ovat riitaantuneet renkipojasta, jonka paroni

nähtävästi aikoi ottaa kasvatikseen. Ynseästi oli Klaus senvuoksi heti

kotiin tultuaan Yrjöä kohdellut, ja kun käytiin päivälliselle, oli hän

kieltäytynyt istumasta samaan pöytään kuin Yrjö.

-- Mistä ajasta ovat renkipojat alkaneet syödä herrasväen kanssa

Tottisalmessa? oli hän kopeasti kysynyt, kun paroni käski hänen

juonittelematta istua.

-- Yrjö ei enää ole renkipoika, olen ottanut hänet kasvatikseni, oli

isoisä vastannut levollisesti, mutta Klaus näki, että hän oli kauhean

suuttunut. Ja kuitenkin hän yhä uskalsi vastustaa.

-- Mutta hän on kuitenkin ollut renkipoika, minä syön mieluummin omassa

huoneessani kuin hänen pöytätoverinaan. Ja Klaus oli käännähtänyt

lähteäkseen huoneesta.

Yrjö oli ollut aivan kalpea ja Beata tulipunainen. Mutta isoisä oli

jyrissyt vain: -- Istu.

Ja Klauksen täytyi totella, vaikka sisu kuohui.

Se oli ikävä, vastenmielinen juttu. Hän oli jo seuraavana päivänä

lähtenyt pappilaan takaisin, missä suuresti ihmeteltiin hänen pikaista

paluutaan. Marialle yksin hän oli kertonut syyn siihen. -- Merkillistä,

että isoisä niin paljon piti Yrjöstä ja Beatakin, joka ei muutoin

helposti kiintynyt ihmisiin. Nykyään hän kirjeissään puhui miltei

yksinomaan Yrjöstä.

Näissä mietteissään ei Klaus huomannut, että Saara oli pysähtynyt ja

seisoi liikahtamatta paikallaan. Vasta Joelin äänekäs hoputus sai hänet

heräämään.

-- Soh, Saara, hei, eteenpäin! Kas niin, vanha piikaseni, lönkytä vain

edelleen. Alapas liikutella jalkaa. Soh!

Mutta Saara oli järkähtämätön. Se oli vanha ja vahva työhevonen, mutta

laiska, eikä sen iällä enää mielellään lähdetä pitkiä taipaleita

ravaamaan.

-- Saara, ala talsia, käski Josefkin. Turhaan, Saara ei astunut

askeltakaan eteenpäin.

-- Ihmeellistä, että setä antoi meille Saaran. Sehän on niin siunatun

itsepintainenkin, ettei sitä saa liikkeelle millään, alkoi Klaus

kiukutella. Häntä harmitti istuessaan siinä epämukavissa ajopeleissä,

kun olisi voinut ajaa Tottisalmen vaunuilla ja parihevosilla.

-- Sanos muuta.

-- Sivalla ruoskalla.

-- Luontokappaleet kuten ihmisetkin tarvitsevat kuritusta, kun eivät

tottele, sanoi Josef saarnaäänellään ja sivalsi Saaraa selkään.

Saara kulki jonkin matkan ja pysähtyi taas. Sen paksu nahka ei paljoa

piitannut ruoskastakaan, jota pojat eivät säästäneet.

-- Älkää lyökö, sanoi Heta. Minä astun maahan ja talutan. Kyllä se

siitä tottelee.

Ei askeltakaan edennyt Saara, seisoi vain itsepintaisena paikallaan.

Pojat kiehuivat kiukusta. Matkamies toisensa jälkeen ajoi ohitse

hymyillen säälivästi onnettomille ajajille.

-- Pistäkää nokkosia hännän alle, huusi eräs jalkamies sivu kulkiessaan.

Tien varrella kasvoi nokkosia yllin kyllin. Joel hyppäsi maahan,

noukki niitä aika kimpun ja pisti Saaran hännän alle. Ja nytkös Saara

laukkaamaan täyttä vauhtia, niin että Joel tuskin ennätti kärryihin.

Liekö sitten ollut nokkosten ansio, vai ymmärsikö Saara vihdoinkin,

ettei kannattanut vikuroida, joka tapauksessa se alkoi kiivaasti juosta

ja juoksi ketterästi kestikievariin asti, jossa poikia heidän suureksi

ilokseen odotti Tottisalmesta lähetetyt hevoset.

Paroni oli pyytänyt, että Klaus yhä edelleen saisi asua pastorin

poikien kanssa yhdessä. He olivat vuokranneet pienen piha-puutalon, ja

Hetan oli määrä hoitaa taloutta. Katurakennuksessa asui Lotta-äidin

naimaton sisar, Vendla-täti, jolle oli uskottu poikien ylin valvonta.

Hänen luonaan asui neljä koululaista, joista kaksi papinpoikaa,

Vendla-tädin veljen lapsia.

Kun Vendla-täti oli saanut osansa kotiuutisista ja tuomisista, kömpivät

pojat tyytyväisinä vuoteisiinsa, sillä matka oli ollut pitkä ja

vaivalloinen, pari päivää kestävä.

Jo kello 6 seuraavana aamuna herätti Josef pojat. -- Joutukaa

vaatteisiin, sisäänpääsytutkinto alkaa kahdeksalta, ja minun täytyy

vielä kuulustella Joelilta Cornelius Neposta.

Haukotellen pojat heräsivät, mutta pian uni haihtui jännityksen tieltä.

Molempia kauhistutti lähestyvä hetki. Mitä, jos heidät hylätään!

Epätoivon vimmalla lasketti Joel Josefille säännöttömiä verbejä, ja

Klaus pänttäsi päähänsä substantiivien taivutusta.

Josef oli kymnasisti, Joel ja Klaus pyrkivät triviaalikoulun

kolmannelle luokalle.

Rehtori itse valvoi tutkintoa. Hän oli pieni, hintelä mies, jonka

terävistä harmaista silmistä loisti äly. Molemmat pojat läpäisivät

tutkinnossa, joskin hiukan hankaamalla, ja suurella riemulla vietettiin

iltapuolella heidän luonaan nekkukemut, joihin Vendla-täti poikineen

oli kutsuttu.

Juhlalliselta tuntui pojista ensimmäinen päivä koulussa. Jo aamulla

varhain kello 6 soi koulunkello niin kovalla äänellä, että kuului

yli koko pienen koulukaupungin uneliaimmankin koulupojan korvaan.

Nopeasti heittivät pojat vaatteet ylleen, joivat lämmintä olutjuustoa

ja riensivät juoksujalkaa kouluun. Matkalla he tapasivat serkut, Jannen

ja Lassin. Janne oli jo pitkä poika, rehtorilainen. Hän tarttui Joelin

käsivarteen ja kuiskasi:

-- Kuules, tänään me kastamme Josefin.

-- Kastatte! Joel oli pelkkänä kysymysmerkkinä.

-- Niin, niin, etkös sitä tiedä, me rehtorilaiset kastamme aina

syyslukukauden alussa konrehtorilaiset?

-- Keitä ovat rehtorilaiset ja konrehtorilaiset? kysyi Klaus, joka oli

kuullut keskustelun.

-- Voi teitä kapalovauvoja. Luokathan on jaettu kahteen osaan kuten

tiedät: ylä- ja alaosastoon. Neljännen luokan yläosaston pojat ovat

rehtorilaisia ja alaosaston pojat konrehtorilaisia. Me rehtorilaiset

istumme kateederista alkaen luokan yläosassa. Nyt aiomme kastaa ja

antaa heille nimet. Sanokaapa nyt sopiva nimi Josefille.

-- Salomon Saarnaaja! huusivat Joel ja Klaus yhteen ääneen. Hänhän aina

saarnaa.

-- Hyvä on, pannaan korvan taakse, nauroi Janne. Olkaa lähettyvillä,

kun kastamme, niin saatte nähdä koko pelin.

Klaus, Joel ja Lassi piiloutuivat oven taakse katsomaan kastemenoja.

Konrehtorilaiset astuivat sisään, toiset kalpeina, tietäen hyvin

mitä tuleva oli, toiset, vahvemmat, taistelunhaluisina. He olivat

nähtävästi päättäneet käyttää nyrkkejään, jos tarvittiin. Rehtorilaiset

hyökkäsivät riemuhuudoin heidän kimppuunsa ja kuljettivat yhden

toisensa jälkeen ison vesisangon luo, jota piirustustunteja varten

pidettiin uunin vieressä. Muuan vankka, papillisen näköinen poika

kaasi kauhalla pari kertaa kastettavan päähän kylmää vettä ja antoi

juhlallisella äänellä hänelle nimen, jonka jälkeen hänet käytettiin

penkin alitse. Kun Josefin vuoro tuli, huudettiin kovalla äänellä:

Salomon Saarnaaja. Josef hätkähti ja loi julmistuneen katseen

ympärilleen. Hän arvasi, että Joel ja Klaus olivat olleet juonessa

osallisina. Eräs vahva konrehtorilainen teki niin kovaa vastarintaa,

että kolmen rehtorilaisen täytyi iskeä häneen käsiksi. Syntyi kova

ottelu, mutta samassa kuului järjestäjän huuto:

-- Opettaja, opettaja!

Silmänräpäyksessä irtaantuivat ottelijat toisistaan ja rauha palautui.

Mutta poika ei silti päässyt kasteesta, sitä jatkettiin vielä pari

kolme päivää, sillä kastettavia oli monta.

Klauksesta oli ensin kovin vaikeata tottua kouluelämään ja kovaan

kuriin. Koulussa oli muutamia opettajia, jotka olivat kauhean ankaria

ja kovakouraisia; eivät he patukkaa säästäneet, vaan armotta iskivät,

kun vain vähänkin oli syytä. Tämä patukka oli poikien kauhu. Sen

valmistaminen oli vanhan yksisilmäisen vahtimestarin toimena ja hän

suorittikin työnsä suurella taidolla. Sen paksumpi pää jakaantui

kahteen palmikkoon ja niissä oli kummassakin rengas. Kun tämä

kova pää iski käteen, niin ei sillä kädellä käynyt pariin tuntiin

kirjoittaminen. Varsinkin Lassi joutui usein tekemisiin patukan kanssa.

Hän oli huonopäinen ja muistamaton sekä lisäksi kovin tyttömäinen. Tuon

tuostakin hän sai tulla kateederin luo vastaanottamaan iskuja, kun oli

jättänyt kotiin vihkonsa tai vastannut päin seiniä. Ja aina hän uikutti

yhtä surkeasti.

Uutterammin kuin kukaan muu opettajista heilutti patukkaa historian

opettaja, liikanimeltään Job, koska hänellä oli usein rohtumia

kasvoissaan. Onneton se, joka sanoi väärän vuosiluvun tai nimen, heti

oli Jobilla aseensa käsillä, ei siinä auttanut enää oikaisut eikä

rukoukset. Joel ja Klaus saivat myös usein maistaa kämmenpatukkaa.

Se oli Klaukselle kova pala nieltäväksi, mutta ei siinä käynyt

niskoitteleminen. Kuri nöyryytti ylpeimmänkin mielen. Se oli

toisenlaista koulunkäyntiä kuin Tottisalmessa, missä oppilaat

komensivat maisteri Ticklenius-raukkaa. Eipä ihme, että pojat

mielellään, milloin vain syytä sattui, jäivät koulusta pois.

Eräänä päivänä oli pojilla latinan kielioppia 40 sivua kertausläksyä.

Klaus ja Joel olivat olleet pallosilla suuren osan iltapuolta, ja kun

ilta joutui, oli Klauksella vielä puolet läksymäärästä lukematta. Mutta

ulkoilma oli häntä raukaissut, hän sulki kirjansa, meni nukkumaan ja

päätti seuraavana aamuna nousta varhain lukemaan.

Mutta kun koulunkello soi, oli hän vielä vuoteessa. Mikäs nyt neuvoksi!

-- Joel, minä olen hukassa, hän voihki, se on rehtorin aine, ja minä en

osaa, en rahtuakaan. Sekin, minkä eilen luin, on kuin poispuhallettu

päästäni.

Joel mietti.

-- Etkö ole kipeä mistään?

-- En, vastasi Klaus murheellisena, minä olen terve kuin pukki. Mutta

maltas, tuntuu todellakin kuin korvaani pistäisi. Toden totta, olen

varmaankin saanut vetoa. -- Josef, huusi hän valittavalla äänellä

toiseen huoneeseen, korviani pakottaa kovasti. Sano rehtorille, sinähän

olet tänään järjestäjä, että minä olen sairas.

-- Loruja, murisi Josef, nouse ylös vain.

Mutta Klaus pysyi päätöksessään. Hänellä oli korvasärky ja hän jäi

kotiin. Vähän pitkältä aika tuntui, ja sen lisäksi soimasi omatuntokin,

mutta Klaus lohdutti itseään sillä, että muutkin pojat tuon

tuostakin "kraapasivat" koulusta. Oli sellaisiakin, jotka mennessään

koululääkäriltä hakemaan sairaudentodistusta, löivät käsivartensa

kovasti portinpieleen saadakseen valtimon nopeammin sykkimään.

Maltittomasti hän odotti poikia kotiin koulusta. Joel tulikin

punaposkisena ja reippaana.

-- Kuinka kävi latinan? huusi Klaus jo ovesta hänelle vastaan.

-- Mainiosti. Se meidän rehtori sitten vasta on miesten mies.

Tiedätkös, mitä hän tänään teki? Tulee tunnille, alkaa kuulustella,

pojat eivät osaa, vastaavat väärin, kompastelevat, sanalla sanoen:

olimme aaseja. Rehtorin naama synkistyy, kaikesta näemme, että

ilmapuntari laskeutuu uhkaavasti. Mutta annapas olla. Lassi on juuri

vastannut niin typerästi, kuin ylimalkaan vain Lassi voi, ja me olemme

jännityksessä. Mutta rehtori istuu vain ja katsoo ulos pihalle, joka on

valkoisenaan äsken satanutta lunta. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat.

-- Hei, pojat, nyt lumisille, huutaa hän ja rientää ulos, luokka

kintereillään. Ja nyt syntyi lumisota, että pois tieltä. Pojat

heittivät kuin hullut, itse rehtorikin. Lassi-rukka heitti tietysti

erehdyksestä pallon suoraan rehtorin nenään. "Ai, ai", huutaa tämä

vain nauraen. Yht'äkkiä hän taas komentaa: -- Nyt sisään! Märkinä ja

reippaina syöksyimme luokkaan ja tuntia jatkettiin. Ja miten luulet

kieliopin luistaneen? Loistavasti, ukkoseni, loistavasti. Niinkuin ei

koskaan ennen.

Klaus kuunteli harmistuneena. Tyhmää, että oli jäänyt kotiin.

Vähän myöhemmin, kun pojat kaikessa rauhassa istuvat pelaamassa tammia,

kuuluu koputus ja Josef ryntää huoneeseen huutaen: -- Rehtori!

Kauhistusta! Klaus hyppää keittiöön, sieppaa Hetan villahuivin, kietoo

sen jalkainsa ympärille ja istuutuu sohvan kulmaan kärsivän näköisenä,

paksu pumpulitukko korvassa. Rehtori astuu sisään.

-- Hyvää päivää, Värnehjelm, kuulin, että olet sairas, sanoi hän ja

katseli tutkivasti terävillä silmillään Klausta.

-- Vähän korvasärkyä, mumisi Klaus.

-- Oletko saanut mitään lääkkeitä? kysyi rehtori.

-- Tässä on jotakin öljyä, jota pitää tiputtaa korvaan, vastasi Klaus

häikäilemättä.

Rehtori otti pullon, tarkasti sitä, haistoi ja kysyi: -- Montako tippaa?

-- Viisitoista, vastasi Klaus totisesti.

Rehtori alkoi tiputtaa pojan korvaan: Yksi kaksi kolme -- -- --

Polttaako?

Klaus hyppii yhdellä jalalla suu väärässä: -- Polttaa kauheasti.

-- Viisitoista, laskee rehtori ja panee pullon paikalleen.

Sitten hän vielä hetkisen juttelee poikien kanssa ja lähtee.

Tuskin hän on päässyt ovesta ulos, kun Joel, joka koko ajan on istunut

silmät pyöreinä, kauhistuksen ja jännityksen perikuvana, ponnahtaa

pystyyn.

-- En ole moista nähnyt. Mistä sinä sen lääkkeen sait, Klaus?

Klaus hihittää. -- Minä näetkös aavistin, että hän voisi tulla. Hän käy

usein poikia tervehtimässä, kuten tiedät, ja Vendla-tätihän on hänelle

sukua. Siksi kaadoin vähän vettä vanhaan risiiniöljypulloon ja tiputin

pari pisaraa kahvia joukkoon. Mutta ilkeältä tuntuu nyt korvassa.

Molemmat pojat nauroivat sydämellisesti onnistuneelle kepposelle, mutta

Josef oli vihainen.

-- Mitä luulet äidin ja isän pitävän tuollaisista vehkeistä, nuhteli

hän. Hyi sentään, ensin laiska ja sitten petollinen.

Klaus kävi äkkiä totiseksi. Laiska hän oli, se oli totta, mutta

petollinen hän ei tahtonut olla. Maria muistui hänen mieleensä. Mitähän

pieni rehellinen tyttö olisi arvellut hänen kepposestaan? Huh, kunpa

kaikki olisi tekemättä.

Hän oli pettänyt rehtoria, siitä ei päässyt mihinkään. Suutarin paha

juttu!

Siitä päivin sujuivat kaikki rehtorin aineet mainiosti Klaukselta.

Kenties arvasi rehtori, joka oli viisas ja laajakatseinen mies, mistä

syystä Klaus, luokan laiskimpia poikia, yht'äkkiä osasi latinansa niin

sujuvasti. Klaus sitä epäili, sillä joskus sattui, että rehtori kysyi:

-- Vieläkö Värnehjelmin korvia särkee?

Ja Klauksesta näytti kuin olisivat hänen huulensa vetäytyneet pieneen

hymyyn.

Joululomalla ei Klaus matkustanut Tottisalmeen, vaan erään tätinsä luo,

joka asui lähellä koulukaupunkia. Beata vietti myös joulunsa siellä.

Kun Klaus joulun jälkeen tuli kouluun ja astui luokkaan, näki hän

heti, että Joel, joka syyslukukauden oli istunut hänen vieressään, oli

siirretty istumaan apteekin Nissen viereen.

-- Miksi sinä siellä istut? huusi Klaus hänelle luokan ylitse.

-- Korkeimmasta määräyksestä. Heidän mielestään me kai olemme

yhdenlaisia velikultia ja liian hyviä ystäviä. Sinun viereesi tulee

toinen poika. Tuossa hän tuleekin. Mutta -- suutari sentään -- Joel

aukaisi silmänsä selälleen -- sehän on Yrjö.

Klaus käännähti nopeasti katsomaan uutta poikaa, johon muutoinkin koko

luokka tuijotti.

Se oli todella Yrjö. Hän astui luokkaan nähtävästi hämillään siitä,

että oli suuren poikalauman huomion esineenä, mutta suorana, pää

pystyssä ja varsi joustavana. Järjestäjä osoitti hänelle paikan,

ja Yrjö jäi siihen seisomaan. Nyt vasta hän huomasi, kuka hänen

vierustoverinsa oli. Veri karahti hänen poskilleen, ehdottomasti hän

astui askeleen taapäin. Klauskin oli punainen, vimmoissaan.

-- Hävytöntä, ennenkuulumatonta tunkeilua, asettua hänen

vierustoverikseen. Mutta malta, kauan et siinä istu. Kyllä teen olosi

sietämättömäksi, puhisi hän.

Silloin kysyi Yrjö syvällä, sointuvalla äänellään kääntyen järjestäjän

puoleen:

-- Onko tämä paikka määrätty minulle?

-- Tietysti, koska sinut sinne vein, vastasi järjestäjä kiukkuisesti.

Yrjö kääntyi Klauksen puoleen ja katseli häntä vakavasti silmiin,

sanoen:

-- Minä en ole itse valinnut paikkaani.

Klaus ei vastannut, aukaisi vain kirjansa ja alkoi lukea, kuin ei Yrjöä

olisikaan.

Kun pojat palasivat välitunnilta, oli Klauksen paikalla Beatan

käsialalla kirjoitettu kirje. Klaus ymmärsi Yrjön sen siihen laskeneen.

Mutta hän ei kiittänyt, ei kysynyt mitään. Oli konrehtorin tunti, ja

hänen oli tapana alkaa kuulustelunsa luokan alapäästä ja jatkaa vuoron

perään rivin loppuun asti, joten kukin oppilas osapuilleen tiesi

milloin hänen vuoronsa tulisi. Klaus istui loppupäässä ja tiesi siis,

että hän rauhassa saattoi lukea kirjeensä. Se kuului seuraavasti:

Rakas Klaus! Yrjö lähtee tänään kouluun ja minä kirjoitan sinulle.

Mademoisellella on hammastauti ja Junolla varsa. Almansor on kuollut.

Sinun pitää olla kiltti Yrjölle; isoisä sanoo, että hän on meidän

kasvattiveljemme, mutta Ottilia-täti ei siitä pidä, koska Yrjö on

halpasäätyinen. Mutta minusta Yrjö on yhtä hieno ja hyvä kuin muutkin

pojat, parempikin. Minä luulen, että mustalaiset ovat ryöstäneet hänet

kehdosta, ja nyt hänen äitinsä itkee ja isä on onneton. Sellaista on

ennenkin tapahtunut, ja Yrjö on kuin prinssi. Maisteri järjestää yhä

isoisän kirjastoa ja on hajamielinen. Voi hyvin ja ole ahkera koulussa.

Sisaresi Beata.

Klaus pisti kirjeen luettuaan taskuunsa ja katseli Yrjön sivu ikkunasta

ulos. Kasvattiveli! Hän ei välittänyt kasvattiveljestä.

Noin viikko sen jälkeen sanoi Joel Klaukselle kotimatkalla, rykäistyään

pari kertaa hämillään:

-- Kuules, Klaus, minä en tavallisesti saarnaa; sen ammatin jätän

Josefille, mutta kysäisenpä vain: Miksi sinä oikeastaan kohtelet Yrjöä

niin koppavasti?

Klaus punehtui: -- Minä en pidä hänestä, vastasi hän lyhyesti.

Sitäpaitsi en ole tottunut seurustelemaan renkien kanssa toverillisesti.

-- Aina sinä tuota jankutat. Koulussa me olemme kaikki tovereita. Ja

niin reilua poikaa kuin Yrjö tapaat harvoin. Hän on lyhyessä ajassa

voittanut sekä toverien että opettajain suosion. Konrehtorikin,

joka aina pauhaa, joutuu hämilleen, kun hän kohtaa katseen Yrjön

ajattelevista silmistä. Etkö ole sitä huomannut?

Klaus oli ääneti. Joel oli oikeassa, hän tiesi sen. Klaus oli

rehellinen poika, ja hänen täytyi myöntää, että Yrjön koko olemus ja

käytös oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Ellei hän olisi ollut Yrjö,

olisi hän Klauksen mielestä ollut kerrassaan hauska toveri.

-- Minä kysyn senkin vuoksi, sanoi Joel, että Yrjö ei tule meille niin

kauan kuin sinä olet noin kopea hänelle. Ja minulla oli tuuma, mainio

tuuma, jonka aioin tänään toteuttaa. Mutta siitä ei nyt tule mitään.

-- Mikä tuuma? kysyi Klaus uteliaasti.

-- Minä olen aikonut ruveta keittämään nekkuja myytäväksi. Siirappia

saan helpolla meidän nurkkakaupasta, ja Nisse on luvannut tuoda

potaskaa isänsä apteekista. Haluaisin uuden oikein hyvän pallon, mutta

isä-ukko ei siihen anna rahaa, siksi aion ansaita rahat itse. Tänä

iltana olin päättänyt keittää pesutuvassa koenekkuja ja kutsua Jannen,

Lassin ja Yrjön ja Kastorin ja Polluxin maistamaan.

Kastor ja Pollux olivat erään tukkukauppiaan pojat, Kasper ja Henrik

Polykarpus. He olivat kaksoiset, josta syystä toverit olivat antaneet

heille yllämainitut nimet.

Ehdotus oli houkutteleva. Klaus ei voinut vastustaa kiusausta. Hän

sanoi siis näennäisen välinpitämättömästi:

-- Kutsu sinä vain Yrjö.

-- Sinun pitää kutsua, ei hän muuten tule meille.

Iltapuolella sanoi Klaus ikäänkuin sivumennen Yrjölle:

-- Tuletko tänään meille, Joelilla on nekkukemut?

-- Sama se, vastasi Yrjö yhtä sivumennen.

Ja sillä oli ensimmäinen askel astuttu sovintoon molempien poikien

välillä, jotka olivat olleet keskenään taistelunhaluisia kuin kaksi

kukkoa.

Nekkukemut vietettiin suurella riemulla. Kaksi kymnasistiakin oli

läsnä, Kastorin ja Polluxin vanhin veli ja tämän vierustoveri. Joelin

nekkuja kehuttiin, ja seuraavana päivänä hän möi 30 kappaletta, neljä

kahdella kopeekalla.

Yrjöstä tuli pian luokan ensimmäisiä oppilaita. Primus ja sekundus

aavistivat hänestä kilpailijaa ja olivat päättäneet puolustaa asemaansa

viimeiseen asti. Klaus jäi hyvin pian hänestä alakynteen ja sai usein

turvata uuteen vierustoveriinsa, joka erinomaisen taitavasti osasi

kuiskata. Mutta toverien silmissä ei niin paljoa merkinnyt se, että

Yrjö osasi läksynsä ja suoritti kuin leikillä tehtävänsä, he antoivat

etupäässä arvoa hänen erinomaisille kyvyilleen.

Ja kyvyillä tarkoittivat pojat sitä, että hän oli ensimmäinen pallon

lyönnissä, itseoikeutettu kuningas kaikissa palloleikeissä ja

erinomainen kopin vastaanottaja. Luokan ylä- ja alaosaston välillä kävi

kiihkeä kilpailu; toistaiseksi oli yläosasto säännöllisesti voittanut

pallonheitossa. Heidän kuninkaansa oli muuan Forssén-niminen poika,

ja he olivat ruvenneet kovin äänekkäästi kerskailemaan voitoistaan.

Lauantaisin pidettiin tavallisesti kilpailut, ja se lauantai,

jolloin Yrjö heitti pallonsa kirkontornin korkeuteen, siten voittaen

mestaruuden pallonheitossa, oli ikimuistettava päivä luokan alaosaston

aikakirjoissa. Yrjö valittiin heti pallokuninkaaksi ja sai vastaanottaa

palloyhdistyksen kunniamerkin, veripunaiseksi värjätyn hanhensulan.

Keväällä, kun maa paljastui, olivat pojat rosvosilla kaupungin

ulkopuolella. Lähellä leikkikenttää oli niitty ja niityllä iso lato

puolillaan heiniä. Se oli rosvojen päämaja. Yhdessä nurkassa oli heidän

aarrearkkunsa, vanha pakkalaatikko täynnä sinettejä, perunapyssyjä,

tinanappeja, linnunmunia ja hanhensulkia, jotka oli ryöstetty

konrehtorilaisilta, rehellisessä taistelussa tosin.

Yrjö oli rosvojen johtaja ja Klaus kapteeni, Joel aarreaitanhoitaja, ja

muonamestarina muuan leipurinpoika, joka toi isänsä kaupasta vanhoja

korppuja. Paitsi neljännen luokan poikia vastaan, sotivat rosvot

sen lisäksi kymnasistien apujoukkona kisällejä vastaan. Nämä olivat

kaikkien koulupoikien perivihollisia, ja alituisesti joutuivat eri

puolueet käsikähmään toistensa kanssa.

Eräänä keskiviikko-iltana oli kisälleillä ja kymnasisteilla ollut

ankara ottelu. Rosvot eli kleftit, minkä nimen Yrjö oli heille antanut

Kreikan vapaussodan sankarien mukaan, olivat voitokkaasti taistelleet

esirintamassa. Ja siitä antoi kyllä todistuksen poikien ulkonainen

asu. Joelin vasen poski oli pöhöttynyt, niin että silmää tuskin näkyi.

Kastorin nenästä vuosi veri, ja Yrjön takinhiha oli olkapäästä suuhun

halki, muita vammoja mainitsematta. Mutta mitäs siitä! Kisällit oli

karkoitettu taistelutantereelta, ja palkinnoksi urheudestaan saivat

kleftit kymnasisteilta neljä komeata sinettiä.

Oli mahdotonta näyttäytyä kadulla sellaisina kuin he olivat, rehtori

olisi saattanut tulla vastaan. Poikien korvia kuumensi jo edeltäkäsin

kaikki nuhteet, selkäsaunat ja tukkapöllyt, jotka kotona kaikella

varmuudella odottivat.

-- Mennään päämajaan parantelemaan haavojamme ja vaatteita parsimaan,

ehdotti Pollux. Hänen housuissaan oli suuri repeämä, ja syystä hän

pelkäsi esiintyä ankaran isänsä edessä.

-- Ja mennään kotiin vasta sitten, kun kaikki nukkuvat, lisäsi Kastor

pidellen turvonnutta nenäänsä.

-- Päämajaan! Päämajaan! huusivat kaikki yhteen suuhun.

-- Mutta minulla on kauhea nälkä. Eikö muillakin ole? voihki Lassi

hiljaisella äänellä.

-- Totta, olemme kaikki nälissämme. Muonamestari menköön heti hakemaan

muonaa, määräsi päällikkö.

Muonamestari uskalsi heikosti vastustaa, mutta hänet nujerrettiin heti.

-- Ja Nisse menköön apteekista noutamaan laastaria ja linjamenttia.

Kapteeni saa lähteä mukaan suojaväeksi, jatkoi Yrjö käskyjään.

-- Ja muistakaa tuoda lankaa ja neulaa mukananne! huusi Pollux poikien

jälkeen.

Muut riensivät päämajaan, jonka oven he visusti salpasivat sisältäpäin,

ja painautuivat väsyneinä heiniin.

Noin tunnin kuluttua koputettiin ovelle.

-- Ken siellä! huusi Pollux, jonka toimena oli oven vartioiminen.

-- Rehellisiä kleftejä, kuului vastaus.

-- Tunnussana!

-- Kuolema turkkilaisille!

-- Hyvä on. Ovi avattiin.

Pikku pyöreä muonamestari sai nuhteita, koska hänen ei ollut

onnistunut saada kokoon kuin kaksikymmentä korppua, ja mitä merkitsi

se kymmenen nälkäisen pojan suussa. Hänen huonot hommansa herättivät

yleisen paheksumisen murinan. Mutta kun Klaus tärkeän näköisenä

veti esille kaksi simapulloa ja tippaleipiä, jotka hän oli ostanut

simamatamilta, ja Nisse vielä lisäksi kaivoi taskuistaan laastarin

ja linjamentin joukosta pitkän lakritsipötkäleen, muuttui rosvojen

mutina riemuhuudoksi. Ottilia-täti lähetti aina Klaukselle runsaasti

taskurahoja, aavistamatta, että ne jotenkin säännöllisesti joutuivat

kleftien hyväksi, toisin sanoen heidän suihinsa.

Muuan laiha poika, jonka isoisä oli räätäli, pantiin paikkaamaan

rikkinäisiä vaatteita kauhean pitkällä neulalla ja valkoisella rihmalla.

Oli valoisa kevätilta. Äskeisen ottelun uuvuttamina pojat vaipuivat

toinen toisensa jälkeen makeaan uneen pehmeissä heinissä.

Äkkiä Pollux herasi. Hän oli kuulevinaan hiljaista puheensupinaa ladon

ulkopuolelta.

-- Ken siellä? huusi hän. Ei vastausta.

-- Tunnussana!

-- Karsseri ja selkäsauna, kuului ivallinen ääni oven takaa. Pitäkää

hauskaa siksi, kunnes rehtorinne ja Moliini tulevat teitä hakemaan.

Moliini oli ladonomistaja, häijysisuinen teurastaja.

Pollux aikoi raottaa ovea katsoakseen, keitä rauhanhäiritsijät olivat.

Mutta kauhistusta -- ovi oli teljetty ulkopuolelta. Hän ihan jähmettyi.

-- Pojat, huusi hän. Kleftit! Vihollinen on sulkenut meidät ansaan.

Pojat hypähtivät pystyyn toinen toistaan unisempina ja ryntäsivät

ovelle älyttyään, mistä oli kysymys.

Aivan oikein. Ovi oli kuin olikin kiinni. He olivat loukussa kuin

rotat. Se oli ilmeisesti kisällien äskeisen tappion kostoa.

-- Lurjukset ovat sulkeneet meidät tänne yöksi, puhisi Kastor.

-- Ja me myöhästymme koulusta huomenna, sanoi Yrjö koleasti.

Lassi itki. -- Ja saamme karsseria!

Yleinen alakuloisuus oli vallannut kleftien uskaliaan joukon.

Äänettöminä, pää riipuksissa he istuivat heinissä itsekukin omalla

tavallaan pohtien onnettomuutta.

-- Kyllä kai joku tulee meidät päästämään, koetti Joel rohkaista

toisten mieliä.

-- Kuka? kysyi Kastor ivallisesti

-- Esimerkiksi Josef, sanoi Joel epäröivällä äänellä, mutta ei itsekään

uskonut sitä.

Tunti toisensa jälkeen kului. Yhä lähemmäksi siirtyi peloittava

hetki, jolloin kolmannen luokan alaosastosta vain puolet astuisi

luokkahuoneeseen. Aamu alkoi sarastaa. Rohkeimmatkin itkivät salaa,

Lassi oikein ulisemalla.

Ping pang, löi koulun kello.

-- Mutta miksi emme oikeastaan pyri täältä pois! huudahti Yrjö

ponnahtaen pystyyn. Oikea klefti ei koskaan olisi antautunut

taistelematta.

-- Ovi on liian vahvasti teljetty, sanoi Joel toivottomana. Olen

koettanut tyrkätä sitä auki senkin seitsemän kertaa.

-- Jos rynnistäisimme kaikki yhdessä, ehdotti Klaus.

-- Ei, sanoi Yrjö, se on turhaa. Ovi on todellakin liian vahva, se

on uusista ja vankoista laudoista tehty. Katon kautta meidän on

koettaminen.

-- Mutta miten? Sehän on mahdotonta! huusivat pojat toivon kipinä

äänessään.

-- Ei laisinkaan. Katto on, kuten näette, varsin harva. Jos me saamme

puretuksi pari riukua laesta, niin pääsemme katolle.

Pojat eivät enää vastustaneet. Kiireimmän kautta kasattiin heinät

yhteen läjään, niin että ne ulottuivat lakeen asti. Yksissä voimin

alettiin sitten irroittaa riukuja; onneksi oli katto varsin laho

ja vanha. Viimein heidän onnistui repiä tuohet sen verran syrjään,

että Lassi, joukon hintelin mies, pääsi pujahtamaan katolle. Sieltä

käsin oli sitten helpompi irroittaa malkoja. Ja silloin oli tie auki.

Riemuhuudoin pojat kömpivät katolle. Sieltä oli vain leikin asia hypätä

maahan ja juoksujalkaa rientää kaupunkiin.

Kun pojat olivat päässeet tullin sisäpuolelle, komensi Yrjö: -- Seis!

Rintama-asentoon!

Pojat tottelivat.

-- Laulakaa kleftien sotalaulu, kun kuljemme levyseppä Anderssonin

työpajan ohi. Eteenpäin mars, rivittäin!

Pojat ymmärsivät. Levyseppä Anderssonin kisällit olivat heidän pahimmat

vihollisensa, ja syystä he epäilivät heitä ladon sulkemisesta.

Reippaasti he siis alkoivat marssia hyvässä järjestyksessä, ja

kirkkaassa kevätaamussa kajahti heidän sotalaulunsa:

Kuin kauan palikaarit, kuin kauan aiomme,

kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme?

Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina vaan,

pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin,

Ja vanhempamme jättää ja lapset synnyinmaan,

myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?

Yks hetki kallihimpi on olla vapaana,

kuin tuhat vuotta raskaiss' on orjan kahleissa.

[Kreikkalaisen vapaudensankarin Rhigasin sepittämä.]

Tyytyväisyydellä pojat huomasivat, että työpajan ikkunoista kurkisti

pari mustaa noloa naamaa. Ja ylpeinä he jatkoivat matkaansa kouluun.

Kello löi juuri seitsemää, kun kymmenen yövalvonnasta kalpeata,

pystypäistä poikaa rutistunein vaattein, heinänkorsia hiuksissaan ja

enemmän tai vähemmän laastaroituina astui laajaan luokkahuoneeseen,

missä kaikki muut luokat olivat koolla. Sen ajan tavan mukaan luki

näet kaikki neljä triviaali- eli alkeiskoulun luokkaa samassa

suuressa huoneessa. Kävi kuin suhina yli koko laajan huoneen, kun

pojat marssivat sisään ja asettuivat paikoilleen. Kaikki vainusivat

seikkailua. Muutamat konrehtorilaiset näyttivät niin noloilta, että

kleftit heti arvasivat jonkun heistä kavaltaneen päämajan salaisuuden

kisälleille.

Kysymyksiä ei kuitenkaan ennätetty tehdä, sillä opettajat astuivat

samassa huoneeseen. Kolmannen luokan alaosastolla oli historiantunti.

Job loi epäluuloisia katseita yöllisiin sankareihin, he olivat hänestä

merkillisen näköiset.

-- No, mikä Pereniuksella on, kun poski on ihan pöhöttynyt? kysyi hän

Joelilta.

-- Hammastauti, mumisi Joel epäselvästi.

-- Hm, mörähti Job ja kääntyi Kastorin puoleen.

-- Entä sinulla? Nenäsi on ihan turvonnut.

Kastor niisti itseään kuuluvasti.

-- Nuha, herra maisteri, kauhea nuha.

Mutta kun käytiin läksyihin käsiksi, joutuivat pojat liukkaalle. Kaikki

muut paitsi Yrjö kompastuivat, niin että heidän vuoronsa perään täytyi

astua kateederin luo ottamaan osansa patukasta. Kun kaikki olivat

vastaanottaneet rangaistuksensa, nousi Yrjö päättävästi paikaltaan,

astui opettajan luo ja ojensi molemmat kätensä.

-- No, mitä sinä täällä teet, ärähti Job.

-- Minä en myöskään osaa läksyäni, sanoi Yrjö vakavasti.

-- Älä jaarittele, sinä laskit kuin vettä.

-- Maisteri ei kysynyt kaikkea, intti Yrjö.

Kenties halutti maisteria saada luokan etevin poika pussiin tai ärsytti

häntä Yrjön rohkea esiintyminen. Joka tapauksessa hän alkoi uudestaan

kuulustella asettaen kysymyksensä niin ylimalkaisesti, että oli vaikea

niihin vastata. Yrjö vastasikin päin mäntyyn joka kysymykseen.

-- Kurjasti luettu, tiuskaisi Job ja iski patukalla pari kolme kertaa

lujasti Yrjöä kämmenille.

Ensimmäisellä lyönnillä Yrjö hätkähti ja heitti päänsä taaksepäin

kuin vauhko hevonen. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi aikonut

iskeä kiinni opettajaan, hänen silmänsä olivat aivan mustat

mielenliikutuksesta ja kasvot liidunvalkoiset. Mutta liikahtamatta hän

sitten otti vastaan seuraavat lyönnit ja palasi kehenkään katsomatta

paikalleen.

Historian tunnilla kuului tavallisesti aina hiljaista puheen supinaa

luokasta. Mutta nyt istuivat pojat suorina kuin seipäät ja katsoivat

toisiinsa hämmästyneinä. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

Ensimmäisen kerran Yrjö oli saanut maistaa patukkaa. Mitä tämä

merkitsi? Miksi Yrjö vastasi niin typerästi, hän, joka aina muulloin

osasi historianläksynsä? Konrehtorilaiset loivat hekin kummastuneina

katseita omalta puoleltaan. Mutta noiden kymmenen kleftin silmät

loistivat ylpeydestä ja itsetietoisuudesta. He yksin ymmärsivät.

Tiesivät, että kleftien päällikkö tahtoi kärsiä sotilaittensa kanssa.

Yrjö oli vastannut tahallaan väärin.

Samana päivänä kutsuttiin kaikki tappelussa osallisina olleet pojat

rehtorin eteen. Kymnasistit saivat karsseria, mutta kolmasluokkalaiset

vain varoituksen. Mikä ei kuitenkaan estänyt heitä ensi tilassa taas

hyökkäämästä turkkilaisten, se on kisällien kimppuun.

Nämä yhteiset taistelut ja seikkailut yhdistivät Yrjön ja Klauksen

toisiinsa paremmin kuin mitkään neuvot olisivat kyenneet tekemään.

Kahdeksas luku.