Klaus heräsi sunnuntaiaamuna pappilan ullakkohuoneessa. Puoliunessa,
haukotellen hän hapuili soittokelloa, joka Tottisalmessa aina oli hänen
vuoteensa vieressä Jonasta varten.
Merkillistä! Soittokello ei ollut paikoillaan. Klaus haukotteli pari
kertaa oikein pitkään ja aukaisi silmänsä. Samassa hän muisti edellisen
päivän tapahtumat. -- Hän ei ollutkaan Tottisalmessa, vaan pappilassa,
pienessä ullakkohuoneessa, joka on mahdollisimman yksinkertaisesti
sisustettu.
Hän potkaisi vihaisesti sänkyä, kun ei ollut muuta syntipukkia
lähettyvillä.
-- Tuollainen viheliäinen vuode, olkipatja ja tilkkupeite.
Ovea raotettiin. Joel pisti liinaharjaisen päänsä esiin.
-- Hyvää huomenta, tuletko mukaan kirkkoon? On rippikirkko tänään,
joten lähdemme tavallista aikaisemmin. Joudu siis aamiaiselle.
Klaus kääntyi toiselle kyljelle vastaamatta sanaakaan.
Joel astui huoneeseen ja istuutui Klauksen vuoteen reunalle.
-- Kuulepas, Klaus, hän sanoi tuttavallisesti. Älä huoli juonia, siitä
ei ole mitään hyötyä. Isä ja äiti ovat niin merkillisen päättäväisiä,
vaikka he ovatkin maailman kilteimmät ihmiset. Nouse nyt vain ja pue
yllesi, niin lähdemme kirkkoon.
Ei vastausta.
Joel nousi lähteäkseen. -- Miten tahdot. Sen pahempi itsellesi.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli Josef.
-- Klaus, tule aamiaiselle joutuin. On jo kiire.
-- Minä tulen, kun minua haluttaa, murahti Klaus ynseästi.
-- Et suinkaan. Olet kai tottunut kotonasi hyvään järjestykseen, ja
tiedät siis, että kaikkien perheenjäsenten tulee saapua säännöllisesti
aterialle. Nouse vain mutkittelematta.
Josefin poistuttua huoneesta alkoi Klausta hävettää. Hänen täytyi
myöntää, että Josef oli oikeassa. Isoisä oli aina vaatinut ehdotonta
täsmällisyyttä aterioiden suhteen. Yrmeänä hän puki ylleen ja astui
töin tuskin tervehtien ruokailuhuoneeseen, jossa perhe jo oli koolla ja
pöydässä, lapset sileiksi kammattuina, pastori ja Lotta-äiti mustissa
kirkkopuvuissa.
-- Hyvää huomenta, ystäväni, lausui Lotta-äiti ystävällisesti. Tulet
myöhään, mutta se olkoon sinulle anteeksi annettu tällä kertaa, kun et
vielä tunne talon tapoja. Me syömme aina aamiaista kello seitsemän,
pyhänä puoli kahdeksan. Puoli tuntia ennen aamiaista kokoonnutaan
aamuhartauteen.
-- Minä en ole tottunut syömään niin aikaisin, sanoi Klaus
huolimattomasti.
-- Nyt saat tottua, kuului pastorin paikalta. Klaus joutui istumaan
Marian viereen. Tyttö siirsihe ehdottomasti lähemmäksi hiljaista
Josefia. Silloin tällöin hän salavihkaa pälyi vieruskumppaniinsa, joka
silminnähtävästi halveksien ohrapuuroa ja palttuleipää tuskin maistoi
ruokaa.
Kun ateria oli päättynyt, luki Josef ääneen pöytärukouksen. Kaikki
lapset kättelivät isää ja äitiä.
-- Lähdetkö mukaan kirkkoon, Klaus? kysyi pastori.
-- En, aikoi Klaus vastata, mutta samassa ajoivat hevoset pihalle.
Saattaisihan olla hauska ajella. -- Voinhan tulla, vastasi hän siis
armollisesti.
Kirkossa Klaus taaskin joutui istumaan Marian viereen. Tyttö avasi
pienen sievän virsikirjansa tarjoten sitä Klauksellekin. Mutta Klaus
työnsi tylysti kirjan luotaan. Hän huomasi tällöin, että tytön silmät
täyttyivät kyynelillä. Pikku Maria oli kodin lemmikki eikä ollut
tottunut tylyyn käytökseen. Pian hän kuitenkin unohti surunsa, kun isä
astui saarnastuoliin.
Yks päivä parempi
huoneessa Herrani
kuin kaikki maailman ilo,
kuin nopeasti poijes kimmoo.
Mä oves vartijana
tahtoisin olla aina.
veisasi hän heleästi.
Ja kun pastori voimakkaalla äänellä luki rippisaarnansa, kuunteli Maria
hartaana, kädet ristissä virsikirjan ympärillä. Vain silloin tällöin
hän loi nuhtelevan katseen pikku Jonataniin, joka haukotellen ja
jalkojaan ojentaen pyrki äidin syliin.
Klaus katseli häntä syrjästä. Hän häpesi tylyä käytöstään. Miten sievän
näköinen Maria oli istuessaan siinä silmät suurina ja lempeinä, miten
hento ja hiljainen hän oli, aivan kuin pieni hiiri. Beata oli vallan
toista maata, niin vallaton ja voimakas. Aina hän kujeili, kirkossakin,
milloin vain Ottilia-täti käänsi silmänsä pois.
Voi Beata, voi Tottisalmi! Klauksen silmät vettyivät.
Kun kirkkoväki saapui kotiin, oli siellä viesti Tottisalmesta,
Ottilia-tädin lähettämä.
Täti oli lähettänyt vaatteita ja kirjoja, Beata tammipelin ja Robinson
Krusoen, Klauksen lempikirjan, kapteeni hänen pyssynsä ja paroni
vakavan kirjeen. Robinsonin väliin oli Jonas pistänyt kirjelipun,
jossa sanottiin: -- Rohkeutta, nuori herra. Tehkää heidän elämänsä
sietämättömäksi, niin he lähettävät teidät kotiin.
Klaus sulkeutui aarteineen huoneeseensa eikä näyttäytynyt ennenkuin
illallispöydässä. Siinä hän käyttäytyi niin kopeasti ja nenäkkäästi,
että Lotta äiti huokaisten toivoi, ettei mokoma rauhanhäiritsijä
koskaan olisi tullut taloon. Samaa ajattelivat lapsetkin. Pastori yksin
oli rauhallinen, vain silloin tällöin hän loi Klaukseen katseen, jota
lapset keskenään sanoivat isän tuomiopäiväkatseeksi.
Seuraavana aamuna Klaus loikoi itsepintaisesti vuoteessaan kello
yhdeksään asti lueskellen Robinsonia. Joel lähetettiin häntä noutamaan,
mutta hän vain haukotteli vastaukseksi toisen kehoituksiin. Kun hän
viimein saapui aamiaiselle, oli ruoka korjattu pöydästä ja hän sai kuin
saikin olla nälissään päivällisiin asti.
Pastori ja Lotta-äiti olivat ankarasti kasvattaneet lapsensa, ja
samaa kasvatustapaa he noudattivat Klauksen suhteen, kuten pastori
oli paronille luvannut. Klaus puolestaan, joka pienestä pitäen oli
tottunut siihen, että häntä palveltiin ja hemmoteltiin, oli harmissaan
ja ymmällään uudesta ankarasta järjestyksestä. Usein Klaus häpesi
käytöstään, sillä hän ei luonteeltaan ollut häijy, mutta hän muisti
Jonaksen neuvon ja koetti kaikin tavoin tehdä elämän pappilanväelle
niin katkeraksi, että he kyllästyneinä lähettäisivät hänet takaisin
Tottisalmeen.
Josef ja Joel koettivat ensi alussa houkutella häntä leikkeihin ja
askareihin, mutta vaikka Klauksen tekikin usein mieli ystävöityä
varsinkin iloisen Joelin kanssa, pysyi hän uppiniskaisesti poissa
heidän seurastaan kulkien omia teitään. Hän halveksi pappilan
yksinkertaista elämää, sen koruttomia tapoja ja köyhyyttä. Tuntikausia
hän samoili metsissä variksia ampumassa vastoin pastorin nimenomaista
kieltoa. Pastorin täytyi viimein ottaa pyssy häneltä pois, koska hän
pelkäsi pojan vahingoittavan itseään.
Uneliaana ja vastahakoisena hän aamuisin ilmestyi arkihuoneeseen,
jossa perhe vietti aamuhartauttaan. Häntä loukkasi se, että pappilan
palvelusväkikin oli koolla aivan kuin perheenjäsenet. Tottisalmessa
oli kyllä aina kohdeltu palvelusväkeä hyvin, se oli perinnäinen tapa,
mutta ero heidän ja perheenjäsenten välillä oli suuri. Ei koskaan olisi
Ottilia-neidin ylimysmieliseen päähän pälkähtänyt kutsua renkejä ja
piikoja arkihuoneeseen, se olisi ollut hänen mielestään kerrassaan
säädytöntä. Mutta pappilassa istuivat kaikki muonarengistä voutiin asti
kuin kotonaan perheen istuimilla veisaten kuuluvalla äänellä isäntäväen
kanssa.
Vähitellen kuitenkin nämä pienet aamuhetket alkoivat Klausta
miellyttää, vaikka ne joka aamu olivat samanlaisia. Lotta-äiti soitti
harmoniota, pastori istui hänen vieressään aloittaen mahtavalla
äänellään virren, johon lapset ja palvelijat yhtyivät hartaasti
ja tottuneesti. Heleimpänä kaikista kajahteli Marian lapsellinen,
hopeankirkas ääni. Klaus unohtui välistä häntä katselemaan, kun hän
käsivarsi kiedottuna pikku Jonatanin ympärille, hiljaa kuiskasi hänelle
virren sanat, jotta pienokainenkin saattaisi seurata mukana.
Tottisalmen kirjastossa oli vanha puupiirros, joka esitti Martti
Lutheria perheensä piirissä laulaen ja soittaen. Sitä Klaus muisteli
katsellessaan ympärillään istuvaa perhepiiriä. Niin hartaita he kaikki
olivat, hartaita ja luottavia. Ja Maria oli kuin Lutherin pieni Lenchen.
Riemuitsevana ja lempeänä soi kaunis virsi hänen huuliltaan:
Mun silmän, käten nostan
ain ylös mäkihin,
jost' avun tiedän saavan,
ja valon kaunihin.
Sill' Herra avun lainaa,
kuin maan ja taivaan loi,
hän kuulee huuton' aina
ja suojella kyllä voi.
Ja tarkkaavana hän kuunteli, kun luettiin raamatusta pitkiä jaksoja.
Pojat saattoivat usein haukotella, Josefkin, joka kuitenkin aikoi
papiksi, mutta ei koskaan Maria.
Ensin Klaus luuli, että Maria vain teeskenteli, mutta sitten hän
huomasi, että tyttö todella rakasti Jumalan sanaa ja kuunteli sitä
mielellään. Ja se Klausta ihmetytti. Hän oli aina luullut, että Jumalan
sanaa kuunnellaan vain siksi, että vanhemmat ihmiset niin tahtovat.
Kyllähän Beatan ja hänenkin joka sunnuntaiaamupuoli täytyi istua
Ottilia-tädin huoneessa, jossa täti pitkäveteisellä, laulavalla äänellä
luki heille kauhean kuivaa postillaa. He kuuntelivat, kun heidän
täytyi, mutta luetusta he tuskin tajusivat sanaakaan. Ja kun täti oli
lopettanut, hengähtivät he helpotuksesta ja riensivät suin päin ulos
hätäisesti suudeltuaan tätiä kädelle.
Maria oli todella merkillinen tyttö.
Klaus oli ollut viikon pappilassa, kun lukutunnit alkoivat. Josefin ja
Joelin oli määrä syksyllä lähteä kouluun, ja pastori tahtoi vahvistaa
heidän tietojaan varsinkin latinassa. Paronin pyynnöstä otti pastori
myöskin Klauksen oppilaakseen. Klaus sai nyt tutustua toisenlaiseen
koulukuriin, kuin Tottisalmessa oli ollut. Pastori oli nuorempana ollut
triviaalikoulussa opettajana, hän tiesi vaatia oppilailtaan ja tekikin
sen täydellä todella. Siksipä kuuluikin kansliahuoneen avonaisesta
ikkunasta uuttera: amo, amas, amat kuin kärpäsen surina, ja ahkerasti
siellä pojat takoivat päähänsä kielioppia ja Cornelius Neposta, vaikka
mieli olikin metsässä ja vesillä.
Senkin seitsemän kertaa Klaus heitti kyllästyneenä kirjansa nurkkaan ja
karkasi avonaisesta ikkunasta ulos, mutta pastori oli hellittämätön,
ei auttanut mutkittelu, ei valitukset. Hänen jäntevä tahtonsa mursi
hemmotellun pojan vastarinnan. Yhteisestä koettelemuksesta oli
kuitenkin hyötyäkin. Kun pojat hikipäässä olivat yhdessä istuneet
pänttäämässä oratio obliquaa ja oratio rectaa, ja sitten pääsivät
ummehtuneesta kansliasta ulos vapauteen, tunsivat he olevansa
tovereita, joita liitti toisiinsa yhteinen side: kammo lukuhuonetta
kohtaan. Iloisina he silloin temmelsivät metsällä ja rapuretkillä,
ja jos Klaus olikin kiivas ja vallanhimoinen, kuittasivat veljekset
sen leveällä hymyllä tai pahimmassa tapauksessa aimo paukulla Joselin
isällisestä kämmenestä.
Klauksessa oli ajan kuluessa syttynyt himmeä aavistus siitä, ettei hän
ollutkaan niin tärkeä henkilö, kuin Tottisalmessa luultiin. Nyt, kun ei
Jonaksen imartelu eikä Ottilia-tädin veltto hemmottelu enää ollut häntä
turmelemassa, hän alkoi tuntea itsensä aivan tavalliseksi ihmiseksi.
Silloin hän oli hauska toveri, reipas ja teeskentelemätön, varsinkin
jos kaikki kävi hänen mielensä mukaan. Mutta jos häntä vastustettiin,
suuttui hän usein silmittömästi, ja silloin häntä oli vaikea hillitä.
Ja silloin ei auttanut muu, pastorin täytyi rautakourin tarttua asiaan.
Monta iltapuolta Klaus sai viettää yksin huoneessaan, kun muut olivat
ulkona leikkimässä. Saattoipa silloin usein tapahtua, että ovelta
kuului hiljainen koputus, Marian sileäksi kammattu pää pilkisti arasti
ovesta ja vieno ääni kysyi:
-- Saanko tulla sisään?
-- Tule vain, murisi Klaus ynseästi, ja pikku Maria hypähti sisään
notkeana kuin näätä.
Kauan aikaa oli Maria arastanut Klausta, joka hänen mielestään oli
"kauhean ilkeä poika". Mutta kerran Klaus jalomielisesti oli pelastanut
Mirrin häijysisuisen naapurin Hallin hampaista, ja sillä teolla hän
voitti Marian luottamuksen ja kiitollisuuden.
-- Sinä olet kuin pieni hiiri, joka tulee lohduttamaan vankilassa
istuvaa onnetonta vankia, huokasi Klaus. Hän oli todella omasta
mielestään sillä hetkellä kärsivä vanki ja pastori hänen kova
vanginvartijansa.
-- Sinä et saa vastustaa isää, varoitti Maria pikkuviisaasti.
Katkismuksessa sanotaan, että pitää olla kuuliainen isälleen ja
äidilleen.
-- Mutta hänpä ei olekaan minun isäni, vastusti Klaus. Ja jos minun
äitini eläisi, ei minua kohdeltaisikaan näin pahasti.
Tätä väitettä ei Maria kyennyt kumoamaan, se herätti aina hänessä
syvää sääliä. Klaus-raukalla ei ollut äitiä, ihmekös, että hän oli
pahankurinen. Eikä hän koskaan ollut saanut maistaa vitsaa kuten Marian
veljet, jotka olivat hyvin tutut vitsan kanssa, varsinkin Joel.
-- Tahdotko kuulla Tannenpurin Ruusasta? kysyi hän johtaakseen pojan
ajatuksia toisaalle.
-- Anna tulla.
Marialla oli mainio muisti ja lisäksi laaja mielikuvitus. Hän osasi
kertoa kummallisia tarinoita, joita oli kuullut palvelijoilta tai
itse lukenut ja höystänyt omilla mielikuvillaan niin ihmeellisiksi,
että veljet ja sisaret häntä lumoutuneina kuuntelivat. Klaus oli jo
monta kertaa kuullut kertomuksen jalosta Tannenpurin Ruusasta, joka
rupesi vanginvartijan palvelijaksi saadakseen olla lähellä isäänsä,
uljasta kreivi Eberhardia, vankilassa. Mutta Maria lisäsi joka kerran
kertoessaan aina uuden jännittävän piirteen tarinaan, niin että se aina
oli uusi -- -- --
Oli tavattoman kuuma päivä heinäkuun loppupuolella. Pastori oli
antanut pojille luvan läksyistä, ja he olivat, koko joukko, Jonatan ja
Maria sekä Susanna mukaan luettuina, lähteneet poimimaan mesimarjoja.
Mutta retki ei ollut onnistunut. Klausta harmitti, kun ei menty
minne hän tahtoi, Jonatan oli väsynyt ja kärtti yhtä mittaa kotiin.
Päällepäätteeksi vaivasi kuumuus kovasti. Lasten huomaamatta oli
taivaalle kohonnut raskaita pilviä; ja pian ukkonen alkoi jyristä.
Marjamiehet pakenivat läheiseen heinälatoon odottamaan siinä rajuilman
taukoamista.
Rauhoittaakseen itkevää Susannaa ja Jonatania alkoi Maria kertoa:
Kauan, kauan aikaa sitten eli Saksassa tai Itävallassa, en oikein
muista kummassa, mahtava ja uljas keisari, Max nimeltään. Hän piti
itseään Jumalan vertaisena ja ylpeili voimastansa, sillä hänen
valtansa alle kuului suuri joukko kansoja ja valtakuntia. Hän halveksi
kaikkia ihmisiä, yksinpä hyvää Jumalaakin, ja vaati, että häntä piti
palveltaman kuin korkeinta maan päällä.
Eräänä päivänä hän lähti metsästysretkelle vuoristoon, ja hänen
mukanaan oli monta korskeata ritaria ja uljasta ratsumiestä.
Metsänotusta ajaessaan keisari joutui erilleen seurueestaan. Hän näki
komean vuorikauriin, joka pakeni häntä kuin leikillään, harppasi jonkun
askeleen ja pysähtyi taas ikäänkuin katsoakseen, seurasiko takaa-ajaja.
Kauriin kiusanteko kiihoitti Max-keisaria, hän laskeutui maahan hevosen
selästä ja sitoi ratsunsa pyökkiin, sillä polku kävi niin kapeaksi,
että hevonen oli vain esteenä.
Korkeammalle, yhä korkeammalle kauris pakeni, ja Max-keisari seurasi
sitä kiihkossaan unohtaen kaiken varovaisuuden. Äkkiä hän näki eläimen
aivan edessään, hän tähtäsi, kauris syöksyi kallion taa ja metsästäjä
seurasi sitä sokeasti. Mutta silloin hänen jalkansa luiskahti, hänen
silmissään pimeni, hän vajosi syvälle, syvälle.
Kun hän avasi silmänsä, kaartui sininen taivaan laki hänen yllään,
mutta syvällä alhaalla hän näki laakson. Hän oli pudonnut kapealle
kallionkielekkeelle ja tarttunut vaatteistaan vuorenseinässä kasvavaan
pensaaseen. Ja hänen yllään kohosi äkkijyrkkä kallio sileänä kuin
seinä. Silloin keisari ymmärsi, ettei mikään voima maan päällä voinut
häntä pelastaa kuolemasta, sillä yhtä mahdoton oli päästä kallioseinää
ylös kuin laskeutua sitä alas.
Hän kuuli jahtitorven äänen heikkona ja tiesi, että hänen seurueensa
etsi häntä. Hän huusi kovalla äänellä, mutta ei kukaan kuullut hänen
ääntään. Siinä hän nyt seisoi, maiden ja kansojen mahtava hallitsija,
yhtä avutonna kuin avuttomin lapsi valtakunnassa.
Silloin murtui ylpeän keisarin mieli. Hän huomasi, kuinka pieni ja
mitätön mahtavinkin on taivaan valtiaan kädessä.
Mutta alhaalla laaksossa oli muuan keisarin seuralaisista sattumalta
luonut silmänsä ylös ja huomannut keisarin pienenä pilkkuna korkealla.
Ääneen vaikeroiden hän kutsui toisetkin koolle, ja he huomasivat, että
keisaria oli mahdoton pelastaa.
Silloin Max-keisari repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen
pyynnön, että he kutsuisivat papin, sillä hän tahtoi viimeisen kerran
nauttia pyhää ehtoollista alamaistensa kanssa. Ja paperin hän heitti
alas laaksoon miestensä jalkain juureen.
Kun iltakellon ääni kutsui laaksonväen koolle, polvistuivat kaikki
jyrkän kallioseinän juureen hartaasti rukoillen Jumalaa. Ja pappi
koroitti kätensä ja siunasi heitä kaikkia, Max-keisariakin, joka
polvistui nöyränä Jumalan kasvojen eteen.
Mutta kun hän vielä oli hartaaseen rukoukseen vaipuneena, näki hän
äkkiä edessään valkopukuisen pojan, jonka vaaleat kiharat sädehtivät
ilta-auringon valossa. Poika hymyili leppeästi viitaten häntä
seuraamaan jäljessään. Ja nyt keisari näki kapean polun, niin kapean,
että sitä ihminen töin tuskin pääsi kulkemaan. Mutta valkopukuinen
poika kulki sitä kepeästi, ja keisari seurasi häntä täynnä ihmetystä ja
pelkoa.
Kun he saapuivat tienristeykselle, missä polku laajeni johtaen alas
laaksoon, katosi poika. Mutta Max-keisari kohotti kätensä taivasta
kohti nöyrästi kiittäen Jumalaa, sillä hän ymmärsi, että poika oli
ollut taivaan sanansaattaja. -- -- --
-- Kaunis ja opettava tarina, sanoi Josef.
-- Tulikohan Max-keisari jälleen ylpeäksi, kun hän oli päässyt pulasta?
kysyi Susanna.
-- Tietysti, nauroi Joel, niin aina käy: kun on pulassa, niin katuu,
mutta kun taas on kuivalla maalla, ei muista lupauksiaan. Niin Israelin
lapsetkin tekivät.
-- Minäpä en usko sellaista Max-keisarista, vastusti Maria aivan
punaisena. Hänestä tuli jalo ja hyvä ruhtinas, siitä olen varma.
Klaus oli ääneti. Hänestä tuntui, kuin olisi Marian kertomus
erityisesti sopinut häneen. Ylpeä hänkin oli, ylpeä siksi, että oli
aatelinen ja suuren sukukartanon perillinen.
-- Etkö sinäkin, Klaus, ole samaa mieltä kuin minä? kysyi Maria.
-- Minä luulen -- -- -- Mutta he eivät saaneet koskaan tietää, mitä
Klaus luuli, sillä samassa kuului kauhea jyrähdys, ja yht'äkkiä oli
heinälato ilmitulessa.
-- Salama! Salama on iskenyt latoon, huusi Josef, ja tarttuen
Jonataniin hän syöksyi ladosta, toiset kintereillään.
Vasta pitkän matkan päässä he uskalsivat seisahtua ja luoda katseen
palavaan latoon. Äkkiä kuului kimeä huuto: Maria! Ja Klaus, joka oli
jäänyt muista vähän jäljelle, kiiti niityn poikki latoa kohti.
-- Taivaan isä, kirkaisi Joelkin, laski Susannan maahan ja alkoi juosta
ladolle.
Jonatan ja Susanna pitelivät kirkuen kiinni Josefin takista, niin ettei
hän päässyt paikaltaan. Hän näki vain, kuinka Klaus syöksyi palavaan
latoon ja taas takaisin Maria sylissään. Mutta juuri sillä hetkellä,
kun hän hyppäsi ulos ovesta, romahti oven kamana kipeniä heitellen
alas ja sivalsi pudotessaan Klausta olkapäähän. Kiljahtaen Klaus
vaipui maahan polvilleen. Samassa oli jo Joelkin tuulena paikalla. Hän
sieppasi tajuttoman Marian Klauksen sylistä ja kantoi hänet syrjään.
Sitten takaisin Klauksen luo, joka kalpeana makasi maassa. Josefin
avulla, joka nyt myöskin oli saapunut paikalle, hän kantoi Klauksen
Marian viereen.
Susanna ja Jonatan ulvoivat kilpaa. -- Voi-voi, Maria ja Klaus ovat
kuolleet.
-- Vaiti! komensi Josef. Hän polvistui Marian viereen ja koetti tytön
suonta. Hän ei ollut saanut palohaavoja, hiukset vain olivat hiukan
käpertyneet. Luultavasti hän oli mennyt tainnoksiin salaman iskusta
eikä ollut kyennyt seuraamaan toisia ulos ladosta. Klauksen olkapää
oli saanut pahan palohaavan, hän vaikeroi hiljaa. Maria oli yhä
liikkumatonna, mutta sydän toimi.
-- Joel, riennä heti noutamaan hevosta, käski Josef. Ota ensimmäinen,
minkä tieltä tapaat.
-- Me tulemme mukaan, huusivat Susanna ja Jonatan. Me tahdomme kotiin.
-- Te istutte paikallanne ettekä hiisku sanaakaan, komensi Josef.
Lapset, jotka olivat tottuneet alistumaan vanhemman veljen tahtoon,
istuivat hiljaa kuin hiiret ojan reunalla, posket märkinä ja likaisina
kyyneleistä.
Muutaman minuutin kuluttua Joel saapui juoksujalkaa. -- Minulla
on hevonen, huusi hän. Tapasin Alitalon Mikon, joka ajoi heiniä
takamaaltaan. Hän lupasi viedä heidät pappilaan. Miten he jaksavat?
-- Klaus alkaa toipua, mutta Maria on yhä vielä tainnoksissa.
Alitalon isännän avulla nostettiin Klaus ja Maria heinäkuormalle. Maria
oli yhä liikkumatta, mutta Klaus avasi silmänsä, ja nähdessään Marian
hän rauhoittui. -- Elääkö Maria? kuiskasi hän.
Josef, nyökäytti päätään, mutta käänsi päänsä salatakseen kyyneliään.
Hän ei luullut Marian enää toipuvan.
Iloisina olivat lapset aamulla lähteneet marjaretkelleen, surullinen
oli kotiintulo. Hevonen astui käymäjalkaa, sillä tie oli huono ja
Klauksen olkaan koski jokainen pyöräntärähdys viiltävästi. Alitalon
isäntä ja Josef kävelivät hevosen rinnalla. Joel ja pikkulapset olivat
juosseet edeltäkäsin pappilaan kertomaan surullista uutista.
Kalpeana, avopäin riensi pastori tulijoita vastaan. Nähdessään
lempityttärensä Marian vaaleana ja liikkumattomana lepäävän heinillä
hän pani kätensä ristiin ja kuiskasi: -- Herra, älä pane tätä kuormaa
päällemme.
Sillä aikaa kuin sairaita kannettiin sisään, oli Lotta-äiti nopeasti
saanut järjestykseen vuoteet omassa makuuhuoneessaan sekä tuonut esille
naurisöljyä, kalkkilinjamenttia ja puhdasta liinakangasta. Varovasti
laskettiin molemmat sairaat vuoteille toistensa viereen.
-- Josef, käske Pekan heti ratsastaa täyttä laukkaa Tottisalmeen.
Kirjoita pari riviä paronille. Heta olkoon käsillä, jos tarvitaan.
Lämpöisiä peitteitä, komensi Lotta äiti.
Maria käärittiin lämpöisiin peitteisiin, ja pastori koetti herättää
häntä eloon vierittämällä häntä edestakaisin sekä keinotekoisella
hengityksellä. Lotta äiti seurasi hänen toimiaan tuskaisena hoitaessaan
Klauksen käsivarsia. Poika oli kietonut takkinsa Marian ylle
suojellakseen häntä liekeiltä ja tuli oli polttanut pahat haavat ohuen
paidan lävitse.
Parikymmentä minuuttia teki pastori väsymättä työtä, tuskan hiki
otsalla, hiljaa rukoillen. Sitten vavahtivat Marian kasvot, hieno
puna kohosi poskiin, hän avasi silmänsä. Nähdessään isän rakkaat
kasvot vierellään hän yritti puhua, mutta ei saanut ääntä. Huulet vain
liikkuivat.
-- Hän elää, Jumalalle olkoon kiitos, huudahti pastori.
-- Jumalalle olkoon kiitos, kuiskasi Klauskin, luultavasti ensimmäisen
kerran eläessään. Nyt minäkin paranen, Lotta-äiti. -- Mielenliikutus
vei häneltä kaikki voimat, hän vaipui tainnoksiin.
-- Herrainen aika, nyt hän kuolee ihan käsiin, huudahti Heta, joka tuki
häntä käsivarsillaan.
Mutta Klaus tointui pian, ja kun hän heräsi, kohtasi hän Marian silmät.
Tyttö hymyili heikosti.
Keskiyön aikana ajoivat Tottisalmen vaahtoiset hevoset pihalle. Niistä
nousivat paroni, tohtori ja Ottilia-neiti.
-- Voi, paroni, vaikeroi Lotta-äiti masentuneena. Näin huonosti olemme
vaalineet turvattiamme, jonka jätitte huostaamme.
-- Älkää niin sanoko, vastasi paroni vakavasti, Jumalan teitä emme voi
määrätä.
Mutta Ottilia-neiti sanoi terävästi: -- Ainakaan se ei olisi tapahtunut
hänelle kotona. Tottisalmessa hän ei saa juosta marjassa ukkossäällä.
Lotta-äiti punehtui, mutta ei sanonut sanaakaan puolustuksekseen.
Molemmat potilaat nukkuivat. Maria rauhallisesti, mutta Klaus oli
kuumeessa. Tuon tuostakin hän avasi silmänsä ja puhui sekavasti: --
Maria, Maria, älä jätä Maxia. Vie hänet pois kalliolta.
-- Mitä hän Maxista puhuu? ihmetteli Ottilia-neiti.
-- Hourailee, vastasi tohtori lyhyesti. Hän tutki molempia sairaita.
-- Tyttö kyllä toipuu. Hänen on pysyttävä vuoteessa pari päivää aivan
hiljaa. Klauksen olkapää on kyllä paha, mutta hänellä on hyvä terveys
ja haava paranee verrattain pian, kun sitä hyvin hoidetaan. Kuten jo on
tehtykin, lisäsi hän kumartaen Lotta äidille. Hänessä on jonkin verran
kuumetta, mutta se ei ole vaarallista, kun hän vain saa olla rauhassa.
-- Arveleeko veli, että voimme nyt heti viedä hänet Tottisalmeen? kysyi
paroni.
-- Ei millään muotoa. Antakaa hänen vain olla täällä rauhassa.
Lotta-rouva kyllä hoitaa häntä, hänhän on oikeastaan minun apulaiseni
näillä seuduin. Parantelee ja paikkaa kuin paraskin lääkäri. Minä jään
tietysti tänne yöksi. Huomenaamulla saamme luullakseni olla jotenkin
levolliset heihin nähden.
Sitten vieraat siirtyivät ruokasaliin. Pastori sai olla sekä isäntänä
että emäntänä ja hoiti tointaan jotenkin kömpelösti. Tuon tuostakin hän
tarjosi leipäkoria tohtorille kysyen: -- Eikö armollinen neiti suvaitse
kääresylttyä? Ja Ottilia-neidille vasikanhyytelöä: -- Olkaa hyvä,
tohtori, piparkakkuja.
Josef ja Joel saivat kertoa yhä uudelleen aamupäivän tapahtumat.
Ottilia-neiti vuodatti runsaasti kyyneleitä pitsireunaiseen
nenäliinaansa. Paroni ei puhunut paljoa, mutta kun hän kuuli, kuinka
Klaus hetkeäkään epäröimättä oli syöksynyt Mariaa pelastamaan,
kirkastuivat hänen kasvonsa.
Kun paroni ja Ottilia-neiti aamulla astuivat makuuhuoneeseen, olivat
molemmat lapset hereillä. Kalpeat he olivat kumpikin ja suurisilmäiset,
mutta elämä oli voitolla, sen näki selvästi.
Klaus punastui mielihyvästä, kun isoisä laski kätensä hänen päälaelleen
lausuen: -- Oikein tehty, poikani, ylpeilen sinusta.
Ottilia-neiti käytti ahkerasti hajuvesipulloaan, jonka hän kuitenkin
jalomielisesti luovutti Klaukselle.
-- Mutta rakas täti, kuinka voitte tulla toimeen ilman
hajuvesipulloanne? kysyi Klaus vanha veitikka silmissään.
-- Sinun tähtesi, poikani, sinun tähtesi.
Pari päivää viipyivät Tottisalmelaiset pappilassa, mutta kun Klaus
nähtävästi toipui, lähtivät he takaisin luvaten, että Beata saisi parin
kolmen päivän kuluttua tulla tervehtimään Klausta.
Ja Beata tuli. Ajoi pappilaan tohtorin vaunuissa iloisena ja
osaaottavana. Tuulispäänä hän syöksyi Klauksen huoneeseen, vuoroin
itki, vuoroin nauroi ja lörpötteli yhtämittaa, niin että tohtorin
viimein täytyi ajaa hänet ulos huoneesta.
Hän oli saanut luvan viipyä pappilassa kolme päivää, ja turhaan pyyteli
tohtori häntä mukaansa, peläten hänen liiaksi kiihdyttävän Klausta. Hän
ei kuitenkaan kauan viihtynyt Klauksen luona hiljaisessa huoneessa.
Tyhjennettyään koko uutisvarastonsa hän kyllästyi istumaan yhdessä
kohden ja jätti mielellään paikkansa Marialle, kun tämä tuli Klausta
hauskuttamaan.
Klaus puolestaan iloitsi kyllä sisarensa läsnäolosta, mutta Beata
väsytti häntä. Paljoa mieluummin hän pelasi tammia Marian kanssa tai
kuunteli tytön tarinoita. Maria oli taas entisellään, hiukan kalpeampi
vain. Hellästi hän hoiti Klausta, joka usein oli kärttyisä ja yhtä
usein nöyrästi pyysi anteeksi pikku hoitajaltaan.
Beata oli pappilassa kuin konsanaan kotona. Hän käänsi koko talon
mullin mallin ullakosta kellariin asti, kavahti ujostelematta pöydän
nurkalle, kun pastori istui kansliassa kirjoittamassa, ja pureskeli
Lotta-äidin piparkakkuja päivät päästään. Pastori huokasi, kirjoitti
väärin ja raapi kynällä korvallistaan, mutta ei ajanut tyttöä pois.
Beatan vastustamaton hyvä tuuli nujersi hänet kokonaan.
-- Jos me noin jaarittelisimme isälle, kun hän kirjoittaa, saisimme
piipunvarresta, sanoi Joel nauraen Josefille.
-- Me emme olekaan aatelisväkeä, vastasi Josef ynseästi.
-- Häpeä, Josef, luuletkos isän semmoisesta piittaavan? Ei, mutta Beata
on niin siunatun hauska; kyllä sinäkin hänestä pidät, vaikka et sitä
myönnä, mörökölli.
Koko talo huoahti helpotuksesta, kun Beata viimein lähti, ja elämä
alkoi taas käydä vanhaa täsmällistä latuaan. Mutta silti ikävöivät
häntä kaikki, Lotta-äitikin, jonka hillovarastoon Beata oli iskenyt
epäilyttävän suuren loven. Enimmän kuitenkin kaipasivat häntä Susanna
ja Jonatan. Heille oli Beata ollut jonkinlainen kepposten, leikkien ja
hauskojen keksintöjen alati iloinen hengetär.
Seitsemäs luku.