Pari viikkoa sen jälkeen kuin Yrjö oli muuttanut vanhan Niilon
apulaiseksi, istui maisteri Ticklenius puutarhan perimmäisessä nurkassa
vanhan omenapuun varjossa. Pitkävartinen piippu, hänen uskollisin
ystävänsä, oli penkillä hänen vieressään ja vanha kulunut hattu oli
pudonnut maahan. Mutta maisteri ei sitä huomannut. Haltioituneena
hän luki ääneen kirjaa, jonka eräs ystävä Helsingistä oli hänelle
lähettänyt. Se oli tohtori Elias Lönnrotin toimittama "Muistelmia
ihmisten elämästä kaikkina aikoina" ja se sisälsi katkelmia Iliadista,
jotka erityisesti innostuttivat maisteriamme.
Tsey isä, Iidan valtiapää, jalo, korkein, suurin.
Armas Päivä sä myös, joka kaiken näät sekä kuulet,
Virrat kanssa ja Maa ja te Vallat maanalaisetki,
Jotk' etten heitä valapattoja rankaisematta!
Toistajat olkaa nyt liiton, valojen tuki vahva:
Jos Menelaon Aleksandron käsi -- -- --
Rits! Kova rasahdus, ja päivettynyt, avojalkainen poika tulla tupsahti
ilmasta maisterin niskaan.
Maisteri hypähti kauhistuneena pystyyn. -- Herran nimessä! Rosvoja
ilmipäivällä! Ehdottomasti hän tarttui kirjaan, kalleimpaan
aarteeseensa ja painoi sitä rintaansa vastaan.
Poika kömpi tulipunaisena ylös maasta, jonne oli puksahtanut.
-- Anteeksi, herra maisteri, änkkäsi hän hämmentyneenä. Minä se vain
olen, Yrjö. Oksa taittui ja putosin puusta.
-- Ahaa, Niilon apulainen! Entä mitä sinä, veijari, puussa teit?
Varmaankin omenia varastit? Häh! Maisteri tekeytyi niin tuimaksi kuin
suinkin hänen hyväntahtoinen naamansa salli.
Poika purskahti heleään nauruun. -- Omenia kesäkuussa! Ei, herra
maisteri, niin tyhmä en ole.
-- Mitä siellä sitten teit? Linnunpesiä ryöstit, kovasydäminen
poika. Ai, ai vieläkin niskaani pakottaa. Ja Ticklenius-parka hieroi
julmistuneena niskaansa.
-- En minä linnunpesiä ryöstänyt, vastasi Yrjö hämillään.
-- Mutta mitä sinä sitten, taivaan nimessä, puussa kykit? Toisten
niskoille vierähtääksesikö?
Yrjön katse oli kiintynyt melkein ahneesti maisterin kädessä olevaan
kirjaan.
-- Mitä maisteri äsken luki? hän viimein punehtuen kysyi.
Maisterin hailakat silmät saivat eloa. -- Ahaa, sinä kuuntelit?
Poika väänteli hattua käsissään.
-- Suokaa anteeksi, maisteri, minä olin käytävää lakaisemassa
tässä lähellä ja kuulin maisterin lukevan niin kauniisti. Paremmin
kuullakseni kiipesin puuhun.
Maisteri haroi tukkaansa. -- Totisesti, poikani, ei ollut kumma, että
kuuntelit halukkaasti. Runo, jota luin, oli näet katkelma kuolematonta
Iliadia. Hän hykersi käsiään mielistyneenä. -- Oiva poika, älykäs
poika. Se oli siis sinusta hauskaa?
-- Oli, mutta se loppui niin pian, kun ilkeä oksa murtui.
-- Älä sure. Saat kuulla lisää. Tässä kirjassa tosin on vain muutamia
katkelmia, mutta minä, tässä maisteri hiljensi ääntään melkein
kuiskaukseksi, aion kääntää koko Iliadin suomen kielelle. Se on
minun suuri elämäntyöni, jota varten minä olen maailmaan tullut ja
opiskellut, minä, köyhän lukkarin poika, Amos Ticklenius.
Sivumennen mainittakoon, että maisteri oli tätä työtä tehnyt jo
kymmenen vuotta pääsemättä ensimmäistä laulua pitemmälle.
-- Maltahan, jatkoi maisteri kohottaen sormensa nenälle, tule tänne
samaan paikkaan huomenaamulla, niin saat kuulla lisää.
-- Kiitos, huudahti Yrjö iloisesti, mutta lisäsi alakuloisena: -- En
uskalla, Niilo toruu, elleivät käytävät ole kunnossa.
-- Mutta ehkä voit tulla illalla minun huoneeseeni?
Pojan katse kirkastui. -- Sen voin tehdä. Illalla olen jo seitsemältä
vapaa.
Vielä kauan sen jälkeen kuin Yrjö iloisena oli poistunut luuta olalla,
mutisi maisteri itsekseen naureskellen: -- Oiva poika, älykäs poika.
Kiipeää puuhun kuunnellakseen Iliadia. Ja huoaten hän lisäsi: -- Klaus
olisi kiivennyt puuhun päästäkseen kuulemasta.
Samana iltana kuului maisterin ovelta arka koputus, ja Yrjö astui
sisään, pestynä ja harjattuna. Hän jäi arasti oven suuhun seisomaan,
mutta maisteri talutti hänet ystävällisesti pöydän ääreen, ja käski
hänen painaa puuta.
-- Minä luulen, poikani, että minun ensin täytyy lyhyesti johdattaa
sinut mielialaan, joka runoelmassa ilmenee. Zeus Kronoksen poika
-- -- -- Sinä tunnet tietysti Kreikan jumalaistarustoa --?
Yrjö pudisti kieltävästi päätään.
-- Olet kai kuitenkin lukenut Kreikan historiaa?
Yrjö pudisti taaskin päätään. -- En, pappilassa luin vain Raamatun
historiaa ja katkismusta. Joskus kuulin poikien lukevan latinaa, ja
opin sitä vähän.
-- Taivaan vallat, et tiedä mitään Kreikasta, et helleeneistä! Maisteri
mitteli kiivaasti lattiaa. Sitten hän loistavana kääntyi pojan puoleen.
-- Silloinhan on koko Kreikan historia edessämme.
Yrjö ei vastannut, hänestä oli kaikki kuin satua.
-- Alkakaamme sitten, sanoi maisteri heittäytyen kiikkutuoliin,
nuuskasi pari kertaa, pyyhki nenäänsä kirjavalla nenäliinallaan,
katseli kattoon, rykäisi viimein ja loi tuiman katseen Yrjöön.
-- Helleenit, hän aloitti, ja hänen äänensä sai kumean juhlakaiun.
-- Helleenit olivat kaikki, mikä maailmassa on ollut kaunista,
suurta, älykästä. Hehe -- -- -- Hän alkoi änkyttää ja putosi äkkiä
mahtipontisuutensa taivaasta alas maan päälle.
-- He-he, ja avutonna hän katseli Yrjöön odottaen tämän purskahtavan
nauruun, kuten Klaus ja Beata aina tekivät, kun maisterin puhelahja
petti. Mutta Yrjö katseli häneen hartaana, kärsivällisesti odottaen,
milloin maisteri tyyntyisi jatkaakseen.
Maisteri Tickleniuksella oli varsin huono puhelahja, sen lisäksi hän
oli harvinaisen ujo ja kömpelö. Klauksen ja Beatan oli senvuoksi
aina ollut helppo saattaa hänet hämilleen. He tunsivatkin valtansa,
väärinkäyttäen sitä säälimättä. Heidän erityinen huvinsa oli nähdä
maisteri-rukan innostuvan ja hämmentyvän, jolloin he aina tekivät
puoliääneen huomautuksia hänen naurettavuudestaan. Mutta Yrjö katseli
opettajaan kuin johonkin korkeampaan olentoon. Olihan maisterilla
avaimet tiedonaartehistoon, josta hän niin palavasti halusi ammentaa.
Tuntiessaan, ettei hänen tarvinnut pelätä ivailua, sai maisteri samassa
takaisin luonnollisen olentonsa. Hän istuutui kiikkutuoliin, josta
oli ponnahtanut ylös, ja alkoi aivan koruttomasti kertoa Kreikan
historiasta hartaalle kuulijalleen.
Nopeasti kului ilta, ja kun Yrjö lähti, oli hän saanut luvan palata
seuraavana iltana kuulemaan lisää. Ilosta hehkuen hän riensi kotiin
Niilolle uutistaan kertomaan. Mutta Niilo ei ollut yhtä mielissään.
-- Opit vain suotta laiskoittelemaan, toruskeli hän. Et tähän astikaan
ole töitäsi halusta tehnyt, mitä sitten kun maisteri pänttää pääsi
täyteen opinmoskaa! Meidän säädyssä on Kreikan historia vain hölynpölyä.
Mutta Riikke-mamseli, joka istui parsimassa Niilon ja Yrjön sukkia, oli
toista mieltä.
-- Opi sinä vain, niin paljon kuin saat. Kuka tietää, vaikka oppi olisi
sinulle vielä hyvinkin tarpeen. Ja hän nyökäytti merkitsevästi päätään.
Emännöitsijä kiintyi päivä päivältä yhä enemmän Yrjöön. Almansor
oli joutunut tykkänään takapajulle emäntänsä suosiossa. Se
korvasi kuitenkin tämän kylmenemisen sillä, että itse suosi Yrjöä
parhaana ystävänään. Joka ilta se mamselin jäljestä tepasteli
portinvartijantuvalle, jossa ilta kului hupaisesti.
Mutta nykyjään se aniharvoin enää tapasi leikkikumppaniaan kotoa.
Heti kun Yrjö oli lopettanut työnsä puutarhassa, pukeutui hän
pyhävaatteisiin ja riensi maisterin luo. Tämä asui kylkirakennuksessa,
joten Yrjö harvoin tapasi ketään kartanonväestä. Mutta puutarhassa hän
kyllä silloin tällöin kohtasi Beatan, joka aina kohteli häntä nyreästi,
mutta siitä huolimatta usein seisahtui häntä puhuttelemaan, varsinkin
silloin, kun hän tarvitsi kastematoja onkimista varten. Reipas tyttö
miellytti Yrjöä, ja hän sietikin tytöltä kopeampaa käytöstä kuin
keneltäkään muulta.
Joskus tapahtui myös, että Yrjö tapasi tiellään Jonaksen, ja aina
valtasi hänet sama epämääräinen paha tunne kuin silloin syreenimajassa.
Mutta se haihtui pian, kun hän pääsi maisterin huoneeseen, jossa
tupakan ja vanhojen kirjojen ummehtunut haju sekaantuivat toisiinsa.
Ticklenius oli näet innokas vanhojen kirjojen kokooja ja tuhlasi niiden
ostamiseen sen pienen osan tuloistaan, mikä ei mennyt hänen köyhälle
äidilleen.
Eräänä iltana, kun opettaja juuri istui selittämässä oppilaalleen
Spartan valtiomuotoa, kuului koputus, ja paroni astui sisään.
Hämmentynyt maisteri ponnahti pystyyn, Yrjö niinikään.
-- Hyvää iltaa, tervehti paroni ystävällisesti vähääkään hämmästymättä
Yrjön läsnäolosta. Tulin noutamaan tuota teosta Napoleonista, josta
päivällispöydässä oli puhe, sanoi hän maisterille ja jatkoi Yrjön
puoleen kääntyen: -- Hyvää iltaa, poikani, sinähän näytät oikein
reippaalta. Maisteri on saanut uuden oppilaan, näemmä.
-- Niin -- niin, änkytti maisteri hämillään, opiskelemme hiukan
historiaa, ellei herra paronilla ole mitään sitä vastaan.
-- Ei suinkaan, vastasi paroni, mutta hän ei katsonut maisteriin, vaan
Yrjöön, joka ujostelematta kohtasi hänen tutkivan katseensa.
Paroni huokasi raskaasti. -- Entä edistyykö oppilaanne? kysyi hän
väkinäisesti hymyillen.
-- Edistyy, edistyy, vakuutti maisteri innokkaasti. Minulla ei vielä
koskaan ole ollut niin lahjakasta oppilasta, lisäsi hän ääntään
hiljentäen.
-- Klaus ei taida vetää hänelle vertoja?
Hyväntahtoinen maisteri hätääntyi. -- Hm, Klaus hm, hänen taipumuksensa
ovat ehkä -- --
Paroni hymyili. -- Älkää huoliko käyttää jäniksenkäpälää. Tiedän varsin
hyvin, ettei Klaus välitä luvuista. Hyvä pastorimme kirjoittaa, että on
mahdotonta saada häntä mieltymään latinan kielioppiin.
-- Tahtoisitko mielelläsi oppia muutakin kuin historiaa? kysyi hän
sitten Yrjöltä.
Yrjö katseli säteilevin silmin uljasryhtistä, valkohapsista vanhusta.
Vaivoin sai hän soperretuksi: -- Tahtoisin.
-- Mitä maisterimme siitä arvelee, jos pyytäisin teitä antamaan pojalle
opetusta tavallisissa kouluaineissa? Luulenpa, ettei Yrjö sitä surisi.
Maisteri hykersi käsiään. -- Mielelläni sen teen, paroni, -- hän
taputti ystävällisesti Yrjöä olalle. -- Jo huomenna aloitamme, koska
herra paroni kerran sallii.
-- Entä puutarhatyöni? kysyi Yrjö arasti.
-- Siitä saat levätä. Kuulin Niilolta, että se ei sinua suurestikaan
miellytä. Mene nyt kotiin. Hyvää yötä.
Yrjö kumarsi ja riensi onnesta melkein pökertyneenä Riikke-mamselille
kertomaan.
-- Ihmeellinen poika, herra paroni, lausui maisteri Yrjön poistuttua.
Voisi luulla häntä valepukuiseksi prinssiksi.
-- Melkein, ja kuitenkin hän on vain köyhän kulkulaisen poika, vastasi
paroni. Maisterin mielestä hänen äänensä oli surullinen.
Parin päivän kuluttua Jonas ilmestyi kiihoittuneena kapteenin luo. Hän
oli käynyt pyytämässä maisteri Tickleniusta kapteenin shakkitoveriksi.
-- Herra maisteri pyytää anteeksi, mutta hän on estyneenä. Hänellä on
oppilas.
-- Näin kesällä? Eihän Beata nyt lue.
-- Maisterilla on uusi oppilas, niin tärkeä, ettei hän voi laiminlyödä
tuntiaan, kähisi Jonas.
-- Kuka?
-- Kulkulaispoika. Riikke-mamselin kasvatti.
-- Mene heti takaisin maisterin luo. Mitä se merkitsee, että hän, joka
elää täällä miltei armoilla, ottaa sellaisia vapauksia. Tästä täytyy
paronin saada tietää.
-- Hän jo tietää. Se tapahtuu hänen käskystään.
Kapteeni vaipui sanatonna tuolin selkämystä vastaan, änkäten: -- Mitä
se merkitsee, Jonas? Jonas läheni isäntäänsä ja kuiskasi kumartuen
hänen puoleensa: -- Se merkitsee sitä, että paronikin on huomannut
yhdennäköisyyden.
-- Me olemme hukassa, Jonas.
Huomattuaan isäntänsä hätääntyvän, sai Jonas takaisin mielenmalttinsa.
-- Herra kapteeni, nyt te taas turhaan hätäilette. Miksi me, te ja
minä, olisimme hukassa, jos muuan kulkulaispoika sattuu olemaan
luutnanttivainajan näköinen?
-- Jonas, minä tunnen, että poika on kohtalon lähettämä. Sydämeni,
omatuntoni sen sanoo.
-- Kaikkia! Se johtuu vain turhasta mietiskelystä ja tyhmistä
loruista, joita luette. Siitä asti kuin aloitte lukea tuota kelvotonta
Svedenborgia, olette aivan sekaisin. Olisitte sallinut minun toimittaa
pojan heti pois täältä kuten tahdoin, niin saisitte olla rauhassa. Eikä
se nytkään ole liian myöhäistä. Minä kyllä laitan sen röyhkeän viikarin
tieltämme. En siedä hänen tekopyhää naamaansa.
-- Mutta onko se välttämätöntä?
-- On, vastasi Jonas kovasti.
Kapteeni ei enää vastustanut. Hän taipui aina, kun hänen itsevaltias
palvelijansa niin tahtoi.
Jonkin ajan kuluttua katosi maisterin hopeinen taskukello, jota
hän tavallisesti piti pöydällään. Maisteri oli huolissaan. Kello
oli perintö hänen isältään. Hän ei kuitenkaan kertonut kenellekään
vahingostaan, koska oli vakuutettu siitä, että hajamielisyydessään oli
kadottanut kellon. Yrjön kanssa hän kuitenkin visusti etsi kelloa sitä
löytämättä. Viikon kuluttua katosi pari vanhaa arvokasta hopealusikkaa
keittiökamarista, jossa Riikke-mamseli oli niitä kiilloittanut Yrjön
avulla. Mamseli oli epätoivoissaan ja kertoi asiasta itkusilmin
Ottilia-neidille.
-- Ikävää, sanoi neiti, ja katseli tuikeasti mamseliin. Riiken ei olisi
pitänyt antaa Yrjön kiilloittaa niitä. Se oli varomatonta. Jonas tiesi
kertoa, että maisterilta on hävinnyt hopeakello. Näyttää siltä, kuin
talon hopeat olisivat saaneet jalat sen jälkeen kuin poika on tullut
taloon.
Emännöitsijän hyväntahtoiset kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.
-- Vai tiesi Jonas kertoa? Kas se on kaunista. Nytkö hän taas aloittaa?
Ottilia-neiti rypisti otsaansa. Jonas oli hänen suosikkinsa
liukaskielisyytensä ja sievän käytöstapansa tähden.
-- Minä en ymmärrä, mitä Riikke tarkoittaa, sanoi hän kylmästi. Mutta
pyytäisin, ettei poikaa tästedes käytettäisi hopeankiilloituksessa. Se
saattaisi käydä meille liian kalliiksi.
Mamseli oli pakahtua harmiin, mutta vanha tottumus sulki hänen suunsa.
Hän niiasi Ottilia-neidille ja poistui tavallista nopeammin huoneesta.
Omassa pienessä kamarissaan hän kätki kasvonsa esiliinaan ja itki
haikeasti. Hän ei hetkeäkään epäillyt Yrjöä, mutta hän ymmärsi pojan
olevan vaarassa.
Almansor hyppeli levotonna hänen ympärillään nykien häntä hameesta
ja nosti viimein etukäpälät hänen polvilleen. Emännän mielenliikutus
oli sille uutta, se alkoi vihaisesti haukkua ikäänkuin toruakseen
näkymätöntä vihollista. Riikke-mamseli silitti nyyhkyttäen sen selkää.
-- Niin, niin, Almansor, maailma on ilkeä. Keksipäs jokin neuvo
Yrjö-rukan pelastukseksi. He koettavat varmasti kääntää paronin mielen
häntä vastaan, ja silloin on leikki kaukana. Paroni ei kärsi vilppiä.
Iltapuolella, kun mamseli seisoi leivintuvassa leipomassa, juoksi Yrjö
sisään kädessään suuri taskukello.
Mamseli käännähti nopeasti ja tempasi kellon pojan kädestä. -- Mistä
olet tämän saanut? kysyi hän hätääntyneenä.
-- Se on maisterin kello, vastasi Yrjö hengästyneenä kiivaasta
juoksusta. -- Ajatelkaapas, Almansor löysi sen komerosta, Niilon
portaiden alta.
-- Jesses! Emännöitsijä huojutti ruumistaan. Jesses! -- Muuta hän ei
osannut sanoa.
-- Minun täytyy nyt heti viedä kello maisterille, sanoi Yrjö. Kyllä hän
tulee iloiseksi. Mutta millä ihmeen tavalla se on komeroon joutunut?
Yrjö riensi ulos, mutta törmäsi yhteen Jonaksen kanssa, joka seisoi
aivan oven takana.
-- Anteeksi, en tiennyt teidän olevan siinä, sanoi Yrjö aikoen jatkaa
matkaansa.
-- Ei mitään, hymyili Jonas happamesti pidellen nenäänsä, joka oli
saanut aimo kolauksen. Minulla oli vain pieni asia mamselille. --
Mutta kas, kelloko sinulla on, ja niin omituisen näköinen, oikein
vanhanaikaista kuosia. Saanko katsella?
Yrjö näytti kelloa vastahakoisesti.
-- Minun täytyy viedä se heti maisterille. Kello on hänen.
-- Niinkö, siinä tapauksessa saatan minä toimittaa asiasi, olen juuri
menossa maisterin luo.
-- Ettehän vielä ole toimittanut asiaanne Riikke-mamselillekaan,
huomautti Yrjö hiukan ivallisesti. Hän hoksasi Jonaksen kuunnelleen
oven takana. -- Kiitos vain, vien itse kellon.
Hän lähti, mutta kääntyi vielä kerran ja kohtasi ilkeän katseen
Jonaksen silmistä.
-- Hän vihaa minua, mutta miksi? ajatteli Yrjö taaskin.
Maisteri ei ollutkaan huoneessaan, mutta palatessaan päärakennuksen ohi
Yrjö näki hänen istuvan parvekkeella paronin ja kapteenin seurassa.
Vilkas poika ei malttanut odottaa, vaan riensi portaita ylös herrojen
luo. Päänsä paljastaen hän kumarsi hänelle ominaisella sulolla, mutta
hämmentyi kohdatessaan kapteenin katseen.
-- Mitä täällä toimitat, poika? kysyi kapteeni tuikeasti.
-- Anteeksi, minulla on asiaa maisterille.
-- Oliko se niin kiireellistä, että sinun täytyy tunkeutua meitä
häiritsemään? tiuskaisi kapteeni edelleen. Sietämättömän tunkeileva
lurjus, mutisi hän puoliääneen paronille.
Yrjö punehtui ankarasti. Hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. -- Löysin
maisterin kellon ja tulin sen tuomaan, lausui hän arasti.
-- Minun kelloni! Kiitos, Yrjö, sepä oli hauskaa, riemuitsi maisteri.
Mistä se löytyi?
-- Komerosta Niilon portaiden alta. Almansor sen oikeastaan löysi.
-- Vai Almansor löysi. Ja Niilon portaiden alta? Mitenkä, etkö sinä asu
Niilon luona? kysyi kapteeni pistävästi.
-- Asun, vastasi Yrjö katsoen suoraan kapteenin silmiin.
-- Hm, hm, sepä omituista. Kuinka kello on voinut sinne joutua? Onko
kunnianarvoisan maisterimme tapana ryömiä portaiden alle? Vähemmin
klassillinen tapa, mielestäni.
Paronin silmät olivat rävähtämättä luotuina Yrjöön.
-- Sinä et siis ollenkaan aavista, miten kello on joutunut komeroon?
kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.
-- Jos hän aavistaisikin, ei hän sitä sanoisi. Röyhkeä veitikka, mumisi
kapteeni niin kovaa, että Yrjö kuuli.
Samassa pojalle selvisi, että häntä epäiltiin. Hän kalpeni ja loi
kapteeniin niin leimuavan katseen, että tämä hämillään loi silmänsä
alas.
-- Saanko nyt mennä? kysyi hän kumartaen paronille.
-- Saat, vastasi paroni lyhyesti.
-- Häpeämätön nulikka, kähisi kapteeni. Varastaa ensin ja käyttäytyy
sitten kuin loukattu ruhtinas. Naurettavaa. Semmoista siitä saa, kun
tuollaisille maankiertäjille osoittaa armeliaisuutta. Setä on aivan
liian hyvä. Mutta nyt kai ovat silmänne auenneet. Varkaita ei setä
talossaan siedä, sen kyllä tunnemme vanhastaan.
Paroni hätkähti tuskin huomattavasti salaviittauksen kuullessaan. Mutta
levollisesti hän vastasi: -- Oletko varma siitä, että poika on kellon
varastanut, Fredrik?
Maisteri, joka keskustelun aikana levottomasti oli liikkunut
istuimellaan, kavahti kuin raketti pystyyn huutaen kimeällä äänellä:
-- Ei, ei, Yrjö ei ole varas. Poika on rehellinen kuin kulta. Hänen
luonteensa on jalo, ylevä -- -- --
-- No, no, maisteri hyvä, älkää nyt taas innostuko. Teillä on
epämiellyttävä tapa huutaa silloin kun innostutte. Minun hermoni eivät
sellaista siedä, sanoi kapteeni kärttyisesti.
-- Anteeksi, sopersi maisteri hämillään. Minä vain tahdoin sanoa -- --
--
-- Säästäkää mielipiteenne siksi kunnes sitä teiltä kysytään.
-- Minun nähdäkseni, Fredrik, on maisterin mielipide juuri tärkeä.
Hänhän on Yrjön opettaja ja tuntee hänet paremmin kuin me kaksi, ryhtyi
paroni puheeseen. -- Te ette siis luule pojan varastaneen kelloa?
-- Olen suuresti ihmeissäni kellon katoamisesta ja merkillisestä
löytymisestä, mutta olen varma siitä, että Yrjö on syytön. Valitan,
että poikaparka minun huolimattomuuteni tähden on joutunut
epäluulonalaiseksi, puhui maisteri vakavasti.
-- Olen samaa mieltä kuin tekin, sanoi paroni.
-- Tavatonta herkkäuskoisuutta, mutisi kapteeni. -- Huh, täällä on
kylmä, minä tahdon sisään. Missä Jonas on? Hän tarttui laihalla
kädellään soittokelloon.
-- Kenties sallitte minun? kysyi maisteri avuliaasti tarttuen
rullatuolin selkämykseen.
-- Ei kiitos, te voisitte matkalla innostua ja kaataa minut, vastasi
kapteeni myrkyllisesti.
Jonas ilmestyikin samassa ihmeellisen nopeasti palvelevaisena ja
moitteettomana kuten aina ja pyöritti vihastuneen isäntänsä yläkertaan.
Mutta portinvartijantuvassa vuodatti Yrjö katkeria kyyneliä. Hän tunsi
sydämensä pohjasta vihaavansa kapteenia. Maisteri ei häntä epäillyt,
sen hän tiesi, mutta paroni -- epäilikö hänkin? Ja juuri hänen
arvostelunsa oli pojasta tärkein. Hän ihaili ja samalla pelkäsikin
komeata, arvokasta vanhusta, jonka synkkiä kasvoja vain harvoin
ystävällinen hymy kirkasti. Yrjö tiesi, että hänellä oli ollut raskas
suru, jota hän ei koskaan voinut unohtaa.
Kului pari päivää. Yrjö istui kirjoittamassa maisterin huoneessa, kun
palvelija tuli sisään kutsuen häntä paronin luo. Hämmästyneenä poika
katseli opettajaansa. -- Mitähän se tietää?
Maisteri pudisti päätään. -- En ymmärrä. Kunpa ei vain olisi jotakin
ikävää.
Sydän kurkussa Yrjö riensi palvelijan jäljestä, joka sanaakaan
sanomatta johdatti hänet paronin työhuoneeseen. Paroni istui
työpöytänsä ääressä pää käsien nojassa. Pöydällä oli kaksi
hopealusikkaa.
Yrjö seisahtui oven suuhun nöyrästi tervehtien. Paroni tuskin vastasi
tervehdykseen. Hänen kasvoissaan oli ankara ilme.
-- Tunnetko nämä? hän kysyi viitaten lusikoihin.
Yrjö astui lähemmäksi ja loi kysyvän katseen paroniin.
-- Kyllä, sanoi hän, olen usein kiilloittanut kartanon hopeita, kun
olen ollut mamselin luona. Tiesin, että kaksi oli kateissa. Mamseli oli
niin pahoillaan niiden katoamisesta.
-- Sinua syytetään niiden varastamisesta, sanoi paroni lyhyesti. Hän ei
edes katsonut poikaan.
Yrjö hätkähti. -- Hyvä Jumala, voihkaisi hän.
Paronin silmissä välähti ääretön ylenkatse. -- Sinä siis myönnät
ottaneesi ne?
Paronin katseen nähtyään Yrjö ojentautui ylpeästi. -- En ikinä, sanoi
hän lujasti.
-- Turhaan valehtelet. Lusikat löytyivät sinun arkustasi.
Nyt Yrjö oli pelkkää uhmaa.
-- Herra paroni, minä toistan vielä: en ole ottanut lusikoita. Varas en
ole. Orpo olen ja koditon, mutta en varas.
Paroni tunsi sydämensä heltyvän. Poika-rukka, hän oli todella orpo ja
koditon. Kenties voisi hyvä kasvatus hänet vielä pelastaa paheen tieltä.
-- Yrjö, sanoi hän lempeämmällä äänellä, minä olen jo vanha mies. Älä
petä minua. Tunnusta peittelemättä ja suoraan minulle. Lupaan antaa
sinulle anteeksi. Saat jäädä tänne, lukea kuten ennenkin maisterin
johdolla, saat pitää vanhat ystäväsi Riiken ja Niilon. Sinä olet
varhain joutunut maailmalle ja oppinut pahoja. Sano vain peittelemättä
minulle totuus. Olenhan aina ollut sinulle ystävällinen, eikö totta?
Kyyneleet tulvehtivat Yrjön silmistä. -- Olette, herra paroni, minä
olen teille syvästi kiitollinen.
-- Kerro siis minulle totuus. Kuten äsken jo lupasin, saat jäädä tänne
edelleen, emmekä puhu asiasta enempää, jos myönnät ottaneesi lusikat.
-- Herra parooni, sanoi Yrjö vapisevalla äänellä. Minä kunnioitan teitä
enemmän kuin ketään muuta ihmistä maan päällä, mutta en voi tunnustaa
sellaista, jota en ole tehnyt.
Paronin kasvot jäykkenivät taas, jääkylmällä äänellä hän sanoi: --
Sitten lähdet talostani. Varkaita ja valehtelijoita ei täällä suvaita.
Surullisena katseli Yrjö paronia. Hän oli nuori vielä, ja vaikka hän
puri hammastaan salatakseen mielenliikutustaan, valtasi suru hänet koko
voimallaan. Tottisalmi oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli saanut
siellä kodin ja hoivaa, rakkautta ja oppia, pitikö hänen nyt lähteä
ulos avaraan maailmaan, häväistynä, varkaana? Hän ei jaksanut sitä
käsittää, yhä hän seisoi oven suussa.
-- Miten käy? kysyi paroni. Hän ajatteli pojan ehkä vielä katuvan ja
tunnustavan.
Yrjö kohotti päänsä ja sopersi tukahtuneella äänellä: -- Hyvästi, herra
paroni. Kiitos kaikesta hyvyydestänne.
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Paroni istui synkkänä. -- Aivan kuin
silloin, hän kuiskasi, yhtä itsepintainen, yhtä ylpeä. Hän vaipui
mietteisiin, hyvin raskaisiin, päättäen huokauksista, jotka tuon
tuostakin kohottivat hänen rintaansa.
Koputettiin. Riikke-mamseli astui sisään tavallista punakampana.
-- Pyydän anteeksi, että tulen häiritsemään, sanoi hän värisevällä
äänellä, mutta minun täytyi tulla puolustamaan poikaa. Kukapa häntä
muukaan puolustaisi, poloista, lisäsi hän pyyhkien kyyneleen poskeltaan.
-- Tarkoittaako mamseli Yrjöä?
-- Niin, herra paroni. Poika-parka on vallan suunniltaan surusta ja
häpeästä. Hän tahtoo paikalla lähteä talosta, töin tuskin sain hänet
odottamaan siksi, että saan hänen tavaransa kuntoon.
-- Ikävä juttu, mamseli hyvä. Olen siitä kovin pahoillani. Mielelläni
olisin pitänyt pojan täällä, jos hän olisi käyttäytynyt hyvin. Paronin
ääni oli paljoa lempeämpi, kuin mamseli olisi odottanut.
-- Luvalla sanoen, herra paroni, pojassa ei minun mielestäni ole mitään
vikaa, vastasi emännöitsijä topakasti. Jos talossa on henkilöitä, jotka
tahtovat saattaa hänet turmioon, ei poika sille mitään mahda.
Paroni rypisti kulmiaan. -- Mitä mamseli tarkoittaa?
-- Tarkoitan, että poika on viaton kuin kapalovauva eikä ole koskenut
kenenkään omaisuuteen.
-- Mutta, hyvä mamseli, todistukset ovat päivänselvät.
Riikke, jonka rohkeus yhä kasvoi, kiersi käsivartensa ristiin ja
vastasi aito naisen tavoin:
-- Todistuksista viis! Niitä ei tarvita silloin kun sydän puhuu omaa
kieltään. -- Paroni on hyvä ja suo anteeksi suorasukaisuuteni, mutta
mieleni on niin täysi, etten voi enää itseäni hillitä. Todistuksia oli
silloinkin kuusitoista vuotta sitten, mutta ei antanut Riiken sydän
itseään pettää.
-- Riikke, te menette liian pitkälle, huusi paroni jyrisevällä äänellä.
Kuka on antanut teille luvan kosketella menneitä asioita?
Emännöitsijä niiasi syvään, mutta hänen kieltään oli mahdoton nyt enää
sitoa:
-- Olen palvellut talossa neljäkymmentä vuotta, eikä kukaan voi
moittia minun uskollisuuttani. Kuusitoista-vuotias olin vain, kun
autuas Armo-vainaja otti minut palvelukseensa, ja luutnanttia kannoin
käsivarsillani, kun hän vielä oli suloinen Herran enkeli ja ojensi
pieniä käsivarsiaan isäänsä kohti. Minä näin hänen kasvavan ja
varttuvan, ja kaikki oli hyvin, kunnes herra kapteeni ruotsalaisineen
palasi ulkomailta. Silloin keksittiin, että luutnantti oli petturi
ja elostelija. Koottiin todistuksia ja papereita, kunnes rakas nuori
herrani oli menehtyä surusta ja häpeästä ja karkasi pois maasta.
Jumalalle olkoon kiitos siitä, ettei Armo-vainajan tarvinnut sitä
kurjuutta nähdä. Mutta sen sanon rohkeasti tässä Jumalan ja ihmisten
nähden: luutnantti ei ollut väärentäjä, ja Jumala niille anteeksi
antakoon, jotka sotkivat pojan ja isän välin.
Tämän pitkän puheensa pidettyään purskahti kiihoittunut emännöitsijä
itkuun ja pyörähti äkkiä ulos huoneesta.
Paroni tuijotti kauan hänen jälkeensä. Sitten hän loi katseen seinälle,
josta hänen vaimovainajansa kauniit kasvot häntä katselivat.
-- Jumalani, kuiskasi hän, jospa hän olisi oikeassa, tuo harras,
uskollinen sielu. Mutta se on mahdotonta. Yrjö, oma poikani, miksi sen
teit?
Kauan vanhus istui sanatonna surullisiin muistoihin vaipuneena.
Hän näki edessään poikansa uljaana, näki hänen rakkaat, rehelliset
kasvoina. Ne haihtuivat, muuttivat muotoa, nyt hän näki vain pappilan
renkipojan surulliset, syyttävät kasvot ja kuuli sanat:
-- Varas en ole.
Arka ääni herätti hänet mietteistään.
-- Isoisä!
Beata oli jo kotvan aikaa seisonut oven suussa hämillään, neuvottomana.
Oli varsin outoa nähdä vallaton Beata arkailevana, senvuoksi paroni,
joka ei ylimalkaan pitänyt siitä, että häntä häirittiin, ystävällisesti
kysyi: -- Mitä nyt, pikku Beata?
Tyttö epäröi, näkyi, että hänellä oli jotakin erikoista sydämellään.
-- Kas niin, tyttöseni, puhu, jos sinulla on jotakin tärkeätä, muutoin
saat jättää asiasi huomiseen. Olen tänään väsynyt.
Beata kuuli ensimmäisen kerran isoisän valittavan väsymystä. Hän oli
aina lasten mielestä uljas vanha soturi, jota ruumiilliset vaivat ja
kärsimykset karttoivat. Hän sai ikäänkuin rohkeutta siitä. Astuen
lähemmäksi hän melkein kuiskaten kysyi:
-- Isoisä, voiko Yrjö joutua vankeuteen varkaudesta?
-- Ei, vastasi paroni. Hän on vielä liian nuori. Miksi sitä kysyt?
Beata käänsi pitsiesiliinaansa, kunnes se oli ryppyinen kuin pesuriepu.
-- Täytyykö hänen lähteä täältä pois?
-- Täytyy.
-- Tuleeko Klaus sitten takaisin?
-- Ei, älä vaivaa minua joutavilla kysymyksilläsi, sanoi paroni
kärsimättömästi.
Esiliina Beatan käsissä oli nyt yhtenä pallona. -- Ei Yrjö ole
varastanut, sanoi hän hiljaisella äänellä.
-- Kuinka sen tiedät?
Beata heitti päänsä taaksepäin, puna hänen poskillaan kohosi ja
esiliinasta oli vain riekale jäljellä.
-- Minä kerron kaikki isoisälle, vaikka ei siitä oikeastaan saisi
puhua. Ei Yrjö ole ottanut maisterin kelloa eikä liioin hopealusikoita.
Jonas ne otti ja kätki.
Paroni ponnahti ylös istuimeltaan ja tarttui lujasti tytön käsivarteen.
-- Mitä sinä puhut?
Hänen kätensä kouristivat kuin ruuvipihdit tytön käsivartta, mutta tämä
puri vain huulensa yhteen pidättääkseen tuskanhuutoa.
-- Jos isoisä päästäisi käteni irti, sanoi hän rauhallisesti.
Paroni totteli. -- Kerro, komensi hän. Mikä on sinun osasi tässä
siistissä jutussa?
-- Jonas ja minä olemme molemmat vihanneet Yrjöä, koska se oli hänen
syynsä, että Klauksen täytyi jäädä pappilaan.
-- Se ei ollut hänen syynsä, minä olisin muutoinkin vienyt Klauksen
sinne, keskeytti paroni.
-- Mutta minä luulin niin, jatkoi Beata, ja siksi olin koko ajan
hyvin ilkeä Yrjölle. Minä tahdoin, että hän lähtisi pois täältä ja
Klaus tulisi kotiin. Kerran tulin sattumalta ruokasaliin, kun Jonas
pisti taskuunsa kaksi hopealusikkaa. "Mitä sinä teet, Jonas?" kysyin
minä. Hän säpsähti, mutta sitten hän nauroi ja sanoi: "Beata-neiti,
me laitamme niin, että Yrjö lähtee talosta." "Mitä sinä lusikoilla
teet?" kysyin minä. "Ne ovat sota-aseita", nauroi hän, "Beata-neidin
pitää vain luvata, ettei hän puhu kenellekään tästä mitään." "Sama se",
sanoin minä, kunhan vain Klaus tulee takaisin, sillä nähkääs, isoisä,
minulla on ollut kauhean ikävä Klausta. Mademoiselle on niin kuiva ja
kankea kuin aidanseiväs, ja muita tovereita ei minulla ole. "Mutta
sinun täytyy hommata lusikat takaisin", sanoin Jonakselle. "Muutoin
Ottilia-täti suuttuu." "Kyllä, kyllä", hän nauroi, "me näyttelemme vain
pientä komediaa. Muistakaa olla vaiti, Beata-neiti." Juoksin ikkunaan
katsomaan, minne hän meni, ja näin hänen kulkevan Niilon tuvalle päin.
Kysyin myöhemmin, mitä hän siellä teki, mutta hän vain nauroi ja nosti
sormen suulleen.
-- Tänään näin Riikke-mamselin itkevän katkerasti ja kuulin Amalialta,
että Yrjön täytyi lähteä pois, koska hän oli varastanut. Silloin
pelästyin ja arvasin, että se oli Jonaksen työtä. Ja tulin teille
kertomaan, isoisä, sillä en tahdo, että Yrjöä kohdellaan vääryydellä.
Paroni oli otsa rypyssä kuunnellut tytön pitkää kertomusta. Hän ei
voinut ymmärtää, miksi tuntui niin kevyeltä, vaikka hänen vihansa
kuohahtikin Jonasta vastaan.
Beatalle hän sanoi: -- Sinä olet ollut oikea kana, typerä ja nenästä
vedettävä. Nyt tulet minun kanssani pyytämään Yrjöltä anteeksi
osuuttasi tähän innoittavaan salajuoneen. Jonaksen kanssa selvitämme
asiat myöhemmin.
Suuri oli hämmästys portinvartijan tuvassa, kun paroni ja Beata
ilmestyivät. Riikke-mamseli järjesti parhaillaan silmät itkusta
punaisina Yrjön pientä matka-arkkua. Vanha portinvartija imeskeli
kiivaasti tyhjää piippua, jonka hän suruissaan oli unohtanut täyttää,
Yrjö keskusteli puoliääneen maisterin kanssa, joka oli tullut ottamaan
oppilaaltaan jäähyväiset. Kaikki neljä kohosivat pystyyn, kun paroni
Beataa taluttaen astui sisään.
-- Me tulemme pyytämään anteeksi Yrjöltä, sanoi paroni ystävällisesti,
arvokkaalla tavallaan. Tiedämme nyt, että Yrjö on syytön, ja minä
olen hyvin pahoillani siitä, poikani, että sellainen häväistys on
kohdannut sinua kodissani. Saan tehdä paljon puolestasi, ennenkuin
voin sovittaa erehdykseni. Pyydän senvuoksi, että sinä jo tänä päivänä
muutat kotiimme asumaan. Maisteri Tickleniuksen huoneen vieressä on
pieni kamari, jonka sinä saat. Sinun tulee sallia minun pitää huolta
itsestäsi, niinkuin pidän huolta Beatasta ja Klauksesta. Ja ellen minä
osaa, auttaa Riikke-mamseli kyllä. Vai kuinka, mamseli?
Hän kääntyi hymyillen vanhan emännöitsijän puoleen, joka varmaankin
ensimmäisen kerran elämässään oli aivan sanatonna eikä osannut tehdä
muuta kuin nyökyttää päätänsä.
Yrjö seisoi äänetönnä, väri vaihteli hänen kasvoissaan. Näkyi, että
hänellä oli kova taistelu kestettävällään. Viimein hän sanoi matalalla
äänellä:
-- Herra paroni, kiitän teitä sydämellisesti ystävällisestä
tarjouksestanne. Mutta jos saan valita, asun mieluummin vanhan
Niilon luona. Kartanossa tulen aina olemaan kaikkien silmissä vain
kerjäläinen, joka elää armopaloilla. Täällä voin ansaita leipäni,
joskaan en ikinä saata maksaa Riikke-mamselille ja Niilolle heidän
hyvyyttään.
Mutta nyt oli Riikke-mamseli saanut takaisin puhelahjansa.
-- Yrjö, Herran tähden, huudahti hän kauhistuneena.
Paroni katseli nuorta poikaa, joka seisoi siinä vakaana ja ylpeänä,
mutta hän ei näyttänyt suuttuneelta, pikemmin päinvastoin.
-- Oikein, Yrjö, sanoi hän. Pieni määrä ylpeyttä ei haittaa. Koska
sinusta on ikävä elää armopaloilla, täytyy meidän kai keksiä sinulle
jotakin työtä. Maisteri Ticklenius tarvitsee apulaista, hän järjestää
nykyjään Tottisalmen kirjastoa, joka on sangen laaja. Sinä voit häntä
siinä auttaa. Eikö totta, maisteri, te tarvitsette apulaista?
-- Välttämättömästi, valehteli maisteri silmää rävähdyttämättä. Hän
oli niin mielissään, että lakkaamatta hykersi käsiään ja mutisi
naurahdellen: -- Kelpo mies, jalo mies! Tietysti minä tarvitsen
apulaisen, hi-hii.
Yrjö epäröi vielä. Hänen oli vaikea unohtaa, että häntä kartanossa oli
sanottu varkaaksi. Vasta kun paroni veti hänet luokseen ja matalalla
äänellä lausui: -- Yrjö, älä kieltäydy, minä rakastin kerran suuresti
erästä, joka oli hyvin sinun näköisesi. Hänen tähtensä ja sovittaakseni
mahdollista rikosta häntä kohtaan pyydän sinua suostumaan ehdotukseeni,
vastasi poika hiljaa: -- Minä tulen.
-- Isoisä, eikö sinusta ole kummallista, että Yrjö on niin ylpeä ja
itsetietoinen, vaikka hän on köyhä, kysyi Beata palatessaan paronin
kanssa kartanoon. -- Mademoiselle sanoo aina, että köyhien tulee olla
nöyriä ja taipuvaisia meille ylhäisille.
-- Sinun mademoisellesi on hanhi, vastasi paroni tuimasti. Ylevä mieli
ei siedä sortoa. Miksi ei köyhä saisi olla yhtä ylpeä kuin niin sanottu
ylhäinen, jos hän on kelpo ihminen?
Beata nauroi hiljaa. Mainiota! Isoisä sanoo mademoisellea hanheksi.
Ei se juuri olisi Ottilia-tädin mieleen, mutta totta se on. Hän olisi
mielellään puhellut isoisälle päivän tapahtumista, mutta paroni kulki
niin syvissä ajatuksissa, ettei tyttö uskaltanut häntä häiritä. Ja niin
he saapuivat kotiin äänettöminä.
Mutta yläkerrassa kävi kova myrsky, kun paroni astui sisään vaatien
Jonasta tilille. Kapteeni vaikeroi hermojaan, ja Jonas seisoi pää
painuksissa antaen myrskyn raivota. Silloin tällöin vain hänen
silmissään välähti vihamielinen, häijy katse.
-- Ainoa puolustukseni, herra paroni, sanoi hän viimein nöyrästi, on
että tein kaiken kapteeni-raukan tähden, joka ei voi sietää poikaa. On
totta, että piiloitin sekä kellon että hopealusikat saattaakseni pojan
huonoon valoon.
Seuraavana päivänä lähtivät kapteeni ja Jonas Tottisalmesta. Paroni
oli vaatinut Jonasta lähtemään talosta, mutta kapteeni ei voinut erota
rakkaasta palvelijastaan, ja niin he molemmat matkustivat Ruotsiin,
johonkin kylpypaikkaan kapteenin hermoja parantamaan.
Kuudes luku.