YRJÖ.

Suuri oli hämmästys ja ihmettely Tottisalmessa, kun paronin vaunut

ajoivat pihalle ja Ek paronin käskystä nosti tunnottoman pojan

syliinsä. Beata, joka oli juossut isoisää vastaanottamaan, luuli

poikaa Klaukseksi ja päästi kimakan hätähuudon. Tuossa tuokiossa oli

piha täynnä ihmisiä. Mademoiselle sai hysteerisen kohtauksen, ja

Ottilia neiti juoksi noutamaan vettä, joka häneltä läikähti maisteri

Tickleniuksen niskaan, tämä kun ensimmäiseksi sattui hänen tielleen.

Hämminki lisääntyi vielä enemmän, kun paroni lyhyesti lähetti noutamaan

tohtoria heti ja joutuisaan.

-- Eikö täällä ole ainoatakaan järkevää ihmistä, huusi paroni

jymisevällä äänellä -- onpa toki, siinähän on Riikke-mamseli, Jumalan

kiitos, ottakaa poika haltuunne.

-- Mutta eihän se olekaan Klaus! huusi Beata luotuaan silmäyksen

kalpeaan poikaan. Hyväinen aika, isoisä, kuka se on?

-- Pappilan renkipoika, vastasi paroni.

-- Pappilan renkipoika! Jumalan kiitos, se ei ollutkaan nuori herra --

pappilan renkipoika vain, toisti palvelusväki iloisena.

Samassa Yrjö aukaisi silmänsä ja katseli avutonna ympärilleen. Hän

näki pelkkiä outoja kasvoja, kuuli sanat: pappilan renkipoika vain, ja

vaipui uudelleen tainnoksiin.

-- Kas niin, hyvät ihmiset, menkää nyt kukin toimiinne, Klaus-herra

on pappilassa hyvässä turvassa. Ja sen enempää selittämättä paroni

viittasi hämmästyneitä ja kuiskailevia palvelijoita hajaantumaan.

-- Minne minä hänet kannan? kysyi Ek Riikke-mamselilta, renkitupaanko?

-- Minun huoneeseeni, vastasi Riikke-mamseli.

-- Sitä en neuvoisi, virkkoi Ek tuttavallisesti hiljentäen ääntään.

Mamseli ymmärtää, ettei tällaista huutolaispoikaa ole miellyttävää

pitää huoneessaan.

-- Viekää hänet sinne vain, kuului Riikke-mamselin lyhyt ja päättävä

käsky.

-- Sama se, mutta kyllä mamseli vielä katuu, luvalla sanoen, mutisi Ek.

Riikke-mamseli antoi nopeasti sisäkölle muutamia käskyjä. Pian oli

kapea telttasänky nostettu emännöitsijän huoneeseen, vuode valmistettu

ja poika laskettu vuoteelle.

Kun Ek ja palvelustyttö olivat lähteneet, katseli vanha mamseli kauan

tajutonta poikaa. Hän työnsi ruskeat hiukset pojan korkealta otsalta.

-- Armollinen Jumala, huokasi hän liittäen ryppyiset kätensä yhteen.

Teetkö sinä meistä pilkkaa?

Tunnin kuluttua saapui tohtori. Hän tutki tarkoin loukkaantunutta ja

pudisti päätään. -- Paha juttu, mutisi hän.

Riikke-mamseli katseli häntä huolestuneena. -- Toipuuko hän?

-- Kenties, kenties ei, se oli ilkeä tärähdys, josta luultavasti

seuraa aivokuume. Saamme nähdä, mitä lepo ja hyvä hoito saavat aikaan.

Aiotteko pitää hänet tässä huoneessa, Riikke-mamseli?

-- Kyllä, herra tohtori.

Tohtori katseli häntä silmälasiensa takaa.

-- Mutta poikahan on teille uppo outo, mikäli ymmärsin paronin

puheesta. Hänhän on tykkänään toisesta pitäjästä.

-- En ole häntä koskaan ennen nähnyt, herra tohtori.

-- Hm, Riikke-mamseli, te olette hyvä ihminen. -- Hän tarkasti poikaa.

-- Merkillisen kaunis poika. No niin, saamme nähdä, saamme nähdä. Tehän

olette tottunut sairaanhoitajatar, Riikke-mamseli.

-- Ainahan sitä pitkän elämän varrella saa sellaiseen tottua, vastasi

Riikke-mamseli.

-- Hm, hm, tohtori näytti hajamieliseltä. Sitten hän äkkiä kysyi

osoittaen seinällä riippuvaa nuoren meriupseerin kuvaa ja hiljentäen

ääntään:

-- Miten tuo on tänne joutunut?

-- Kun nuori paroni karkoitettiin kotoa muka väärentäjänä, -- mamseli

korosti sanaa muka, -- ei hänen kuvansa tietysti enää saanut riippua

sukumuotokuvien seurassa, hänhän oli tahrannut kunniallisen nimen.

Paroni käski minun poistaa kuvan huoneestaan. Minä ripustin sen

huoneeseeni vanhempieni rinnalle. Vanhempani olivat kunniallista

väkeä, herra tohtori, ja kunniallinen oli nuori paronikin kiireestä

kantapäähän, sanottakoon hänestä mitä tahansa. -- Ja Riikke-mamseli

katsoi tohtoriin taistelunhaluisena kuin vanha kana, joka tahtoo

poikasiaan suojella.

-- Niin, niin, sanoi tohtori, se oli selittämätön juttu.

Annettuaan tarkat määräykset sairaan hoidon suhteen tohtori poistui

miettiväisenä.

Mutta mamseli ryhtyi tarmokkaasti sairaanhoitajatoimeensa. Voudin

tyttären, hiljaisen Annan, hän otti avukseen ja hoiti väsymättömällä

huolella pientä potilastaan. Alussa kyllä näytti siltä kuin olisi

kaikki vaiva ollut turhaa, yötä päivää poika houraili lakkaamatta,

hänen otsansa oli polttava ja kasvonsa punoittavat.

Koko talo ihmetteli Riikke-mamselin käsittämätöntä hellyyttä

renkipoikaa kohtaan. Ottilia-neiti ei tiennyt paheksuako vai hyväksyä

emännöitsijän äkillistä armeliaisuuden puuskaa. Hänen mielestään

oli hiukan sopimatonta, että tuntematon rahvaanlapsi sairasti

herraskartanossa, väentupa olisi ollut sopivampi paikka. Mutta koska

hän ei voinut suorastaan moittiakaan mamselia, tyytyi hän siihen, että

kohteli häntä hiukkasen jäykemmin kuin tavallisesti. Paroni kävi pari

kertaa katsomassa poikaa ja viipyi kummallakin kertaa kotvan aikaa.

Riikke-mamselille tuli silloin aina kiireellistä asiaa keittiöön ja hän

poistui pyytäen anteeksi paronilta.

-- Pitäähän jättää hänet kahden kesken poikansa kuvan kanssa, hän

mutisi. Ei arvannut vanha emännöitsijä, että isä säilytti ainoan

poikansa kuvaa alati povitaskussaan sitä usein yksin katsellakseen.

Oli kirkas kesäpäivä. Mamselin huoneessa olivat ikkunauutimet vedetyt

syrjään, ja iloinen päivänsäde leikitteli estelemättä lattialla ja

vuodepeitteellä. Yrjö aukaisi silmänsä ja ihmetteli. Missä hän oli?

Ei pappilassa ainakaan. Ei taivaassakaan, ei sinne kukaan hengissä

pääse, ja elossa hän oli, sen tunsi selvästi. Käsi pyrki korvan taustaa

raapimaan. Merkillistä, hän ei muistanut mitään.

Huone oli sievä ja siisti. Ikkunaverhot lumivalkeat, pöydällä virkattu

liina ja seinillä kuvia. Ei Martti Lutheria eikä Pyhää Paimenta kuten

pappilan seinällä, vaan Venäjän armollinen keisari Aleksanteri I ja

hänen kaunis keisarinnansa. Oli siellä vielä Isakin uhraaminenkin ja

nuoren meriupseerin kuva.

Varsinkin viimemainittu oli niin kaunis, ettei Yrjö saanut hänestä

silmiään käännetyksi. Äkkiä kuva alkoi suureta, upseeri laskeutui alas

ja astui hänen luokseen. Yrjö kohotti ruumistaan ojentaakseen hänelle

kättään, mutta silloin upseeri alkoi kummasti pyöriä, koko huone

pyöri, ja Yrjön silmät sulkeutuivat. Kun hän taas heräsi, huomasi hän

kummakseen olevansa vielä samassa huoneessa. Ikkunan ääressä istui

pyylevä, harmaahiuksinen nainen sukanneule käsissä.

-- Hyvää huomenta, tervehti nainen ystävällisesti ja astui Yrjön

vuoteen luo. Jopa olet pitkään nukkunut.

-- Missä minä olen? kysyi Yrjö. Hän oli aivan selvä nyt, vaikka heikko.

Puhe sujui niin kumman kankeasti, melkein kuiskaamalla vain.

-- Tottisalmessa, hyvän ystävän luona.

-- Yrjön silmät välähtivät. Hän muisti. -- Missä Klaus-herra on? kysyi

hän arasti.

-- Hän jäi pappilaan. Mutta nyt emme puhu enempää. Minä menen noutamaan

sinulle ruokaa.

Ruokaa! Siitä oli varmaan pitkä aika, kun hän oli syönyt. Yrjön

valtasi äkkiä kova nälkä. Ollapa nyt perunapuuroa tai talkkunaa! Ehkä

parhaimmassa tapauksessa paistettua sianlihaa ja perunoita.

Hetkisen kuluttua Riikke-mamseli palasi tarjotin kädessä. Tarjottimella

ei tosin ollut Yrjön haluamia herkkuja, vaan lihalientä ja munaa, mutta

hyvältä maistuivat nekin. Niin heikko poika kuitenkin vielä oli, ettei

jaksanut lusikkaa kädessään pitää, vaan Riikke-mamselin täytyi häntä

syöttää.

Syötyään Yrjö kysyi ujosti: -- Kuka te sitten olette?

-- Minä olen Tottisalmen emännöitsijä, Riikke, ja sinun hyvä ystäväsi,

kuten jo äsken sanoin.

Siitä päivin Yrjö alkoi parata. Rauhallisena hän lepäsi vuoteessaan

hiljaisessa huoneessa, jossa päivin harvoin liikuttiin, Riikke-mamseli

piti näet koko talon ohjakset käsissään, vaikka Ottilia-neiti

näennäisesti olikin emäntänä. Jo aamuvalkeasta hääräili toimekas

emännöitsijä keittiössä, leivintuvassa ja navettapuolella jaellen

käskyjään, toruen ja neuvoen, miten missäkin tarvittiin. Mutta illalla

hän väsyneenä puuhistaan vetäytyi huoneeseensa, ja silloin oli käskevä

emännöitsijä vaihtunut lempeään vanhaan naiseen, joka pehmeällä kädellä

hoivasi kiitollista potilastaan. Ahkerat kädet eivät kuitenkaan olleet

tällöinkään toimettomat. Vaatekappale toisensa jälkeen valmistui

Yrjölle, ja sinä päivänä, jolloin poika lääkärin lupauksen mukaan sai

nousta ylös, oli siisti vaatekerta tuolilla hänen vuoteensa vieressä.

Näinä hiljaisina kesäiltoina, jolloin neula nopeasti liikkui mamselin

sormissa ja Yrjö makasi vuoteellaan, kertoi poika kaikki, mitä tiesi

elämänvaiheistaan, hoitajalleen. Riikke-mamseli näytti silloin Yrjön

mielestä niin merkillisen pettyneeltä, aivan kuin poika olisi kertonut

hänelle jotakin ikävää. Ja usein hän uudisti saman kysymyksen: --

Oletko varma siitä, että veitsenteroittaja oli isäsi?

-- Sitä en tiedä, vastasi Yrjö, mutta Mäenpään väki sanoi niin, ja hyvä

hän oli minulle, muuta en muista.

Eräänä päivänä Yrjö istui kalpeana ja laihana syreenimajassa, jonne

Riikke-mamseli oli hänet vienyt raitista ilmaa hengittämään. Hänellä

oli yllään tummansiniset vaatteet, jotka mamseli oli ommellut Klauksen

vaatteiden mukaan, iho oli käynyt tautivuoteessa kalpeaksi ja hienoksi,

kädet kapeiksi, ja tukka oli kasvanut, kiharoina se ympäröi hänen

korkeata otsaansa. Voimakas ulkoilma oli raukaissut häntä, pää oli

vaipunut taaksepäin, silmät olivat ummessa. Hän nukkui.

Kuului pyörien ratinaa hiekoitetulta käytävältä, ja hetkisen kuluttua

kapteenin rullatuoli pyöri Jonaksen työntämänä lehtimajaan. Nähdessään

nukkuvan pojan Jonas seisahtui niin äkkiä, että rullatuoli sai aika

sysäyksen.

-- Varovasti, Jonas, varovasti, ajattele selkääni, vaikeroi kapteeni,

mutta vaikeni samassa. Hänkin oli huomannut pojan. Hän kääntyi

palvelijansa puoleen, joka vääntynein kasvoin tuijotti Yrjöön.

-- Jonas, kuiskasi kapteeni. Herran tähden, Jonas, kuka -- --?

-- Miksi pelästytte, herra kapteeni? kuului mamselin ääni samassa

heidän takaansa.

Emännöitsijän nähdessään Jonas hillitsi mielenliikutuksensa, mutta

kapteeni hoki yhä: -- Kuka hän on?

-- Poika, jonka paroni toi pappilasta, vastasi mamseli katsoen suoraan

kapteenia silmiin.

-- Entä eikö renkipojalla ole sopivampaa paikkaa laiskoitteluun kuin

juuri herrasväen sireenimaja? kysyi Jonas tuikeasti. Ettekö näe,

että kapteeni on aivan suunniltaan nähdessään oudon maankuljeksijan

mielipaikallaan?

-- Näen kyllä, vastasi mamseli merkitsevästi. Yrjö oli herännyt.

Hämillään hän liukui pois mukavalta paikaltaan.

-- Maistuuko uni makealta herrasväen istuimella? kysyi Jonas

ivallisesti.

Yrjön kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. -- Anteeksi, sai hän

vaivoin soperretuksi.

-- Syy ei ole pojan, sanoi mamseli. Minä hänet toin tänne. Pyydän

nöyrimmästi anteeksi rohkeuttani, en luullut kapteenin näin aikaisin

tulevan ulos.

Kapteeni viittasi sovittavasti valkoisella, kapealla kädellään, mutta

emännöitsijä näki hänen vielä luovan vaanivan katseen Yrjöön.

-- Riikke-mamseli, sanoi Yrjö, kun he olivat edenneet jonkin matkaa

syreenimajasta. Miksi he minua vihaavat?

-- Vihaavat! Herran tähden sitä poikaa, millaisia sanoja se käyttää!

Miksi kapteeni ja Jonas sinua vihaisivat?

-- Sitäpä juuri en tiedä. Mutta minä tunnen, että olen heille

vastenmielinen.

-- Loruja, sanoi mamseli, mutta Yrjö kuuli hänen mutisevan jotakin

pahasta omastatunnosta.

Illemmalla, kun Yrjö jo nukkui, istui Riikke-mamseli syvissä

ajatuksissa neule polvillaan. Hänen jalkainsa juuressa loikoi mukavasti

Almansor, hänen vanha uskollinen koiransa. Se oli lappalaisrotua, eikä

siinä ollut minkäänlaista romanttista koko koirassa paitsi nimi, jonka

sen emäntä jostakin käsittämättömästä syystä oli sille antanut. Mutta

se oli erinomainen keskustelutoveri yksinäiselle mamselille, se ei näet

koskaan häirinnyt mamselin puhetta, kuunteli vain hartaasti.

-- Meidän täytyy hankkia työtä pojalle, Almansor, työtä täällä

kartanossa. Ei käy laatuun, että hän on joutilaana nyt enää, kun

Jonas on häneen silmänsä iskenyt. Pojalle tekisi kyllä, Jumala

paratkoon, hyvää vielä jonkin aikaa koota voimia, mutta paras on

kiirehtiä, ennenkuin toisaalta punotaan juonia. Ruotsalainen on vanha

vehkeilijä. Hm, Almansor, me tiedämme kyllä yhtä ja toista, vaikka

sinua, eläin-rukkaa, ei silloin tosin vielä ollut maailmassakaan.

Huomasin kyllä, että pojan näkö ei ollut heille mieleen, ja nimeni ei

ole Eriikka Logren, elleivät he koeta saada häntä pois lähettyviltään.

Eiköhän liene parasta käydä vanhan Niilon puheilla? Hän voisi ottaa

pojan apulaisekseen, toden totta. Mitäs arvelet, Almansor, eikö se ole

hyvä tuuma?

Almansor murahti lyhyesti hyväksymisen merkiksi heilauttaen häntäänsä.

Saatuaan täten neuvonantajansa suostumuksen, riisui mamseli lasit

silmiltään, heitti huivin hartioilleen ja lähti astumaan suurta

halavakäytävää portille päin.

Vanha Niilo asui pienessä punaisessa mökissä aivan portin pielessä.

Hän oli nuoruudessaan ollut sotilas ja taistellut urhoollisesti

Suomen sodassa, nykyjään hänen toimensa oli rauhallista laatua. Hän

piti käytävät kunnossa ja oli samalla portinvartijana. Ypö yksin hän

eli pienessä siistissä tuvassaan, vaimo oli jo toistakymmentä vuotta

maannut haudassa. Hän oli umpimielinen ja jörö, säästeli sanojaan

eikä antautunut turhiin puheisiin. Siihen oli osaltaan ehkä syynä

sekin, että hänen toinen korvansa oli sodassa tullut kuuroksi, ja iän

lisääntyessä toinenkin kuuli yhä huonommin.

Ukko hääräili parhaillaan hellan ääressä iltasen valmistuksessa.

-- Voi Jesses, ukko-raiskaa, hän on polttanut olutjuuston pohjaan!

kirkaisi Riikke-mamseli. Taivas varjelkoon, minkälainen palaneen haju

täällä on.

Vanha Niilo käännähti nopeasti luoden tuiman katseen tulijaan. Mutta

kun hän tunsi mamselin, lauhtuivat hänen parrakkaat kasvonsa, ja hän

lausui surkean näköisenä päätään ravistaen:

-- Paloi pohjaan.

-- Ei hätää, ukkoseni, huusi Riikke-mamseli. Tuo uutta maitoa, kaljaa

ja hiukan etikkaa, niin keitän sinulle olutjuuston, jollaista et

vielä eläissäsi ole maistanut. Sellaista se on, hän jatkoi ääntään

hiljentäen, kun miehet ryhtyvät vaimoväen puuhiin. Kertovathan ne

Ranskassa miesten parhaasta päästä olevan kokkeina, mutta sen minä

silloin sanon, ettei fransmannin ruoka juuri kehuttavaa ole.

Näin mutisten puhdisti itsetietoinen emännöitsijä kattilan, kaatoi

siihen Niilon tuomat ainekset, ja pian höyrysi sulotuoksuinen

olutjuusto Niilo-ukon suureksi iloksi pöydällä.

-- Nähkääs, Niilo, konsti on siinä, että osaa kaataa pari tippaa

etikkaa joukkoon, huusi Riikke-mamseli hänen korvaansa. Silloin nousee

olutjuusto kokkareille. Mutta sitä eivät piiat usko, ei vaikka sitä

heille sata kertaa saarnaisit.

Ukko nyökkäsi päätään ja joi tyytyväisenä herkullista juomaansa.

Mamseli odotti, kunnes hän oli tyhjentänyt kulhonsa viimeiseen tippaan

ja sytyttänyt piippunsa, sitten hän siirsi tuolinsa lähemmäksi ja huusi:

-- Te olette, Niilo, aivan liian yksin. Tarvitsisitte apua sekä

puutarhassa että kotona.

Vanha Niilo luimautti emännöitsijään epäilevän katseen. Hän oli pari

vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen väittänyt samaa mamselille siinä

hartaassa ja uskaliaassa toivossa, että tämä olisi samaa mieltä ja

alentuisi hänen avukseen kotiaskareissa. Mutta silloin oli Riikke

nauranut hänelle vasten silmiä.

-- Mitä hän nyt sitten tulee loruamaan avusta ja yksinäisyydestä,

mutisi ukko puoliääneen, nyt kun molemmat olemme jo lahokantoja --

vaikka mamseli, Jumala paratkoon, tosin vielä on varsin nuorekas ja

ketterä.

Mamseli ei ollut tietääkseen ukon mutinasta. -- Tarvitsette apua,

Niilo, toisti hän, jonkun kiltin, ymmärtäväisen ja ahkeran pojan.

Vanhuksen jännittynyt katse laukesi. Hän pudisti päätään. -- Ei

poikaviikareita.

-- Mutta ettehän te jaksa yksin suorittaa kaikkia askareitanne.

-- En huoli pojista. Laiskoittelevat vain. Enemmän harmia kuin hyötyä.

-- Niin, mutta kuulkaahan nyt. Niilo, poika, jonka paroni toi

pappilasta, tarvitsee työtä ja hyvän isännän.

-- Häh, mikä poika?

Nyt olisi mamseli mielellään alentanut ääntään, mutta se ei käynyt

laatuun vanhan Niilon kuurouden vuoksi. Hänen täytyi siis siirtyä

vieläkin lähemmäksi ukkoa voidakseen puhua hänen korvaansa.

-- Ettekö ole nähnyt, Niilo, silloin tällöin kalpeata poikaa

puutarhassa?

Niilo nyökäytti päätään.

-- Ettekö ole huomannut, kenen näköinen hän on? Tässä Riikke hiljensi

ääntään miltei kuiskaukseksi. -- Eikö luutnantti, nuori paroni, ole

juolahtanut mieleenne.?

Niilo, nosti piipun suustaan, tuijotti mamseliin tuokion suu auki ja

iski sitten nyrkkinsä pöytään.

-- Totisesti, hän sanoi, totisesti, minä olen sitä poikaa kiertänyt

kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt vasta minä sen oivallan. Hahhaa, vanha

Niilo, sinä vainusit sittenkin jotakin, et vain omasta päästäsi

hoksannut iskeä naulan päähän. -- Ja sitäkö poikaa mamseli minulle

tarjottelee?

-- Niin juuri. Ottakaa hänet, Niilo, ja pitäkää kuin omaa poikaanne

yhdennäköisyyden vuoksi. Uskokaa minua, kun häntä katselen hänen

nukkuessaan, on kuin työntyisi aika taaksepäin parikymmentä vuotta.

Jumala auttakoon minua vanhaa höpsäkkää, mutta tuntuupa välistä kuin

hoitelisin omaa nuorta siunattua paroniani, jota en suinkaan eläessäni

enää koskaan saa nähdä.

Ja Riikke-mamseli pyyhkäisi kyyneleen silmänurkastaan.

Vanha Niilo huojutti hiljaa harmaata päätään.

-- Niin, niin, siitä on jo kuusitoista vuotta, kun nuori paroni ja

Matti hävisivät. Se oli ikävä juttu, perin ikävä ja häpeällinen. Matti

oli sotatoverini, kelpo poika. Yhdessä tappelimme ryssiä vastaan,

yhdessä nähtiin nälkää ja vaivaa, yhdessä tultiin Tottisalmeen paronin

kanssa, joka silloin oli nuori luutnantti. Reima mies oli Matti.

Itsepintainen kuin piru, mutta uskollinen kuin kulta. Pahako heidät

vietteli, hänet ja Yrjö-luutnantin väärentämään sen paperin?

Vanhus vaikeni hengästyneenä pitkästä puheestaan.

Riikke-mamseli kavahti pystyyn tuoliltaan ja asettui Niilon eteen

tulipunaisena.

-- Vai viitsii Niilo yhä vielä jankuttaa tuota vanhaa juttua? Matti

silleen. Hän oli nenästä vedettävä ja typerä kuin vanha tallipässi,

mutta luutnantista menen takuuseen. Vesikellona kadotkoon Eriikka

Logren, jos hän on ojentanut sormeaankaan väärään tekoon.

Niilo raapi korvallistaan. -- Niin, mutta asia oli niin selvä.

Luutnantti oli edellisenä yönä pelissä hävinnyt suuren rahasumman,

yhtä suuren kuin siinä väärennetyssä paperissa oli. Ja miksi hän olisi

paennut sanallakaan puolustautumatta.

Mamseli nipisti tiukasti huulensa yhteen ja ravisteli hiljalleen

päätään, niin että myssyn nauhat heiluivat.

-- Kyllä, kyllä, todistukset olivat selvät, mutta vanha sydämeni puhuu

toista kieltä. Nuori paroni oli tosin hurjapäinen ja iloinen, saattoipa

joskus pelatakin kumppanien seurassa, mutta petturi hän ei ollut eikä

liioin konna. Ja Tottisalmessa oli sellaista väkeä, jolle oli edullista

kaikki se suru ja häpeä, joka lankesi vanhan paronin pään päälle. Minä

olen nähnyt vehkeilijöiden hiipivän ovien takana ja luikkivan pimeissä

käytävissä. Silmäni eivät petä eikä rehellinen tuntoni. Ja vanhurskas

Jumala tuottaa kyllä totuuden vielä ilmi, sen saa Niilo uskoa.

Emännöitsijä oli puhunut ikäänkuin itsekseen, hiljentäen yhä

ääntään. Mutta Niilo tuntui ymmärtävän hänen puheensa. Kenties hänen

rehellisessä sotilasmielessään oli liikkunut samat ajatukset, sama

toivo.

-- Se on sitten päätetty asia, että Niilo ottaa pojan, huusi

Riikke-mamseli hiukan tyynnyttyään. Minä pistäyn heti huomisaamuna

siitä paronille puhumassa.

-- Päätetty, päätetty, vastasi Niilo. Hän huokasi pitkään, kun ovi oli

sulkeutunut mamselin jälkeen.

-- Kerrassaan ihmeellinen nainen. Hän rasvaa ihmisen kielen lipeäksi,

niinkuin on tottunut rasvaamaan patojaan ja pannujaan. Minutkin, vanhan

kakkaran, sai puhumaan puuta, heinää.

Seuraavana aamuna oli kapteeni tavallista ärtyisämpi aamiaisella.

-- Oletko nukkunut huonosti, Fredrik? kysyi Ottilia-neiti osaaottavasti.

Kapteeni kohautti olkapäitään.

-- Tietäähän Ottilia-täti, että nukun aina huonosti. Mutta älkäämme

siitä puhuko. Tänä yönä oli uneni tosin tavallista huonompi. Olen

aivan liian arkatuntoinen, vähinkin mielenliikutus kysyy voimiani

ylenmääräisesti.

Jonas, joka tapansa mukaan seisoi isäntänsä tuolin takana häntä

palvellakseen, lausui matalalla äänellä, kunnioittavasti kääntyen

Ottilia-neidin puoleen:

-- Jos suvaitsette, armollinen neiti, kapteeni otti pahakseen tuon

eilisen kohtauksen syreenimajassa.

-- Todellako, Fredrik, siitäkö pahastuit, että poika oli tunkeutunut

syreenimajaan? Täytyy minunkin suuresti ihmetellä, ettei Riikke-mamseli

ymmärrä tehdä suurempaa eroa yhteisen kansan ja herrasväen välillä. Se

on lievimmin sanoen tahditonta.

-- Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? kysyi paroni

hyvänsävyisesti. Selittäkääpä minullekin?

-- Oh, pikkuasia vain, vastasi kapteeni. Olin eilen tavallista

väsyneempi, halusin lepoa ja käskin Jonaksen työntämään itseni

syreenimajaan. Sinne tullessamme tapasimme kulkulaispojan, jonka setä

toi mukanaan pappilasta. Hän tuntuu olevan täällä kuin kotonaan, nukkui

lepotuolissa rauhallisena kuin itse kartanon isäntä.

Paroni naurahti. -- Riikke-mamseli tuntuu hoitavan hyvin turvattiaan.

No, poika kai livisti tiehensä, kun näki teidät.

-- Hän poistui, röyhkeästi tosin, mutta sehän on yhdentekevä.

Raajarikko-raukkaa ei tarvitse kohdella samalla kunnioituksella kuin

terveitä ihmisiä.

-- Jos hän on kohdellut sinua sopimattomasti, tulee hän siitä saamaan

rangaistuksen, sanoi paroni vakavasti.

-- Minä pyydän, setä, antakaamme asian olla sillään, lausui kapteeni.

Ihmettelen vain, miksei poikaa lähetetä takaisin pappilaan. Hän

näytti jo aivan terveeltä. Tuollaisen poikanulikan ei pitäisi suotta

laiskoitella. Se ei ole hänelle hyväksi.

-- Hän onkin jo saanut työtä, sanoi paroni. Hän on tästä päivästä

lähtien vanhan Niilon apulainen. Ukko tarvitsee kyllä apua.

Kapteeni puraisi huultaan.

-- Iloitsen siitä. Muutoin kummastelen, että uskallat ottaa noin vain

ventovieraita työhösi. Poika ei ole luottamusta herättävä. Hänellä on

julkeat, epämiellyttävät kasvot.

-- Pastori kiitti häntä ja minusta -- paronin kasvoihin levisi

surumielinen ilme -- poika on miellyttävän näköinen.

-- Ja sitäpaitsi, lisäsi Ottilia-neiti sovitellen, voimme lähettää

pojan pois, jos hän käyttäytyy huonosti.

-- Unohdatte, ystäväni, että ilman poikaa Klaus ehkä olisi menettänyt

henkensä. Sinun, Fredrik, tulisi siis ensi sijassa olla kiitollinen

hänelle. Minä puolestani olen päättänyt pitää pojan talossa ja

kasvattaa hänestä kunnon miehen, sanoi paroni, ja hänen äänensä sävystä

kapteeni ymmärsi, ettei kannattanut väitellä vastaan.

Mutta huoneessaan hän purki vihansa Jonakselle.

-- Jonas, me lähdemme täältä. Minä en enää kestä hänen yliolkaista

kohteluaan. "Sinun, Fredrik, tulisi ensi sijassa olla kiitollinen

hänelle." Aivan kuin olisin pieni poika, jota vanhempi veli ojentaa.

Laita tavarani kokoon, Jonas. Minä tahdon lähteä täältä -- no, miksi et

tottele?

Jonas oli tottunut isäntänsä voimattomiin vihanpurkauksiin. Levollisena

hän alkoi järjestellä korttipakkaa, joka aina oli kapteenin pöydällä,

puhuen:

-- Tietysti voimme lähteä milloin tahansa tästä siunatusta

harakanpesästä. Arvelen vain, että kapteenin hermot ensin sietäisivät

parin päivän levon, sittenhän vielä hyvin on aikaa matkustaa, vaikka

minun halpa mielipiteeni on se, että kapteenille olisi edullisempaa

jäädä tänne. Sillä vanha paroni on, luvalla sanoen, kuumaverinen ja

voi helposti kuolla halvaukseen, kuten hänen autuas isä-vainajansa,

eversti. Silloin tulee Klaus-herrasta Tottisalmen isäntä, ja te, herra

kapteeni, hänen isänsä ja holhoojansa, olette käskijänä kartanossa.

Kapteeni huokasi: -- Niin, ellen jo silloin ole haudassa.

-- Jumalan teitä ei voi kukaan arvata, mutta inhimillisillä silmillä

katsoen, elää herra kapteeni vielä kauan. Varsinkin jos minä,

uskollinen palvelijanne, saan teitä hoitaa, niinkuin olen tottunut,

minä, joka tunnen teidän tapanne.

Ovela palvelija tunsi isäntänsä perinpohjin. Kapteeni tyyntyi ja

taputti häntä olalle.

-- Niin, niin, Jonas, sinä olet uskollinen kuin kulta. Ja panepas nyt

pasianssia.

Jonas asetteli korttejaan ennustaen niistä isännälleen valoisia

tulevaisuudenkuvia. Kapteeni kuunteli, tyytyväinen hymy

pergamentinkeltaisissa kasvoissaan. Hän tiesi, että Jonas häntä

imarteli ja hyvitteli kuin pientä lasta. Mutta hän oli kokonaan

tarmokkaan palvelijan vallassa ja uskoi mielellään hänen kuvittelujaan.

Sattumalta hän tuli katsahtaneeksi ikkunasta ulos ja näki

Yrjön Riikke-mamselin seurassa kulkevan portinvartijantuvalle.

Silmänräpäyksessä hänen hyvä tuulensa katosi.

-- Katso, Jonas, siinä hän taas kulkee, huudahti hän kiihkeästi.

-- Rauhoittukaa, herra kapteeni, hermonne ovat todella hyvin huonot,

kun noin annatte joutavan kulkulaisen rauhaanne häiritä.

-- Mutta, Jonas, hän on suuressa määrin jonkun näköinen.

-- Ensi näkemältä kyllä, mutta se haihtuu pian. Nyt tuskin enää

huomaakaan yhdennäköisyyttä.

-- Se ei haihdu, ei minulta ainakaan. Tarkkaa hänen käyntiään, tapaa,

miten hän pitää päänsä pystyssä. Se on tuttua meille molemmille.

Jonas tuijotti pojan jälkeen ivallisesti hymyillen. -- Herra kapteeni,

mielikuvituksenne on kovin vilkas.

-- Ehkä, ehkä. Tiedätkö, mikä hänen nimensä on?

Jonas epäröi. -- Yrjö, sanoi hän sitten levollisesti.

Kapteeni kohotti kätensä ylös.

-- Yrjö, Yrjö! Taivaan tähden, kuinka hän sen nimen on saanut?

-- Yrjö on varsin tavallinen nimi.

-- Mutta sehän on von Sumersien perintönimi. Niin pitkälle kuin tiedän,

ovat Tottisalmen isännät aina olleet Yrjöjä.

-- Klaus-herra on siis ensimmäinen poikkeus, huomautti Jonas viekkaasti

hymyillen.

Mutta kapteeni ei rauhoittunut. -- Luuletko, kysyi hän hiljentäen

ääntään, että joku toinenkin on keksinyt tuon kirotun yhdennäköisyyden?

Jonas kohautti olkapäitään. -- Kaikilla ei ole yhtä vilkas mielikuvitus

kuin teillä, rakas isäntäni.

-- Mutta Riikke-mamseli sitten, miksi hän poikaa niin suosii?

-- Vanhan piian oikkuja.

-- Entä appi-isäni?

-- Herra paronin ylpeys ei sietäisi ajatustakaan, että halpa

kerjäläinen olisi hänen poikansa näköinen, sanoi Jonas katkerasti.

Kapteeni tuijotti eteensä. Viimein hän kysyi matalalla äänellä: --

Jonas, luuletko, että hän todellakin on kuollut?

-- En ainoastaan luule, vaan tiedän. Näittehän itse omin silmin

kirjeen, jossa tuo Myhrberg, joka itse oli Kreikan sodassa, kertoi

paronille, että hänen poikansa oli saanut surmansa Navarinon

taistelussa. Siitä ei ole epäilystäkään.

-- Niin, niin, kapteeni sulki kasvot käsiinsä. Mutta Matti...?

-- Matti olisi jo aikaa sitten palannut kotimaahan, jos hän olisi

elävien ilmoilla. Te näette aaveita keskellä päivää, kapteeni.

-- Tuo poika, Jonas, on kuin aave entisiltä ajoilta. Jumala itse on

hänet lähettänyt muistuttamaan meitä pahasta teostamme. Yrjö-rukka,

hän oli niin iloinen, niin reipas. Meidän ei olisi pitänyt sitä tehdä,

Jonas.

Jonas astui askeleen lähemmäksi ja katseli vihertävillä silmillään

tuikeasti kapteeniin. Hänen äänensä oli käskevä. Palvelijasta oli

tullut isäntä.

-- Herra kapteeni, minusta on viisaampaa, että te ette ajattele moisia

asioita, kaikkein vähimmän niistä puhutte. Te tarvitsitte rahoja,

olisitte ollut hukassa ilman niitä. Muistattehan mitä sanoitte:

pojallensa hän antaa anteeksi, mutta ei koskaan köyhälle sukulaiselle.

Mitä te sille mahdoitte, että paroni oli niin ylpeä ja kovasydäminen,

että hän ajoi ainoan poikansa talosta. Ja teille siitä vain oli etua.

Te olitte ylpeä ja vallanhimoinen, tahdoitte päästä Tottisalmen

isännäksi. Ja nyt kun olette lähellä päämaalianne, ruikutatte.

Kapteeni kyyristyi pelokkaana kokoon rullatuolissaan. Hän uskalsi

kuitenkin vielä kuiskata: -- Mutta syy oli sinun, Jonas, sinä sen

keksit, tuon pirullisen juonen.

Jonas asetti käsivartensa ristiin ja sanoi loukkautuneella äänellä:

-- Niinpä kyllä, ja minkävuoksi? Siksi, että tyhmä raukka, mikä olin,

rakastin isäntääni ja toivoin hänestä Tottisalmen valtiasta. -- Hän

olisi voinut lisätä: -- Ja siksi, että tahdoin itse vallita isäntäni

kautta.

Kapteeni oli nyt kokonaan masentunut. -- Tiedän, Jonas-kulta,

tiedän sen hyvin. Älä minua luule kiittämättömäksi. Olen vain niin

kiihoittunut tänään. En voi sietää tuon pojan näköä.

-- Mitä siihen tulee, herra kapteeni, -- nyt oli Jonaksen ääni taas

hyvittelevä, -- olkaa rauhassa. Keksimme kai jonkin keinon. Varkaita ei

paroni siedä talossaan, lisäsi hän viekkaasti hymyillen.

-- Älä tee pojalle pahaa. Koeta hyvällä saada hänet pois täältä.

Omatuntoni on jo liiaksi rasitettu.

Palvelija loi säälivän katseen isäntäänsä. -- Olkaa rauhassa, ja nyt

käykää levolle. Poloinen raukka, hän ajatteli katsellessaan kapteenin

kuihtuneita, taudin murtamia piirteitä. Ellei paroni pian kaadu, ei

sinusta ikinä tule Tottisalmen isäntää. Mutta Klauksesta tulee -- ja

häntä minä vallitsen kuten isääkin.

Hän kääri huolellisesti peitteen isäntänsä ympärille ja ojensi hänelle

iltajuoman. Itsekkään palvelijan kylmässä sydämessä asui kuitenkin

jonkinlainen kiintymys heikkoa herraansa kohtaan. Fredrik-kapteeni oli

ainoa ihminen maailmassa, jota hän koskaan oli rakastanut. Hän oli

kasvanut löytölastenkodissa, ei koskaan ollut kukaan osoittanut hänelle

rakkautta, kovuutta vain ja halveksimista. Mutta hän oli aina ollut

älykäs ja osannut käyttää ihmisten heikkoutta hyväkseen, petkuttaen

heitä missä saattoi. Hän oli jo joutunut rikoksen tielle, kun kapteeni,

silloin vasta nuori luutnantti, sattumalta tapasi hänet Ruotsissa

käydessään ja pelasti hänet joutumasta oikeuden käsiin. Siitä asti

hän oli palvellut kapteenia uskollisesti ja tunsi herransa paremmin

kuin tämä itse. Klausta hän palveli vain itsekkäistä syistä. Hänhän

oli kartanon tuleva omistaja, ja Jonas tahtoi vallita, vallita tyhmiä

suomalaisia talonpoikia, jotka uskalsivat pitää häntä vertaisenaan.

Hän suoristi teräksistä ruumistaan. Ohoo, te! Jonas on vielä nuori ja

voimissaan, hän saattaa, kun aika koittaa, musertaa teidät, hölmöläiset.

Mutta lähtiessään kapteenin huoneesta hän tunsi levottomuutta,

ikäänkuin aavistuksen jostakin uhkaavasta. Vai olisiko hänenkin

omaatuntoaan liikuttanut outo voima? -- Pah, naurahti hän. Tyhjä

mielikuva. Joka tapauksessa on poika saatava pois. Kapteeni on heikko,

kukaties hän vielä taikauskoisessa pelossaan ilmaisee kaikki.

Viides luku.