Pappilan pikku Marialla oli kova päivä. Oli lauantai, ja pappilaan
virtasi väkeä viljalti kirjoituttamaan itsensä ripille. Maria oli vain
yhdeksänvuotias, mutta auttoi nuoresta iästään huolimatta isäänsä
kansliatöissä. Hänen pieni, hento olentonsa katosi miltei tykkänään
korkeitten kirkonkirjaläjien taakse. Vakavana, huulet nipistyksessä
ja sormet koukussa hän piirteli merkkejä ja koukeroita kellastuneihin
lehtiin isän sanelun mukaan.
Pastori Perenius istui kalotti päässä isossa nahkatuolissaan ja
vastaanotti ripille-ilmoittautuvat joko isällisesti kehoittaen tai
vakavasti nuhdellen, kuten kulloinkin sopi.
Oikeastaan Mariasta ei ollut lainkaan hauskaa istua pimeässä
kansliahuoneessa, jossa ilma oli ummehtunutta ja täynnä tupakanhajua.
Sen lisäksi isä ahkerasti avasi nuuskarasiaa, niin että Mariaakin alkoi
aivastuttaa. Ja vanhat kirkonkirjat olivat kauhean ikävät ja raskaat
käsitellä. Ulkona huojuttivat sireenit äsken kukkaan puhjenneita
oksiaan ja pääskynen liverteli räystäässä. Jonatan ja Susanna
juoksentelivat pihalla ja koettivat, kumpi voisi korkeammalle puhaltaa
höyhentään, jonka olivat saaneet kanatarhasta. Ollapa heidän joukossaan!
Mutta Marian mieleen ei juolahtanutkaan pyytää isältä pientä
lomahetkeä. Pastorin väki kasvatti lapsensa kurissa ja Herran
nuhteessa. Työtä heidän täytyi tehdä -- kunkin voimainsa mukaan.
-- Palkka on pieni ja työväki kallista, oli pastorinrouvan tapana sanoa.
-- Ja laiskuus on pahan juuri, lisäsi pastori siihen tavallisesti.
Pojat, Josef ja Joel varsinkin, eivät olleet oikein kirjaan meneviä. He
työskentelivät mieluummin pellolla ja niityllä kuin kieliopin ääressä.
Mutta Maria-tyttö oli hyväpäinen ja ahkera. Hän oli oppinut lukemaan
yhtä helposti, kuin se pojille oli ollut vaikeata, ja koska hän oli
isänsä silmäterä, piti tämä häntä mielellään huoneessaan. Hänestä
tuli, heti kun hän kutakuinkin oli oppinut kynää ja oikeinkirjoitusta
hallitsemaan, isän pikku kirjuri.
Maria katseli ikkunasta ulos ja näki paksun pölypilven. Sen keskeltä
sukelsi esiin kaksi mustaa hevosta ja vaunut.
"Matti Juhonpoika Tynjälä ja vaimo Manta Kustaantytär Ali-Tynjälän
talosta", saneli isä.
Marian huomio oli kokonaan hevosissa ja vaunuissa. Isä saneli samat
sanat toistamiseen. Tynjälän isäntä ja emäntä seisoivat jäykkinä
kädet kupeilla, mutta Marian silmät olivat ulkona. Äkkiä hän hypähti
seisomaan huudahtaen:
-- Isä, isä, he tulevat tänne, vaunut kääntyivät kujalle.
-- Maria-tyttäreni, ripillekirjoitus on tärkeä toimitus, ja kun sinä
olet siinä osallisena, vaaditaan sinulta vakavaa mieltä, ettet salli
maallisten pikkuseikkojen mieltäsi hämmentää, sanoi pastori verkkaan ja
vakavasti.
Maria istuutui punaisena paikalleen ja veti aikamoisen koukeron
Tynjälän isännän nimen viereen.
Mutta nyt ovi aukesi kiivaasti, ja Lotta-äiti pisti päänsä hätääntyneen
näköisenä sisään.
-- Jakob, Jakob, pane kaulus kaulaasi ja toinen takki yllesi.
Tottisalmen paronin vaunut ajavat pihalle. Meidän täytyy kai teurastaa
Väskynän vasikka.
-- Heti, heti, äitikulta. Maria-piikaseni, hae isän kaulus. -- Pastori
tempaisi kalotin päästään, ja riensi makuuhuoneeseen pukeutumaan.
Kuin myrskytuulen pyyhkäisemänä olivat Jonatan ja Susanna kadonneet
pihalta lastenkamariin, jossa vanha Heta heitä pesi ja harjasi, niin
että saippuavesi räiskyi ja lapset kirkuivat.
Pastori ja Lotta-äiti ennättivät parahiksi portaille, kun paroni ja
Klaus astuivat mukavista perhevaunuista maahan. Pastori kumarsi,
Lotta-äiti niiasi, ja kaikki ikkunat olivat täynnä kasvoja, jotka nenä
litteinä kurkistivat outoa näkyä.
-- Tervetuloa, herra paroni, tervetuloa, Klaus-herra, liikkui
Lotta-äidin kieli lipeästi. Mutta samassa hän löi kätensä yhteen ja
huusi kauhistuneena:
-- Herran tähden, pojat, mitä siinä töllötätte? Pian peseytymään ja
toiset vaatteet ylle. Anteeksi, herra paroni, he tulevat pellolta ja
ovat työvaatteissa. Kumartakaa toki, pojat. Tämä tässä on Josef ja tämä
on Joel.
Josef ja Joel kumarsivat, niin että liinatukka heilahti otsalle, ja
katosivat keittiön ovesta. Nyt vasta sai paroni puheenvuoron.
-- Hyvää päivää, herra pastori. Kuinka voitte, arvoisa rouva?
Ottilia-sisareni lähetti terveisiä. Tässä on tyttärenpoikani, nuori
Klaus.
-- Tottisalmen tuleva isäntä, lisäsi pastori hymyillen hyväntahtoisesti.
Klaus oli mielissään, kun hänelle osattiin antaa arvoa, ja kumarsi
tavallista kohteliaammin.
-- Yrjö, vie paronin hevoset talliin, käski pastori.
Noin kaksitoistavuotias kaunis, tummasilmäinen poika astui hevosten luo.
-- Meidän hevosiin ei saa koskea muut kuin Ek, sanoi Klaus kiivaasti.
-- Niin, hevoset ovat todellakin rajut, kenties poika neuvoo
ajajallemme tallin. Jos arvoisa isäntäväki suvaitsee, viivymme
mielellämme täällä jonkin aikaa.
Yrjö katseli mielihyvällä uljaita mustia vaunuhevosia ja siveli niiden
kiiltävää karvaa.
-- Anna hevosten olla, tiuskaisi Klaus.
Yrjö loi häneen pitkän katseen tummista silmistään ja poistui ääneti
muhkearyhtisen Ekin kanssa, joka pönäkkänä talutti hevoset talliin.
Paronin katse seurasi poistuvia.
-- Kuka on tuo poika?
-- Hän on renkipoikamme, orpo raukka.
-- Mutta käydäänhän nyt sisään, pyysi Lotta-äiti.
Vieraat astuivat iloisen kuistin läpi eteiseen ja saliin. Lotta-äiti
loi huolestuneen katseen ympäri huonetta, mutta huoahti helpotuksesta.
Kaikki oli kuin olla piti. Lattia aamulla aikaiseen pesty, puhdas
ja sileä, uunin edessä tuoreita katajia, ikkunoissa valkeat verhot,
amarylliskin oli juuri tänä aamuna aukaissut suuret, punakeltaiset
kukkansa.
Olipa onni, että sattui olemaan lauantaiaamu, hän ajatteli.
Nyt tulivat lapset sisään. Ensin tummatukkainen, kirkassilmäinen Maria,
hiukset sievästi sidottuina kireälle palmikolle, taluttaen pikku
Gideonia, sitten Susanna ja Jonatan. Ja viimeksi Josef ja Joel, kaikki
kuusi puhtaina ja sileäksi kammattuina.
Paroni loi terävän katseensa lapsiparveen tutkistellen kutakin erikseen
ja nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Lapset miellyttivät häntä.
Reippaita, vaatimattomia ja ymmärtäväisiä, sopivaa seuraa Klaukselle.
Avomielinen katse, hyvä piirre suun ympärillä. Ja pieni tyttö oli
kerrassaan herttainen, niin äidillisen ja lempeän näköinen.
Hän kutsui Marian luokseen, otti tytön ruskettuneet kädet omiinsa ja
sanoi ystävällisesti hymyillen: -- Tartupas nyt tämän vieraasi käteen
ja vie hänet ulos leikkimään. Minä toivoisin, että teistä tulisi hyvät
ystävät.
Maria loi kirkkaat silmänsä paronista Klaukseen. -- Minä vien hänet
katsomaan vasikoitani, sanoi hän ujostelematta. -- Tule. Ja hän tarttui
Klauksen käteen.
Klauksen kielellä pyöri vastaus: -- En minä sinun vasikoistasi piittaa.
Mutta hän ei tahtonut olla tytölle epäkohtelias ja seurasi siis
vastustelematta Mariaa. Toiset lapset lähtivät heidän mukaansa.
Lotta-äiti poistui myös keittiöön, ja paroni jäi pastorin kanssa
kahden. Keskusteltuaan jonkin aikaa kevättöistä -- oltiin näet
toukokuun lopussa -- ryhtyi paroni varsinaiseen asiaansa. Soturin
suorasukaisuudella hän peittelemättä kertoi, mistä syystä oli tullut ja
minkä vuoksi hän piti tärkeänä, että Klaus joutui pois kotoa. Nyt hän
tahtoi kysyä pastorilta, haluaisiko tämä ottaa kotiinsa varsin huonosti
kasvatetun pojan, jonka pahat taipumukset kotona vain lisääntyivät.
-- Pohja on hyvä luullakseni, hän lausui lopuksi, mutta pinnalla on
paljon rikkaruohoja, ja ne olisi nyt kitkettävä pois. Tahdotteko, herra
pastori, ottaa sen toimeksenne, te ja vaimonne?
Pastori näytti miettivältä. Ei ollut hauskaa ottaa kotiinsa hemmoteltua
aatelispoikaa, joka oli tottunut ylellisyyteen. Mutta toiselta puolen
oli vaikea hylätä paronin pyyntöä. Tottisalmen vanha paroni oli
yleisesti suosittu ja rakastettu oikeamielisyytensä ja avuliaisuutensa
tähden. -- Sitäpaitsi pieni rahanlisä heidän niukkaan talouskassaansa
ei haitannut.
-- Tietysti en pyydä nyt heti vastausta, lausui paroni. Täytyyhän
teidän ensin neuvotella vaimonne kanssa. Se on välttämätöntä.
Pastori kävi puhuttelemassa Lotta-äitiä, ja tämä oli heti taipuvainen.
-- Tulkoon poika vain tänne, sanoi hän reippaalla tavallaan. Kyllä me,
sinä ja minä, tulemme hänen kanssaan toimeen.
Ja niin oli asia päätetty.
Pappilan lapset koettivat sillä aikaa parhaimpansa mukaan huvitella
harvinaista vierastaan. Mutta se ei ollut niinkään helppoa kuin he
vaatimattomuudessaan olivat otaksuneet. Klaus tiesi, mitä varten
hänet oli pappilaan tuotu, ja oli päättänyt olla jäykkä ja ylpeä
alusta alkaen. Matkalla paroni oli hänelle selittänyt heidän käyntinsä
tarkoituksen viitaten siihen, että Klaus mahdollisesti jäisi pappilaan
koko kesäksi. Klaus kuitenkin luuli ja toivoi, että isoisä vain
uhkasi. Hän oli ollut hyvin nöyrä ja katuvainen koko matkan, ja oli
varma siitä, ettei isoisä häntä hennoisi heittää yksin vieraisiin.
Pelkkä ajatus, että hänen täytyisi olla viikonkaan verran poissa
Tottisalmesta, sen suuresta puistosta, mainioista kalavesistä ja koko
rakkaaksi tulleesta ympäristöstä kauhisti häntä. Klaus rakasti kotiaan
sydämensä pohjasta, eipä siis ihme, että hänen mielensä oli apea.
-- Tahdotko nähdä kissaani Mirriä? kysyi Maria. Se on niin soma ja
viisas.
-- En, vastasi Klaus lyhyesti. Kissasta puhuttaessa hän muisti
Mimi-raukkaa ja Ottilia-tätiä. Hänen tuli paha olla.
Maria hämmentyi. Mirri oli hänen paras aarteensa. Hän kävi aivan
neuvottomaksi, kun ei poikaa sekään huvittanut.
-- Etkö pidä kissoista? kysyi hän arasti.
-- Minä vihaan niitä.
Maria pelästyi ja katsoi säikähtyneenä ympärilleen, näkyisikö Mirriä
missä. Voi, tuolla se tulla sipsutteli, liehakoivan näköisenä se läheni
lapsia, kehrätä hyrryttäen mielistelevästä. Maria sieppasi sen nopeasti
syliinsä ja riensi juoksujalkaa sisään.
-- Sinä et saa tulla ulos nyt, Mirri, kuiskasi hän kissan korvaan.
Vieras poika ei siedä kissoja, hän voisi tehdä sinulle pahaa. -- Hän
kätki kissan ullakkokomeroon ja palasi hengästyneenä pihalle.
-- Ruvetaanko pallosille? ehdotti Joel.
Klaus suvaitsi myöntyä.
Pojat noutivat mailat ja pallot, ja pian oli peli käynnissä. Maria oli
neljäntenä.
-- Maria, Maria! kuului jonkin ajan kuluttua äidin ääni. Tule pitämään
huolta Gideonista. Hän on täällä kaikkien tiellä ja kaataa kermat ja
muut.
-- Kuka nyt rupeaa Marian sijalle?
-- Jonatan, ehdotti Josef.
-- Ei siitä mitään tule, vastusti Joel. Hän on liian pieni, itkee, jos
saa pallon naamaansa. Otetaan Yrjö.
Pojat noutivat Yrjön ja peliä jatkettiin.
-- Nuori herra ei noudata pelisääntöjä, sanoi Yrjö Klaukselle, joka
pelasi vallattomasti niinkuin itse tahtoi.
Klaus loi poikaan ylpeän katseen. -- Sinäkö minua komentamaan?
Renkipoika! Kiitä onneasi, että lainkaan saat kanssani pelata.
Yrjö punastui hiusmartoa myöten. Estääkseen vastausta, joka hänen
kielellään pyöri, hän puraisi huultaan. Sitten hän laski sauvansa
maahan ja kääntyi menemään pois.
-- Yrjö, älä lähde, huusi Joel. Älä viitsi suuttua. Me emme voi jatkaa
peliä ilman sinua.
-- Minä en halua olla vieraan loukattavana, vastasi Yrjö.
-- Sinä jäät, huusi Klaus. Minä käsken, minä tahdon, että sinä jäät.
Yrjön silmät välähtivät. -- Millä oikeudella te minua käskette?
-- Milläkö? -- Olen Tottisalmen perillinen.
-- Minä en ole Tottisalmen alustalaisia, eikä teillä siis ole oikeutta
minua komentaa.
Klaus lensi kiukusta punaiseksi. Köyhä poika, renkipoika uskalsi häntä
vastustaa. Hän näki Josefin ja Joelin vetävän suunsa hymyyn, ja se
vielä enemmän häntä ärsytti.
-- Sinä et mene, hän huusi vimmoissaan ja nosti sauvansa lyödäkseen
Yrjöä. Raudanluja käsi tarttui hänen ranteeseensa niin voimakkaasti,
että hän kivusta kirkaisten päästi otteensa.
-- Käyttäytykää siivosti, herra Tottisalmen perillinen, lausui Yrjö
halveksivasti ja päästi otteensa. -- Ek, tule tänne, Ek! huusi Klaus
vihasta vavisten. Kurita tuota poikaa! Tuo ruoska!
Ek astui pyylevänä tallista, missä hän oli ollut hevosia syöttämässä.
-- Annanko hänelle, niin että tuntuu?
-- Ei, ei, tahdon itse häntä kurittaa. Ruoska minulle.
Molemmat pojat seisoivat vastatusten. Klaus vihasta tulipunaisena, Yrjö
kalpeana, tummat silmät säihkyen.
Ek imi piippuaan rauhallisena, mutta Josef ja Joel olivat kuohuksissa.
-- Jos hän iskee Yrjöä ruoskalla, niin annan häntä korvalle, puhisi
Joel itsekseen.
-- Pyydä heti paikalla anteeksi, renki! huusi Klaus. Muutoin saat
maistaa tästä.
-- En ole tehnyt mitään pahaa.
Ei kukaan pojista huomannut, että näytelmällä oli katselijoita. Paroni
ja pastori olivat tuokion aikaa seuranneet kiivasta kohtausta. Nyt he
astuivat kiihoittuneiden poikien luo juuri parhaiksi estämään Klauksen
ruoskan läimähdystä.
-- Seis, huusi paroni käskevästi.
Klauksen käsi vaipui alas.
-- Mitä täällä tapahtuu? Paronin kulmakarvat olivat syvissä rypyissä.
-- Hän vastustaa minua. Näetkö, isoisä, tuo renkipoika uskaltaa minua
vastustaa!
-- Yrjö, onko se mahdollista? Sinä synnytät riitaa isäntäsi vieraan
kanssa. Häpeä, poika, torui pastori.
Yrjö ei vastannut sanaakaan.
-- Mistä riita johtui? kysyi paroni kääntyen Josefin ja Joelin puoleen.
Pojat olivat nähtävästi hämillään. Joel vilkuili Klaukseen.
-- Kerro asia peittelemättä, poikani, sanoi paroni Joelille.
Joel raaputti kömpelösti jalkojaan, otti hatun päästään ja kertoi
sitten lyhyesti ja selvästi asian juoksun.
Paroni loi Klaukseen harmistuneen katseen.
-- Minä ihmettelen sinua, Klaus. Pyydä anteeksi pojalta, jota olet
loukannut.
Klaus heitti ylpeästi päätään taaksepäin. -- Anteeksi, minä,
renkipojalta! En koskaan!
-- Klaus!
Yrjö astui suuttuneen paronin luo, kumarsi syvään ja lausui:
-- Herra paroni, jätetään asia sikseen. Nuoren herran on vaikea pyytää
anteeksi halvalta renkipojalta, ja minä tulen hyvin toimeen ilman hänen
anteeksipyyntöään.
Paroni tuijotti häneen sanatonna.
-- Parbleu, teillä on ylpeitä palvelijoita, herra pastori.
-- Yrjö, joko sinä taaskin! varoitti pastori rauhallisella äänellään.
-- Anteeksi, herra pastori, en aikonut ketään loukata. Saanko nyt
mennä? kysyi poika nöyrästi. Olisi haettava Pekan kanssa hevoset haasta.
Pastori ravisti päätään. -- Mene, poika, mutta muista, ylpeys käy
lankeemuksen edellä.
-- Tuletko mukaan hevosiin? kysyivät Josef ja Joel Klaukselta, joka
vihaisena pieksi nokkosia ruoskallaan.
-- En tuon kanssa.
Maria juoksi paikalle, niiasi sievästi paronille ja sanoi: -- Äiti
pyysi päivälliselle.
Paroni, joka hajamielisenä oli tuijottanut Yrjön jälkeen, heräsi
mietteistään.
-- Kiitos, tyttöseni! Vieraat ovatkin oikein nälissään. Hän hymyili
ystävällisesti tytölle, mutta hänen äänensä oli väsynyt.
-- Onko tuo renkipoikanne tästä pitäjästä? kysyi paroni pastorilta, kun
he päivällisen jälkeen istuivat tupakoimassa pastorin huoneessa.
-- Kyllä. Hänen äitinsä tai oikeastaan kasvattiäitinsä oli minun
rippikoululapsiani. Miellyttävä nainen, mutta kuoli aikaisin Yrjö-rukan
vahingoksi. Mies meni uusiin naimisiin karkealuontoisen ja häijysisuisen
naisen kanssa, joka taisi pidellä poikaparkaa pahasti. Poika joutui
minulle oikeastaan vain sattuman kautta tai sanoisinko Jumalan
tahdosta. Pari vuotta sitten olin kinkerimatkalla, ja tieni johti
Mäenpään torpan ohi. Oli helmikuu, ja kylmää lunta ryöpytti vasten
kasvoja, niin että oli oikein tukalaa. Ajaessamme mökin sivuitse sanoin
Pekalle:
-- Pistäydytäänpä tuonne pirttiin, eiköhän sieltä heruisi pisara kahvia
kylmään? Pekka käänsi heti hevosen ja astuimme sisään. Olin käynyt
torpassa Matleena-vainajan eläessä. Silloin siellä oli siistiä ja
puhdasta. Pikku Yrjö istui penkillä aapiskirja kädessä ja tavaili äidin
johdolla kirjaimia. Oli viihtyisää ja hupaista. Nyt huomasin heti,
että elämä oli muuttunut. Tupa oli pahassa siivossa, emäntä tympeän
näköinen, isäntä vanhentunut. Kehdossa itki pieni likainen lapsi, jota
laiha, resuinen poika liikutti.
Minä sain kahvini tietysti, mutta hyvä mieliala ei tahtonut syntyä.
-- Onko tuo poikanne? kysyin mieheltä.
-- Kasvattipoika, ehätti siihen vaimo. Ja voi herra pastori, kuinka
siitä pojasta on vastusta. Se on niin ilkeä ja pahansisuinen, ettei
mitenkään tahdo sen kanssa toimeen tulla. Me lähetämmekin sen Anttilan
lautamiehelle renkipojaksi, ei se leipänsäkään edestä tee täällä työtä.
Poika painoi päänsä alas. Minä näin, että hän taisteli itkua vastaan.
-- Mutta eikö ole liian aikaista lähettää noin pientä palvelukseen?
sanoin minä.
-- Siitäpähän oppii. Ja siellä sitä paremmin kurissa pidetään. Tämä
mies on liian pehmeäluontoinen sitä kurittamaan, selitti vaimo
topakasti.
Minä käännyin miehen puoleen. -- Entinen vaimonne taisi pojasta paljon
pitää?
-- Pitihän se, sanoi mies melkein vastahakoisesti. Hänen oli nähtävästi
paha olla.
Pojan tummat silmät olivat minuun luotuina. Nähtävästi hän tunsi, että
häntä säälin. Minä kutsuin hänet luokseni.
-- Kasvattiäitisi sanoo, että olet häijy. Mitä luulet Matleena-äidin
arvelevan, jos hän taivaasta katselisi ja näkisi sinun pahuutesi?
Poika purskahti itkuun. -- En minä ole häijy, nyyhkytti hän, mutta minä
en kärsi, että minua piiskataan. Äiti ei koskaan minua piiskannut, minä
en ole koira.
Hänen kasvonsa kävivät taas uhkamielisen näköisiksi, niinkuin ne olivat
olleet, kun ensin astuin tupaan. Minä olen sielunpaimen, herra paroni,
näin, että tässä oli taimi Herran yrttitarhassa, joka oli turmiolle
menemässä hoidon puutteesta. Mutta mitä tehdä? Vaimo näytti raa'alta,
tuskinpa häneen neuvot ja nuhteet osuivat. Poika oli heille taakaksi,
he tahtoivat hänestä päästä. Minä tunsin Anttilan lautamiehen, tiesin,
että talo oli kuuluisa siitä, ettei siellä palvelijat pysyneet. Isäntä
ja emäntä olivat yhtä kovaluontoiset. Poika oli niin kaunis ja älykkään
näköinen, hän katseli minua kuin apua pyytäen.
-- Milloin olette aikoneet viedä hänet Anttilaan? kysyin.
-- Jo tänä päivänä, vastasi vaimo nopeasti. Mies ei vastannut mitään,
nähtävästi he olivat eri mieltä asiasta.
Poika purskahti hiljaiseen, toivottomaan itkuun. Koti oli hänelle
rakas, vaikka häntä kovasti kohdeltiinkin. Häntä kauhisti vieras
isäntä, josta kerrottiin pahoja. Silloin minä tein päätökseni. --
Antakaa poika minulle, sanoin. Minä tarvitsen juuri Pekalle apulaista.
Anttilan isännälle voitte antaa peruutuksen. Voitte luottaa siihen että
pojalla on parempi minun luonani kuin siellä.
Vaimo kiitti tyytyväisenä, hän oli iloinen, kun pääsi pojasta sitä
pikemmin. Nopeasti hän syyti pojan vähät tavarat arkkuun, puki ehyet
vaatteet hänen ylleen ja piti jäähyväisiksi pitkän evästyssaarnan.
Poika oli aivan äänetönnä, en tiennyt oliko hän iloinen vai ei.
Kun läksimme, tuli mies jälkeemme. Hän painoi kättäni porstuassa ja
kuiskasi:
-- Kiitos, pastori, kyllä ymmärrän hyvän sydämenne. Poika on ollut
tunnollani siitä asti, kun tupaan tuli toinen emäntä. Ei se häijy poika
ole, mutta se on kuin nuori varsa, ei kärsi piiskaa. Hyvällä sen saa
vaikka minne. Matleena oli sille niin hellä. Ja hän huokasi syvään,
mies-parka.
Minä vein pojan kotiin. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän tottui taloon
ja meihin, arka ja pelästynyt raukka. Mutta vaimoni, herra paroni, on
ihmeellinen nainen, hänellä on tuntosarvet, jollaisia ei kellään. Hän
tietää, missä tarvitaan lakia ja missä evankeliumia. Yrjö pääsi hänen
suosioonsa viikon kuluttua, ja silloin poika oli turvassa, sen tiesin.
Kaksi vuotta hän nyt on ollut talossamme, renkipoikana tosin, mutta
myöskin poikaini toverina. Kiivas hän vieläkin on, ja ylpeydenhenki
yhä elää, sen itse äsken huomasitte, mutta muutoin ei ole parempaa ja
herttaisempaa poikaa tämän ilman kannen alla, sen vakuutan.
-- Onko hänen vanhemmistaan tietoa?
-- Isä oli kuljeksiva veitsenteroittaja, luulen. Muuta ei hänestä
tiedetty. Hän oli saapunut Mäenpään torppaan täydessä kuumeessa
taluttaen poikaa kovassa pyry-ilmassa. Tupaan päästyään hän oli heti
kaatunut penkille ja alkanut hourailla. Isäntä oli koettanut saada
selvää hänen puheistaan, mutta se oli kaikki sekavaa. Yöllä hän oli
kuollut tajuihinsa tulematta. Poika jäi torpan väen luo, joka oli
lapseton. Ei hänkään ollut muuta osannut sanoa kuin nimensä: Yrjö. Sen
verran oli kertonut, että he olivat kulkeneet kauan. -- -- --
Avonaisesta ikkunasta kuului Joelin hätäinen ääni: -- Isä äiti, tulkaa
pian!
Pastori riensi ikkunalle: -- Mikä hätänä, Joel?
-- Voi, isä, joudu. Hän kuolee.
-- Kuolee, kuka kuolee? Puhu, poika!
-- Yrjö. Hän on jo hengetönnä.
Pastori unohti tavallisen hitautensa, heitti piipun pöydälle ja juoksi
avopäin pihalle. Joel seisoi portailla kalpeana ja vapisevana. Isän
nähtyään hän alkoi juosta.
-- Missä hän on? huusi pastori juostessaan pojan jäljestä.
-- Takapihalla. Siro oli niin hurja. Se oli Klauksen syy.
Takapihalla kohtasi pastoria surkea näky. Maassa, pää Josefin polvilla,
makasi Yrjö kalmankalpeana ja tajutonna. Oikea käsi riippui hervotonna
kupeella, mutta verihaavaa ei näkynyt. Hänen vieressään seisoi Siro,
pappilan nuori ori, hikisenä ja värisevänä, pää painuksissa.
-- Onko äidille sanottu?
-- Jakob, mitä tämä merkitsee? kuului samassa Lotta-äidin ääni. Hän
ja Maria olivat paronin seurassa rientäneet paikalle käärevaatetta ja
linjamenttipullo mukanaan.
Pastori tutki Yrjöä hellävaroen. -- Käsivarsi on poikki. Sitäpaitsi hän
luultavasti on saanut jonkin sisällisen vamman. Meidän täytyy kantaa
hänet sisään.
Hän nosti varovasti pojan käsivarsilleen ja läksi hitaasti, kantaen
raskasta kuormaansa, kulkemaan rakennusta kohti. Toiset seurasivat
äänettöminä, vakavina, Maria hiljaa itkien, Josef ja Joel luoden
vihaisia katseita Klaukseen. Tämä astui kalpeana isoisänsä rinnalla.
Kanslian leveälle nahkasohvalle oli Lotta-äiti hätäpikaa laittanut
vuoteen, jolle pyörtynyt laskettiin. Sillä aikaa kuin pastori ja hänen
vaimonsa hoitivat Yrjöä, tutki paroni onnettomuuden syytä pojilta. Hän
kutsui heidät saliin ja sulki oven.
-- Miten tämä tapahtui?
Kaikki kolme poikaa seisoivat äänettöminä. Josef ja Joel olivat
punaiset ja nolon näköiset. Klaus puristi huulensa yhteen ja rypisti
kulmiaan. Hänen oli vaikea hillitä itkua.
-- Kenen oli syy? kysyi paroni toistamiseen.
Ei vieläkään vastausta.
Paroni katseli hetken aikaa kutakin erikseen, kääntyi Josefin puoleen
ja sanoi käskevästi:
-- Selitä kaunistelematta, koska oikea rikollinen ei uskalla.
Klaus heitti päänsä taaksepäin ja lensi tulipunaiseksi. -- Minäkö
en uskaltaisi! Sitä ei isoisän tarvitse kahdesti sanoa. Tuo poika
väitti, etten osaisi ratsastaa oriilla, minä tahdoin näyttää, että
osaan ja uskallan. Pääsinkin hevosen selkään, mutta se karkasi äkkiä
pystyyn ja lähti juoksemaan hurjaa vauhtia. Tietysti olisin saanut
sen hillityksi, mutta silloin renkipoika juuri tien käänteessä tuli
vastaan, hevonen vimmastui yhä enemmän, hän tarttui siihen kiinni, ja
silloin hurjistunut hevonen heitti hänet syrjään, niin että hän kaatui
ja meni tainnoksiin.
-- Siinäkö kaikki, kysyi paroni kääntyen uudestaan Josefin puolelle.
-- Osapuilleen. Siro on aina ollut hurja, se ei ole totellut ketään
muuta kuin renki Pekkaa ja Yrjöä, joka on sitä hoitanut yhdessä Pekan
kanssa. Se onkin vielä melkein varsa vain. Yrjö ratsasti sen selässä
kaivolle juottamaan sitä. Klaus tahtoi silloin myöskin ratsastaa sillä.
Me kielsimme kaikki, mutta hän ei totellut. Sillä aikaa kuin Yrjö
meni kotaan noutamaan vesiämpäriä, nousi Klaus Siron selkään. Siro
nousi pystyyn ja lähti laukkaamaan. Kun Yrjö huomasi vaaran, kiersi
hän kodan tullakseen hevosta vastaan. Mutta Siro oli aivan hurjana ja
syöksyi suoraan häntä kohti, ja sitten onnettomuus tapahtui. Siro-parka
seisahtui heti säyseänä kuin lammas nähdessään Yrjön makaavan edessään.
Se on aina pitänyt Yrjöstä, mutta se ei kärsinyt, että vieras käsi
tarttui siihen, ja se joutui aivan suunniltaan.
-- Ja mitä sanot sinä tähän? kysyi paroni kylmästi Klaukselta.
-- Minä olisin kyllä tullut toimeen ilman häntäkin, vastasi poika
ynseästi.
-- Se ei ole totta, huudahti Joel kiivaasti. Siro syöksyi suoraan
riihtä vasten, ja ellei Yrjö olisi tullut vastaan, olisi Klauksen
käynyt huonosti, siitä olen varma.
-- Poika-parka on siis pelastanut henkesi ehkä omansa kaupalla, sanoi
paroni totisena, luoden Klaukseen kiinteän katseen.
-- Älkää sanoko niin, isoisä, eihän hänellä ole haavaa missään,
huudahti Klaus pelästyneenä.
-- Sitä pahempi, hän on kai saanut jonkin sisällisen tärähdyksen. Jos
hän kuolee, Klaus, on sinun omapäisyytesi siihen syynä. Mutta meidän
täytyy tehdä kaikki mitä voimme pelastaaksemme hänen henkensä.
Näin sanoen paroni astui takaisin kansliaan jättäen pelästyneet ja
surulliset pojat kolmen kesken.
Yrjö oli yhä tiedottomana. Maria hautoi hänen päätään kylmällä
kääreellä, ja Lotta-äiti koetti kaataa viinaa suljettujen huulten
väliin.
-- Älkäämme tuhlatko aikaa, pastori, sanoi paroni, minä vien pojan
vaunuissani kotiini. Kelpo tohtorimme tekee hänet terveeksi, jos
se vielä on mahdollista. Ja sen täytyy olla mahdollista, lisäsi
hän puoliääneen. Pojan kauniit kalpeat kasvot liikuttivat häntä
omituisesti. Hän oli mielestään nähnyt ne ennen, kauan sitten. Mutta
missä?
-- Aiotteko todella viedä hänet mukaanne, kysyi hämmästynyt pastori,
mutta -- --
-- Ei mitään muttaa. Heti kun hevoset ovat valjaissa, lähdemme.
Tottisalmessa on lääkäri aina lähettyvillä, me hoidamme hänet kyllä
hyvin. Klauksen jätän tänne, kuten puhe oli. Vai peräytättekö sananne
sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut?
Lotta-äiti näytti epäröivältä, mutta pastori vakuutti: -- Emme, herra
paroni. Ellette halveksi meitä kasvattajina, niin otamme sen toimen
mielellämme vastaan. Hän saa osakseen saman kohtelun kuin omat poikani,
se on, hymyili pastori hienosti, hän saa sekä rakkautta että kuria.
-- Niin juuri, nyökkäsi Lotta-äiti. Jumala paratkoon, hän tarvitsee
kumpaakin, poika raukallahan ei ole äitiä. Ja helläsydäminen papinrouva
kuivasi kyynelen silmästään.
Paroni tarttui hänen käteensä.
-- Olen varma siitä, että Klaus teidän kodissanne on hyvässä hoidossa.
Jumala suokoon, että hän kerran saattaisi nimellemme kunniaa.
Hetkisen kuluttua vierivät paronin vaunut hitaasti maantietä pitkin. Ek
istui tapansa mukaan jäykkänä ja arvokkaana istuimellaan. Mahdotonta
olisi ollut hänen kasvoistaan lukea ristiriitaisia tunteita, jotka
kuohuttivat hänen muutoin niin levollista mieltään. Nuori herra --
Tottisalmen nuori herra -- pappilassa, ja pappilan renkipoika vaunuissa
vanhan paronin vieressä. Oletko käynyt höperöksi, vanha Ek? Ja mitä
sanoo tästä Ottilia-neiti?
Neljäs luku.