Seuraavat päivät olivat maisteri Tickleniukselle koettelemuksen
aikaa. Klaus ei vielä ollut päässyt isoisänsä suosioon, ja siitä
nyreissään hän katkeroitti opettajansa mieltä kaikilla mahdollisilla
keinoilla. Hän istui tunnilla halveksiva hymy huulillaan kuuntelematta
opettajan kysymyksiä ja vastasi niihin kaikkiin päin seinää.
Beata piti uskollisesti veljensä puolta ja kiusasi hänkin omalta
osaltaan Ticklenius-parkaa ankarasti. Tosin hän aina tuon tuostakin
sai katumuksen puuskan ja päätti silloin vast'edes käyttäytyä
mallikelpoisesti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas oli
valmis uusiin kepposiin.
Maisteri tuskastui, kadotti malttinsa, nuhteli ja viimein rukoilikin
oppilaitaan, jotka itsepintaisesti häntä kaikessa vastustivat. Läksyt
menivät penkin alle, laskuesimerkit oli väärin laskettu, vihot täynnä
tahrapilkkuja ja virheitä. Maisteri ei kuitenkaan tahtonut valittaa
paronille, pudisti vain surullisena päätään, kun häneltä kysyttiin
lasten käytöstä.
Maisterilla oli tapana pistää kätensä taskuun, joten hänen taskunsa
aina pullottivat kuin avonaisen säkin suu. Eräänä laskentotuntina,
kun maisteri parhaillaan seisoi kumarassa molempien lasten välillä
korjaamassa Beatan vihkoa, sujahdutti Klaus äkkiä mustepullon hänen
taskuunsa. Maisteri oli ahkerassa työssä eikä huomannut mitään, korjasi
vain edelleen Beatan sotkuisia lukuja. Soipa sitten päivälliskello,
maisteri teki vielä jonkin muistutuksen vihkoon ja päätti tunnin.
Päivällispöydässä tarkastivat lasten silmät uteliaina maisterin käsiä.
Mutta ne olivat aivan puhtaat, musteesta ei jälkeäkään. Pettyneenä
kuiskasi Klaus sisarelle:
-- Hän on huomannut sen ja ottanut pois.
-- Ihmeellistä, ettei hän näytä suuttuneelta, kuiskasi Beata takaisin.
Ottilia-täti loi lapsiin nuhtelevan silmäyksen. Vaikka hän muuten
oli sangen mukautuvainen heidän vikoihinsa nähden, vaati hän ankaraa
pöytäjärjestystä. Lapset eivät saaneet puhua pöydässä, ellei heitä
puhuteltu, vielä vähemmin oli sopivaa, että he kuiskailivat keskenänsä.
Sitäpaitsi oli pöydässä nyt vieraita, vanha täti Sofia ja setä Aksel,
molemmat jäykkiä muodollisuuden ihmisiä ja kiireestä kantapäähän
"hienoja".
Puhuttiin politiikkaa. Setä Aksel vihasi Napoleonia, paroni ihaili
häntä. Joka kerta, kun molemmat herrat tapasivat toisensa, syntyi
kiivas ottelu.
-- Mutta minä sanon veljelle, että koko maailman historiassa ei ole
ainoatakaan sotapäällikköä, jota ei Napoleon pimittäi -- -- -- Mitä
tämä merkitsee!
Maisteri oli vetänyt nenäliinansa esille. Mustepullo seurasi mukana.
Roiskis! Jää hyvästi, Ottilia-tädin lumivalkoinen pöytäliina,
sinisenä virtana juoksee muste pitkin kiiltävää pintaasi!
Sofia-tädin aatelisnenälle ja paronin sormille oli pullo pudotessaan
roiskahduttanut aimo tahrat.
Maisteri oli jähmettyneenä kauhun ja hämmästyksen kivikuvana.
Ottilia-täti punoitti kuin pioni, ja mademoiselle huudahti: Fi donc!
Mutta Sofia-täti pyyhki ylhäisen arvokkaasti nenänsä pitsiliinalla. Hän
ei koskaan hämmentynyt.
-- Maisteri huvitteleikse jotenkin vallattomasti, huomautti kapteeni
ivallisesti.
Maisteri-rukka änkytti vain, hän oli liiaksi ymmällä.
Mutta silloin sanoi paroni: -- Oikeat rikolliset istuvat tuossa. Ja hän
osoitti Klausta ja Beataa, jotka tulipunaisina pidätetystä naurusta ja
samalla säikähtyneinä istuivat paikoillaan. Klaus ei ollut arvannut
kepposensa näin loistavasti onnistuvan, liiankin loistavasti, sen hän
ymmärsi läsnäolevien kylmistä ja harmistuneista katseista.
-- Se oli paha kepponen, sanoi Jonas illalla. -- Sekä paroni että
Ottilia-neitikin ovat suuttuneet teihin, Klaus-herra.
Klaus oli vaiti. Hän oli jo saanut ankarat nuhteet isältänsäkin eikä
halunnut kuulla lisää. Isoisä oli tuskin katsahtanut häneen päivällisen
jälkeen, ja se oli epäsuosion merkki.
Siitä huolimatta hän parin päivän kuluttua oli valmis uusiin kujeisiin.
Ottilia-neidillä oli kissa, Mimi, jota hän rakasti enemmän kuin mitään
muuta maailmassa. Se oli kallisarvoista rotua, kaunis ja komea, turkki
oli silkinpehmyt, lumivalkoinen ja hieno, käpälät hyvin muodostuneet.
Se oli lauhkea ja viisas -- oikea kissojen kissa. Sillä oli oma
pieni vuoteensa Ottilia-neidin kamarissa, sitä hoidettiin kuin pikku
prinsessaa, ei kukaan uskaltanut sitä kiusata tai loukata, parhaimmat
herkkupalat sille annettiin. Mutta mitä eivät muut uskaltaneet, sen
Klaus uskalsi. Niin pian kuin täti katosi huoneesta, hän alkoi kissaa
härnätä, veti sitä hännästä, nipisti korvista, upottipa joskus kylmään
vesisaaviinkin.
Eräänä päivänä lähtivät paroni ja Ottilia-neiti vierailulle viipyen
koko päivän matkallaan. Kapteeni oli vaatinut maisterin mukaansa
shakkia pelaamaan, mademoiselle ja Beata soittivat nelikätisesti. Klaus
kuljeskeli toimetonna ja ikävissään pihalla. Lukea hän ei viitsinyt,
ratsastamaan hän ei saanut lähteä yksin, ei myöskään kalaan, ja Jonas
oli kapteenin asioilla. Ikävissään hän pujahti yläkertaan, kaatoi
shakkipöydän nurin ja juoksi nauraen ympäri huonetta, kun kapteeni
vihaisena huitoi sauvallaan. Hänet ajettiin sieltä ulos ja hän lähti
silloin saliin, missä parhaillaan soitettiin. Täällä hän veti Beataa
palmikosta, ammuskeli leikkipyssyllään ja rummutti koskettimia, kunnes
hänet sieltäkin karkoitettiin.
-- Vous êtes une bête [Sinä olet tuhma], torui mademoiselle. Beata
uhkasi kertoa isoisälle.
Ulkona Klaus huomasi Mimin, joka leppeästi kehräten istui
ikkunalaudalla lihavana ja lumivalkoisena. Mainio tuuma juolahti
vallattoman pojan päähän. Mimi oli edellisenä päivänä hankkinut hänelle
nuhteet, hän oli vetänyt sitä hännästä. Ottilia-täti oli tullut
huoneeseen ja antanut hänelle kelpo läksytyksen.
-- Ahaa, mademoiselle Mimi. Bonjour, mademoiselle. Comment vous
portez-vous? [Hyvää päivää, neiti. Kuinka jaksatte?]
Mimi katseli epäluuloisena vihollistaan. Mutta Klaus läheni sitä
mielistelevästi, silitti sen karvaa, ja kissan mukavuus voitti pelon.
Klaus nosti sen hyväillen syliinsä, tarttui lujasti siihen molemmin
käsin ja alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Mimi-rukka epäili, ettei
matka päättyisi hyvin, ja ryhtyi vastarintaan voimainsa takaa. Se sätki
jaloillaan, tarrausi kiinni kynsillään poikaan ja naukui surkeasti.
Klaus oli joka hetki kadottaa tasapainonsa ja horjahtaa tikapuilta
maahan. Hän oli aikonut vain hiukkasen kiusata Mimiä, mutta kissan
sitkeä vastarinta ärsytti häntä. Hän päätti, kävi miten kävi, toteuttaa
aikomuksensa. Hiljaa naureskellen hän laskeutui portaita alas, haki
vanhan pussin, pisti sätkivän kissan pussiin ja kapusi uudestaan pussi
selässä tikapuita ylös. Säikähtynyt Mimi oli aivan hiljaa pimeässä
asunnossaan eikä liikahtanutkaan. Yks kaks oli Klaus katolla ja
alkoi avata pussin suuta päästääkseen Mimin katolle. Mutta äkkiä hän
sai uuden tuuman. Katolta kohosi lipputanko, ja häijynkurinen poika
naurahti viekkaasti: -- Mimi saa kiikkua, hän puheli sitoen pussin suun
lujasti kiinni, niin että vain kissan pää vähän pilkotti esiin. Sitten
hän solmisi sidenuoran pätkät lujasti lipputankoon.
-- Voi, Mimi-parkaa! Siinä se nyt heilui taivaan ja maan välillä
surkeasti naukuen. Sen lumivalkoinen pää pisti esille pussin suusta, ja
henkensä takaa se käpälillään taisteli päästäkseen vapaaksi.
Juuri tällä hetkellä ajoivat paronin vaunut pihalle. Mimin hätääntynyt
nau'unta sai Ottilia-neidin levottomana katselemaan ympärilleen. Huikea
huuto pääsi hänen huuliltaan. Korkealla lipputangossa sätki hänen
onneton lemmikkinsä riuhtoen itseään irti pussista. Ottilia-neiti
vaipui pyörtyneenä vaunuihin, mutta paroni huusi ajajalle: -- Katolle,
Ek, tuokaa kissa alas!
Ek ei uskaltanut vastustaa, vaikka hän kyllä itsekseen murisi, että
kissojen irti-ottaminen hirttonuorasta ei kuulunut hänen virkaansa.
Hän heitti pitkän takin yltään ja kiipesi kömpelösti tikapuita ylös
katolle. Hetken kuluttua lepäsi Mimi-parka surkeana emäntänsä sylissä.
Riikke-mamseli, mademoiselle ja Beata olivat melun kuultuaan rientäneet
pihalle, ja pian oli nyyhkyttävä Ottilia-täti ja naukuva Mimi saatettu
Ottilia-neidin kamariin, jossa he monien surkuttelujen ja säälin
esineinä vähitellen elpyivät entiselleen.
Ja sitten kuului yli pihan raikuva huuto: -- Klaus, Klaus, Klaus-herra!
Sillä sen arvasi jokainen, kuka Mimin niin surkeaan asemaan oli
saattanut.
Mutta Klaus oli piiloutunut tallin ylisille ja istui heinissä
itsepintaisena ääntä päästämättä koko iltapuolen.
Illalla hän kuuli Jonaksen äänen alhaalta:
-- Klaus-herra, oletteko siellä?
-- Olen, kuului uhkamielinen vastaus.
-- Kiltti Klaus-herra, tulkaa pian alas. Vanha paroni on hirveän
suuttunut. Minä satuin seisomaan oven takana, ja kuulin tietysti vain
sattumalta, kuinka hän uhkasi Ottilia-neidille lähettää teidät pois
kotoa.
-- Uskaltakoonpas! kuului uhkamielinen vastaus. Isä ei siihen koskaan
suostu.
-- Hänkin on niin suuttunut. Herra kapteeni sanoo, että te saatatte
hänet haudan partaalle.
Äänettömyys.
-- Tulkaa jo, Klaus-herra, kapteeni on niin levoton.
-- En halua kotiarestia.
Viekas palvelija mietti hetkisen.
-- Paroni sanoo, että olette pelkuriraukka, kun ette uskalla vastata
teoistanne. Niin ei olisi Kaarle XII milloinkaan tehnyt.
-- Niinkö hän sanoo! Ja tuossa tuokiossa oli Klaus alhaalla Jonaksen
vieressä.
Ruokasalissa istui paroni synkkänä ja Ottilia-täti itkettynein silmin.
Kapteeni oli jo poistunut omalle puolelleen. Klaus koetti näyttää
rohkealta, mutta oli itse asiassa nolo kuin uitettu koira.
Isoisä ei kuitenkaan hänen suureksi hämmästyksekseen sanonut moitteen
sanaakaan, vain lyhyen: -- Mene huoneeseesi, sinulle tuodaan sinne
ruoka.
Klaus sopersi epäselvän hyvää yötä, suuteli molempia vanhuksia kädelle
kuten tavallisesti ja lähti huoneesta. Kynnyksellä hän kuitenkin
epäröi! Tädin itkettyneet silmät vaivasivat häntä. Teki mieli kääntyä
ja pyytää häneltä anteeksi ajattelematonta kujetta. Mutta ylpeys ja
ehkä ujouskin esti. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä kenenkään edessä, oli
Jonas usein sanonut, ja hän oli oikeassa.
Mutta uni karttoi sinä yönä Klauksen silmiä. Levotonna hän heittelihe
vuoteessaan ja näki unta, että Mimi Ottilia-tädin yömyssy päässä itki
hänen vuoteensa reunalla.
Kolmas luku.