Maisteri Amos Ticklenius seisoi hajasäärin koulupöydän ääressä. Hänen
pienet hailakansiniset silmänsä hohtivat pyhää tulta silmälasien takaa,
ja luiseva oikea käsi haravoi tuon tuostakin punaista pystytukkaa. Hän
opetti mieliainettaan Kreikan historiaa.
-- Ja silloin nuo jalot kolmesataa, Spartan uljaat pojat,
pelkäämättömät sankarit, päättivät yhtenä miehenä mie-mie -- -- --
-- Kas niin, nyt hän taas alkaa änkyttää, kuten aina, kun innostuu,
kuiskasi Beata, lihava kymmenvuotias tytöntyllerö, veljelleen
Klaukselle.
Mutta Klaus ei häntä kuullut. Hänellä oli muuta tärkeämpää tointa.
Hän oli juuri avaamassa sikarilaatikkoa, jonne suurella vaivalla oli
samana aamuna saanut ampiaispesän suljetuksi, ja juuri samalla hetkellä
kun sparttalaiset maisteri Tickleniuksen johdolla viimeiseen mieheen
suistuivat Thermopylain solassa, kuului huoneessa kauhea pörinä, ja
parvi ampiaisia lentää pörräsi pitkästä vankeudestaan vimmastuneena
ympäri huonetta. Beata kirkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan, ja
maisteri Ticklenius seisoi kuin salaman iskemänä.
-- Tämä on kerrassaan julkeata kuulumatonta.
-- Teillä ei ole rahtuakaan ymmärtämystä. Minä teille ke-ke-kerron
sparttalaisten sankarikuolemasta, ja te vain ampiaisia pör-pörr --.
Ja maisteri niisti pitkää terävää nenäänsä kuuluvasti punaiseen
pumpulinenäliinaan.
-- Minä tuon vain hiukkasen eloa kuivaan esitelmäänne, maisteri, ilkkui
Klaus. Ampiaiseni ovat tietysti persialaisia. Sparttalaisten kaaduttua
ne hyökkäävät Ateenaa kohti, ymmärrättehän.
-- Se on ke-ke-kerrassaan liikaa, änkytti maisteri, joka
hyvänsävyisyydestään huolimatta oli todella suuttunut. Hän avasi
ikkunan, ja nyt alkoi hurja ampiaisenajo. Klaus ja Beata hyppivät ja
kirkuivat tarmonsa takaa, meluten minkä ikinä jaksoivat. He kaatoivat
tuolit ja saattoivat tuossa tuokiossa koko kouluhuoneen mullin-mallin.
Maisteri huitoi karttakepillä kuin hullu, kadotti silmälasinsa,
josta oli seurauksena, ettei hän nähnyt mitään, ja kompastui viimein
kaatuneeseen tuoliin, kellahtaen pitkin pituuttaan lattialle.
Ampiaiset lensivät sinne tänne vihaisesti pöristen ja pistellen.
Vihdoin viimein palautui rauha ja järjestys. Tuntia saatettiin jatkaa.
Maisteri Ticklenius nosti nenälleen silmälasit, jotka Beata hurskaan
näköisenä hänelle ojensi, pyyhkäisi nenäliinallaan hiestyneitä
kasvojaan ja sanoi: -- Meillä ei tosin ole enää monta minuuttia
jäljellä, mutta tahdon kuitenkin näyttää teille ihmeen ihanan kuvan,
näytteen kreikkalaisesta taiteesta. Te saatte nyt nähdä Praksiteleen
mestariteoksen.
Maisterin ääni kävi hartaaksi. Miltei pyhällä kunnioituksella hän veti
pahvikotelosta esille kuvan.
-- Tässä on Hermes, maailman kenties ihanin kuvanveistos, joka -- -- --
Kaikuva nauru keskeytti hänet. Beata ja Klaus nauroivat niin, että
kyynelet tippuivat pitkin poskia.
-- Te nauratte, nauratte Hermestä, äänsi maisteri ällistyneenä.
-- Se on niin hullunkurinen, nauroi Beata yhä.
-- Hullunkurinen! Maisteri käänsi nopeasti kuvan itseensä päin, mutta
pudotti sen heti kädestään ja vaipui masentuneena tuolille istumaan.
Kuva jäi lattialle, kasvot ylöspäin. Se oli todellakin harvinaisen hyvä
jäljennös Praksiteleen Hermeestä, mutta voi kuinka turmeltu! Posket oli
maalattu tulipunaisiksi, nenässä riippui viheriäinen rengas, otsalla
törrötti siniset sarvet -- ihana kuva oli aivan pilalla.
Beata vaikeni äkkiä arastellen maisterin äänettömyyttä, mutta
pahankurinen Klaus tirskui yhä.
-- No, maisteri, mitä pidätte Praksiteleen mestariteoksesta? Minusta se
on enemmän faunin näköinen.
Maisteri ponnahti pystyyn kuin jänne.
-- Ilkeä nulikka, hän huusi. Sinä -- sinä -- olet kerrassaan sietämätön.
Klauksen posket kivahtivat tulipunaisiksi.
-- Te, maisteri, tekö uskallatte minua noin puhutella? Nulikka! Te,
köyhä lukurotta, jonka äiti oli minun äitini palveluksessa, ja joka
olette saanut kasvatuksensa isoisäni kukkarosta. Hän suoristi ylpeästi
itseään. -- Ettekö tiedä, että minä olen Tottisalmen perillinen ja voin
milloin tahansa ajaa teidät pihalle?
-- Et vielä, Klaus, et vielä, kuului syvä ääni.
Kaikki kolme kääntyivät säikähtyneenä oveen päin. Kynnyksellä seisoi
solakka, valkohapsinen ja harmaapartainen vanhus. Hänen tuuheat,
vielä mustat kulmakarvansa olivat rypyssä. Ankarasti hän katseli
tummansinisillä silmillään poikaan.
-- Olen kauan aikaa tuolta parvekkeelta tarkannut käytöstäsi, Klaus,
jatkoi hän tyynesti. Maisteri on oikeassa, sinä olet todellakin
sietämätön nulikka.
Hänen katseensa osui turmeltuun Hermeskuvaan.
-- Sinäkö tuon olet tehnyt?
Klaus oli häpeissään ja nolona, mutta sitä salatakseen hän vastasi
kopeasti:
-- Entä sitten! On kai minulla rahoja sen verran, että voin korvata
maisterille tuommoisen pikkuvahingon.
Hän sieppasi pienen virkatun kukkaron taskustaan ja heitti sen
maisterin jalkojen juureen.
-- Siinä saatte.
Maisteri hätkähti ja teki torjuvan liikkeen kädellään.
-- Klaus! kuului Beatan kauhistunut ääni.
Vanhan paronin otsasuonet pullistuivat. Näytti siltä kuin hän olisi
tahtonut iskeä poikaan käsiksi. Mutta hän sanoi vain luonnottoman
tyynellä äänellä: -- Nyt sinä menet paikalla huoneeseesi etkä tule
sieltä, ennenkuin kutsutan sinut.
Klaus seisoi hetken aikaa uhkamielisenä paikallaan, epäröiden totellako
vai ei.
-- Tottele, Klaus-kulta, tottele, kuiskasi hätääntynyt Beata.
Klaus heitti ylpeästi niskansa taaksepäin, teki kokokäännöksen ja meni
uhmaavana huoneesta.
Beata hiipi hänen jäljestään masentuneena ja punaisena.
Pyydettyään Klauksen puolesta anteeksi loukkautuneelta maisterilta
palasi paroni takaisin parvekkeelle, jolta vanha kaljupäinen tohtori,
talon uskollinen ystävä, oli kohtausta seurannut.
Paroni kohautti olkapäitään pahastuneena.
-- Siinä veli nyt näkee hänet kaikessa loistossaan. Kiivas,
uppiniskainen ja ylpeä. Ei kukaan ihminen tule toimeen hänen kanssaan
paitsi Jonas, tuo Fredrikin liehakko palvelija, joka mielistelee ja
turmelee pojan pilalle. Hän on opettajainsa epätoivo ja palvelijain
kauhu.
Vanha tohtori pisti valkoisilla, hyvin hoidetuilla sormillaan nuuskaa
nenäänsä, veti esille silkkinenäliinansa ja aivasti pari kertaa. Sitten
hän hitaasti ravisti kaljua päätään.
-- Hm-hm, ylpeä ja kiivas. Mutta onko ylipäänsä Tottisalmessa koskaan
elänyt ketään sen suvun jäsentä, joka ei olisi ylpeä ja kiivas? Vai
mitä veli arvelee?
Vanha paroni naurahti vasten tahtoaan.
-- Veli on oikeassa, ylpeitä ja kiivaita me kaikki kyllä, Jumala
paratkoon, olemme olleet, mutta emme halpamielisiä kuten Klaus usein,
emme myös laiskoja ja velttoja.
Tohtori katseli miettiväisenä eteensä.
-- Hm. Poika on varsin pahansisuinen, sitä ei voi kieltää. Hän
tarvitsisi ankaraa kättä, lujat ohjakset, päättäväisyyttä ennen kaikkea.
-- Niinpä niin, mutta meissä ei enää ole kenessäkään miestä siihen.
Minä olen liian kiivas minäkin, ei vanha soturi kelpaa kasvattajaksi.
Turmelen vain kalliit taimet. Vanhuksen kasvot synkistyivät, oli kuin
jokin varjo hetkeksi olisi pimittänyt hänen kasvonsa. Hän huokasi ja
jatkoi:
-- Fredrikin sinä tunnet, hän ei ajattele nykyjään muuta kuin
terveyttään ja Svedenborgia. Hän antaa pojalle kaikessa myöten.
Ottilia-sisar on aivan liian leppeä ja mukautuva ja Riikke-mamseli
liian vanha. Maisteri Ticklenius taas on kyllä oppinut ja kelpo mies,
mutta aivan mahdoton ohjaamaan sellaista luonnetta kuin Klauksen. Hänen
edeltäjänsä oli vielä mahdottomampi pitämään poikaa kurissa.
Tohtori tarkkasi nuuskarasiansa kantta, kuin olisi se ollut viisauden
lähde.
-- Lähettäkää poika pois kotoa, sanoi hän sitten äkkiä ja päättävästi.
-- Pois kotoa!
-- Niin! Lähettäkää hänet johonkin syrjäiseen, vaatimattomaan
perheeseen, jossa häntä kohdellaan lempeästi, mutta samalla
lujasti, jossa hän saa tehdä työtä kuin köyhän miehen poika ja elää
yksinkertaisesti.
Vanha paroni vaipui mietteisiin. -- Veli saattaa olla oikeassa, lausui
hän hetkisen kuluttua. -- Mutta suostuuko hän siihen, suostuvatko
Fredrik ja Ottilia-sisar siihen?
-- Pojalta emme kysy ensinkään lupaa, Ottilia-neiti suostuu kyllä, jos
saamme hänet ymmärtämään, että tarkoitamme pojan parasta. Fredrikistä
lupaan minä taas hänen lääkärinään pitää huolen. Hänelle on terveys
miltei kalliimpi kuin hänen lapsensa. Minä olen jo kauan aikaa
tarkannut Klausta, ja ellei hän ajoissa joudu pois tästä ympäristöstä,
kehittyy hänestä ennen pitkää luonne, jota ei kukaan ihminen voi
rakastaa eikä kunnioittaa. Tohtori hiljensi ääntään. -- Hän muistuttaa
suuresti isosetäänsä: hillitön, oikullinen luonne, itsevaltainen ja
omapäinen.
Vanha paroni rypisti silmäkulmiaan. -- Olen sen kyllä itsekin
huomannut, ja minua peloittaa jättää Tottisalmi hänen käsiinsä. Jos
asiat olisivat olleet toisin... mutta siitä ei kannata puhua.
Tohtori katseli osaaottavasti nuoruudenystäväänsä. Hän tiesi, että
tämä ajatteli tällä hetkellä poikaansa, joka kuusitoista vuotta sitten
oli lähtenyt kotoaan eikä sen jälkeen ollut antanut tietoa itsestään.
Huhuttiin väärennetyistä asiapapereista ja suurista peliveloista. Mutta
suku oli pitänyt asian tiukasti salassa, niin ettei mitään varmaa
tiedetty. Ja vähitellen oli nuori kaunis Yrjö-paroni eli luutnantti,
joksi häntä yleisesti oli sanottu, unohtunut. Ei tosin isän sydämestä,
sen tohtori yksin tiesi. Hän ei antanut kylmän kuoren pettää itseään.
Isän sydän ei koskaan ollut lakannut kaipaamasta poikaa, joka oli ollut
hänen ylpeytensä ja kaikkensa maailmassa senjälkeen kuin paronitar,
hänen vaimonsa, oli kuollut.
Pieni, liukasliikkeinen, huolellisesti puettu mies astui huoneeseen.
-- Herra kapteeni käskee kysyä, eivätkö herrat suvaitse tulla
keltaiseen saliin pelaamaan whistiä.
-- Kyllä, me tulemme kohta, vastasi paroni.
-- Aina yhtä sileä ja kohtelias, huomautti tohtori hymyillen, kun
palvelija nöyrästi kumartaen oli poistunut.
-- Minä en pidä hänestä, mutta Fredrik ei voi hänestä luopua, ikävä
kyllä, sillä hän mielistelee Klausta ja kiihoittaa hänen huonoja
taipumuksiaan.
-- Onnenonkija, luulen, mutta hän hoitaa isäntäänsä erinomaisen
hyvästi. Luulenpa, että hän todellakin pitää hänestä.
-- Niin, Fredrik on kerran pelastanut hänet jostakin pälkähästä
ulkomailla, missä hän eli sangen kurjissa oloissa.
Kun herrat saapuivat niin sanottuun keltaiseen saliin, istui kapteeni
Fredrik jo whistipöydän ääressä. Hän oli laiha, kivulloisen näköinen
mies, kaukaista sukua paronille ja Yrjön, paronin ainoan pojan,
kasvinkumppani sekä naimisissa paronin tyttären kanssa. Tämä oli
kuitenkin jo aikaisin kuollut, jättäen jälkeensä kaksi lasta, pojan ja
tytön. Vaimonsa kuoleman jälkeen kapteeni oli ottanut eron sotaväestä
ja oleskeli enimmäkseen ulkomailla huvittelemassa. Lapset kasvoivat
Tottisalmessa hemmoteltuina ja tavallaan laiminlyötyinä. Kaikki
säälivät heitä, koska he olivat äidittömiä, mutta kukaan ei oikein
ymmärtänyt ohjata heitä... Ottilia-neiti, paronin naimaton sisar, osasi
paremmin kasvattaa kissoja ja kukkia kuin vilkkaita, elämänhaluisia
lapsia. Tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä siihen suuntaan hän
viimein huomasi mahdottomuutensa lastenkasvattajaksi ja hankki lapsille
ranskalaisen opettajattaren. Mademoiselle Denise oli rauhaa rakastava
olento, hän opetti lapsia ääntämään moitteettomasti ranskaa, soittamaan
hiukan pianoa ja kumartamaan sirosti, mutta muutoin hän enimmäkseen
virkkasi pitsejä tai luki romaaneja.
Kun Klaus oli kuuden vuoden vanha, palasi kapteeni Tottisalmeen
tuhlattuaan vaimonsa omaisuuden mitättömiin. Hänen mukanaan palasi
hänen ruotsinmaalainen palvelijansa Jonas. Tämä palvelija oli
isäntänsä oikea käsi sanan täydessä merkityksessä. Fredrik-kapteeni
ei näet ollut kadottanut ulkomailla ainoastaan omaisuuttaan, vaan
myöskin terveytensä. Häntä vaivasi kova nivelleini, joka sitoi hänet
pyörätuoliin suureksi osaksi vuotta. Iloisesta sotilaasta oli tullut
kärttyisä ukko, joka alati puhui sairaudestaan ja vaati suurta
huomaavaisuutta ympäristöltään. Paroni oli luovuttanut hänelle ja
lapsille koko yläkerran, joka oli uusittu ja hienompi. Itse hän ynnä
Ottilia-neiti asuivat alakerrassa, missä heidän vanhempansakin olivat
asuneet.
Klaus, jonka oli määrä paronin kuoleman jälkeen periä Tottisalmen vanha
ja komea perintötila, ei paljoa piitannut kärttyisestä isästään, mutta
sitä enemmän Jonaksesta, joka pian sai pojan vaikutuksensa alaiseksi.
Heikon, ylimysmielisen isän ja mielistelevän palvelijan seurassa
kehittyi Klauksen ylpeä, vallanhimoinen luonne peloittavasti. Hän
halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen
tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen
tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.
Mutta tällä hetkellä istui itsetietoinen perillinen varsin masentuneena
huoneessaan vankina. Maisteri oli paronin määräyksestä vääntänyt
oven lukkoon, ja ikkunasta oli mahdoton paeta. Harmistuneena hän
purki vihansa tuoleihin ja pöytiin, antaen niille tuon tuostakin
kostonhimoisen potkun.
Kuului hiljainen koputus.
Klaus juoksi ovelle ja painoi korvansa avaimenreikään.
-- Sinäkö, Jonas?
-- Ei, Beata. Kuule, Klaus, me olimme kuitenkin hirveän pahoja
maisterille. Minä pyysin jo anteeksi, ja hän oli niin kiltti.
-- Raukka, kuului halveksivasti avaimenreiästä.
-- Ei ole raukkamaista pyytää anteeksi, kun huomaa tehneensä väärin,
sen on isoisä usein sanonut, puhui Beata kiihkeästi omalta puoleltaan.
-- Tee sinäkin niin.
Äänettömyys.
-- Mitä he tekevät alhaalla? kuului sitten.
-- Pelaavat whistiä. Illallinen on pian valmis. Minä kävin keittiössä
kurkistamassa. Porsasta, sillisalaattia, piiraita ja marenkeja.
Minä aion piiloutua Riikke-mamsellin huoneeseen, kunnes on syöty.
Mademoiselle tietysti hakee minua joka paikasta, mutta minäpä en aio
tyytyä pelkkiin korppuihin ja teehen, kun kerran saan porsasta.
-- Voisit olla siitä minulle kertomatta, sanoi poika katkeralla äänellä.
-- Minä hommaan sinulle jotakin hyvää, kun Emma tuo illallista.
Marenkeja. Ja lintupasteijaa. Siellä on sitäkin. Hyss, mademoiselle
tulla sipsuttaa.
Ja Beata syöksyi nuolen nopeudella portaita alas.
Synkkänä Klaus palasi paikalleen. Varmaan hänen mielensä olisi ollut
vieläkin mustempi, jos hän olisi tiennyt, että hänen kohtaloaan
parhaillaan pohdittiin alhaalla keltaisessa salissa.
Kapteeni oli tohtorille valittanut huonoa terveyttään. Osaaottavana
tohtori kuunteli.
-- Olet todellakin huonossa kunnossa, Fredrik, ja lääkkeet eivät yksin
auta. Sinä tarvitset minun ymmärtääkseni etupäässä lepoa. Tiedätkös,
mitä minä ehdottaisin: Lähetä Klaus pois. Lyönpä veikkaa, että se
vaikuttaisi sinun voimiisi edullisesti.
Kapteeni loi tohtoriin hämmästyneen katseen.
-- Mitä setä tarkoittaa?
Tohtori yskähti hämillään pari kertaa. -- Tarkoitan mitä sanon, lähetä
poika pois, niin saat rauhaa.
-- Entä minne? Setä saa uskoa, ettei kuka tahansa ota tuollaista
rajupäistä ja itsepintaista poikaa kuin Klaus, ja jos ottaisikin, ei
kauan pitäisi luonaan.
-- Tiedän sopivan perheen. Tehän tunnette naapuripitäjän kappalaisen,
pastori Pereniuksen, veli ainakin hänet tuntee. Hän oli ennen meidän
rovastilla apulaisena. Minä suosittelen häntä Klauksen kasvattajaksi.
Hän on lujatahtoinen, sivistynyt ja kelpo mies. Rouva on viisas ja
reipas ihminen, oikea papinmuorin esikuva. Heillä on samanikäisiä
lapsia kuin Klaus, ja he ovat kaikki tavallista paremmin kasvatettuja.
Olen käynyt perheessä usein ja tunnen sen hyvin. Heidän pitäjänsä
kuuluu myös minun piiriini, ja pappilassa olenkin tavallisesti yötä.
Sanon vielä kerran: lähettäkää Klaus sinne.
-- Mahdotonta, mutisi kapteeni.
-- Miksi mahdotonta? kysyi paroni tyynesti.
-- Klaus on tottunut aivan toisiin oloihin. Ei hän voisi mukautua
maalaispappilan yksinkertaiseen, köyhään elämään. Hän, niin lellitelty,
niin vaativa. Jonas on todellakin hemmoitellut poikaa aivan liiaksi.
Kapteeni moitti mielellään palvelijaansa tämän selän takana.
-- Sen pahempi, tohtori kohotti olkapäitään. Se olisi ollut varsin
tepsivä keino hankkia sinulle sekä unta että voimia.
-- Entä mitä setä arvelee? kapteeni kääntyi appensa puoleen.
-- Minusta on ehdotus kaikin puolin miettimisen arvoinen. Klaus
tarvitsee lujaa kättä. Ja sitäpaitsi epäilen, tokko hän maisterin
johdolla voi suorittaa pääsytutkintoa kouluun, jonne hänen on määrä
lähteä syksyllä.
Sen enempää ei asiasta puhuttu. Mutta hetken kuluttua kapteeni mutisi
puoliääneen:
-- Hän on kyllä hyvin rasittava ja kysyy paljon Jonaksen aikaa.
Ja siitä päättivät paroni ja tohtori, että siemen oli alkanut itää.
Toinen luku.