Ken seuraa minua kautta teoksieni, hänen täytynee lopuksikin myöntää,
että löytöni on _kultaa_ sille, joka haluaa henkistä kultaa.
Mitenkä sokeiksi kielipolitiikasta ja puolueraivosta meidän ruotsia
puhuvat "Finländarimme" ovatkin tulleet, niin on kuitenkin
suomivihaajain lukumäärä heidän keskuudessaan häipyvän pieni. Kuitenkin
voi jo maaseudullakin tavata talonpoikia -- ruotsia puhuvan Uudenmaan
väestössä --, jotka, puhuen mitä "ruotsalaisen kansanpuolueen" herrat
ovat heille syöttäneet, väittävät suomalaisia "vihollisikseen".
Onko ruotsia puhuva Uudenmaan talonpoika jo tosiaan niin päästään
pilalla, että hän on voinut unhoittaa, etteivät _suomalaiset_ ole häntä
vuosisatoja rasittaneet ja kiusanneet vaan että hänen pahimpina
vihollisinaan ovatkin olleet juuri ruotsalaiset herrat.
Tähän vastaaminen panee mielen apeaksi. Uusmaalainen on tosiaankin
sellaisissa olosuhteissa saanut niin paljon kärsiä, että hänen henkiset
kykynsä ovat puutuneet ja väsähtäneet.
Väitetään ruotsalaisella Uudellamaalla löytyvän seutuja, joissa
talonpoikaiskansa tulee toimeen jokapäiväisessä puheessa noin
5-600:lla sanalla.[42] Sen sijaan suomenkielen sanavarasto kansan
kesken käsittää "yli 200,000 sanaa", kuten professori O.M. Reuter
kirjasessaan "_Suomen luonto, kansa ja sivistys_", siv. 66, sanoo.
Toisena peloittavana todistuksena uusmaalaisten henkisestä
herpautumisesta ovat ne kansanlaulut, jotka _todella_ ovat
uusmaalaisia, eivätkä kuluneita ballaadeja tahi romansseja, mitkä ovat
vuotaneet herrojen hoveista keittiön kautta kansan joukkoon.
Jos on totta, että "hedelmistä puu tutaan", niin lieneepä paikallaan
tässä julkaista jokin todellinen uusmaalainen kansanlaulu, jonka
Z. Topelius on aikanaan kansan suusta saamana julkaissut.[43]
Kansanlaulu.
(Srömforsin eli Ruotsinpyhtään pitäjästä).
Kah, hyv' iltaa, terveeksi,
Valittuni, armaani
Kuink' on maailmassa asias nyt?
Ootko terve, voimissas
Niinkuin luulen olevas,
Onko hauskaa? Se iloni on.
Onko rahaa, kultoa
Sulla arkullisia?
Jospa on, sepä hauskuuteni.
Kun mä sua muistelen
Liikkuu veri suonien,[44]
Älä unohda mua, kultaseni!
Katso kiiltäväisiä
Taivaan pikku tähtiä
Äläs maahan lenteleviä.[45]
Ennen meret kuivukoot
Niinkuin rantain hietikot
Kuin mä lemmin muuta neitosta.
Vertaillessa tätä surkean jokapäiväistä runon tekelettä niihin
_syvämietteisiin_ ja _ihmeellisiin suomalaisiin_ kansanlauluihin,
jotka käännöksinäkin ovat ihastuttaneet ja ihmetyttäneet Europan
sivistyskansojen vaativimpia kaunosieluja, tulee totisesti kysyneeksi
mitenkä on selitettävissä, että meidän ruotsia puhuvat uusmaalaisemme
rohkenevat esiintyä muka Suomen sivistyksen edustajina. --
Tosiaankin! Jos sivistystehtäviin kuuluu tuottaa maahan "Lippupunssia"
Ruotsista, konjakkia Ranskasta, korutavaroita ja hiuksia Saksasta, niin
onpa silloin Helsinkikin sivistysahjo. -- Silloinpa Helsinki on
kerrassaan etevämpi kaikkia muita kaupunkejamme, sillä pääkaupunkiin
tuodaan vuosittain ulkomailta tavaraa noin 100 miljoonan markan
arvosta, mutta sieltä viedään ulkomaille vaan noin 16 miljoonan
arvosta!
Tämä "sivistystyö" ei kaipaa enempiä selittelyjä.
Ellei muu Suomi olisi tuotannosta rikas ja elleivät maaseutukaupunkimme
-- maamme todelliset, vanhat sivistyskeskukset -- pystyisi maasta
tavaraa viemään, niin kuolisipa Uudenmaan pääkaupunki tuossa tuokiossa.
Äsken esittämämme uusmaalainen kansanlaulu ei suinkaan ole ainoa
laatuaan, mutta olkoon se näytteenä minkälaatuiseen "runouteen"
ruotsalainen rahvas pystyy.
Sellainen on sivistys, jota ruotsalaisuus Suomessa edustaa. Se on
heikko maininki länsi-europalaisista sivistyslaineista. Ja tätä
sivistystä tahdotaan meillä säilyttää.
Kun nyt sellaista teennäiskultuuria vastaan tahdon saada nousemaan
vanhemman, korkeamman ja syvemmän kultuurin, joka kuvastuu Suomen
suomalaisessa kielessä ja kansanrunoudessa, niin toivoakseni lukija
hyvin muistaa, etten sentään ole yksin tässä puuhassani.
Melkein kaikki Suomemme suurmiehet, joista monet ovat olleet ruotsia
puhuvia pohjalaisia, ovat tavalla tahi toisella työskennelleet saman
asian puolesta.
_Runebergin_ runous kokonaisuudessaan tarkoittaa herättää
ruotsinkielisiä ymmärtämään ja rakastamaan Suomen suomalaista kansaa.
Muutamat pohjalaiset, kuten _Juhana Wilhelm Snellman, M.A. Castrén,
Yrjö-Koskinen_ y.m. ovat uhranneet koko elämänsä työn tämän saman
Suomen kansan hyväksi ja hankkiakseen halveksitulle, ikivanhalle
suomenkielelle kunniakkaan aseman.
Älkäämme koskaan unhottako mitä _Z. Topelius_ on sanonut
suomenkielestä. Se on kuin herätyshuuto monelle supisuomalaisestakin
kodista lähteneelle, monelle, jonka korvan ja kansallistunnon "korppien
rääkynä" on sokaissut siten, että hän on unhottanut "ensimäisen
rakkautensa".
Näin kirjoitti aikanaan Z. Toppelius:
"Nyt on jo enemmän kuin kolmesataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin
ruvettiin käyttämään painetuissa kirjoissa. Sen vuoksi, että raamattu
suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli Länsi-Suomen murre varsinaisen
kirjakielen perustukseksi ja varhaisemmin kehittyneeksi. Nyt on myöskin
ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä siinä mitä parasta sen eri
murteissa löytyy, ja useat ahkerat tutkijat ovat tutkineet kielen
omituisuuksia, joten suomenkielen kielioppi kohta on parhaiten
selvitettyjä kielioppeja koko maailmassa.
"Ja suomenkieli ansaitsee itsensä tähdenkin kaiken sen suuren rakkauden
ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Ei ole useaa kieltä, jotka niin
selvästi sekä niin runsailla ja hienoilla muodoilla voivat ilmoittaa
ajatusten moninaisuutta ja tunteiden vivahduksia kuin suomenkieli. Eikä
myöskään ole useita, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata
luontoa. Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija,
nimeltä Rask, kertoo tästä kielestä seuraavilla sanoilla:
"'Suomenkieli on luonnonraittiimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin
muodostuvia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä. Siinä on kaunein
kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa suhteessa se on aivan
italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ollenkaan noita inhoittavia
suhuäänteitä eikä noita kovia ja kankeita ääniä, joita esiintyy
slaavilaisissa kielissä ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty
sointu, niinkuin ranskankielessä. Siinä on myöskin useampia muotoja ja
vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia
etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman paljon sanain
haaraannuksia ja yhdistyksiä, niinkuin kreikan- ja saksankielessä. _Se
näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on muissa Europan
kielissä_; mutta koska ei mitään täydellistä ole taivaan kannen alla,
niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan tärkeämpää
kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käytäntöä,
laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla
loistavan hovin puhekielenä.'
"Sen jälkeen, kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on
suomenkielellä ilmestynyt suuri paljous kirjoja ja sitä on enemmän
vertailtu sukukieliinsä. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa
ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu
suomenkieltä, ja Europan muille kansoille on tämä kieli niin
ymmärtämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee
muukalainen ihmetellen Suomen kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja
lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä, hän ei
tiedä, kuinka paljon syvällistä tunnetta kääntämisessä on haihtunut
pois. Sillä suomenkieli on kuin läpikuultava harsovaate, jonka läpi
kauttaaltaan hohtaa kansan henki. Se on Europassa vielä löytölapsi,
joka on kapaloitu silkkiin, mutta pantu autiomaalle heitteille. _Kun
tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan
siinä vielä kuninkaantytär. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista
ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se voi vielä
kerran julistaa mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt.
Sillä siihen on Jumala antanut sille suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja
tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan_."
_Z, Topelius_.
Siten ajattelivat Suomen todelliset suurmiehet suomenkielestä,
mutta niitä henkilöitä, jotka seuraajina nyt istuvat heidän
opetusistuimillaan Suomen yliopistossa, ei innostuta Z. Topeliuksen
äsken kerrotut tietäjäsanat, jotka kuitenkin vielä tulevat sanasta
sanaan toteutumaan.
Onpa sekä vanhempia että nuorempia ranskalaisiakin tutkijoita, jotka
ovat myöntäneet, että se kultuuri, joka kuvastuu suomalaisessa
kansanrunoudessa ja suomenkielessä, on Europassa ensimäisten joukkoon
kuuluva.
Annan tässä sananvuoron meidän yliopistomme professori-vainajalle,
ystävälleni _O.M. Reuterille_, joka -- sokeana, istuen sairasvuoteensa
reunalla, josta hän ei enää noussut -- lausui: "jospa vielä olisi
näköni jälellä, niin auttaisinpa mielelläni sinua!"
Hän voi kuitenkin olla asialle avuksi kuoltuaankin. Julkaisen tässä
kappaleen hänen teoksestaan "_Suomen luonto, kansa ja sivistys_", johon
hän puolestaan lainaa kuuluisan ranskalaisen kansatieteilijän
_Quatrefages'in_ lausunnon:
"Mistä ajoista saakka kantele oikeastaan on peräisin, sitä ei voida
varmuudella ratkaista, mutta varmaa on, että se löytyi suomalaisilla jo
pakanuuden aikana.
"Suomen runous kertoo, että sen keksi eräs kansan sankareista,
Väinämöinen, laulaja ijänikuinen, joka valmisti sen kohtaloaan
itkevästä, yksinäisestä koivusta; varusti sen Suomen kansan
lempilinnun, kukkuvan käkösen, suusta valahtaneesta hopeasta ja
kullasta tehdyillä vääntimillä ja sulhoaan odottavan impyen hiuksista
tehdyillä kielillä. Tällä kanteleella hän sitten soitti niin, että
kaikki elävät olennot, jopa ilman, maan ja merenkin haltiat,
lähestyivät kuuntelemaan soittoa, joka sai kaikki, jopa soittajan
itsensäkin, kyyneleihin".[46]
"Tässä soitinlaitteen keksintöä koskevassa kertomuksessa on", lausuu
ranskalainen kansantieteilijä Quatrefages, "totisesti sanomattoman
paljon enemmän runollisuutta kuin klassillisessa sadussa, mikä kertoo
Apollon kiinnittäneen kielet satunnaisesti löydettyyn kilpikonnan
kuoreen. --
"Tässä on Suomi voittanut Kreikan."
* * * * *
Näin sanoi professori, jonka äidinkieli oli ruotsi; näin sanoi
ranskalainen kuuluisa tiedemies Quatrefages.
Toinen ranskalainen, _M. Léouzon le Duc_, joka jo vuonna 1845 julkaisi
Parisissa ranskankielisen käännöksen Kalevalasta, kirjoitti:
"_Il semble que chaque habitation soit comme un sanctuaire, où le génie
de la poesie se plaît à rendre des oracles ... les femmes aussi sont
poètes, elles composent en travaillant_."
("Tuntuu kuin jokainen asumus olisi kuin pyhäkkö, jossa Runotar viihtyy
yhdessä Tietäjättären kanssa ... myöskin naiset ovat runoilijoita ja
runoilevat työskennellessään.")
Sillä tavalla kirjoitti Léouzon le Duc vuonna 1845. Mitä hän nyt
kirjoittaisikaan, kun löytyy koottuna monta kymmentä kertaa enemmän
kansanrunouttamme kuin silloin! Olen kuullut joskus henkilöitten,
joiden mielestä sivistys ilmenee kauluksista, kalvosimista ja
maksamattomista vaatetuslaskuista, lausuvan, ettei suomalainen
kansanrunous, olipa se miten ylevä tahansa, todista Suomen kansan
korkeampaa kultuuria.
Mutta kun sivistyskansat aivan oikein kunnioittavat _runoilijoitaan_ ja
suurmiehiään, niin totta kaiketi kokonaiselle _runoilevalle
kansallekin_ on annettava arvonsa, ja tottapahan sen henkinen taso on
korkeampi kuin sellaisten kansain, jotka eivät koskaan ole runouteen
pystyneet tahi ovat sen taidon menettäneet!
Sitä paitsi suomalaisten kansanrunous edellyttää _tietoja ja taitoja_,
kuten yleisesti on tunnettua. Professori _O.M. Reuter_ lausuu ennen
mainitussa teoksessaan siitä seuraavasti:
"Mutta Suomen kansalla on muitakin kuin 'Kantelettareen' koottuja
lauluja. Kootut 'Loitsurunot' ovat sangen lukuisat. Loitsurunojen
manaukset viittaavat muinaissuomalaisten schamanismiin, joka vielä on
ominainen suomalaisten Pohjois-Aasiassa oleville pakanallisille
veljeskansoille. Mutta suomalaiset tietäjät ovat kohoutuneet loitsujen
laulajiksi. Ihmeittensä tekemiseen he eivät kaipaa noitasauvoja eikä
salakähmäisiä temppuja. Laulettu sana riittää. Välttämätön ehto on
kuitenkin se, että sana ja laulu tulee eläväksi _tiedon_ kautta ja
syntyjen syvien tuntemisen kautta, kun on tiedettävä aineiden y.m.
'syntysanat'. Tämä on suomalaisten loitsussa erikseen huomattava
piirre.
"Kaikkein huomattavimmat Suomen kansan lauluista ovat kuitenkin
epilliset runot (kertomarunot), jotka nyttemmin ovat kootut suureksi
kansallisepokseksi, Kalevalaksi. Tämän alan suurimpain ulkomaalaisten
tutkijain mielipiteen mukaan on Kalevalaa syystäkin pidettävä
maailman muiden suurien eposten vertaisena. Luonnon ja luonteen
kuvauksissa se osittain voittaa kreikkalaistenkin molemmat
kansallissankarikertomukset.[47] Sen sijaan eivät suomalaiset ennen
näiden tarujensa syntymistä olleet tehneet sotaisia sankaritekoja,
jotka olisivat tunkeutuneet kansan tietoisuuteen ja sen johdosta
ilmenneet sankarisatuina. Tämä seikka ja se voimallinen vaikutus, minkä
pohjoinen luonto teki Suomen miettivän kansan mielikuvitukseen,
vaikutti, että luontoon syventyminen sai enemmän jalansijaa ja pysyi
muuttumattomana sen epillisessä runoudessa. Sen vuoksi Kalevalassa
olevat tarut ovat paljoa lähempänä luonnollista alkuperäänsä kuin
Homeron lauluissa olevat. Epilliset kuvaukset tulevat sen johdosta
enemmän salaperäis-mielikuvituksellisiksi kuin taiteellisesti muovatut
kreikkalaiset, mutta suomalaiset kuvaukset vaikuttavat erityisesti
suurenmoisuutensa, sisäisen rikkautensa ja niissä ilmenevien
ajatusten syvyyden vuoksi. Suomalaisten laulamat sankarit eivät tee
urotekojansa paljonkaan miekan avulla, vaan sen sijaan _tiedon, sanan
kaikkivoittavalla voimalla_, piirre, mikä on, kuten äsken mainitsimme,
ominainen suomalaisille.
"Suomalaisten mietteisiin taipuvasta luonteesta johtui, että he
etusijassa lauloivat koti- ja sukulaisuussuhteistaan sekä luonnosta,
jonka kanssa he olivat niin läheisessä kosketuksessa.
"Mutta juuri sen vuoksi onkin Kalevala aivan erikoinen, Suomen kansan
luovan mielikuvituksen tuote.
"Joukko erilaatuisia kansanrunoilijoita on toisistaan tietämättä tehnyt
yhteistyötä tämän suuren teoksen luomiseksi, joka toisaalta antaa niin
erinomaisen kuvan muinaissuomalaisten maailmankatsomuksesta sekä
uskonnollisista ja siveellisistä katsantokannoista; ja taas toisaalta
heidän kotielämästään, jopa sen pienimmistäkin vivahduksista.
"Paras todistus suomalaisten rakkaudesta lauluun ja runouteen on siinä,
että vanhat pakanalliset laulut ovat monien satojen vuosien kuluessa
voineet säilyä kansan suussa, josta ne vasta tämän vuosisadan
keskivaiheilla on muistiin merkitty.[48]
"Tällaisia lauluja laulamalla lyhensi kansa polvesta polveen
iltapuhteensa.
"Muiden huvien joukossa pidettiin parhaimpana ajanviettona runojen
laulamista ja niiden tarkkaa kuulemista. Kautta koko Suomen levinneet
ovat, kuten ennen muinoin runot, nyttemmin kansansadut, joita
suomalaisilla on suurempi määrä ja vaihtelevampaa laatua kuin ehkä
millään muulla kansalla koko Europassa.[49]
"Suomenkieli soveltuu aivan erikoisesti laulantaan, sillä harvat kielet
ovat siihen niin soveliaat kuin suomenkieli."
Näin osaavasti lausuu O.M. Reuter ajatuksensa Suomen suomalaisen kansan
runoudesta.
Myöskin maailman kuulu ranskalainen maantieteilijä _Elisée Reclus_
lausuu:
"Suomalaisten runollinen kieli on kaikista muista kielistä _pehmein ja
soinnukkain_ ja sitäpaitsi on kieli erittäin rikasta."
Myöskin englantilainen _Abercromby_ on teoksessaan "_The Pre- and
Protohistoric Finns_", Lontoo 1898, syventynyt suomalaisissa runoissa
asuvaan mystiikkaan ja runolliseeni loitsuvoimaan.
Samoin on tehnyt kuuluisa _Jakob Grimm_, germanilaisen kielitutkimuksen
isä, joka lausui suomenkielestä:
"_Eine der wohllautendsten and gefägsten des Etdbodens_."
("Suomenkieli on kaunissointuisimpia ja taipuisimpia kieliä koko
maapallollamme.")
Ja Kalevalasta lausuu sama Jakob Grimm teoksessaan: "_Über das Finnische
Epos_" ("Suomalaisten epoksesta") seuraavasti:
"... _Um die epische Poesie aber steht es weit anders, in der
Vergangenheit geboren, reicht sie aus dieser bis zu uns herüber, ohne
ihre eigne Natur fahren zu lassen, wir haben, wenn wir sie geniessen
wollen, uns in ganz geschwundene Zustände zu versetzen. Ebenso wenig
als die Geschichte selbst kann sie gemacht werden, sondern wie diese
auf wlrklichen Ereignissen, beruht sie auf mythischen Stoffen, die im
Altertum wacher Stämme obschwebten, letbhafte Gestalt gewannen und
länge Zeiten hlndurch fortgetragen werden konnten. Sie kommt also schon
Völkern zu, deren Aufschwung beginnt, und gelangt zur Blütezeit bei
solchen, die jener Stoffe mächtig die ganze junge Kunst der Poesie
darüber zu ergiessen vermochten; aber ein Grund und Anfang musste
immer, man weiss nicht zu sagen wie, vorhanden sein und gerade auf ihm
beruht der Dichtung unerfindbare Wahrheit_..."
("... Epillisen runouden laita taasen on aivan toisenlainen.
Muinaisuudessa syntyneenä ulottuu se sieltä meidän aikaamme saakka,
menettämättä omaa luonnettaan. Meidän tulee, jos tahdomme siitä
nauttia, asettautua aikoihin menneisiin. Aivan kuten historia ei synny
itsestään, vaan perustuu todellisiin tapahtumiin; samoin epillinen
runous perustuu taruaineksiin, jotka muinaisuudessa liikkuivat
virkeämpien kansanheimojen mielissä ja vähitellen saivat kuin elävän
muodon ja sitten kautta aikain kulkivat perintönä. Nämät tarut
vakaantuvat kansoissa, jotka alkavat edistyä ja ne pääsevät
kukoistukseensa sellaisissa, jotka, omaten sellaisia taruja, taisivat
vuodattaa niihin koko nuoren runoutensa; mutta jokin pohja ja alku,
vaikka ei tiedetä millainen, täytyi tarulla olla ja juuri siitä riippuu
vaikeus löytää tarun todellista pohjaa.")
Myöskin Martin Buber, Schiefnerin saksankielisen Kalevala-käännöksen
uudistaja, sanoo suomenkielestä:
"... _sie scheint nicht für die Rede, scheint zuerst für den Gesang
geschäften; ihre Worte enden meist auf Vokale und selten stossen
mehrere Konsonanten zu einem spröden Laut zusammen -- und der grosse
finnische Forscher Porthan sagt von ihr_;...
"_ihr Geist sei dem Streben der Volkssänger sonderlich günstig_..."
("... Se (suomenkieli) näyttää tulleen luoduksi ei puhetta, vaan ensi
sijassa laulua varten; sanat päättyvät enimmäkseen vokaleihin ja
harvoin sattuu useita konsonantia yhteen kovemmaksi äänteeksi -- ja
suuri suomalainen tutkija Porthan sanoo siitä... että sen 'henki'
soveltuu erikseen kansan runouteen.")
(Porthan: "Dissertatio de Poësi Fennica (1766-1778). -- Opera selecta
III, Helsinki 1867.")
Siten ovat hengen suurmiehet sekä täällä että muualla tarpeeksi usein
ja kyllin selvästi esittäneet suomenkielen ylevämmyyttä muihin
nykyisiin eläviin kieliin nähden.
Mutta minun mielestäni ei ole kyllin selvästi huomautettu, että kieli,
joka on saavuttanut korkeimman johdonmukaisen kehityksen, ei ole voinut
muinaisuudessa olla sydänmaan kieltä, vaan täytyy sen olla sukua
suurta, tuhansien vuosien keskeytymättömän kehityksen tuloksena.
Sama ajatus on epäilemättä ollut Topeliuksella, kun hän sangen
sattuvasti vertaa tätä kieltä hunnutettuun kuninkaan tyttäreen. Tämän
teoksen tarkoituksena on, mikäli mahdollista, osaltaan kohottaa tuota
huntua, jotta kuninkaan tyttären, jota Paavo Cajander ja Jean Sibelius
ovat lauluin ja sävelin ylistäneet, ja joka minun mielipiteeni mukaan
on kaikkien pronssiaikakauden jälkeen syntyneitten sekakielien äiti,
tuntisivat hänen lapsensa ja lastensalapset.
Moni oppinut kielimies, joka on pannut paljon huomiota professori
Thomsenin lainausteoriaan, ei näytä tuntevan Antropologian[50] isää,
Darwinin oppilasta _Taylor'ia_, joka monissa teoksissa, esim.
teoksessa: "_On the Origin of Aryans_" (Lontoo 1889), päivän selvästi
on näyttänyt, että paljon puhuttu Arjalainen "rotu" "_on ainoastaan
suuren Suomalais-Ugrilaisen kansanheimon haara_."
Mitäpä lopuksi ovat Germanit muuta kuin muinaissuomalaisen sukupuun
oksa.
Vastaisuudessa palaamme n.k. "rotukysymyksiin", jotka ovat vaan
aikakysymyksiä, sillä tuhannen vuoden kuluttua eivät suomalaistenkaan
jälkeläiset ole nykyaikaisten suomalaisten näköisiä, samoin kuin
nykyajan Germanit eivät suinkaan ole esivanhempainsa näköiset. Tiede
onkin varsin usein erehtynyt; se puhuu ajasta, kun olisi puhuttava
paikasta -- ja päinvastoin.
Tämä antaakin minulle aihetta vielä palata kirjaseen "Svenskt i
Finland".
Katselkaamme mitenkä sanotussa kirjasessa hra Artur Eklund käsittelee
"rotukysymystä". Hän kirjoittaa m.m. seuraavasti:
"Ruotsalaisella taholla on asema ollut yksinkertaisempi; siitä
huolimatta että tälläkin taholla siellä täällä kartetaan sanaa "rotu"
tahi epäröidään sen käsitteen oikeutusta, osottaa kuitenkin koko
ruotsalaisuusliike selvää tietoisuutta siitä, että maassamme asuvat
kansanheimot ovat eri pohjaa. Kun ruotsalaisuuden julistajat meillä
vetosivat taaksepäin, "Viikinkiin", kuvatakseen omaa luonnettaan ja
olemustaan, piili tässä muutakin kuin tyhjää kehumista ja ylvästelyä.
Siinä ilmeni oikea tietoisuus siitä, että kunkin kansan syvin
erikoisominaisuus esiintyy selvimmin ja kokonaisimmin kansan ollessa
alkuperäisellä asteella, jolloin yleismaailmallinen kultuuri ei vielä
ole ehtinyt tehdä tasoittavaa vaikutustaan, ja että toiselta puolelta
katsoen juuri "viikinki" paraiten edusti niitä piirteitä, mitkä
myöhempinäkin aikoina erottavat ruotsalaisen suomalaisesta. Selvä
rotutunnelma oli tämän kaiken pohjana, vaikkapa se ilmaisumuodokseen
valitsikin mieluummin runollisen puvun kuin selvän ja varman
teorian..."
Tästä parhaiten näkyy mihin hullutuksiin "rotutunnelma" voi viedä!
Kuten aijemmin tässä teoksessa on Ruotsinmaan oppineiden lausunnoista
käynyt selville, ei nimitys "viikinki" osota mitään erikoista "rotua"
sen paremmin kuin kaikkien muiden kansain vastaava sana _merirosvo_.
Johan kerroimme ruotsinmaalaisen A.E. Holmberg'in selvityksen
viikingeistä: "_elinkeinona harjoitettua merirosvousta_".
On tosiaan ominaista maamme ruotsalaiselle "rodulle" se, että se tahtoo
omaa sisäistä luonnettaan kuvaavana omistaa itselleen tällaisen
"runollisen puvun".
On toisaalta lohdullista sekä meille että viikingeille se, että
"yleismaailmallinen kultuuri on tasottanut" viikingitkin siihen
määrään, etteivät he enää harjoita ryöväystä elinkeinonaan, vaan
nykyisin useimmasti tyytyvät perustamaan "rahanperimislaitoksia",
"pankkiiriliikkeitä" y.m. vähemmin verisiä, mutta silti maallista
tavaraa tuottavia elinkeinoja.
Mutta hra Eklund jatkaa:
"Meidän, nykyisten Suomen ruotsalaisten katsantokanta on jo täysin
selvä. Menneisyyteen kuuluu jo se haparoiminen ja se taistelu, jonka
kuluessa ruotsalaiset omaksuivat katsantokantansa. Se ruotsalaisuuden
tunne, mikä silloin heräsi, on myöhemmin juurtunut syvempään ja käynyt
sisällykseltään rikkaammaksi, seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan
kanssa ja harrastuksen kautta saattaa vanhan talonpoikaiskultuurin
aarteita päivän valoon, jota harrastusta parhaiten edustaa
'Brage-yhdistys', ja minkä tuloksena etusijassa on kaunis sato
kansansävelmiä -- näitä kansansielun hienoimpia ja tunteellisimman
tarkkoja ilmauksia."
En mitenkään tahdo arvostella sitä "tunnetta", mikä on syntynyt
"seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa." Kootut sävelmät
voivat olla kauniita tahi mitättömiä, -- sehän on makuasia. Mutta minä
vaan huomautan, että sellaiset kuluneet polskat ja katrillit, jotka
ovat peräisin Ruotsin valistusajalta, eivät ole "kansansävelmiä".
En muuten usko, että "Bragen" yks'toikkoiset tanssit Korkeasaarella
tulevat olemaan erikoiseksi voitoksi "ruotsalaisuuden tunnelmalle"
semmoisinaan, sillä sellaista "talonpoikaissivistystä", joka ilmenee
näissä heikoissa ja värittömissä herraskartanoiden puolalaisten
polskien ja ranskalaisten "ranseessien" jäljittelyissä, on kaikilla
kansoilla, eikä se ole mitään ruotsalaisuudelle ominaista.
Tosin sananlasku sanoo: "kuolemansa edellä kukkokin laulaa", mutta
eiköhän sopisi rimpuilla muulla tavalla kuin tanssimalla "Bragea" --
haudan partaalla? Mutta hra Eklund kirjoittaa edelleen:
"Olemmehan myöskin nähneet sen epäonnistumisen, mikä tapahtui, kun
Bobrikoffin aikana toivottiin eri kieliryhmäin lähempää yhtymistä. Ja
me näemme mitenkä suomalaisella taholla, vahvistamalla rotutunnelmaa ja
toteuttamalla sen päämääriä, koetetaan saada rajat selviksi. Me
tunnemme missä siteet tiukennetaan, missä erotus yhä laajenee."
Tässäpä hra A. Eklund puhuu vastoin parempaa tietoaan.
Joskin on totta, että aito-suomalainen, sellainen, johon "länsimaisen
kultuurin tasottava voima" ei vielä ole pystynyt hämmennystä tekemään,
tunteekin ja aina tietää olevansa suomalainen, niin on toisaalta
paljasta juttua se, että suomalaisella taholla "vahvistamalla
rotutunnelmaa koetetaan saada rajat (ruotsalaisiin nähden) selviksi."
Missä ja milloin sellaista tapahtuu? Suomalaisethan yleensä ovat tähän
saakka syystäkin nauraneet ruotsalaisten "rotutunnelmalle", joka
kieltää talonkauppoihinkaan ryhtymästä suomalaisten kanssa. Sellaista
"rotutuntoa" eivät suomalaiset koskaan ole lietsoneet, sillä he
tietävät, etteivät taloudelliset lait sellaisia "tunnelmia" tottele,
enempää kuin perhe- ja avioliitto-asiatkaan. Voidaan sanoa päinvastoin
kuin hra Eklund, että nykyajan sivistystä saaneissa suomalaisissa tunto
siitä, että he ovat suomalaisia, on usein surkuteltavan nukuksissa,
erittäinkin puolisivistyneissä. Siinä merkityksessä "rotutunto"
sietäisi paljonkin herättämistä. Kuuleehan joskus suomalaisenkin --
kuin kaikuna ruotsalaisten kehumisista -- sanovan ruotsinkieltäkin
"kauniiksi". Sellainen suomalainen kaipaisi tosiaankin terveellistä
"rotutunnelmaa". Pitäisi toki jokaisen suomalaisen tietää, että
ruotsinkieli on ainoastaan sekotus monista kielistä, ja ennen kaikkea,
että suomenkieli on maailman kauneimpia, ehkäpä kaunein kieli.
Sellainen totuuteen perustuva tunnelma on omansa ainoastaan
kannustamaan jokaista suomalaista rakastamaan kieltään.
Mutta hra Eklund tietää vielä "yhtä ja toista", kuten Joukahainen, ja
hän jatkaa:
"Me tunnemme menneisyytemme, me tunnemme alkuperämme, joka on ollut
yhteinen meille ja Ruotsin kansalle.[51] Me katselemme vielä kauvemmas
taaksepäin, vielä laajemmalti ympärillemme, ja näemme germanilaisen,
arjalaisen syntymme ja sukulaisuutemme kaikkien niiden kansojen kanssa,
jotka ovat tehneet enimmin siitä historiasta, minkä tunnemme, ja jotka
ovat luoneet sen kultuurin, mikä valloittaa maailman."
Tämä ennustus, lausuttuna huhtikuussa 1914, on liian aikaisin lausuttu!
Tosin näemme, että germanit ovat panemassa _ylösalasin kaiken
tuntemamme historian_, mutta rakennetaanko sillä tavalla _sitä
kultuuria, "mikä valloittaa maailman"_, se on toistaiseksi suuri
kysymysmerkki.[52]
Meidän mielestämme "ei suuret sanat suuta halkaise".-- Mutta
hra A. Eklund liitelee yhä korkeammalle:
"Gobineaun ja Chamberlainin ylpeät, loistavat näyt nousevat silmiimme;
me kuulumme sellaisiin kertomarunon sankareihin. Germanilaisuuden
koillisella rajalla, Suomen rajojen sisällä, ovat skandinavilaiset,
ruotsalaiset, enimmin tunnusomaiset germanien jälkeläiset,
viljelleet ja asuneet, ja vähälukuisuudestaan huolimatta,
vaikeista luonnonsuhteistakin välittämättä on täällä luotu luja
yhteiskuntarakennus, selvät oikeuskäsitteet, vapaus ja kultuuri.
"Pysykäämme siinä katsantokannassa!"
Pysykäämme vaan! -- Mutta sellaisien "sankarien" sivistys ei maailmaa
voita. Sen sijaan tulee se ehkä muuttamaan koko Europan savuavaksi
raunioksi. Suottapa ei hra Eklund jatka seuraavasti:
"Tämä (suomalaisten ja germanien) erotus on seuraava: germanit ovat
alunpitäin sotilaskansaa, sellaiselle ominaisine vaistoineen ja
hyveineen; suomalaiset sen sijaan eivät omintakeisesti ole olleet
sotilaita, vaan ainoastaan ruotsalaisten johdolla. Heillä ei koskaan
ole ollut sankariaikaa, heillä ei ole kirjallisuudessaan mitään
sotaisia suurtekoja säilyssä. Kaikessa germanilaisessa ja arjalaisessa
muinaisrunoudessa on miekan kalsketta; se kuvaa sotia, tuhoja ja
traagillisia tapahtumia; siten islantilaiset sadut, siten keltiläiset
laulut, siten Beowulf, Niebelungenlied, Chanson de Roland, siten
Iliadi, siten myöskin kaikkein mahtavin kertomaruno, intialaisten
Mahabharata. Miten toisin on Kalevalan laita!"
Jumalan kiitos, että Kalevalan laita on toisin! Nähtävästi raakuus ja
ryöstöt eivät ole olleet ominaisia suomalaisille! Kyllähän
suomalaisetkin osaavat tapella,[53] mutta he eivät ole katsoneet
tarpeelliseksi laatia tappeluistaan kansalliseposta. Se jääköön
germanien erikoisuudeksi.
Viimeiset vuosikymmenet on ahkerasti tehty työtä rauhan aatteen
hyväksi. Maailman ajattelevimmat henget, joilla on silmää arvailla
tulevaisuuttakin, ovat väittäneet, että kaikesta huolimatta kerran
tulee aika, jolloin kaikki kansat yhteisvoimin omaksuvat saman suuren
aatteen, rauhan aatteen, ja että kun se aate kautta koko maailman
toteutuu, tulee siinä ilmenemään _todellisen sivistyksen korkein
saavutus_. Ehkäpä silloin germanitkin toisin silmin katselevat
Kalevalaa; ehkäpä silloin selviää, että Suomen kansa on ollut maailman
esikansana todellisessa sivistyksessä jo silloin, kun se loi
Kalevalansa, jossa se näytti panneen korkeimman arvon sanan voimalle ja
syntyjen syvien tuntemiselle, tiedolle -- muiden kansojen sekä silloin
että satoja vuosia jälestäpäin ihaillessa "miekan kalsketta, sotia ja
tuhoja."
Mistähän muuten hra Ekholm tietää sanoa, ettei Suomen kansalla ole
ollut sankarikautta? Kansojen kehityksen mukaisesti on tietenkin myös
Suomen kansalla sellainen aikakausi ollut, mutta se oli "voitettu
kanta" jo ennenkuin germaneja oli olemassakaan.[54]
Ei sovi kummastella, jos henkilö, joka niin suorin sanoin ihailee
germanien veristä esiintymistä ja tuhotöitä Europassa, ei
vähimmässäkään määrässä ymmärrä sellaista tarua kuin on Kalevala, jossa
realistinen luonnonkuvaus osittain syventyy itämaiseksi mystiikaksi ja
luonnon symbolikaksi, ja osittain koettaa ratkaista olemisen ja
luomisen arvoituksen teosofista tietä, huomaamalla hengen, "haltian",
kaikissa kappaleissa.
Herra Eklundin käsitys Kalevalasta on kaikin puolin päinvastainen kuin
ulkomaalaisten viisaitten, jotka asettavat Kalevalan ensi sijalle
eposten joukossa. Hän jatkaa nimittäin kirjoitustaan seuraavasti:
"Miten paljon hyvänsä ihailemmekin sen (Kalevalan) kauneutta, mitenkä
hyvänsä yksityiset suuremmoiset kohdat meihin vaikuttavatkin, ja
vaikkapa annammekin arvoa sille kauniille todistukselle, minkä tämä
runokokoelma monessa suhteessa antaa sen kansan sielusta, josta se on
lähtöisin; -- eräässä suhteessa se kuitenkin on heikko. Ei siinä ilmene
nimeksikään _sitä iloisaa sotakuntoisuuden henkeä_, jota ilman kansat
eivät voi tunkeutua esiin historian kilpailutantereella. Väinämöinen
laulaa Joukahaisen suohon: siinä on väkevä todistus suomalaisten
uskosta sanan eli ajatuksen ja aatteen voimaan, vai kuinka? Niinpä
niin, miten vaan halutaan, mutta toisaalta: eikö tuo tunnu melkein kuin
pilalta, kun katselee kansamme viimeaikaista, monisanaisuuden merkeissä
syntynyttä historiaa?"
Tämä hra Eklundin ja hänen heimolaistensa Kalevalan arvostelu todistaa
ei ainoastaan esteetistä heikkonäköisyyttä, vaan myöskin historiallista
likinäköisyyttä ja valtiollista lyhytnäköisyyttä.
Otetaanpa hiukan käsille kirjoittajan käsityskanta. Esteetistä
heikkonäköisyyttä ilmenee, kun ei Väinämöisen ja Joukahaisen
laulukilpailussa voida nähdä _viisauden ja röyhkeyden_ välillä
tapahtuneen voimanmittelyn kuvausta. Tämä runo on samansuuntainen
_opetuskertomus_ kuin Jobin kirja. Koettihan Jobkin kilpailla
viisaudessa viisauden jumalan, Jahven (Jehovan) kanssa.
Yhtä vähän kuin Jobin sopi tarttua miekkaan Jumalaa vastaan, yhtä vähän
soveltuu Kalevalan kertomuksen tarkoitukseen sallia Joukahaisen,
"tyydyttääkseen germanien iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", lyödä
viisaalta laulajalta pää poikki saadakseen viisauden -- vaikenemaan!
Eerikki "pyhä" käytti miekkaa, ja ompa historiallista lyhytnäköisyyttä,
ellei hra Eklund ymmärrä, että se vastaus, minkä suomalainen _Lalli_
antoi piispalle, oli sangen "lyövää" laatua.
Valtiollista lyhytnäköisyyttä taasen ilmenee siinä, kun katsotaan
_heikkoudeksi_ se, ettei kaikissa suomalaisissa ollut samaa "iloisaa
sotakuntoisuuden henkeä" kuin Lallissa. Sillä jos asianlaita olisi
ollut sellainen, niin eipä totisesti "viikinkejä" näillä rannoilla
löytyisikään. Herra Eklund heimolaisineen saa siis kiittää
olemassaoloaan vaan sen vuoksi, ettei ole suomalaisen luonteen mukaista
"tunkeutua historian kilpakentälle" kirves kädessä.
Eipä pitäisi maalata paholaista seinälle, eikä puhua hirttohuoneessa
narusta! Mutta hra Eklund voi olla sangen levollinen. Suomen kansa ei
lue sellaisia tekeleitä kuin on "Svenskt i Finland", jotenka sanotun
kirjasen useimmat ärsytykset ja letkaukset kaikuvat kuulumattomiin
kapealla, Edeslahden, Töölönlahden ja Lapinlahden[55] välisellä
taipaleella.
Kansamme viimeaikaisesta, "monisanaisuuden merkeissä syntyneestä
historiasta" ei hra Eklundin pitäisi kovinkaan pisteliäästi puhua,
sillä hänen oma "historiansa" "Svenskt i Finland" teoksessa on todella
erikoisen monisanainen, eikä se silti pysty muuttamaan kansamme
vanhempaa eikä nuorempaa historiaa.
Hra Eklund ei tosiaankaan kainostele. Hän jatkaa "moninaisuuden
merkeissä":
"Tämän seikan merkitystä ei ole vähäksi arvattava. Se, mikä on ero eri
kansakuntain välillä ja saattaa toisen esiintymään toista etevämpänä,
on juuri se terästetty tahto, joka ensin esiintyy rakkautena aseitten
käyttöön ja sotaisiin sankaritekoihin, jonka samalla kertaa tulee olla
yhtyneenä ritarilliseen mielialaan ja joka ei saa esiintyä sellaisena
raakana hillitsemättömyytenä, mikä on tehnyt esim. Hunnit
peloittaviksi. Tällainen kimmoisuus, rohkeus ja voima tekee
vastaisuudessa tehtävänsä toisilla aloilla..."
Näyttääpä siltä kuin tässä olisi puhe ruumiinvoimista, joissa muka
"viikingit" ovat etevämmät kuin "toinen rotu". Mutta mitenkähän sen
asian laita oikein lienee? Miten oli laita esim. viimeisissä
Olympialaisissa kilpailuissa? Mitkähän "finländarit" siellä näyttivät
"terästetyssä tahdossa" ja "voimassa" voittavansa puhdasrotuiset
suomalaiset? Kuka Andersson, Pettersson tahi Lundström juoksi niin
nopeasti kuin Kolehmainen? Eikö jo jokainen tässä maassa tiedä, että
suomalaiset kaikessa voimaa ja kestävyyttä kysyvässä urheilussa ovat
ehdottomasti voitolla "finländareista".
Apein mielin käyn pohjalaisen kimppuun, kun itse, -- isäni puolelta, --
olen pohjalainen, mutta asia ei ole autettavissa.
Herra A. Eklundin pitäisi tietää, ettei vuosisatain kuluessa sorretun
Suomen kansan avuksi ole useammin rientäneet kutkaan muut kuin
pohjalaiset.
Kuka koetti herättää ruotsia puhuvain rakkautta talonpoikaan, Paavoon,
joka "Saarijärven salomailla asui mailla hallaisilla"? -- Pohjalainen
_Johan Ludvig Runeberg_.
Kuka kirjoitti suomenkielestä: _"sillä siihen on Jumala sille antanut
suuria, kuninkaallisia lahjoja ja sitä lasta_ (suomenkieltä) _tulemme
käsivarsillamme kantamaan maailmaan_." -- Niin kirjoitti pohjalainen
_Z. Topelius_.
Kenestä Te itse, hra Eklund, olette kirjoittanut:
"Hän katsoi kansakuntaa, valtiota sellaiseksi lujaksi ja yleväksi
yhtenäisyydeksi, jossa häiritsevillä ja heikontavilla eroavaisuuksilla
ei ollut olemassaolon oikeutta; tuo suuri aate vaati kaikkien
erikoisharrastusten alistumista; se vaati myös, että kaikkien, jotka
tahtoivat palvella sen tarkoituksia, tuli ajatuksin ja sanoin käyttää
kansallista kieltä. Sen voimallisen isänmaallisen innostuksen
synnyttämän mahtavan hyökylaineen, joka viime vuosisadalla kohotti
kansaamme, johti pääasiallisesti hän leveään suomenmielisyyden
virran uomaan; ennen kaikkea tuli suomalaisen kultuurin ilmetä
suomenkielisenä; kaikkien niiden, jotka rehellisesti ja hyödyllisellä
tavalla tahtoivat olla hyödyksi maalleen, tuli käyttää kansallista
kieltä. Koko se ruotsalaisten joukko, joka silloin yhtyi
suomenmielisyysliikkeeseen, oli vakuutettu siitä, että se täytti
velvollisuutensa ja pääsi lähemmäksi omaa varsinaista olemustaan; he
eivät hetkeäkään arvelleet, että he ehkä olivat jollekin aatteelle
uskottomat..."
Se, joka johti "koko ruotsalaisten joukkoa" käsittämään kansalliseen
yhtenäisyyteen nojautuvaa valtiokäsitettä, oli -- pohjalainen _Johan
Wilhelm Snellman_.
Kuka jatkoi hänen työtään? -- Pohjalainen _Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_.
Kuka tulee jatkamaan pohjalaisten nerojen ritarillista uraa?
Luonnollisesti pohjalaiset. Ja ellei kukaan muu jatka, niin yritän
ainakin minä!
Mutta maisteri Eklund ja hänen joukkonsa ovat ruvenneet uskottomiksi
pohjalaisten perinnöllisille tehtäville, niille aatteille, joiden
pelottomina esitaistelijoina me pohjalaiset aina olemme olleet, olemme
ja -- jollaisina meidän tulee olla.
Me opimme Amerikassa englannin kieltä, saksaa Saksassa, ranskaa
Ranskassa ja -- suomea Suomessa.
Uusmaalaisten täällä liehtoma kieliriita on kuin myrsky vesilasissa.
Ellei muu auta, niin lyömme lasin palasiksi, sillä sellainen myrsky on
asetettava!
Herra Eklund, Vaasan Osakunnan kuraattorina, Upsalan ylioppilaiden
ollessa vierailulla Helsingissä vuonna 1910, lausui avoimesti
ruotsinmaalaisille, että "_Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet
olivat toista laatua, eivätkä he tietäneet mitään kieli- ja
rotuvastakohdista, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet_!"
Mutta minä sanon Teille: Se aika on vielä tuleva takaisin! Ja tuleepa
se seitsemän kertaa lujempana, sillä vielä löytyy pohjalaisia, joilla
on samaa verta suonissa kuin Runebergillä, Topeliuksella, Snellmannilla
ja Yrjö-Koskisella. Saattekin olla vakuutettu siitä, että heidän
"yhteensoittamisensa" oli vaan alkusoittoa ja että pääosa tulee vasta
jälkeenpäin.
Antakaahan uusmaalaisen "rodun", antakaahan vanhojen nuorukaisten ja
lapsellisten vanhusten hoidella ja laastaroida "uhattua äidinkieltään",
kuponkivihkojaan ja lompakoitaan. Uskokoot, että ruotsalaisuus on jokin
päämäärä; uskokoot, että ihminen on olemassa kielen vuoksi, eikä
päinvastoin. -- Mitä tuo meihin koskee.
Sillä aikaa kun uusmaalainen hoitelee kihtiään ja suruaan, lyömme me
pohjalaiset hämäläisten kanssa kädet kätehen, sormet sormien lomahan,
niin että sormiluut natisevat. Tästä kädenlyönnistä riippuu Suomen
henkinen tulevaisuus. Sillä, jos uusmaalainen heittää kirveensä
järveen, niin meidän asiamme on nostaa se sieltä.
Valitteleva ruotsalaisuus, joka vaatii ruotsalaisuuden säilyttämistä
sen itsensä vuoksi, ei ole minkään arvoinen. Uusmaalaisen
kykenemättömyys oppia suomen- tahi venäjänkieltä selitetään useinkin
muka germanilaisuuden merkiksi; hänen mielestään näiden kielten
oppiminen on hänelle "alentavaa".
Tällainen kykenemättömyys on seurauksena henkisestä laiskuudesta, --
mutta germanilaista se ei ole, sillä sekä Ruotsin ruotsalaiset että
saksalaiset oppivat kieliä, jopa venäjän, persian ja kiinankin kieliä.
Kaikkein vaarallisin henkiselle viljelykselle Suomen pääkaupungissa on
ruotsinkielinen juutalais-sanomalehdistömme, joka kalastelee sameassa
vedessä ja hakee kannatustaan varatuomarien ja torieukkojen
keskuudesta.
Samainen sanomalehdistö, jota ennen luki ainoastaan paikkain hakijat ja
jonka "torikertomukset" liukuivat kuin sula voi torieukkoihin, on
nyttemmin n.k. sivistyneittenkin uusmaalaisten ainoana henkisenä
ruokana.
Kirjoja näet eivät ruotsalaiset enää lue. Kaikki kirjainkustantajat
sanovat kuin samasta suusta, ettei kannata kustantaa muita
ruotsinkielisiä teoksia kuin koulukirjoja. -- Kirjainkustantaja Bonnier
Tukholmassa kertoi minulle, etteivät ruotsalaiset yleensä lue niin
paljon kuin muut kansat. Tämä tapahtui vuonna 1910. Tuskinpa asianlaita
sittemmin on parantunut.
Se, että ruotsalaiset ovat lakanneet lukemasta omaa kieltään, aivan
kuin sekin, että he ovat laanneet käymästä omissa kirkoissaan, on
todistuksena siitä, ettei ole kovinkaan paljon pantava arvoa heidän
puheeseensa "meidän kielestämme", "meidän uskonnostamme", "meidän
laistamme" y.m.
Tämähän kaikki oli suuren Meklenburgilaisen juutalaisen ulkolukua.
Itse hän -- vaikkapa kristityksi olikin kastettu -- harvoin kävi
kirkossa, mutta "Suomen uskonto" oli aina huulilla.
Jumala suojelkoon tuota "Kolmikulman" varrella olevaa pientä isänmaata,
jossa tuulta kylvänyt henkilö niittää myrskyä, pannaan arkkuun ja saa
osakseen "kuninkaalliset hautajaiset".
Mutta täytyyhän uusmaalaisillakin olla jotakin juhlittavaa. Kun
heillä ei ole hautaan saatettavana Runebergiä, Topeliusta, Snellmania,
eikä Yrjö-Koskista, niin täytyyhän heidän tyytyä hautaamaan
pankkitirehtöörejä, viina-asessoreja ja mannaryynilähettiläitä.
Todelliset _suurmiehet_ haudataan useinkin omasta pyynnöstään kaikessa
hiljaisuudessa.
Suuret hautajaiset Helsingissä kuvaavat paljoa suuremmassa määrässä
Uudenmaan talonpoikaiskultuuria kuin "Bragen" renkien ja piikojen
esittämä vanhojen herrastanssien jäljittely.
Täten annettuamme pienen silmäniskun Helsingin kansanpuolueen "vanhalle
talonpoikaiskultuurille" ja "ruotsalaisuustunnelmalle", lähdemme nyt
tarkastelemaan "Svenskt i Finland" teoksessa julkaistua toista
kirjoitusta, joka sekin on rakennettu vanhoille ennakkoluuloille ja
ennen omaksuttujen mielipiteitten pohjalle, mutta jonka silti saattaa
mielellään lukea.
Tarkoitamme _C.A. Nordman'in_ kirjoitusta "Förfäder och fornfinnar"
("Esi-isät ja muinaissuomalaiset").
Jo kirjoituksen esipuheesta käy selville, että kirjoittaja haluaa
täysin puolueettomasti kertoa tieteen eri tuloksista.
Tässä hän onnistuukin paremmin kuin olisi voinut odottaakaan. Sillä
eihän ole hänen vikansa, jos "oppineet", joiden mielipiteitä hän
kertoo, eivät ole yksimieliset. Oppineethan eivät voi tulla
yksimielisyyteen; sen vuoksi on järkevien ihmisten astuttava väliin.
"Oppineiden" kesken vallitseva, valitettava epäsopu johtuu siitä
tosiasiasta, että kukin heistä tavallisesti tuntee vaan oman
erikoisalansa. -- Jotkut kaivelevat vanhoja kumpuja, jotkut tutkivat
vanhoja pergamentteja ja toiset taasen kompastelevat Thomsenin
lainausteoriassa. Mitenkä he voisivat päästä yksimielisyyteen, kun
heidän tutkimustensa tulokset ovat toisilleen vastakkaisia?
Herra C.A. Nordmanin kirjoituksessa sanotaan muun muassa:
"Koska saapuivat ruotsalaiset Suomeen? Kuka ensiksi metsästi
metsissämme, kuka ensiksi laski verkkonsa järviimme ja merenlahtiimme?
Tekikö sen ruotsalainen, vaiko suomalainen? Ja olemmeko me, jotka nyt
elämme, niiden germanien jälkeläisiä, jotka kerran, kauvan sitten,
aikana, johon historia ei ylety, nousivat maalle Suomen rannoille? Vai
ulottuuko sukumme täällä taaksepäin ainoastaan Eerikki pyhän ja Birger
Jarlin ristiretkeläisiin -- vaiko ehkä myöhempien aikain
uutisasukkaisiin?
"Nämät kysymykset nousevat ehtimiseen tieteellisissä keskusteluissa ja
kansanomaisissa väittelyissä, sekä tyynesti keskusteltaessa että
valtiollisessa kiihotuksessakin. Voimmeko siis odottaa niihin
vastausta, vastausta, joka ei olisi ainoastaan otaksuma, vaan joka
perustuisi tosiasioihin, mitkä puhuisivat selvää kieltä, jotenka ei
niitä voitaisi väärin selittää?"
Kyllä me annamme vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, yhteen
kerrallaan.
"Kuka metsissämme ensiksi metsästi, suomalainen, vaiko ruotsalainen?"
-- Ei kumpikaan näistä. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista
sekakansaa, jota nyt kutsutaan "ruotsalaisiksi", silloin vielä ollut
olemassakaan. Ja suomalaiset, tahi oikeammin länsisuomalaisten
esi-isät, saapuivat vasta myöhemmin Pohjois-Europaan. Itäsuomalaisten
esi-isät kaiketi vielä silloin asuivat Mustanmeren rannoilla ja
tunnettiin nimellä Skytit = Kytät.
Mutta se kansa, joka ensiksi harjoitti metsästystä Suomessa, oli sama
kansa, joka metsästeli koko Europassa ja Aasiassa; se kansa, joka
kutsuu itseään _Same_ (Lappalaiset) ja jota Aasiassa kutsutaan
_Samo-jäd_ sekä Japanin pohjoissaarilla _Aino_.[56]
Samaa, muinoin Ranskassa asunutta kansaa kutsuvat ranskalaiset oppineet
vielä nyt, viisaasti kyllä, vaan: "_Nos chasseurs de rennes_" (meidän
peurametsästäjämme). Mutta Taylor on todistanut, että se oli samaa
_Same-kansaa_. Ja hra Nordman kumppanineen voi Taylorin teoksesta "On
the origin of Aryans" havaita, että Taylor puhuu "lappalaisista
pääkalloista", joita on löydetty Ranskan vanhimmista hautapaikoista,
erittäinkin Auvergnen maakunnassa.
Hra Nordman sanoo, että kysymys: "suomalainen, vaiko ruotsalainen
ensiksi j.n.e." ehtimiseen nousee tieteellisessä keskustelussa; mutta
sellainen keskustelu, jolla ei ole pohjaa (kun "ensiksi" ei ollut
kumpikaan), ei ole tieteellinen, vaan korkeintaan "valtiollista
kiihotusta", kuten hän itsekin sanoo.
Tästä riippuu, että esim. professori T.E. Karstenin lentokirjasessa
"Ruotsalaisten asutuksesta Suomessa", ei ole paljoakaan tieteellistä
pohjaa. Hän puhuu siinä m.m. ruotsalaisesta kansallisuudesta 2,500
vuotta ennen Kristusta; toisin sanoen 1,700 vuotta ennen Rooman
perustamista! Se on tusinatyötä ja lisää vaan käsitteiden hämmennystä
opiskelevan nuorison keskuudessa.
Ruotsalainen kansallisuus on peräisin verrattain myöhäisiltä ajoilta.
Mitenkä tämä sekakansa on syntynyt lappalaisista, suomalaisista,
itä- ja länsigöteistä y.m., siitä kerron vastaisuudessa.
Kun aivan kainostelematta kutsutaan kaikkia skandinavilaisia
muinaisesineitä "ruotsalaisiksi", niin tarkoitetaan tietenkin, että
ruotsinkieli, tahi kaikessa tapauksessa jokin samansuuntainen
germanilainen kieli olisi ollut Skandinavian niiden alkuperäisten
asukkaiden kielenä, jotka ovat käyttäneet noita esineitä.
Minulle on käsittämätöntä, kun ainoastaan turhamaisuudesta -- jotta
keinotekoisella tavalla voitaisiin esittää oma kansallisuus tahi "rotu"
vanhemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on -- vääristellään
tosiasioita ja salataan sellaisia seikkoja, mitkä saattaisivat
selvittää asiaa.
Jos Skandinavian vanhimmat riimukirjoitukset ovat ruotsalaisten
piirtämät, niin tehkää hyvin, herrat "ruotsalaiset", ja sanokaa mitä
e.o. riimukirjoitukset merkitsevät ruotsiksi.
Vasta sitten, kun nämät riimut voidaan tulkita "germanilaisiksi", --
jota ne eivät ole --, vasta sitten voidaan puhua ruotsalaisesta tahi
germanilaisesta kansallisuudesta Skandinaviassa pronssikaudella.
Mutta niin kauvan kuin tällainen riimukirjoitus jää ruotsiksi
tulkitsemattomaksi, niin kauvan on pötyä väittää muinaista
pohjoismaista kieltä germaniseksi. -- Eräästä C.A. Nordmanin
lausunnosta selviää, että hän on taipuvainen ottamaan professori T.E.
Karstenin vakavalta kannalta kielentutkijana; mutta siinä hän menee
harhaan, sillä professori Karstenilla ei esim. ole aavistustakaan
siitä, mitä edellä kuvatut riimut merkitsevät.
T.E. Karstenin ja hänen heimolaistensa harjoittama kielitutkimus ei voi
kumota saksalaisen professorin, muinaistutkijan _G. Kossinna'n_ eikä
ruotsinmaalaisen professori O. Almgrenin yhteisesti tekemää väitettä
että:
_Ruotsin alkuasukkaat kuuluivat suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon_.
Näiden tiedemiesten lausunto nojautuu tavattuihin esineisiin ja
löytöihin, kun sen sijaan kieliniekkailijat pitävät omia hurskaita
toivomuksiaan tosiasioina, asiakirjojen luonnollisesti puuttuessa nyt
kysymyksessä olevalta aikakaudelta: _kivikaudelta_.
Sitä paitsi ovat mainittu saksalainen muinaistieteen professori ja
hänen ruotsinmaalainen virkaveljensä vieraita maamme kieliriidalle. Kun
he puhuvat suomalaisista, Ruotsin ensimäisinä asukkaina, niin tekevät
he sen tutkimusten ja vakaumuksen perustuksella. Heitä ei ainakaan
voida syyttää "suomenmielisyydestä".
Meidän ruotsin- ja suomenkieltä puhuvat suomivihaajat kieliniekat eivät
ainoastaan puutu taitoa arvostella saksalaisten ja ruotsinmaalaisten
muinaistutkijain tuloksia, vaan he ovat sitäpaitsi kaikki jääviä.[57]
Heihin on syöpynyt kieliriita ja muutamilla heistä on synnynnäinen
vastenmielisyys metsäimme ikivanhaa ja korkeasukuista keltiläistä
kieltä kohtaan.
Helposti voidaan käsittää meidän yliopistollisten "viikinkiemme" kesken
syntynyt harmi ja säikähdys, kun kaksi täysiveristä germania rupeaa
häiritsemään heidän piirejään ja repimään niitä kiinalaisia muureja,
joita he ovat rakentaneet itsensä ja historiallisen totuuden välille.
Kun vuoden 1905 jälkeen ei enää voitu pitää suomalaisia valtiollisen
painostuksen alaisina, niin koetettiin toki tieteen varjon alla
väittää, että suomalaiset ovat jonkinlaisia aasialaisia kulkureita,
jotka saapuivat Suomeen Kristuksen syntymän jälkeen ja ajoivat pois nuo
kiltit viikingit Suomesta, jossa he olivat itselleen kaikki hyvin
asettaneet.
Ja vaikka nuo rumat ja pahat suomalaiset "viikinkien iloisasta
sotakuntoisuudesta" huolimatta onnistuivat karkoittamaan heidät aina
rannikkopitäjien rantakiville saakka, niin ei suomalaisilla kuitenkaan
-- kuten hra R. Eklund sanoo -- "ole koskaan ollut mitään
sankariaikakautta", jonka vuoksi "heillä ei ole mitään urotekojen
muistoja kirjallisuudessaan".
Täytyy siis otaksua olleen ajan sellaisenkin, jolloin Suomen muka
alkuperäisissä viikinkiasukkaissa ei asunutkaan tuota "iloisaa
sotakuntoisuuden henkeä", koska he väistyivät muinaisista
asuinpaikoistaan, joita on osotettu olleen muka Suomen sydämessä, kun
esim. professori Karsten on väittänyt nimen Satakunta olevan
ruotsalaisen!
Kaikki oli jo menemässä toivottuun suuntaan. Oli jo onnistuttu
kääntämään historia melkein ylösalasin; oli onnistuttu tukkeamaan
totuuden suu, selittämällä että C.A. Gottlund oli intoilija. Minua
luonnollisesti ei luultu tarvittavan ottaa lukuunkaan. Thomsenin
lainateoriain avulla oli onnistuttu saavuttamaan ja kesyttämään pari
suomalaista professoriakin kieltämään oman kielensä sukuperä. Kaikki
oli jo vallan ihanalla kannalla. Se korttihuone, joka oli rakennettu
otaksumisista sekä ylös-alaisin käännetyistä lainausteorioista, oli jo
vakaantumassa vanhuuttaan. Silloin Wettenhovi-Aspa, ruotsinkielisen
professorin poika, kirjoitti neljästi Hufvudstadsbladetissa, että
_maailmankielten juuret ovat fenno-keltiläisellä pohjalla_. Mutta ei
ollut "ruotsalaisella kansanpuolueella" suurta vaivaa panna este
kirjoituksille, mikä tapahtuikin.
Ainoastaan sokea tietäjä, professori _O.M. Reuter_, näki vähän
pitemmälle kuin näkeväiset. Hän lausui minulle: "_Jos sinä olisit
tohtorin arvolla varustettu, niin olisi asia selvä kaikille_."
Myöskin toinen professori, tietäjämies hänkin -- ystäväni Robert
Kajanus -- Ericus Erici Lejonhjertan[58] jälkeläinen -- lausui: "_Se on
selvä kuin päivä, mutta sellaisen totuuden täytyy tulla ulkomailta,
silloin se kelpaa_."
Ja katso! Robert Kajanus osui oikeaan! Totuus tulikin sittemmin
ulkomailta. Ensimäinen pommi, joka iski akateemiseen korttihuoneeseen,
lähti puhdasverisestä Wienissä asuvasta germanista. Professori, tohtori
_Heinrich Winkler_, julkaisi 30 vuotisen tutkimuksen hedelmänä kirjan:
"_Der Ural-Altaiche Sprachstam das Finnische und das Japanische_"
("Urali-Altailainen kieliheimo, suomalainen ja japanilainen"), missä
hän, germani, osottaa, että Aasiassa asuvien suomalaisten heimojen,
esim. Samojedien kielessä on kieliopillisesti parempi selkäranka kuin
germanien kielessä, että heidän possessivipronomininsa ovat paremmassa
järjestyksessä y.m., kuin myöskin että suomalaisiin kieliin on myös
luettava _japaninkieli_.
Tämä oli viikingeille sangen ikävä juttu, osittain sen vuoksi,
ettei Winkleriä, germanilaista professoria, käynyt väittäminen
suomenmieliseksi, osittain sen vuoksi, että japanilaiset ovat
sivistyskansa, jonka ei juuri voida väittää lainanneen sanoja
viikingeiltä.
Pyysin silloin erään ystäväni, Pertti Uotilan, joka syvemmissä
suomenkielen salaisuuksissa on ollut johtotähtenäni, matkallaan
Köpenhaminan kautta poikkeamaan viikinkien tietomiehen, vanhan
professori Thomsenin puheilla, saadakseen kuulla hänen ajatuksensa
professori Heinrich Winklerin kirjasta. --
Niin tapahtuikin. Mutta Thomsen sanoi aivan yksinkertaisesti, _ettei
hän ensinkään tuntenut Winklerin puheena olevaa teosta_. Tämäpä oli
selvää puhetta. Viikinkien tietomies ja asiantuntija Köpenhaminassa ei
tunne alaansa kuuluvia teoksia!
Vähän aikaa tämän jälkeen iski toinen pommi akateemiseen hapatukseemme.
Tämä oli latinankielen professori Sorbonnessa, Parisissa, _Jules
Martha_, joka 25 vuotta tutkittuaan roomalaista esihistoriallista
kieltä Italiassa, väitti että _Etruskit_,[59] joiden sivistys polveutui
suoraan muinais-Kemistä, Egyptistä, olivat _suomalais-ugrilaista
kansanheimoa_.
Nyt rupesivat akateemiset kannunvalajamme tuntemaan käryn hajua. Nyt
tultiin todella levottomiksi.
Olisikohan Wettenhovi-Aspa sittenkin oikeassa. -- Olihan kuitenkin
onnistuttu tukkimaan hänen suunsa -- niin luultiin. Myöskin professori
Winklerin suomalais-japanilainen kirja oli onnistuttu vaijeta
kuoliaaksi. Mihin toimiin oli nyt Martha'an nähden ryhdyttävä?
Jos etruskilainen sivistys oli suomalaista, niin voihan, kuten Aspa oli
väittänyt, egyptiläinenkin sivistys olla suomalaista. Ainakaan ei voitu
näyttää toisinkaan olleen. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.
Ajatelkaapa, jos koko se länsimainen sivistys, mikä vallitsi Europassa
ennen germanien tuloa, olikin fenno-keltinen; mitenkähän sitten
kävisikään tuon rakkaan opinkappaleen, että suomalaiset muka olivat
lainailleet sanoja viikingeiltä, eikä päinvastoin?
Sen sijaan, että olisi kutsuttu professori Jules Martha Sorbonnesta,
Parisista täkäläisessä yliopistossa esittämään tutkimustensa tuloksia,
_mikä olisi ollut Suomen yliopiston ehdoton velvollisuus_ -- vaikkapa
ei muun vuoksi, niin jo senkin tähden, että olisi yritetty näyttää
hänen erehtyneen -- sen sijaan sivuutettiin Martha vaikenemisella.
Tällaista ei tosiaankaan voisi tapahtua missään muussa maassa, _eikä
missään muussa yliopistossa kuin Suomen_. Missä oli yliopistomme
suomenkielen edustajain velvollisuuden tunto, ja missä heidän
kansallistuntonsa? Tästä, yliopistollisia olojamme niin erikoisella
tavalla kuvaavasta tapauksesta ei isänmaan ja Suomen kansan todellinen
ystävä voi riittävän ankarasti lausua paheksumistaan. Niinpä niin. Kun
Suomessa ei ollut ketään, joka olisi ottanut näyttääkseen, että musta
on valkoinen tahi päinvastoin, niin päätti yliopistomme päinvastoin
kutsua tänne vanhan köpenhaminalaisen poppamiehen.
Tämä tuli, näki ja voitti -- kutsumatta jätetyt vastustajansa. Hän piti
esitelmän niin heikolla äänellä, että sen kuulivat lähimmillä
istuimilla istujat. Kauvempana istujat saivat vaan nauttia meikäläisten
professorien kasvojen ilmeistä, joissa kuvastui "germanien iloisa
sotakuntoisuuden henki".
Sitten seurasi asiaan kuuluva illanvietto...
Enimmin surullisen naurettavaa tässä akateemisessa näytelmässä oli se,
että oli onnistuttu petkuttaa supisuomalaisiakin ylioppilaita ottamaan
osaa suomisyöjäin johtajalle pidettyyn soihtukulkuun. -- Aspa vaikeni.
Ehkäpä hän nyt oli täysin nolattu. -- Ei Winkleriä, eikä Marthaa oltu
tilaisuuteen kutsuttu.
Jos oli luultu, että joku saapuisi kutsumatta, kuten Lemminkäinen, niin
petyttiin.
Nyt levättiin. "Mauri" oli pitänyt esitelmänsä; Mauri sai mennä! Ehkäpä
nyt saataisiin olla rauhassa, koskemattomassa pesässä! Nyt oli totuus
saanut aimollisen iskun -- suomalaisten ylioppilaitten avulla, nyt oli
taas "all right".
Mutta kauvanko Aatami sai olla paratiisissa!
Eräänä kauniina päivänä nostaa tuo riivattu totuus taas esiin uuden
pään; tällä kerralla aivan Saksassa. Kaiken lisäksi päännostaja,
_G. Kossinna_, ei ole ainoastaan muinaistieteen tohtori, vaan vieläpä
professori.
Hiisi vieköön! Näyttääpä Europassa löytyvän monta Aspaa!
Lyhyesti sanoen: G. Kossinna väittää, kuten minäkin, _että suomalaiset
eivät ainoastaan ottaneet haltuunsa Suomenmaata lappalaisten jälkeen,
vaan olivat suomalaiset myös nykyisen Saksanmaan asukkaina -- noin
5,000 vuotta sitten_.
Mitäpä tästä! Parasta lienee sanoa, että se mies panee omiaan, sillä
vastatodistuksia ei voida hankkia. Ja Kossinnan vaikenemalla
tappaminen, kuten Winklerin, ei enää käynyt laatuun. Thomsenin
uudelleen tänne kutsuminen ei myöskään enää soveltunut.
Mutta hädän ollessa suurimmillaan, on apu lähinnä. Ruotsalaisten
ylioppilaitten puoluehallinto löysi pelastavan sanan.
Annetaan palttua kaikille todistuksille, heitetään totuus
syrjään ja julkaistaan kirjanen, jossa ihaillaan toinen toistamme
vuorotellen. Täytyy ruveta kutsumaan Ruotsin ruotsalaisia
"korkearuotsalaisiksi" (suur'ruotsalaisiksi), jotta itse voitaisiin
olla -- "matalaruotsalaisia" (pien'ruotsalaisia).
Mutta istuttaessa ja kirjoitettaessa imelloksia "korkearuotsalaisille",
iski suurin ja vaikein pommi keskelle mustepulloa.
Jopa nyt oltiin jouduttu hiiden kattilaan. Germani -- ruotsalainen --
oikein "korkearuotsalainen" tiedemies emämaasta, Ruotsista, esiintyy ja
sanoo, että sekä Suomen että Ruotsin alkuasukkaat olivat suomalaisia.
Kukahan nyt avuksi kutsuttaisiin?
Täällä "ruotsalaiset" kuvittelevat olleensa Suomen alkuasukkaina,
ja nyt todistetaan kaikkialla, että nuo pahat suomalaiset sittenkin
ovat olleet aikaisemmin tämän maan asukkaina ja muidenkin Europan
maiden. Näin sanoo muinaistutkijain vertaileva tutkimus, heidän
tarkastellessaan kivikirveitä, näin näyttää myös antropologien
vertailu, kun he tutkivat kuolleitten luita.
Äsken mainittu ruotsinmaalainen, O. Almgren, ei ole ainoastaan tohtori,
vaan sitäpaitsi muinaistutkimuksen professori, ja hän väittää, että
suomalaiset ovat sytyttäneet sivistystyön Ruotsissa.
Tämäpä oli viikingeillemme liian karvas pala. He hurjistuivat ja
julkaisivat oikein uhmalla tekeleensä:
"Svenskt l Finland".
Tässä teoksessa sai C.A. Nordman toimekseen iskeä germania,
G. Kossinnaa, ja emämaalaista, professori O. Almgrenia.
Tämä hra Nordman hyökkääkin kuoleman halveksumisella näiden molempain
germanilaisten luopioiden kimppuun ja sanoo heistä (kun heitä ei enää
voitu hiljaisuudella tappaa) "Svenskt i Finland" teoksen sivulla 28:
"Tosin on muuan saksalainen tutkija, professori G. Kossinna, tahtonut
väittää, että Ruotsin alkuasukkaat olivat suomalaisia ja että heidät jo
kivikauden loppuaikoina maahan saapuneet germanit pakottivat
siirtymään pohjoiseen päin. Häh huomauttaa, että Ruotsissa
vanhimpina aikoina on esiintynyt kahdenlaatuista kultuuria
toistensa vieressä. Puhutaan itä-ruotsalaisesta asumuskultuurista,
etelä-skandinavilaisen kivihautakultuurin vastakohtana. Ensiksi
mainittu, eli itä-ruotsalainen, edustaisi suomalaisia, jotka ovat
väistyneet maahan tunkeutuneita muinais-germaneja, venekirveskansaa, ja
vihdoin vetäytyneet Suomeen, yhä voittajain ja heidän korkeamman
sivistyksensä seuraamina. Mutta esitetyt todistukset eivät ole pitäviä,
vaan ainoastaan jaaritusta."
Tietenkin nyt odottaisi C.A. Nordmanin esittävän vastatodistuksia,
mutta mihinkään sellaiseen hän ei tohdi antautua, ei
"jaaritukseenkaan"!
Hän jatkaa ylimielisenä:
"Tämän otaksuman on sittemmin hyväksynyt ja sitä on kehittänyt
erinomainen ruotsalainen tiedemies, professori O. Almgren, mutta eivät
hänenkään todistuksensa ole muinaistieteellisesti sitovia. Sitäpaitsi
eivät kielimiehet voi hyväksyä mainittua käsitystä. Jos se olisi oikea,
sanoo muuan niistä kielimiehistä, jotka parhaiten tuntevat tämän
kysymyksen, pitäisi ainakin joku ikivanha suomalainen paikannimi olla
näytettävissä itä-ruotsalaisen asutuksen piirissä, mutta niin ei
asianlaita ole."
Kielimiehet eivät voi hyväksyä _muinaistutkijain käsitystä
kivikaudesta!_ Jopa nyt jotakin saadaan kuulla.
Sillä mitä tuon taivaallista kielimiehet tietävät kivikauden aikaisesta
kielestä, koska he eivät osaa lukea eikä selittää pronssikauden
vanhimpia suomalaisia riimukirjoituksiakaan.
Herra C.A. Nordman olkoon ystävällinen ja lausukoon minun terveiseni
"eräälle niistä kielimiehistä, jotka parhaiten tuntevat tämän
kysymyksen" ja lähettäköön hänet minun puheilleni, niin esitän hänelle
heti 10 Itä-Ruotsin riimukirjoitusta, joita hän ei pysty lukemaan, eikä
siis myöskään selittämään germanilaisiksi.
Myöskin puhuu hän vastoin parempaa tietoaan sanoessaan, ettei
"suomalaisia paikannimiä ole näytettävissä itä-ruotsalaisen asutuksen
piirissä."
Tosiasia on se, että ikivanhoja suomalaisia paikannimiä on suuret
määrät, ei ainoastaan itä-ruotsalaisilla seuduilla, vaan myöskin
kaikkialla Ruotsissa. -- Seuraavissa teokseni vihkoissa mainitsen
tusinoittain sellaisia nimiä. Tässä esitän vaan yhden tusinan
kysymyksiä hra C.A. Nordmanin "kielimiehelle":
1) Mitä merkitsee maakuntanimi "Skåne" ruotsiksi? Ja miksi sanotun
maakunnan asukkaat eivät tänäkään päivänä kutsu sitä nimellä Skåne,
vaan aivan selvästi: _S'kaune_?
2) Koska _Se kaune_ sanasta on muodostunut ruotsinkielinen sana "sköna"
(kaunis), niin miksi eivät ruotsinmaalaiset kutsu tätä maakuntaa
nimellä "det sköna"?
3) Mitä ruotsiksi merkitsee tunnetun skånelaisen kivikalmiston nimi
_Kivikalma_, joka tänäkin päivänä lausutaan "_Kivik''_"?