Natsionalismi ja sen vastakohta.
Harvoja sanoja on niin väärin ymmärretty ja niin väärin käytetty kuin
sanaa:
Kansallisuus.
Mitä on kansallisuus? Nykyaikana kallistutaan yhä enemmän siihen
mielipiteeseen, että kaikki ne kansanheimot, jotka ovat samojen
valtiollisten rajojen ympäröimät, yhdessä muodostavat omintakeisen
kansallisuuden.
Tähän väärään katsantokantaan perustui natsionalismi, joka tarkoitti
pakottaa vähemmistön omaksumaan enemmistön kielen.
Tämä suunta tahtoo siis sivuuttaa luonnollisen kehityksen tahi
kiiruhtaa sitä.
Tästä seuraa riitoja ja n.k. kieliriitoja, jollaisia on kaikissa
rajamaissa ja kaikissa maissa, joissa asuu eri kansallisuuksia.[17]
En luule että kieliriidat semmoisenaan ovat epäterveelliset, mutta ne
ovat tarpeettomat, sillä se kieli, jota voimakkaampi, terveempi ja
sitkeämpi kansanheimo puhuu, voittaa kuitenkin lopuksi ilman sotaakin.
Olkoon minusta sen vuoksi kaukana se luulo, että suomenkieli,
voittaakseen ja tullakseen isännäksi tässä maassa, olisi sen korren
tarpeessa, minkä minä haluan kantaa suomalaiseen kekoon.
Minä en suinkaan tahdo lisätä suomalaisen veljemme ruokahalua
enemmäksi kuin mitä se luonnostaan on; en tahdo olla apuna
yllyttämään suomalaisten halua saada korkeita virkoja, sillä
minulle persoonallisesti on yhdentekevää onko virastojemme kielenä
suomen- vaiko ruotsinkieli, kunhan vaan kunkin asiat käsitellään hänen
omalla kielellään.
Niin kummalta kuin kuuluneekin, on sittenkin minun mielestäni
suomenkieli liian korkea ja hieno -- jopa liian pyhä kieli
kielenkääntäjien ja kaikenlaisten virkamiesten pidellä.
Jääköön suomenkieli siksi, mikä se on viimeisen parin tuhannen vuoden
kuluessa ollut, -- sydänmaitten kullaksi, metsien salaperäiseksi
soitoksi.
Minun horjumaton vakaumukseni on se, että Suomenmaan suomenkielen pahin
vihollinen on tuo paljon kehuttu "länsimainen sivistys".[18]
Samanlainen valesivistys jo historian takaisina aikoina lopetti
fennokelttiläisen kielen, ensin Välimeren maista je sitten Atlantin- ja
Itämeren rannoilta sekä vihdoin Keski-Europasta, historian takaisten
kansainvaellusten aikana.
Sanoohan suomalainen vieläkin: "ei ole Jumala kiirettä luonut, sen on
paha maailma tuonut". -- Tuo paha maailma on juuri se kiihkeä
olemassaolon taistelu, joka keinoineen, tapoineen ja tarkoituksineen on
ominaista "länsimaiselle sivistykselle".
Kunhan suomenkieli tässä maassa kyllin kiskotaan mukaan tähän
taisteluun; kunhan se ehtii enemmän rämisemään kirjoituskoneissa ja
puhelukoneiden äänitorvissa, niin menettää se, ikävä kyllä,
järjestelmällisyytensä, ääntiösointunsa ja tavujensa tasapainon;
silloin ehkä suomenkieli eksyy. -- Mutta toivokaamme, että siihen vielä
on pitkä aika!
* * * * *
Vertaillessamme suomenkieltä vironkieleen, huomaamme että
viimeksimainittu jo on kuluntaan menossa:
Alkuperäistä suomea: Huo-meno = nousu.
Nykyistä suomea: Huo-men' = aamu.
Viron kieltä: H'o-me'' = "
Ja katsokaammepa mitenkä on käynyt paikannimien: Suomeksi:
Suomeksi: Haapa-salo = (haapasaari).
Viroksi: Ha'p'-sal' = (paikan nimi).
Hollannin kiei.: Ha'p'-s''' = (paikan nimi).
Tästä on jotensakin varmaan muodostunut: Hapsvuori, Hapsbu(o)rj,
Hapsburg, joka nyttemmin kirjoitetaan myös Habsburg.[19]
Vertaillessamme Liettualaisten kieltä Viron kieleen, huomaamme
ensinmainitun vielä enemmän kuluneeksi, mutta se on kuitenkin jäänyt
melkein sanskritin tasalle, minkä "kielen" tapaista se onkin.
Nämät kielet ovat siis jo siihen määrään rappeutuneet, että ne ovat
päässeet samalle köyhyyden kannalle kuin germanilaiset kielet.
Gootien kieli oli jo ennen Kristuksen syntymistä ehtinyt
rappeutumisessa yhtä pitkälle, mutta se rikkoontui yhä, useitten
kansainvaellusten aikana, kerrassaan sekamelskaksi.
Samojen kansainvaellusten vaikutuksesta -- jolloin kaikki kielet ja
murteet menivät sekaisin, menettivät itäisetkin murteet, ei ainoastaan
vokaalinsoinnun ja diftongit, kuten Germanit, vaan vieläpä suurimman
osan vokaaleista eli ääntiöistäkin.
Vaikka ne maat, joita nyt kutsutaan slaavilaisiksi, erikoisesti
joutuivat kansainvaellusten Babelin kieltensekotuksen alaisiksi, voipi
kuitenkin useista vanhimmista paikannimistä ja niistä johdetuista
sukunimistä aavistaa mistä alkuperäisistä sanoista nimet ovat johdetut.
Kun sekä historia että viimeaikainen tutkimus myöntää suomalaisten
kansain ennen kansainvaellusten pyörteitä asuneen idässä aina
_Kaukasuus-vuorijonoon_ saakka[20] -- tuo nimihän on vieläkin puhdasta
suomea --, niin olisipa ihmeellistä, ellei vanhimpia nimiä vielä voisi
hajoittaa suomalaisiin alkusanoihinsa.
Kaakkois-Europan heinäaavikkojen vanhimpana tunnettuna nimenä on ollut:
Saramaat = Sara(heinä)maat,
josta nimitys: Sarmatit = Saramaan asukkaat.
Suomalaisesta sanasta _Ruohomaa_, voinee johtaa nimen _Ru'''ma'nia_,
Ainakin on sangen otaksuttavaa, että sanasta _Ruohomaanhovi_ on
johdettavissa Venäjän keisarillisen perheen sukunimi: _Ruo''man'o'v' =
Romanov_.
Meidän ajanlaskumme alussa oli Itä-Ruotsissa Vuoksenholman (nyt
Vaksholm)[21] pohjoispuolella olevan lahdelman nimenä _Ruusunlaksi_.
Tästä nimestä muodostui gootilaisen kansanjohdannaisuuden kautta nimi:
_Rooslagen_; sen läheisen paikkakunnan nimenä oli _Ruusunsija_.
On otaksuttu, että se _Rurik_, joka lähti "Itämaahan" ja siellä perusti
valtakunnan (Venäjän), oli kotoisin juuri äsken mainitusta
Ruusunsijasta. Sen vuoksi antoi hän uudelle valtakunnalleen oman
kotipaikkansa nimen:
Ruusunsija = Ruus''sija
ja siitä: Ros''sija = Rossija,
joka on Venäjän venäläisenä nimenä vielä tänäkin päivänä. Professorien
kerrotaan luulevan, että "Roslagen" olisi johdettavissa sanasta "ro"
(soutaa). Mutta eihän Rurik soutanut; hän tietenkin purjehti!
Sillä Itämeren poikki soutaminen ei käy niin helposti kuin professorit
luulevat. Onhan näet vanhasta "Ruusunsijasta" uuteen "Rossija'an"
matkaa suorinta tietä noin 300 kilometriä!
Minkähän niminen muuten oli itäisten reittien kulkija ja Ruusunsijan,
Rossijan, perustaja? Siitäkään eivät oppineet ole yksimieliset. O.
Montelius[22] kirjoittaa nimen: _Rurik_ -- J. Stragnelius, nähtävästi
erittäin oppinut mies, kirjoittaa: _Rörik_.
Varmaa vaan on, että tämä mies, olipa hänen nimensä mikä hyvänsä, oli
loistava poikkeus siitä säännöstä, että viikingit yleensä panivat
toimeen rettelöitä ja sekasortoa mihinkä ikänänsä he tulivatkin.
Meidän "Finländariviikinkimme" elävät vielä siinä haaveellisessa
erhetyksessä, että viikingit olivat jonkinlaisia ihanne-ihmisiä.
Meidän oppineemmekin saivat lapsuudessaan niellä niin paljon
Fritjuf-Ingeborg ihailua, etteivät he tiedä tutkimuksen -- jopa
Ruotsissakin -- aikoja sitten paljastaneen nämät viikingit
"fritjufv'it" (fritjuf = vapaa varas, kuljeksiva varas) ja merirosvot
kerrassaan ammattirosvoiksi, jopa ruumiiden ryöstäjiksi ja
kalmistovarkaiksi.
Skandinaviassakin on jo tultu huomaamaan olleen pohjoisten maitten
sivistymiselle sangen suureksi eduksi, että useimmat näistä
viikingeistä, tahi ainakin hirmuisimmat ja verenhimoisimmat heistä,
häipyivät pois kotimaastaan ainaiseksi.
He joko itse kaatuivat tahi asettuivat asumaan niihin rannikkoseutujen
taloihin ja koteihin, joiden rauhalliset asukkaat heidän oli onnistunut
surmata tahi karkoittaa kodista ja konnulta. -- Jotkut heistä jäivät
siten Suomenkin rannoille, toiset taasen Viroon, Englantiin, Irlantiin,
Skotlantiin, vieläpä Ranskaankin.
Ne hajanaiset muistot, joita näistä hyökkääjistä on löytynyt meidänkin
maassamme, ovat saattaneet meidän "kotiseutututkijamme" siihen
harhakäsitykseen, että nämät saaristolaiset, holmalaiset eli
"Hölmöläiset" muka olisivat olleet tämän maan alkuasukkaita.
Pohjoismaiden suurin muinaistuntija, professori Oskar Montelius, näkyy
olevan näistä siirtolaisista samaa mieltä kuin minkä tässä olen
lausunut, sillä hän on tästä asiasta kirjoittanut seuraavaa:
"Viikinkiretkien tärkeimpiä seurauksia pohjoismaille oli se, että ne
vapauttivat pohjoismaiset valtakunnat korskeista miehistä -- -- ja
pahimmista pakanoista..."
Nämät pakanat "onnellistuttivat" rannikkojamme vierailuillaan, ja
viikinkien lohikäärmekylvö sekä jälkeläiset ovat meillä vieläkin
ihailun esineinä, ruotsinmaalaisten niitä jo kammotessa.
Jotta ei lukija luulisi minun laskettelevan omia lauseitani tukeakseni
omia mielipiteitäni siitä, mitä viikingit todellisuudessa ovat olleet,
annan taasen puheenvuoron pohjoismaiden suurimmalle tämän asian
tuntijalle, prof. Monteliukselle, joka puolestaan taasen vetoaa
kolmanteen mieheen eli A.E. Holmbergin teokseen "Pohjoismaiden asukkaat
pakanuuden aikana".
Prof. Montelius itse puolestaan lausuu asiassa m.m. seuraavasti:
"'Frithiofin sadussa' on Tegnér antanut kauniin kuvauksen sen
aikakauden runollisesta käsittämisestä ja kauneilla väreillä maalatun
kuvan viikinkielämän heleistä puolista. Sen sijaan Geijerin 'Vikingen'
antaa meidän toiseltakin puolelta oppia tuntemaan tätä voimakasta mutta
raakaa aikakautta. Kysymykseen: kumpiko kuvaus on historiallisesti
oikeampi? täytyy meidän vastata: jälkimäinen. Emmekä me yksin katsele
viikinkiaikakautta siltä kannalta; muuan lämpimimpiä Ruotsin
muinaisuuden ihailijoita, A.E. Holmberg, lausuu tästä:
"'Tosin kuvastuu ruusunhohdetta Pohjoismaiden viikinkiaikaan; mutta jos
varustamme silmämme historian kaukolasilla, niin huomaamme sangen pian,
että _tämä ruusunhohde ei ole muuta kuin värisekotus verestä ja
kyyneleistä_. Nimestä, jolla jokin asia nimitetään, riippuu usein
käsitys siitä asiasta. Viikinkimatkat ajatellaan usein ritarillisiksi,
vaaroihin ja sotaisiin seikkailuihin pyrkimisiksi, mutta paremmin ne
määritellään jos sanotaan, että _ne olivat murha- ja ryöstömatkoja_.
Sanomme peittelemättä, että viikinkimatkat eivät olleet muuta kuin
_elinkeinona harjoitettua merirosvousta_'."
Tähän A.E. Holmbergin lausuntoon lisää puolestaan Montelius:
"_Tämä arvostelu näyttää ankaralta, mutta meidän täytyy myöntää, että
se on oikea_."
Ei ole mahdollista selvemmällä tavalla vetäytyä yhtymästä
viikinkiaikaisten rosvojen yksinkertaiseen ihailemiseen, kuin mitä
nämät kaksi ruotsinmaalaista tutkijaa ovat tehneet.
Siitä huolimatta löytyy vielä Suomen rannoilla puuro- ja pölkkypäitä,
jotka koettelevat kuvitella itselleen ja muille, että he polveutuvat
suoran tahi väärän koivun takaa näistä -- pedoista.
Älköön luultako nimittäin, että viikingit tyytyivät ryöstämään ja
raiskaamaan ainoastaan eläviä ihmisiä. Ei toki! He murtautuivat myös
temppeleihin, he kaivoivat auki ja häpäisivät myöskin hautoja -- ei
mainetta saavuttaakseen, vaan saadakseen rahoja, sormuksia, koristuksia
y.m.
Jotta arvosteluani ei katsottaisi yksipuoliseksi tahi liian ankaraksi,
annan taasen sananvuoron professori Monteliukselle, joka kertoo:
"Orkney-saariryhmän suurimmalla saarella on merkillinen muisto
pohjoismaiden viikingeistä. _He eivät häikäilleet murtautumasta
hautoihin, saadakseen haltuunsa niissä ehkä säilytetyt kalleudet_.
Siten ryöstivät he Ranskassa merovingiläisten kuninkaitten haudat; ja
Irlannissa kerrotaan heidän, kallisarvoisen hautasaaliin toivossa,
tunkeutuneen siellä tavattaviin suuriin, mahtavien kumpujen
peittämiin kivikammioihin, jotka ovat peräisin saaren vanhimmalta
esihistorialliselta aikakaudelta. Myöskin äskenmainitulla, Skotlannin
pohjoisrannikolla olevalla saarella ovat pohjoismaiden viikingit
murtautuneet sellaiseen suureen, kivistä tehtyyn hautakammioon. Siitä
ei tosin mainita missään samanaikaisessa kirjoituksessa, mutta itse
hauta antaa siitä varmat, erittäin huomattavat todistukset. Kun
nimittäin muuan englantilainen muinaistutkija joku vuosi sitten aukaisi
kammion, havaitsi hän jälkiä aikaisemmasta, ei juuri tieteellisestä
haudan tutkinnasta. Seinäkiviin oli kirjattu erinäisiä pohjoiskielisiä
kirjoituksia, jotka olivat piirretyt sellaisilla kirjoitusmerkeillä,
joita pohjoismaiden asukkaat -- ja yksinomaan he -- käyttivät
pakanuuden ajan lopulla. Kirjoituksista, joita eri henkilöt ovat
piirrelleet ja joilla ei ole mitään keskinäistä yhteyttä, ansainnevat
seuraavat, suomeksi käännettyinä, mainitsemista: 'Tolf Kolbenson piirsi
nämät rivit'. -- 'Vidmun piirsi'. -- 'Nämät piirsi länsimeren
kirjoitustaitoisin mies'. -- 'Ingegerd on naisista hempein'. --
'Ingeborg, tuo ihana leski'. -- 'Kolme yötä ennenkuin jorsalan miehet
mursivat tämä kummun, oli aarre viety pois'. -- 'Jorsalankävijät
mursivat Orkkalmistot.' -- 'Luoteessa on paljon tavaraa piilotettuna,
onnellinen se, joka löytää tuon suuren aarteen'. -- Vielä on lisäksi
kokonainen riimukirjoitusrivi ja toisessa kohdassa on piirrettynä:
'Lodbrokin pojat'..."
Nämät kaameat piirtelyt eivät lisäselvittelyjä kaipaa -- ne puhuvat
omaa kieltään. Minusta on kuin raskauttavana asianhaarana, että näiden
hautojen häpäisijät olivat kirjoitustaitoisia, -- jopa muuan näistä
hyenoista kehaisee olevansa "kirjoitustaitoisin mies". --
Minkähänlaisia raakalaisia olivatkaan ne oppimattomat ja kirjoituksen
taitamattomat, jotka kunnioittivat läsnäolollaan meidän rannikkojamme
-- sillä meidän kallioissamme ei löydy mitään riimukirjoituksia. Koska
meillä siis eivät kivet puhu, niin puhun minä.
* * * * *
Kristityiksi tultuaan kutsuivat viikingit rosvoretkiään
"ristiretkiksi". Ristin pyhän merkin ottivat herrat "Viikinkipoika ja
Kumpp." ammattimerkikseen.
Tästäkin pahasta työstä on kerrottu näiden "germanien" omissa
kronikoissa.
Tästä kertoo prof. O. Montelius seuraavaa:
"Varsinaisen viikinkiajan voidaan katsoa loppuvan Pohjoismaiden tultua
kristityksi. Tosin eivät nuorukaiset kastetuiksi tultuaan rauhallisesti
istuneet kotona, mutta viikinkielämän oikeusperuste sortui Odinin opin
keralla ja viikinkiretkiä alettiin nimittää -- ristiretkiksi.
Pohjoismaista kahdennellatoista vuosisadalla tehdyt ristiretket olivat
nimittäin huomattavasti vanhojen viikinkiretkien kaltaiset, kuten
Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalafare'n retki Pyhään maahan ja saman
kuninkaan 'ristiretki' v. 1123 Smoolantiin, jolloin hän, kuten Snorre
lyhyesti ja sattuvasti kertoo, kolmella sadalla laivalla ohjasi
kulkunsa itää kohden Kalmarnan kauppakylään, teki hävitystä siellä ja
Smoolannissa, otti sotaverona Smoolannista kolmesataa nautaa, ja
smoolantilaiset kastettiin kristinuskoon. Sitten Sigurd palasi takaisin
sotajoukkonsa kera ja saapui valtakuntaansa, tuoden mukanaan monet
suuret kalleudet ja aarteet, mitkä hän oli hankkinut itselleen tällä
matkalla, niin kutsutulla 'Kalmarnaretkellä'."
Suunnilleen samanlaisia olivat ne "ristiretket", joilla Suomea
kunnioitettiin vuosina 1157, 1249 ja 1293.
Suomalainen Lalli tiesi kyllä, mitä hän teki, iskiessään kuoliaaksi
Henrikki-piispan -- mutta eihän yhden miehen vastustelu voinut pidättää
"kristittyjen" ryövärien enempiä "ristiretkiä". Ja Suomi vaipui
sadoiksi vuosiksi viikinkisiirtolaksi -- ja on sellaisena osittain
vieläkin.
* * * * *
Pohjois-Venäjällä, Ilmajärvessä olevalla holmalla eli saarella, lähellä
Volkov-joen alkupäätä, oli esihistoriallisena aikana
Holman kartano,
josta: Holm'' garda''.[23]
Siitä taasen on johtunut vanhoissa ruotsalaisissa kertomuksissa
mainittu:
Holmgård'.
Sana _Garda_ tuli vähitellen merkinneeksi ensin aluetta
eli valtakuntaa, ja sitten kaupunkia, venäjäksi: _grad_ ja
_gorod_, josta
N-ovi-gorod = Novgorod.
Näille "Holman kartanoille" olivat viikingit useinkin, ennen Rurikin
aikoja, tehneet ryöstö- ja paloveronottoretkiä. Saivatpa siis
Inkerinmaan asukkaat oivallisen päähänpiston kutsuessaan Rurikin
Ruotsista päämiehekseen ja hallitsijakseen, sillä siten he voivat
karkoittaa "perkeleet Belsebubin avulla".
Valitessaan oikean viikingin ruhtinaakseen, oli heillä syytä otaksua,
että tämä tulisi oman etunsa vuoksi pitämään muut viikingit loitommalla
-- kuten sitten tapahtuikin.
Vienojoen = Vienajoen takamailla oli _Perämaa = Per'ma = Per'm'_, joka
ulottui aina Uraliin[24] saakka.
Vanhoissa ruotsalaisissa kronikoissa mainittu "_Bjarmaland_
(Bjarmamaa)" ei minun käsitykseni mukaan kuitenkaan ole sama kuin
Per'ma eli Perm, vaan oli ruotsalaisten "Bjarma", pyhä paikka Permassa
eli:
Suomeksi: Pyhä-raama-ala,
Siitä: Piha-r''ma-'la.
ja siitä ruotsalaisten: Bj'armala(nd).
Kun kronikassa sanotaan:
"Bjarmaland, rikas maa
Pohjoismerien, Vienan
Jäisien aaltojen huuhtoma;
Jumalan templissä siellä
Syöjätär hautovi kultaa",
niin tarkoitetaan Bjarma-sanalla Perman pyhää paikkaa, Pyhää raamalaa
eli Pi(h)armalaa. Onhan nimittäin _pyhä_ (Jumalan pyhäkkö, esikartano)
ja _piha_ samaa muinaista alkujuurta.
Jumalan pyhäkössä, Perämaan eli Perm'in Piharmalassa vallitsi
arvatenkin samanlainen sivistys kuin Skandinaviassakin ennenkuin Gotit
toivat mukanaan rautakauden. Louhikäärmekuvioiden käyttäminen
koristeina, minkä taidon Gotit perivät pronssikauden Fenniseiltä
(Suomalaisilta) Skandinaviassa,[25] on katsottu olleen
pohjoisgermaneille ominaista. Että asianlaita ei ole siten, olisi
sangen helppo tässä kuvapiirrossarjalla osottaa.
Minun täytyy kuitenkin tällä kertaa tyytyä huomauttamaan, että
louhikäärmekoristeita on ollut kaikilla suomalaisugrilaisilla kansoilla
aina Kiinaan[26] saakka; ja jo maalajilaisillakin Javan- ja
Suomaatar-saarilla.[27]
Kuten tunnettua eivät germanilaiset tutkijat voikaan selittää
vanhimpia, louhikäärmekoristeilla varustettuja riimukirjoituksia -- kun
he eivät ota avukseen Skandinavian alkukieltä, suomea. He antavat
mieluummin näiden kirjoitusten olla selittämättä.
Ennen mainittu professori O. Montelius lausuu esim. puhuessaan
Uplannissa olevan Hagby-kiven kirjoituksista: "_kirjoituksen
sisällyksestä ei ole vielä mitään täysin tyydyttävää selitystä
keksitty_."
Riimukirjainten äännearvo on selville saatu, mutta kun kirjoitus sen
mukaan luetaan, on sangen luonnollista, ettei kirjoitus sisälläkään
mitään "germanilaista" -- ja sen vuoksi ei kirjoituksen selitys olekaan
"täysin tyydyttävä". Fennoskandiaa koskevassa teoksessani tulen
antamaan näistä riimukirjoituksista selvityksen, joka todistaa, että
suomalaiset todella ovat olleet kirjoitustaitoisia niin kauvan kuin
heidän fennisiset perinnäistietonsa olivat tallella.
Minulla on todistuksia siitä, että vanhimmat riimukirjoitukset, kuten
fennisiläisetkin, olivat kerakekirjoitusta.
Kellä on halua koettaa tulkita esim. seuraavat riimut [ei voida
tekstissä esittää] germanilaisiksi -- sen sopii koettaa ja minä
toivotan onnea yritykselle!:
Germaanilaisen tulkinnan mukaan merkitsevät nämät riimut:
m-k-m-r-l-a-w-r-t-a.[28]
Kuten sanottu palaan tähän asiaan toisessa teoksessa, jossa paljastan
riimukirjoitusten sisällyksen.
Monet sukunimet Venäjällä ovat sangen mielenkiintoiset siksi, että ne,
vaikka ovatkin suomalaista juurta, eivät ole muodostuneet suoraan
suomenkielestä venäläisiksi, vaan tulleet sellaisiksi vasta viikinkien
muuttamassa muodossa:
Suomeksi: Valtameri
Suomeksi: Valtamer'
Ruotsiksi: Valdemar
Tavuiden ai ja la metatesiksen (vaihdon) kautta saatiin Vlademar ja
siitä nykyinen venäläinen nimi _Wladimir_.
Jalomeri
Jalm'er'
Jalmar = Hjalmar[29]
Katsokaammepa edelleen mitenkä suomenkielestä on muodostunut sekä
skandinaavilaisia että slaavilaisia nimiä:
Suom.: Auringonvalta[30]
Siitä: Auring'vald'
Skandinaavilaisia muotoja: ''Ringvald
'''Ingvald
'''Ingvar
Slaavilaisia muotoja: '''Igvar (Venäläisissä kronikoissa
'''Ivar sekä Igvar että Ivar)
'''Igor
Sanasta: Auringon jalo (sankari)
Muodostuu: Auringjald
Siitä ruots.: Ingjald
Ja venäl.: Inegeld
Tunnettuja naisten nimiä muodostui seuraavasti:
Suomeksi: Auringonvaori (kaunis nimi!)
Siitä: O'ringebuori
ja Skandin. muodot: '''Ingeborj
'''Ingaburg
'''Inger
'''Inge
'''Inga j.n.e.
I'lman impi sai Sääksmäellä aikanaan nimekseen:
Helka
Siitä ruots.: Helga
Bysantolainen: 'Elga
Venäläinen: 'Olga
" 'Oleg j.n.e.
Sellaisia nimen muutoksia tahi muodostuksia tapaa tuhkatiheään Rurik'ia
ja hänen miehiään koskevissa kronikoissa.
Toisia nimiä on suoraan suomenkielestä muuttunut slaavilaisiin
muotoihin, esim.:
Kotilinna
Kot'lin'[31]
Samoin on muodostunut sukunimi:
Puutukki,
Sukunimeksi: Potokki (vanha aatelisnimi Puolassa).
Sana "sikiö" on nykyisessä suomenkielessä saanut sivumerkityksen
(halventavan), jota vanhemmassa kielessä ei tunneta. Sikiö merkitsi:
lapsi, jälkeläinen (ilman sivumerkitystä). Käytetäänhän vieläkin verbiä
"sikiää" (Kristus ... "sikisi" pyhästä hengestä).
"Sikiö"-sana, merkityksessä jälkeläinen, on jättänyt monet jäljet
varsinkin puolalaisiin nimiin:
Suom.: Pikkulinnan sikiö
Puolassa: Pik'ulin'''ski' (sukunimi).
Suom.: Kurupäänsikiö
Puolassa: K'rupe'ns'ki' (sukunimi).
Suom.: Karpinsikiö
Puolassa: Karpin'ski (sukunimi).
Suom.: Mer(i)linnansikiö
Puolassa: Marlinski.
Vieläkin puhutaan "sukupuusta" ja suvun (sukupuun) eri "haaroista";
puhutaan "sukujuuresta". Lapsia sanotaan joskus "vesoiksi" ja muinoin
arvatenkin myös "vitsoiksi".[32]
Vitsa-sanasta epäilemättä johtuu venäläinen nimilisäke: "-vits". Esim.:
Nikolai Ivano_vits_ = Nikolai Iivananpoika eli Iivananvesa.
Sana _kuningas_ antaa myös aihetta katsomaan mitä sanoja siitä johtuu
ja mistä se itse on lähtöisin:
Suom.: Kunniakas
Kun'inkas[33]
Kuningas
Siitä: Kun'i'as
Ja siitä venäl. sana: Knjas = ruhtinas.
Slaavilaisten "ruhtinaat" ovat siis lähtöisin suomalaisista
"kuninkaista".
Suomal. sanasta: Warushovi
Puolalainen: Warshava
Ranskalainen: Wars(h)owi
(Warsovie).
Sangen vanha ranskalainen muoto näyttää siis pysyneen lähimpänä
alkuperäistä suomalaista muotoa. Onko nimi alkujaan ollut Warushovi
tahi Warusovi, on vaikea sanoa; varustettua paikkaa se kaikessa
tapauksessa merkitsee. Jo hämärässä muinaisuudessa olikin nykyisen
Warsovan kaupungin lähellä varustettu linna, "Warushovi", josta
_jätteitä_ kerrotaan vieläkin löytyvän.
Muuten sanasta "_hovi_" on syntynyt ruotsalainen sana _hof_ ja
saksalainen _Hoff_ sekä venäläinen _koff_ paikannimipäätteissä. Vanha
genetiivimuoto -- hoven esiintyy vielä joissakin germaanilaisissa
nimissä, esim. _Beet-hoven_.
Aijemmin jo oli puhetta "sikiö"-sanasta. Tässä vielä esimerkkejä:
Suom.: Pienihovisikiö
Puolassa: B'eni'ov's'ki = sukunimi.
Suom.: Kaunishovinsikiö
Puolassa: Ka'ni''ov's'ki = sukunimi.
Vielä muutamia paikannimiä, jotka ovat muuttuneet Slaavilaisten kansain
kesken sukunimiksi:
Suom.: Koukola = paikannimi
" Gougola
Venäj.: Go'gol = sukunimi.
Suom.: Kalasuonhovi
Venäj.: Kalasnikov = viljapörssi Petrogradissa
" G'lasu'n'ov = sukunimi.
Suom.: Kalliohovinsikiö
Puolassa: Kalli'n'ov''ski' = sukunimi.
Suom.: Sukuhovinsikiö
Puolassa: Su''kov'sky'.
Suom.: Maljaviina
Venäj.: Maljavln' = sukunimi.
Suom.: Nevansikiö
Venäj.: Nev'ski = sukunimi.
Suom.: Merisillanhovi
Venäj.: Mer'siljakov' = sukunimi.
Suom.: Puukodinhovi
Venäj.: Po'godin'ov = sukunimi.
Suom.: Martinhovi
Venäj.: Marän'ov' = sukunimi.
Suom.: Maaseppä
Venäj.: Ma'zeppa = ruhtinassuvun nimi.
Suom.: Saloväki = metsäväki.
Slaavil.: S'lovakl = kansanheimo.
Suom.: Kivihovi
Slaavil.: Ki'jov'
Nyt: Ki'j'ev'.
Viimeksi mainittu nimi on ehkä pikemminkin muodostunut sanasta
_Kiviovi_, joka lyhennetyssä suomenkielessä lausutaan tänäkin päivänä
_Kiv'ov_. Kaupungin jättiläismäinen "kultainen portti", josta vieläkin
on jäännös nähtävissä, oli nimittäin rakennettu _kivestä_.
Sukunimi: Maaseppä = "Ma(a)zeppa" muistuttaa _Sepän linna_ nimeä, mikä
on sangen hyvin säilynyt aivan saksalaistuneilla paikkakunnilla, kuten
esim. Meklenburgissa Ros'tock'in = (Ruusuntukki) eteläpuolella. Siellä
on vanha asumus linnanraunioineen. Se on:
Sepänlinna
Nyt: Ze'pelin.
Sieltä on maailmankuulun Kreivi Zeppelinin suku kotoisin.
Kuten tunnettua, on "seppä" ammoisista ajoista ollut suomalaisten
kesken suuressa arvossa. Se arvonimi on kaikilla aloilla osottanut
taitoa ja viisautta (Sanaseppä, runoseppä, rautaseppä, puuseppä,
kultaseppä, tietoseppä, aseseppä; siis sekä henkistä että
käytännöllistä taitoa ja taidetta). Kalevalassa on "seppä" viisauden
veli. Ja Egyptissäkin "teki seppä taivaan": _Ze paistos = He paistos_.
_Sepän hohto = Zeba ho(h)t_, mikä egyptiläinen nimi on raamatussakin
säilynyt Israelin Jumalan _Jahvea_ ohella.
Huomaamme siis, että Kalevalan _Ylimerinen seppä = seppo Ilmarinen_,
Egyptissäkin oli tunnettu ja hänet kuvataan, esim. Lontoon British
Museum'issa säilytetyssä, sieltä tuodussa Abydokivessä _Sepän
terähanko_ eli hiilihanko kädessä.
_Sepän terä(hanko)_ tulikin sitten taidon ja vallan tunnusmerkiksi.
Egyptiläisten jumala Osiris esim. on kuvattuna sellainen sepän
terähanko ja piiska kädessä.
Tämä hiilihanko = _Sepänterä = Zep'ter' = Scepter_ on vieläkin meidän
keisareillamme ja kuninkaillamme juhlatilaisuuksissa käsissä
"valtio-omenan" kera, jota pidetään vasemmassa kädessä. "Valtio-omena"
on taivaan pallo, eikä omena. -- On tosiaan kuvaavaa, että Germanit,
"sivistyksen edustajat", kuvittelevat tätä palloa "omenaksi". Omena
kaiketi oli parasta "Omenasaksain" mielestä.
Kun siis sekä kuninkaat että keisarit vieläkin, juhlatiloissa
esiintyessään, pitävät käsissään seppä Ilmarisen tunnusmerkkiä, niin
eipä ole ihme, jos sepon suvusta, Zeppelinistä, tehtiinkin kreivi.
Pallastienoossakin[34] (Palestiinassa) on lounaaseen Jerusalemista:
Seppälä
Nyt: Sephala (vokaalisointu hävinnyt).
Sitäpaitsi on siellä paikka, jonka nimi on _Sebbe = Seppä_.
Siirtyäksemme pyhästä maasta Riian lahden rantamille,[35] on siellä
paikan nimi:
Sepänkylä
Nyt: Sep'kyl'.
Noin 25 kilom. Dortmundin pohjoispuolella on Westfalenin hiilialueella:
Sepänraade
Nyt: Seppenrade.
Muualla taasen on:
Sepänpelto
Nyt: Zeppenfeld
Sepänranta
Nyt: Zepperan'' (myös Zepperen).
Sitä paitsi on siellä _Sepänlinna_ lyhentynyt nimeksi _Zep'lin'_, josta
on muodostunut paikannimi _Zepling_. Magdeburg'in (Mahtivuori) lähellä
on:
Seppänikkilä
Zeppe(r)nick''.
_Nikkilä_ on vieläkin tunnettu suomalainen nimi.
Ehkä tässä nyt on kylliksi puhuttu arvossa pidetystä sepän säädystä,
kunnes suomenkieli ilman aseiden kalsketta nousevi uudelleen norosta ja
rustavi runosepät laulamaan siten, että toteutuu Runebergin ennustus:
"Ja kerran laulu synnyinmaan
korkeemman kaiun saa."
* * * * *
Tiedämme että Venäjän valtakunnan perustajalla, Rurikilla, oli
henkivartijajoukkona miehiä Ruusunlaks'ista eli Roslagen'ista.
Että kieli siinä osassa Ruotsia ei vielä siihen aikaan ollut erikoisen
"germaanilaista", käy selville siitä nimestä, minkä Rurik antoi
varjelusjoukolleen.
Sana _varjelus_ tulee sanasta _varjo_ ("Hänen siipiensä varjossa" =
suojassa, varjeluksessa).
Siis: Varjelusjoukko
eli: Varjojoukko
Siitä: Varjjåg
ja: Varjag.
Kun nämät varjojoukot eli Varjag'it olivat kotoisin Roslagen'ista, niin
kutsuttiin kaikkia sieltä saapuneita sittemmin "Varjag'eiksi".
Koska Sveitsiläisiä -- Alppien köyhiä ja uskollisia miehiä -- on
käytetty portinvartijoina jo Roomassa, sekä paavien ja keski-ajan
ruhtinasten henkivartijoina, on Sveitsiläinen eli Schveitsàr saanut
myös merkityksen _vartija_, samoin kuin _varjojoukko = varjag_, Rurikin
ja hänen jälkeläistensä keskuudessa oli.
Tästä varjag-nimestä muodostivat gotilaiset merirosvot itselleen nimen:
Väring (Varjelus), mutta se nimi ei heille ole oikein sovelias, sillä
eivät he erikseen ketään varjelleet. Päinvastaista heistä voidaan
sanoa.
Varjo-sanasta on n.s. "puhdas" ruotsinkieli muodostanut sanan _värjo_,
joka merkitsee huostassa olemista, suojaa, varjelusta.
Suomalaisesta sanasta:
Kartanonvarjelija, tulee:
Garda''varj'''
Ja siitä ruotsal.: Gårdvar = kartanokoira.
On omituista että tästä "varjeluskoirasta" ruotsalaiset ovat
muodostaneet suden ruotsalaisen nimen: varj, varjen.
Varsinaiset germanit, saksalaiset, eivät ensinkään tunne suden
varj-nimeä, jotenka on selvää, että gotilaiset suomalaisesta
alkukielestä muodostivat -- kiukkuisen kartanonvarjelijan, koiran,
nimestä -- suden varj-nimen.
Tulemme Fennoskandiaa koskevassa teoksessamme näyttämään mitenkä
gotilaiset -- joiden kieli, heidän vaeltaessaan kautta Keski-Europan,
oli muodostunut sellaiseksi vastenmieliseksi sekamelskaksi, jollaisena
se tavataan Ulfvilan codex argenteuksessa[36] -- vaeltaessaan eteenpäin
pohjoismaiden alkuperäisen suomalaisen kansan keskuudessa, ja sen ajan
jälkeenkin, omaksuivat joukon lainasanoja pohjoismaiden alkukielestä,
sanoja, joita eivät heidän heimolaisensa Itämeren eteläpuolella tunne.
Germanilaisen kielitutkimuksen isä, kuuluisa Jakob Grimm, on jo
osottanut, että ruotsinkieli on saanut kaikki sellaiset germaneille
tuntemattomat sanansa _suoraan suomenkielestä_.
Rautakauden hurjien Götien onnistui tietenkin tappaa pronssikauden
miehet, mutta heidän fennokelttistä kieltään he eivät yhtä helposti
saaneet hävitetyksi. Joskin "skridfinnit" ja kainulaiset miehissä
otettiinkin hengiltä, niin jäihän toki eloon vaimoja ja lapsia, joiden
suusta ruotsinkieli lainaili jopa leikkisanojakin, kuten "tummitott",
suomalaisesta "tuomiototta" -- se sormi, jolla painettiin
sinettimerkki, todistukseksi siitä, että asia oli totta.
Ei kukaan väittäne että germaanit tuntevat totta-sanan. Sen sijaan oli
jo egyptiläisten totuuden jumalan nimenä _Tott_. Historian takaisina
syntyaikoina onkin fennokeltiläinen kansa lähtenyt Egyptistä.
Toinen huomattava vanha lainasana ruotsinkielessä on "kurragömma"
(piilosilla olo). "Kuru" suomenkielessä merkitsee juuri halkeamaa,
luolaa, notkoa y.m. piilopaikkaa. Siten näkyy jo pikkuseikoistakin mikä
kieli on alkujaan täällä yksin vallinnut.
"Sanat suussani sulavat", sanotaan Kalevalassa. Totta tosiaan ovatkin
suomenkielen sanat tuhansien vuosien kuluessa sulaneet merkillisellä
tavalla, esim. Ruteenien kansan kesken. Nykyisen sodan ajoilta tunnemme
heidän asumasijoiltaan:
Suom.: Perä-kemi-salo
Murteessa: Per'kem'sal
Ruteenil.: P'r'ch'my-s'l' paikka Galitsiassa (Kalliosijassa).
Siten on suomenkieli Europassa 3-4 tuhannen vuoden kuluessa hajonnut
"eri kieliksi". Ja kun tämä hajaannus idässä ja lännessä tapahtui eri
tavalla, muodostui uusia kansallisuuksia, jotka jo nyt luulevat
olevansa eri rotuja.[37]
Kun kansojen kehitys ei vielä ole selvinnyt "kirjanoppineille"
kielimiehille, vaan ainoastaan muutamille syvämietteisille
luonnonfilosofeille, kuten Darwin'ille, Taylor'ille y.m., niin
sellaista tietoa ei kohtuudella voi odottaa valtiomiehiltä, jotka
edelleenkin puhuvat eri kansoista ja roduista, sen sijaan että tulisi
puhua saman alkukansan eri lajeista ja lajihaaroista.
Jos tältä korkealta kannalta katselee nykyistä maailmansotaa, niin ei
voi moittia siitä valtiomiehiä, vaan "oppineiden" opin puutetta.
Totuus jossakin asiassa voi olla ainoastaan _yksi_, mutta viime aikoina
kun julistettiin jossakin maassa jokin totuus, niin naapurimaassa
saatettiin aivan päinvastainen asia julistaa totuudeksi.
Niin kauvan kuin oppineet ovat eripuraiset, ovat kansatkin
riitaisia. Kansojen veljeytyminen voi tapahtua ainoastaan tieteen
yleismaailmalliseksi tulemisen kautta.
Minun tietääkseni ei tiede ole koskaan rohjennut suoraan kieltää
raamatun selvästi lausumaa väitettä, _että kaikki kansat muinoin
puhuivat samaa kieltä_. Mutta tämä tosiasia on ainakin tahdottu
sivuuttaa olkapäiden kohauttamisella.
Haluanpa teoksillani todistaa, että _tämä raamatun sana on puhdasta
totta, sanasta sanaan_.
On päivän selvää, että _Maa-laji_, alkukansa, levitessään ja
liikkuessaan syntysijoiltaan, puhui samaa kieltä, ennenkuin se
hajaantui eri lajeihin ja haaroihin. Oli siis aika, jolloin kaikki
ihmiset puhuivat samaa kieltä.
Meidän aikanamme, kun jo on syntynyt tuhansia eri kielimurteita --
eiväthän eri neekeriheimotkaan ymmärrä toistensa kieltä -- ja monet
tärkeätkin kielet ovat kuolleet[38] tahi hukkuneet toisiin kieliin
tasangoilla, joilla paimentolaiskansat, metsästäjät, Avarit, Hunnit,
Germanit y.m. ovat taistelleet ja sekaantuneet -- voimme luonnollisesti
löytää vaan jälkiä yhteisestä kielestä Europan enimmin piilossa
olevilta seuduilta: _Suomen saloilta, Pyrynnäisiltä vuorilta_[39] _ja
Alppien rauhallisista laaksoista_.
Ruotsalaisen "kotiseutututkimuksen" tässä maassa huvitellessa itseään
sillä, että se koettaa "selitellä pois" suomalaisia paikannimiä
_Suomessa_[40] voidakseen kerskua jonkun pitäjän tahi paikkakunnan
olleen muka "meidän asemamme", "meidän oikeutemme", "meidän
kielemme" alkusijana, koetan minä puolestani huvittaa sanottua
kotiseutututkimusta osottamalla teoksissani, että löytyy suomalaisia
paikannimiä Alpeilla ja niiden tienoilla, jossa ne ovat useissa
tapauksissa säilyneet meidän päiviimme saakka muuttumattomina. --
Mutta emme tyydy ainoastaan Alppimaihin, vaan tulemmepa osottamaan
suomalaisia paikannimiä kaikkialla: Europassa, Aasiassa ja Afrikassa,
sikäli kuin kuvauksemme meidät vähitellen vie sinne saakka.
Toivoakseni voin vielä saada, ellei "kirjanoppineet", niin ainakin
ymmärtäväiset ihmiset, lähellä ja kaukana, vakuutetuiksi siitä, että se
_keltiläinen_ kieli, joka Suomen metsissä on säilynyt kansainvaellusten
sotkuista, on juuri se kultainen avain, joka avaa tien kaukaisen
muinaisuuden salattuun arkistoon sekä sen vaikeasti luettaviin ja
tulkittaviin kirjoituksiin.
Ne, jotka käyvät tämän ainoan ja viimeisen keltiläisen kielen kimppuun
siinä harhaluulossa, että he siten ritarillisesti puolustavat vähäistä,
ahdistuksessa olevaa germanilaista vähemmistöä -- jonka suuri
suomalainen "kansanjoukko" muka uhkaa hukuttaa -- ne Don Quichottet
ovat vastustajiani.
Tätä taistelua on käytävä avoimin kypärin ja rehellisin asein -- jopa
kovilla sanoillakin, joita en aijokaan säästellä.
Kenenkä puolella todellinen ritarillisuus on, sen aika näyttäköön.
Sanon peittelemättä, ettei minulla tässä taistelussa ole sen kummempaa
selkänojaa kuin minkä muodostavat muutamat varattomat toverit ja ehkä
pari miljoonaa suomalaista kansanmiestä. Mutta vastustajieni tukeena on
ainakin Suomen ruotsinkielinen sanomalehdistö, useita yliopistoja ja
noin 5 1/2 miljoonaa ruotsalaisia Pohjanlahden kummallakin puolella.
Sitä paitsi taustassa vielä koko yleisgermanilaisuus!
Sille, joka epäilee rehellisyyttäni ja epäitsekkyyttäni tässä
epätasaisessa taistelussa, vastaan ainoastaan:
"Honny soit qui mal y pense!"[41]
En kuulu mihinkään valtiolliseen puolueeseen, en mihinkään
"koulukuntaan", en mihinkään yliopistoon; en nauti ruhtinasten
suosiota.
Mutta olen sittenkin valmis, milloin tahansa, missä tahansa ja millä
yleisellä kielellä hyvänsä puolustamaan kaikkia niitä väitteitä, joita
olen tehnyt ja tämän teoksen seuraavissa vihoissa tulen tekemään.
"Kultaa kujaiset täynnä,
Hopiata tanhuaiset, --
Eikä ole ottajata",
sanoo suomalainen.