Tämä puoluehullutuksen äkisti nostama neronleimaus on lähtenyt varsin
pontevasti herra Einar Pontànin päästä. Tämän "pontevuuden"
johdonmukaisena seurauksena olisi se, että ruotsinkielisissä
kouluissamme olisi kaikkien muitten kielten opetus lopetettava, koskapa
pitkäkalloiset ruotsikkomme ovat käyneet henkisesti niin kapeiksi,
etteivät he enää voi oppia muuta kuin oman kielensä.
Kylläpä olemme Ruotsin mahtavuuden ajan jälkeen vaipuneet syvälle!
Kustaa II Adolf jaksoi vielä oppia _kuutta_ kieltä ja hänelle jäi silti
aikaa "lihomiseenkin".
Käyttikö Kustaa Adolf myöskin suomenkieltä, se on epäiltävää.[11]
Kaikessa tapauksessa opettaa historia, että hän osasi panna arvoa
"hakkaa päälle"-läisilleen, sillä kun oli kuuma käsissä, kuten
Lech-virralla ja Lützenin tantereella, asetti hän suomalaiset ensi
riviin. Taisipa hän tietää mitä teki.
Mutta jos uskoisi "Svenskt i Finland" tekeleen viisauksiin, olisi
"_tietoisuutta kaiken suomalaisen ja kaiken ruotsalaisen
vastakohtaisuudesta ylläpidettävä ja tiukennettava_." (Sivu 146).
-- Hm!
Kumpi tulee enemmän menettämään sellaisten "vastakohtain
tiukentamisesta", sitä ei ole vallan vaikea arvioida!
Tohtori Gabriel Nikander toteaa sanotussa kirjasessa, että ruotsia
puhuva väestö, joka vuonna 1880 oli 14,32 % Suomen väestöstä, oli
vuonna 1910 alentunut 11,79 prosentiksi. -- Eiköhän ole selvää, että
ruotsia puhuvien vähenemisen ja rodun huononemisen ehkäisemiseksi ei
"vastakohtain tiukentaminen" ole sopiva keino, sillä ruotsia puhuvien
yksipuolisuus on jo kyllin suuri.
"Finländarien" kansanheimo ei tarvitse enempää toivottomuutta
(pessimismiä), eikä kiinnelaastarin tapaisia "kokoomuskirjoituksia". He
tarvitsevat vielä muutamia -- "suuria hautajaisia" ja sitten: _uutta
verta_ -- uutta verta, mihin hintaan tahansa!
Saman teoksen 146 sivulla on luettavana seuraava makupala:
"_Niin kauan kuin ruotsalainen mies tahi nainen, mentyään naimisiin
toista kansallisuutta olevan henkilön kanssa, sallii suomenkielen tulla
kodin ja heidän lastensa kieleksi, niin kauvan ja siihen saakka eivät
mitkään käytännölliset uudistukset (!) voi tehdä meidän (ruotsikkojen)
asemaamme varmaksi_."
Kuten näkyy, on taaskin kysymyksessä "meidän asemamme", jonka hyväksi
lapsetkin ovat uhrattavat. Mutta jos me (ruotsinkieliset Suomessa)
uhraamme lapsemme, niin uhraammepa samalla kertaa "asemammekin" --
tulevaisuudessa.
Puolueella, joka rupeaa esiintymään kansan holhoojana
avioliitto-asioissa ja häiritsemään kotirauhaa, ei ole
tulevaisuusmahdollisuuksia, siitä voidaan olla varmasti vakuutettuja.
"Finländari", joka, pitäen silmällä "meidän asemaamme", estää lapsiaan
menemästä naimisiin suomalaisten kanssa ja oppimasta heidän kieltään --
tekee rikoksen, joka rangaistaan hänen lapsissaan ehkä kolmanteen ja
neljänteenkin polveen.
Uusi veri on enemmän arvoinen kuin elähtänyt ruotsinkieli, jolla
"Svenskt i Finland" teoksen mukaan on taipumusta hävitä aivan itsestään
tästä maasta.
Teoksen sivulla 145 sanotaan nimittäin:
"_Että suomalaistumista kuitenkin tapahtuu, se käy täysin selville
esim. siitä, että lukuvuonna 1911-1912 maamme korkeammissa
suomenkielisissä oppilaitoksissa oli 837 oppilasta, joiden äidinkieli
oli ruotsi; näistä olisi suurin osa voinut saada vastaavaa
ruotsinkielistä opetusta omassa koulukaupungissaan_..."
Tällaista ruotsinkielisissäkin vanhemmissa ilmenevää yhtenäisyyteen
pyrkimistä meidän suomivihaajamme puoluesyistä niin katkerasti
moittivat.
Mutta ymmärtäväisten vanhempain huolenpito lastensa tulevaisuudesta
Suomessa luonnollisesti pääsee voitolle. Sillä jos lapset eivät saa
oppia suomea ja vastaisuudessa heille käy mahdottomaksi ansaita
leipäänsä Suomessa, -- niin sopii kysyä: aikooko "Ruotsalainen
kansanpuolue" ottaa heidät huomaansa ja elättää heitä?
Tiedän omasta kokemuksestani miltä tuntuu kun ei ole oppinut suomea
lapsuudessaan; tiedänpä siis varottaa muitakin.
Heittämällä sikseen suvaitsemattomuuden levittämisen, sekä perheiden
keskeisiin asioihin ja lasten kasvatukseen sekaantumisen, tulisi meidän
"Finländarien" ryhtyä vastustamaan siirtolaisuutta -- sekä suomen- että
ruotsinkielisten maasta pakenemista. Aina kun, varsinkin keväisin ja
kesän aikana, astuu Hangossa "Titaniaan" tahi johonkin muuhun Suomen
Höyrylaiva O.Y:n Hull'iin menevään laivaan, saa nähdä mitenkä maan
parhaat voimat -- miehiä ja naisia parhaassa nuoruuden kukoistuksessa
-- jättää maan loppumattomana siirtolaisvirtana.
Ehdottomasti tulee itsekseen kysyneeksi, kuinka kauvan tämä työvoiman
maasta vienti häiritsemättä saa tapahtua? Eikö tiedetä, että Suomi on
maa, johon vaikeudetta mahtuu viisi kertaa suurempi väestö kuin
nykyinen. Tässä vertailua:
Javan saari ei pinta-alaltaan ole paljoa suurempi Uudenmaan lääniä, ja
Javassa elää noin 25,000,000 ihmistä. Kuitenkaan ei Javassa ole
suurteollisuutta ja saaren sisäosan muodostaa pilven korkuinen
vuorimaa, jossa on noin 30, osittain vielä toimessa olevaa tulivuorta,
jotenka siis oikeastaan järkiperäinen maanviljelys (kahvia, teetä,
riisiä, maissia y.m.) kapeilla rantakaistaleilla elättää noin 8 kertaa
suuremman ihmisjoukon kuin koko suuri Suomemme.
Mutta Java ei onnekseen olekaan vuosisatoja ollut ruotsalaisena
siirtomaana!
Siellä ikivanha maalaji-lainen sivistys, hyvin järjestetyn
hollantilaisen siirtolaisuuden kanssa yksin tuumin, jakaa siunaustaan.
On vihdoinkin ruotsalaiselta taholta tunnustettu, ettei ruotsalainen
siirtolaisuus ole ollut erittäin suureksi hyödyksi Suomelle -- vaan
onpa se ollut suorastaan vahingoksi Uudellemaalle.
Miten herrat viikingit täällä ovat eläneet tekemällä rannikkoretkiä,
saariinsyöksyjä ja ryöstöjä, on, hyvä kyllä, häipynyt satujen hämärään.
Merirosvoja olivat myös Birger Jarl'in ja Torkel Knuutinpojan joukot;
ja se paavillinen siunaus, minkä Henrikki-piispa toi tänne, oli sekin
vähäarvoinen -- sivistystekijänä.
Teoksessa "Svenskt i Finland", joka kuitenkin tarkoittaa ruotsalaista
"kokoomusta", varsinkin "kaupunkien suomalaistumisen" vastustamiseksi,
on hra _Hugo J. Ekholm_ ollut kyllin rohkea tunnustaakseen, että
ruotsalaisen siirtolaispolitiikan etuvartijat tässä maassa:
ruotsalaiset herrat, eli herrastalojen omistajat, pikemmin ovat olleet
maamme vaivana kuin sen siunaukseksi.
Teoksen sivulla 71 hän sanoo: "_Varsinkin mitä Uuteenmaahan tulee,
voidaan väittää syystä, että Uudenmaan herraskartanot ovat olleet tämän
maakunnan kirouksena_." Kirjoituksen tekijä siis myöntää, että tämä
kirous, tämä ruotsalaisen yläluokan siirtolaisuuspolitiikka, on ollut
koko Suomen painajaisena, vaikkapa se onkin, Flemingien ja
Lejonhufvudien aikoina, ollut vaikeimpana Uudellamaalla.
"_Paitsi väkivaltaa_" -- sanoo hra Ekholm edelleen (sivulla 72) --
"_tekivät nämät hyvät herrat sen lisäksi petoksia, varkauksia ja
ryöväyksiä. Verojen kannoissa käytettiin vääriä painoja ja mittoja.
Talonpojan hevoset otettiin, eikä niiden takaisin saannista ollut
tietoa_." -- (Se oli ruotsalaista hevosasevelvollisuutta!)
Edelleen sanotaan kirjasessa: "_Saaristossa ryövättiin talonpojilta
veneet, heitä piestiin ja heidät jätettiin autiosaarille; kaikki tämä
vaan sen vuoksi, että he käyttivät... ikivanhaa kalastusoikeuttaan_".
Sen, joka haluaa syvemmin tunkeutua tutkimaan niitä syitä, joiden
seuraukset nyt tulevat näkyviin yhäti kasvavassa siirtolaisuudessa, sen
sopii tässä yhteydessä lukea vielä lisäksi pari sivua hra Ekholmin
kirjoituksesta "Svenskt i Finland" teoksesta, sillä hra Ekholmin kynän
tuote antaa tälle teokselle pysyvän arvon.
Hra Ekholm jatkaa seuraavasti:
"Kreivit Aksel ja Sten Lejonhuvud olivat toinen pari, isä ja poika,
kovia, raakoja ja julmia, kuten edellisetkin (Flemingit). Yhäti elävät
poljetut ihmiset samassa hätääntymisessä. Useimmat eivät tohdi
kuuluvalla tavalla valittaa, ainoastaan jokunen etsii kuninkaalta
oikeutta. Aina vaan samat valitukset. Kansaa rasitetaan, se imetään
tyhjiin, sen rasitetuille hartijoille sälytetään uusia ja tavattomia
veroja; päivätöissä kansaa syyttä piestään ja pahoin pidellään. Se,
joka Kaarle-herttualle valittaa, saa sakkoja ja heitetään vankeuteen.
Jos kreivi Akselilla oli joku oikeusasia talonpoikain kanssa, ei hän
kääntynyt tuomioistuimen puoleen, vaan istui itse 'oikeutta', kuninkaan
kiellosta huolimatta. Epäkohdat olivat niin hirveät, että herttua
käyttää nykyaikaisia sosialistien voimasanoja selittäessään, että
kreivi ja hänen palvelijansa kohtelivat talonpoikia aivan kuin orjia ja
petkuttivat heitä määrättömästi.
"Kreivi Sten kumarteli ja imarteli kuninkaalle ja saikin siten
lahjoitusmaakirjan, isän rikoksista huolimatta. Hän sai isänsä
väkivallan töiden muistot hälvenemään. Sillä hän oli isäänsä pahempi.
"Hän meni Raseborgiin ja hyökkäsi kuninkaan voudin kimppuun, iskuja
jaellen; hän pahoinpiteli tämän vaimoa ja lapsia ja antoi huoviensa
viedä pois viljan ja rahat, mitkä vouti oli kreivikunnasta kantanut.
Kun kuninkaallisen majesteetin ja kruunun vouti sai kärsiä tällaista
häväistystä, ei silloin tietysti ollut rajaakaan sillä raakuudella,
jota herra kreivi osotti talonpojille ja heidän vaimoilleen ynnä
lapsilleen. Heitä kohtaan antoi hän useammin ja pahemmin kuin vouteja
kohtaan -- puhuaksemme Kustaa II Adolfin tavoin -- 'harjoittaa
väkivaltaa ja väkivallan töitä, antoi hakata ja sitoa, heittää torniin
ja vankilaan sekä vainota iskuin ja lyönnein'. Kuten ennenkin,
käytettiin yhä liian suuria jyvämittoja verojen kannossa, joita
kiskottiin siihen määrään, _että talonpojan viimeinenkin lehmä_
kuletettiin pois kytkyestä. Ilman korvausta pakotettiin vuokraaja omain
sarkainsa ohessa viljelemään kiusanhenkensä peltoja. Se, joka ei voinut
kärsiä valittamatta, sai saman kohtalon kuin isänsä ja isoisänsäkin:
'ei saanut nauttia kotirauhaa, sai kärsiä 'rautaa ja linnaa' sekä
Tammisaaren 'kartanontornissa' itkeä talonpojan kovaa kohtaloa: 'kärsiä
vain ja kärsiä ain'.
"Mitenkä jaksoivat Uudenmaan talonpojan hartiat kantaa kaikki kohtalon
tuomat taakat, hänen kaatumatta ja kasaan lysähtämättä? Ei liene
saatavissa parempaa vastausta, sanoo Oscar Montelius -- puhuessaan
saman kohtalon alaisina olleista Ruotsinmaan talonpojista -- kuin
Geijerin ja Ohdnerin tavoin viitata siihen näkymättömään pääomaan, mikä
piili tavoissa; siihen murtumattomaan, pilaantumattomaan tahdonvoimaan,
joka oli kansan luonteessa, ja siihen puutteisiin tottumiseen ja
taitoon niitä kestää, mitkä kova luonto ja kalseat ajat olivat
kasvattaneet.
"Jo orjuuteen vajoamassa ollen pelastui rahvas vihdoinkin, kun Kaarle
XI taittoi aateliston vallan.
"Lahjoitusmaita ei enää ollut, mutta aateliston tiloja löytyi. Ja
näissä aateliston kartanoissa kulki perintönä käsitys erilaisesta
oikeudesta eri ihmisille, käsitys herran ja talonpojan eri
ihmisarvosta.
"Kun isonvihan loputtua hallitus ryhtyi yleistä hyvää tarkottaviin
toimenpiteisiin, poimivat tilanomistajat siitä parhaimmat hedelmät.
Heidän mailleen perustettiin torppia suuret määrät. Siten syntyi
Uudellamaalla maata omistamaton luokka, joka joutui täysin riippuvaksi
herroistaan.
"Suuret maatilat nielivät ympärillä olevia talonpoikaistaloja ja
vähensivät siten maataomistavien lukumäärää. Talonpoikain
pakottamiseksi käytettiin monenlaisia keinoja, kun syntyi halua
kartanon maitten laajentamiseen eli talonpojan hänen maaltaan
karkottamiseen. Fiskarsin ja Fagervikin historia ei ole ainoastaan
historia teollisuustoiminnasta, vaan se on myöskin kuvaus talonpoikain
joukkokarkotuksesta. Tehtaitten työväestön joukossa kuuluu vielä
jokunen uneksivan esi-isäin omistamalle talolle palaamisesta. Miten
hirvittävää hävitystä tehtaat ja herraskartanot ovat tehneet, sen
osottaa erityisesti Pohjan pitäjä, jossa talonpoikaistalojen lukumäärä
ei nouse täyteen kymmeneen.
"Herraskartanot laajentuivat, talonpoikain lukumäärä väheni, torpparien
eneni. Tämä torppariluokka on kuitenkin tehnyt huomattavaa
uudisviljelystyötä, jonka arvo pysyy kautta aikojen. Mitä se on sijaan
saanut? Sortoa, jommoista ei mikään muu kansanluokka maassamme ole
saanut kestää. Muut ovat voineet jättää vihatun seudun, mutta torppari
on ollut enemmän tahi vähemmän kontrahtinsa sitoma. Torpparin
tietämättömyys on saattanut hänet yhä enemmän maanomistajan käsiin,
_joka ei ole häikäillyt useissa tapauksissa panemasta kontrahtiin
ehtoja, joita voitiin selitellä monella tavalla_. Ja mitenkä lukuisat
ovatkaan monin paikoin olleet 'ylipäivät', nuo torpparin ruoskat.
"Tehtaan omistajain ja työntekijäin keskinäisissä suhteissa näemme
saman ilmiön. Yläluokka painaa alaluokkaa. Uudellamaalla samoin kuin
Värmlannissa on asiain tila ollut siten kuin Fröding sitä kuvailee
runoelmassaan nimeltä 'Vanhaan, hyvään aikaan'. Ei siitä ole paljon
jäänyt historian lehdille: 'koski kohisi, vasara kalskahteli, voittaen
äänellään tyytymättömien nurinan. Ei kukaan kuullut poljetuista,
petetyistä ja ryöstetyistä, ei sadan vuoden epätoivosta ja viinan
lohdutuksesta.'
"Pari esimerkkiä voitanee esittää: Tehtaan 'patroona' Björkman
Fiskarsissa pieksi niin usein ja niin perin pohjin työmiehiään, että
asianomaiset virkamiehet häntä varoittivat. Parantumattomana tuomitsi
oikeus hänet kirkolliseen rangaistukseen ja hän sai istua häpeäpenkillä
kirkossa, mutt kaikkien alaistensa käski hän sinä pyhänä pysymään
kotona. Seuraavana vuonna hän pieksi kuoliaaksi erään työmiehen ja sai
siitä istua vuoden Turun linnassa. -- Vuonna 1901, aikana, jolloin
kansamme taisteli alkeisoikeuksistaan kielsi _Blllnäs'in_
tehtaan hallinto työmiehiä 'yhtymästä mihinkään työläis- tahi
ammattiyhdistykseen.' Jo kirjoittautuneet 80 jäsentä olivat pakotetut
hajoittamaan yhdistyksensä.[12]
"Samana vuonna kiellettiin Fiskarsin tehtaan työmiehiä lukemasta omia
sanomalehtiään, ja heidän täytyi viikon kuluessa tehtaan konttorissa
allekirjoittaa sitoumus siitä, 'etteivät yhdy mihinkään työväen- tahi
ammattiyhdistykseen ilman tehtaan hallinnon lupaa.' Ne 18, jotka eivät
taipuneet, erotettiin. Muuan niistä oli ollut tehtaassa työssä 44
vuotta.
"Monet kovat sanat voitaisiin sanoa nimismiehistä ja _asianajajista_,
heidän metkuistaan kaukaisilla seuduilla ja saaristossa, sekä siitä,
että monet heistä ovat elelleet suurellisesti talonpoikia pettämällä,
ja siitä kuinka he ovat ponnistelleet pitääkseen voimassa
käräjänkäyntiä. Onhan paljonkin liioittelua, mutta onpa totta toinen
puoli kun hiljainen tyytymättömyys muodostuu sananlaskuksi: 'herrat
keittävät samassa padassa'.
"Mitä tässä on kerrottu Etelä-Suomen ruotsinkielisen kansan,
erittäinkin Uudellamaalla, onnettomista kohtaloista, kuuluu menneeseen
aikaan. Mutta seuraukset, vaikutukset, eivät ole hälventyneet. Jos
tahdotaan tätä kansaa tuntea, on tunnettava ne kovat kohtalot, jotka
ovat sen muodostaneet. Jos tahdotaan tuntea eri luokkain rajat, on
tunnettava miten eri luokat ovat aikojen kuluessa kohdelleet toisiaan.
Uudellamaalla on talonpoika herrasmieheltä oppinut halveksimaan
palvelijoitaan. Palvelija ei ole heidän kumppalinsa ja vertaisensa,
kuten on laita Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Renkinä palveleminen on
sen vuoksi käynyt sietämättömäksi... Muutetaan kotiseudulta
kaupunkiin..."
Näin lausuu hra Hugo J. Ekholm. Tietenkään ei sovellu teoksen "Svenskt
i Finland" puitteissa kuvata mitenkä ruotsalaisen sivistyksen vartijat
ovat aikojen kuluessa kohdelleet Suomen suomea puhuvaa väestöä.[13]
Sellaista historiaa ei tarvitsekaan erikseen kyhätä. Se on verellä
kirjoitettu Leipzigin ja Lützenin kentillä, Lech-virran varrella y.m.,
missä suomalaiset ovat saaneet kulkea etunenässä vuodattamassa vertaan
Ruotsin mahtavuuteen pyrkimisen puolesta.
Sellaiset tosiseikat silmäin edessä ei tietenkään kummastuta, että
kansa, sekä ruotsia että suomea puhuva, vuosisatain pimeys ja sorto
taustana, on sosialismin punaisissa lipuissa nähnyt parempien aikojen
enteen.
Mutta nämät paremmat ajat eivät koskaan näytä sarastavan. Silloinpa
hankitaan siirtolaispassi ja lähdetään Hangon kautta hakemaan uutta,
vähemmin epäkiitollista isänmaata.
Näin Hangossa vielä 1914 sekavin, ikävin tuntein, mitenkä
"Titanian"[14] runko nieli loppumattoman jonon miehiä, naisia ja
lapsia, mitkä valtameren toisella puolella vielä suurempi laiva purki
sisästään tuntemattomaan maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä, jossa
vallitsevat vieraat tavat ja jossa suuri osa meidän parhaista
työvoimistamme, kovasta olemisen taistelusta huolimatta, luisuu varmaa
perikatoa kohden.
Tätä nähdessäni kävi mieleni apeaksi siitä, ettei minulle ole annettu
valtavoimia. Sillä maamme luonnonvoimat, ulkomaisen rahavoiman ohella,
voisivat saada aikaan paremmat olot ja sellaisen suurteollisuuden
kukoistuksen, että täällä, meidän tulevaisuuksista rikkaassa maassamme
voitaisiin elättää monin kerroin suurempi väestö.
Jo _Johan Ludvig Runeberg_ on nähtävästi havainnut maamme eri "rotujen"
sekä elimellisen että henkisen yhtymisen tarpeellisuuden. Hän on
varmastikin havainnut, että yhtenäinen Suomen kansa täällä Suomessa on
tarpeen vaatima. Mihin suuntaan hänen sisäinen myötätuntonsa viittasi,
se on niin tuiki selvästi sanottuna hänen runoudessaan, että on
kerrassaan naurettavaa, kun viime aikoina on koetettu lainata hänen
nimensä tai ainakin nimipäivänsä kaikenlaisten yleisgermaanilaisten
aatteiden juhlimiseksi.
"Tuolla Saarijärven salomailla asui Paavo, mailla hallaisilla -- --".
Tässä runossa kuvastuu Runebergin rakkaus _Suomen suomalaiseen
kansaan;_ rakkaus, jolle hän oli uskollinen kuolemaansa asti.
Runeberg unelmoi suuren sielunsa rikkaudesta laulaa yhteen niin
moninaisista aineksista kokoon pantu kansallisuus kuin olivat "Sven
Duuva" ja "Munter", josta hän parhaimpana ylistyksenä lausui:
"_Hän oli suomalainen_."
Myöskin "Hirven hiihtäjät" on todistuksena siitä, mitenkä syvästi
Runebergiä liikutti Suomen runoilijakansan silloin ilmestynyt
kansallisepos, Kalevala. Ja "Torpan tytössä" on hän kuin kultaan
piirtänyt klassillisen kauniin ihanneihmisen, mistä kuvauksesta ilmenee
hänen syvä ihailunsa sydänmaitten hiljaista ja ajattelevaa kansaa
kohtaan.
Minuun vaikuttaa kuin ylönantojauhe lukiessani "Svenskt i Finland"
teoksessa:
"_Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua_,
eivätkä ne tienneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista..."
Eivät, jumala paratkoon, tienneetkään!
Mutta jumala armahtakoon sitä nuorisoa, joka luulee voivansa halveksia
Runebergin ihanteita, kuten vanhoja vaatteita, jotka eivät enää sovi
meidän "Finländareillemme".
Asettakootpa vaan itselleen uusia ihanteita, mutta jos vene sellaisin
purjerievuin kolahtaa karille -- niin syyttäkööt itseään!
Miten pitkälle alamäkeä nykyinen "Finländarien" elähtänyt ruotsalaisuus
jo on ehtinyt, sen voi päättää jo siitäkin, että heidän oma
"usuttajansa", Tohtori Axel Lille,[15] katsoo parhaaksi pysähtyä
mäessä, kun hän puheena olevassa teoksessa, kirjoituksessa "Vår
framtid", ("Tulevaisuutemme") puhkee seuraaviin sanoihin:
"_Tämän pessimismin (synkän katsantokannan) juuret perustuvat sekä
eristäymisen tuntoon, että ylihienostumiseen, joka johtaa
nautinnonhimoon ja itsekkyyteen. On tavattavissa merkkejä siitä, että
ruotsalaisessa yläluokassamme monella taholla pyritään itsekkäässä
tarkoituksessa kokoomaan varoja, jotta voitaisiin elää ylihienostunutta
nautintoelämää. Tällaista täytyy seurata ruumiillinen ja henkinen
rappeutuminen_..."
Tässä hra tohtori tosin erehtyy taudin laadusta -- hän sekoittaa
toisiinsa syyn ja seurauksen. Sillä: _rappeutuminen on jo tullut_, sekä
henkinen, että erikoisesti ruumiillinen. Tästä on seurauksena juuri se,
että "on tavattavissa merkkejä" -- hekumasta, sitä seuraavine
pessimismineen, sairaloisine vastenmielisyyksineen, päähänpistoineen,
aivonpehmennyksineen y.m. pehmennyksineen, mitkä painajaisina vaivaavat
toiminimen "Viikinkipoika ja kumpp." kuolinpesää. Tohtori Lille samassa
kirjoituksessa jatkaa: "... _haluttomuus yhteiskunnallisen elämän työtä
vaativiin tehtäviin sekä tunteettomuus sitä velvollisuutta kohtaan,
joka vaatii tekemään tarpeellisia uhrauksia, jotta vähempiosaisille
kansanluokille avautuisi enemmän mahdollisuuksia ansioon ja henkiseen
kehitykseen. Kaupungeissa ja etupäässä pääkaupungissa on havaittavissa
tällaisia, isänmaata ja tulevaisuutta koskevia, välinpitämättömyyden,
tylsyyden ja herpautumisen merkkejä_".
Tuntuneepa katkeralta antaa sellainen arvosana "yhteiskunnasta", jonka
johtomiehenä kirjoittaja itse on kohta lähes 40 vuotta ollut! --
Ainoa ääni, jossa esiintyy luottamusta tulevaisuuteen ja elämän halua,
ilman koreita, kuluneita lauselmia, on, ainakin minun mielestäni,
kirjasessa "Svenskt i Finland" julkaistu, maisteri Pehr H. Norrménin
Uusmaalaisen osakunnan vuosijuhlassa 1913 pitämä puhe.
Painatan tähän tämän kauniin ja miehekkään puheen kokonaisuudessaan:
"Jos ruotsalainen heimo tässä maassa ainoastaan katselisi
menneisyyttään ja koettaisi perustaa olemassa-olonsa yksinomaan
muistoihin tahi lakipykäliin, silloin ei se enään kuolisi, sillä se
olisi jo kuolleena. Perimässämme sivistyksessä on meillä pääoma, mutta
jos me elämme levollisina siinä uskossa, että se, minkä isiltämme
olemme saaneet, ilman muuta tuottaa meille arvoa, lankeamme me suureen
erhetykseen. Kasvatuksen kautta saatu peritty kulttuuri ei sinänsä tuo
mukanaan sen yksityiselle omistajalle henkilökohtaista arvoa, sillä
ellei yksityinen uudelleen itseään kehittämällä omaksu kulttuuria
itselleen erikoisen henkilökohtaisesti, jää tämä kulttuuri hänessä
ainoastaan ulkonaiseksi kiilloksi, joka varomattomana hetkenä paljastaa
sisäisen sivistymättömyyden.
"Meitä vastaan käydyssä taistelussa on meillä vaan yksi tie, se
nimittäin, että tosiaan näytämme joka kohdassa voivamme tuoda ilmoille
parasta, ja näytämme omaavamme sotakuntoisen ja voimakkaalle
kehitykselle alttiin sivistyksen, kuin myöskin sen, että tällä
sivistyksellä vielä on oma tehtävänsä täytettävänä. Ja meidän täytyy
panna suurimmat vaatimukset ruotsalaiseen nuorisoon nähden: sen tulee
velvollisuuden tunnosta rotuaan kohtaan näyttää, ettei se tahdo olla
väsynyt polvi, ei se polvi, joka lepäilee. Siinä tapauksessa muuttuu
taistelumme kilpailuksi, kilpailuksi siitä, kumpiko rotu voi tehdä
enemmän ja parempaa työtä maamme hyväksi. Me tahdomme elää -- ja
silloinhan ei meidän tarvitse kysyä kuka tulee voittamaan, sillä
silloin unhottaisimme tien päämäärän vuoksi. Sillä eihän voitto ole
elämää, vaan sota.
"Jos ruotsalainen kansallisuustaistelu menee sellaiseen suuntaan, jos
se käy sellaista latua, jos me mitä voimakkaimmalla työllä aina ja joka
paikassa koetamme näyttää olemassaolomme oikeutetuksi, niin eipä
silloin kukaan tässä maassa voine syyttää meitä separatismista,
eristäytymisestä, -- ja jos ken sitä tekee, voinemme tulla toimeen
sellaisen henkilön suosiottakin."
Tässä puheessa ilmenee sitkeätä elonvoimaa ja lujaa luottamusta siihen,
että omalla voimalla voidaan käydä peitsisille korkeiden päämääräin
puolesta.
Mutta puhuja lieneekin, kuten Paikkarin torpan Elias, isän puolelta
kotoisin _Nurmen_ torpasta -- siitä nimi Norrmén.[16]
Tässä esiintyykin siis uutta (suomalaista) verta takeena elämän
voimasta. -- Se on raikkaan veren voimaa!
Eräs kohta hra Norrménin puheesta ei kuitenkaan ollenkaan sovellu
tuohon kirjaseen. -- Hän ei hyväksy eristäymistä. Mutta koko kirja
"Svenskt i Finland" perustuu juuri _eristäymiseen_, suomalaisista
erossa pysymiseen -- erossa henkeen ja vereen saakka!
Saarnataanhan siinä kirjassa, ettei ruotsalaisen tule myydä
maatilkkuakaan suomalaiselle, jopa muitakin boikottaus-aatteita. Mutta
siitähän ei meidän sovi pitää hra Norrménia vastuunalaisena. Eihän hän
alkujaan pitänyt puhettaan siinä mielessä, että se julkaistaisiin
ahdasmielisimmässä kirjapahasessa, mikä ikinä Suomessa on ilmoille
päässyt.