Zadig tahtoi nyt filosofian ja yst‰vyyden avulla lohduttautua niist‰
onnettomuuksista, joilla kohtalo oli h‰nt‰ kolhinut. H‰n omisti er‰‰ss‰
Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne h‰n
kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mik‰ sopi kunnialliselle
ihmiselle. Aamuisin oli h‰nen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille
ja iltaisin oli pˆyt‰ katettu hyv‰lle seuralle. Mutta pian h‰n huomasi,
kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi n‰et ankara kiista er‰‰st‰
Zoroasterin s‰‰dˆksest‰, joka kielsi syˆm‰st‰ aarnikotkan lihaa.[16]
"Kuinka voidaan sellaista kielt‰‰", inttiv‰t toiset, "jollei koko
el‰int‰ ole olemassakaan?"
"Sen t‰ytyy olla olemassa", v‰ittiv‰t taas toiset, "koska Zoroaster
kerran ei salli sen lihaa syˆt‰v‰n."
Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:
"Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niit‰ syˆ; jollei niit‰ ole,
niin viel‰ v‰hemm‰n me silloin niit‰ syˆmme; ja niinp‰ me kaikki
tottelemme Zoroasterin kieltoa."
Er‰s oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan
ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tiet‰j‰), kiiruhti
syytt‰m‰‰n Zadigia er‰‰n Yebor[17] nimisen ylimaagin edess‰, joka oli
kaikista kaldealaisista typerin ja siis myˆs kiihkomielisin. T‰m‰ mies
olisi tahtonut seiv‰st‰‰ Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja
sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sit‰ tyytyv‰isemm‰ll‰ ‰‰nell‰.
Kador yst‰v‰ -- hyv‰ yst‰v‰ on suuriarvoisempi kuin sata pappia --
l‰hti vanhan Yeborin luo ja lausui:
"El‰kˆˆn aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sill‰ h‰n
on pyhimys! H‰nell‰ on aarnikotkia kanalassaan eik‰ h‰n syˆ niit‰. Sen
sijaan h‰nen syytt‰j‰ns‰ on kerettil‰inen, joka julkeaa v‰itt‰‰, ett‰
kaniinit ovat halkijaikaisia ja t‰ysin saastattomia".[18]
"No hyv‰!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua p‰‰t‰ns‰. -- "Zadig on
seiv‰stett‰v‰, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen
siit‰, ett‰ on puhunut pahaa kaniineista."
Kador sovitti sent‰‰n koko jutun k‰ytt‰m‰ll‰ apunaan er‰st‰ tyttˆ‰,
joka oli synnytt‰nyt h‰nelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta
maagien neuvostossa. Ket‰‰n ei seiv‰stetty, mik‰ tosin saattoi useat
oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig
huudahti:
"Mit‰ merkitsee koko onni? Kaikki t‰ss‰ maailmassa vainoo minua,
yksinp‰ olemattomat oliotkin." H‰n kirosi oppineet ja tahtoi el‰‰ en‰‰
ainoastaan hyv‰ss‰ seurassa.
H‰n kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja
rakastettavimmat naiset. H‰n tarjosi mit‰ hienoimpia illallisia, joiden
edell‰ usein oli konsertteja ja joita el‰hytti mit‰ hurmaavin
keskustelu. Siit‰ h‰n oli osannut karkoittaa tuon turhan halun
ylv‰stell‰ neroudella, mik‰ on varmin keino osottautua hˆlmˆksi ja
turmella loistavinkin seura. Ei yst‰vien eik‰ ruokien valinta
tapahtunut turhamaisuudesta, sill‰ kaikessa h‰n piti oleellista
parempana kuin n‰enn‰ist‰. Siten h‰n saavutti kaikkialla todellisen
arvonannon, vaikkapa ei sit‰ tavoitellutkaan.
Vastap‰‰t‰ h‰nen taloaan asui Arimazes, henkilˆ, jonka ilke‰ sisu
kuvastui h‰nen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden
paisuttama h‰n samalla oli ik‰vystytt‰v‰ kaunosielu. Koska h‰n ei ollut
milloinkaan onnistunut saamaan mit‰‰n aikaan maailmassa, niin h‰n kosti
parjaamalla sit‰. Rikkauksistaan huolimatta h‰nen oli vaikea koota
luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen r‰min‰
vaivasi h‰nt‰, ja Zadigin ylistelyn maine suututti h‰nt‰ viel‰ enemm‰n.
Joskus h‰n meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pˆyt‰‰n,
h‰iriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, ett‰
he myrkytt‰v‰t kaiken lihan, johon koskevat.[19] Kerran h‰n halusi
pit‰‰ kemut er‰‰n naisen kunniaksi, mutta t‰m‰ ei noudattanutkaan
kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun
h‰n jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat er‰‰n ministerin,
joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppym‰ttˆmin
viha syntyy usein sangen v‰h‰p‰tˆisest‰ syyst‰. T‰m‰ mies, joka kulki
Babylonissa "kateellisen" nimell‰, tahtoi tuhota Zadigin, koska t‰t‰
sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehd‰ pahaa tarjoutuu helposti sata
kertaa p‰iv‰ss‰ ja tilaisuus tehd‰ hyv‰‰ vain kerran vuodessa, kuten
Zoroaster sanoo.
Kateellinen l‰hti Zadigin luo. T‰m‰ k‰veli juuri puutarhassaan kahden
yst‰v‰ns‰ ja er‰‰n naisen seurassa, jolle h‰n puheli hienoja
kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelk‰st‰‰n juttelemisen
halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli k‰ynyt onnellisesti
vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut
uljuuttaan t‰ss‰ lyhyess‰ sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja viel‰
enemm‰n tuota naista. H‰n otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen
nelj‰ s‰ett‰, jotka h‰n valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle
kaunottarelle luettaviksi. Myˆs yst‰v‰t pyysiv‰t saada tutustua niihin,
mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymm‰rrett‰v‰ itserakkaus
pid‰tti h‰net siit‰. H‰n tiesi ett‰ tilap‰iset s‰keet kelpaavat vain
sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinp‰ h‰n mursikin kahtia
sen taulun, jolle h‰n oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot er‰‰seen
ruusupensaaseen, josta niit‰ saatiin turhaan hakea.
Alkoi vihmoa vett‰, mentiin takaisin taloon. Kateellinen j‰i puutarhaan
ja etsi niin kauan, ett‰ lˆysi toisen puoliskon vahataulusta. T‰m‰ oli
murtunut siten, ett‰ kumpikin puolikas s‰keest‰, joka t‰ytti rivin,
muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemm‰n s‰keen. Perin kummallisen
sattuman johdosta nuo lyhyet s‰keet tulivat sis‰lt‰m‰‰n lausuman, jossa
lingottiin mit‰ kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siin‰
luettiin:
Rikosten julmain johdosta
Valt'istuimelle p‰‰sty‰‰n
Yleisen rauhan aikana
H‰n yksin rikkoo rauhan t‰‰n.
Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa el‰m‰ss‰‰n. H‰nell‰ oli nyt
k‰siss‰‰n keino, jolla voi tuhota tuon ylev‰n ja rakastettavan miehen.
Julman riemun t‰ytt‰m‰n‰ h‰n antoi t‰m‰n Zadigin omak‰tisesti
kirjoittaman herjauksen joutua kuninkaan luettavaksi. Zadig, h‰nen
kaksi yst‰v‰‰ns‰ ja mainittu nainen vangittiin. H‰nen juttunsa oli pian
ratkaistu, h‰nt‰ itse‰‰n ollenkaan kuulustelematta. Kun p‰‰tˆs
ilmoitettiin h‰nelle, asettui kateellinen h‰nen tielleen ja ilkkui
‰‰nekk‰‰sti, etteiv‰t h‰nen s‰keens‰ muka kelvanneet mihink‰‰n. Zadig
ei suinkaan luulotellut itse‰‰n hyv‰ksi runoilijaksi, mutta h‰n oli
ep‰toivoissaan siit‰, ett‰ h‰net oli tuomittu majesteettirikoksesta ja
ett‰ sen lis‰ksi pidettiin vankeudessa h‰nen kahta yst‰v‰‰ns‰ ja tuota
kaunista naista rikoksesta, jota h‰n ei ollut tehnyt. H‰nen ei sallittu
puolustautua, koska h‰nen kirjoitustaulunsa todisti kyllin selv‰sti.
Sellainen oli Babylonin laki. H‰n kulki kuolemaan uteliaan ihmisjoukon
keskitse, josta kukaan ei uskaltanut h‰nt‰ surkutella, mutta joka
kuitenkin tunkeutui tarkastelemaan h‰nen kasvojaan ja katselemaan,
tokko h‰n kuolisi arvokkaasti. Sukulaiset yksin olivat suruissaan,
sill‰ he eiv‰t saaneet peri‰ h‰nt‰. Kolme nelj‰nnest‰ h‰nen
omaisuudestaan n‰et takavarikoitiin kuninkaan hyv‰ksi, ja yksi
nelj‰nnes annettiin kateelliselle.
H‰nen valmistautuessaan kuolemaan kuninkaan papukaija sattui lent‰m‰‰n
alas parvekkeelta ja laskeutumaan Zadigin puutarhaan er‰‰seen
ruusupensaaseen. L‰heisest‰ puusta oli tuuli kantanut sinne persikan,
joka oli pudonnut Zadigin kirjoitustaulun toiselle puoliskolle ja
tarttunut siihen kiinni. Lintu otti persikan ja taulun ja kantoi ne
hallitsijan syliin. Utelias ruhtinas luki siit‰ ajatuksettomia sanoja,
jotka kuitenkin n‰yttiv‰t runos‰keiden lopuilta. H‰n rakasti runoutta,
ja s‰keit‰ rakastavista ruhtinaista voidaan aina selviyty‰. Papukaijan
seikkailu saattoi h‰net ymm‰lle. Silloin kuningatar muisti ne sanat,
jotka olivat kirjoitetut Zadigin vahataulun toiseen puoliskoon, ja
antoi tuoda sen. Molemmat palaset asetettiin vastakkain ja sopivat
t‰ydellisesti toisiinsa. Nyt luettiin s‰keet sellaisina kuin Zadig oli
ne sepitt‰nyt:
Rikosten julmain johdosta maa j‰rkkyi pitkin matkaa;
Valt'istuimelle p‰‰sty‰‰n kuningas levon luo.
Yleisen rauhan aikana vain Lempi sotaa jatkaa;
H‰n yksin rikkoo rauhan t‰‰n ja turman meille tuo.
Kuningas m‰‰r‰si Zadigin heti tuotavaksi eteens‰ ja molemmat yst‰v‰t
sek‰ tuon kauniin naisen vapautettaviksi vankilasta. Zadig heitt‰ytyi,
kasvot maata vasten kuninkaan ja kuningattaren jalkoihin; h‰n pyysi
heilt‰ sangen nˆyr‰sti anteeksi huonoja runos‰keit‰‰n ja puhui niin
miellytt‰v‰sti, henkev‰sti ja j‰rkev‰sti, ett‰ kuningas ja kuningatar
halusivat n‰hd‰ h‰nt‰ vastakin. H‰nelle annettiin h‰nt‰ valheellisesti
syytt‰neen kateellisen kaikki omaisuus, mutta Zadig palautti sen
h‰nelle kokonaan takaisin. Kateellisen ainoa tunne oli yksist‰‰n ilo
siit‰, ettei ollut kadottanut omaisuuttaan. Kuninkaan kunnioitus
Zadigia kohtaan kasvoi p‰iv‰ p‰iv‰lt‰. H‰n antoi h‰nen ottaa osaa
kaikkiin huvituksiinsa ja kysyi h‰nen mielipidett‰‰n kaikissa
asioissaan. Kuningatarkin katseli h‰nt‰ t‰st‰ l‰htien sellaisella
mielihyv‰ll‰, joka voi muuttua vaaralliseksi ei ainoastaan h‰nelle
itselleen, vaan myˆs h‰nen korkealle puolisolleen kuninkaalle, samoin
myˆs Zadigille, viel‰p‰ koko valtakunnalle. Zadig puolestaan alkoi
uskoa, ettei olekaan vaikeaa olla onnellinen.
V