Johanna ilmestyy ovelle. Esimaistaja alkaa tehdä poislähtöä. Kaarle
ponnahtaa seisaalleen, hillitsee samassa itsensä ja istuutuu, jääden
nojaamaan rennosti pöytää vasten.
JOHANNA silmäilee tutkivasti ympärilleen; lähestyy Kaarlea.
ESIMAISTAJA katoaa ovesta.
JOHANNA (katsottuaan Kaarlea hetken vaieten; hitaasti, painavasti).
Alan ymmärtää, kenelle vannoit eilen uskollisuutta.
KAARLE. Mietin tässä juuri naisen ymmärrystä. Levoton kuin hautova
kana, sanoisivat Ulfåsan talonpojat.
JOHANNA. Turha jatkaa teeskentelyä. Jo viime yönä näyttelit huonosti.
Olit juovinasi pohjaan jokaisen maljan etkä kuitenkaan juopunut.
Orsinien kanssa kuiskailit salavihkaa komerossa ja toisessa. Ja minulle
tuhlasit sanoja, mutta huulesi ja käsivartesi väistivät jokaisen
hyväilyni.
KAARLE (huoahtaa teeskennellen). Tämä kuningas-ammatti käy raskaaksi,
jos kuninkaan täytyy joka juhla maksaa aviosiippansa toralla.
(Vartiosta päässeet vahtisotilaat ja upseeri kulkevat oven taitse
portaita alas.)
JOHANNA (askelten alkaessa kuulua; uhkaavasti). Tiedätkö, mistä tulevat
nuo sotamiehet?
KAARLE (on noussut; kuulostellen, koettaen peittää jännitystään).
Astunta on hieman epävarmaa... siis maljoja kallistelemasta.
JOHANNA (sotamiesten ennätettyä oven ohitse). Ne tulivat
kuolemaantuomitun luota. Eikä häntä nyt enää auta sattuma eikä armo,
sillä aion puristaa vihdoinkin totuuden sinun valheellisilta huuliltasi.
KAARLE (siirtyy huolettomuutta teeskennellen oven luo; vetää
sen kiinni, panee lukkoon ja ottaa avaimen itselleen; kokonaan
muuttuneena). Hyvä. Nyt naamarit pois ja päätökseen tämä kurja
karnevaali. — Miksi en juopunut sinun maljoistasi? —. Että en tahraisi
juovuspäissäni ritarikilpeäni naisen verellä.
JOHANNA (kuin kasvoihin lyötynä). Kaarle...
KAARLE. Mitä puuhasin Orsinien kanssa? — Salaliittoa sinua vastaan. Ja
nyt on pakotie kahdelle vangille auki. Vartiossa olevat sotamiehet ovat
lahjotut, upseeri on puolellamme. Minun tarvitsee vain lähteä...
JOHANNA (rukoilevasti). Älä lähde, Kaarle, älä lähde!
KAARLE. Ja tiedätkö, minne ratsuni laukkaa? Durazzolaisen leiriin.
Myyn hänelle miekkani ja pääni, puhdistaakseni ritarikilpeni siitä
alennuksesta ja häpeästä, johon se täällä tahrautui.
JOHANNA (tuskassa). Et voi... et saata... En salli sinun jättää minua!
KAARLE. Neapelin kuningatar saa jäädä toistaiseksi tänne, vangiksi
oman kuolemantorninsa tyrmään. — Etkö huomaa, sinun anjoulainen
silkkiköytesi on poikki, ja hän, jolle ainoalle uskollisuuteni vannoin,
on kohta vapaa.
JOHANNA (kuin oljenkorteen tarttuen). Päästän hänet... Hän saa lähteä
Durazzon Kaarlen turviin. Ja saattajakseen saa hän Nikolaus Orsinin,
jos vain lupaat jäädä...
KAARLE. Hauska kuulla: Vankina yhtä nöyrä kuin julma vanginvartijana.
JOHANNA. Ei, ei Kaarle... Sen piti olla sinulle vain lääkettä. Ja oma
veljesi sen neuvoi. "Jos hänen läheltään riistetään tuo ajattelematon
neito, on hän jo huomenna naurava omaa huikentelevaisuuttaan." Niin hän
sanoi, ja minä uskoin.
KAARLE. Veljeni Birger? — Niinkö?... Hänkö tuon surmanaikeen keksi ja
sinulle neuvomalla neuvoi?
JOHANNA. Juuri hän. Hän tunsi sinut ja tiesi, että hetken hulluus voi
saattaa sinut ajattelemattomiin tekoihin.
KAARLE (tuskalla). Hyvin tunnettu. — Äidille kuolleena syntynyt, omalle
veljelle astinlauta ja sisarille kai ventovieras... Sehän on parastakin
parempaa! Suvuton maanpakolainen ei ole teoistaan velkaa kenellekään. —
Hyvästi, Neapelin Johanna. (Aikoo lähteä.)
JOHANNA (takertuen Kaarlen käsivarteen). Elämäni sammuu, jos lähdet.
Mistään et löydä minun rakkauteni veroista!
KAARLE (irtautuen; edeten etunäyttämölle). Sinun rakkautesi on eläin.
JOHANNA. Olkoon, mutta sillä on kantavat siivet. Älä luule, että ne
ovat vielä murtuneet. — Tiedäthän... Durazzon prinssi on vaatinut
minulta vain Margheritan julistamista kruununperilliseksi. Hyvä,
tarjoan hänelle ja hänen puolisolleen koko Neapelin. Ja me lähdemme
Provenceen! Siellä minua rakastetaan, siellä ei himmene kruununi
loisto. Ja sinä olet minun provencelainen kuninkaani!
KAARLE. Sinun kruunusi on minulle mitättömämpi kuin pienen pieni
soperrus hänen huuliltaan.
JOHANNA (vaipuen maahan Kaarlen jalkojen juureen). Armahda minua...
(Hätäisen nopeasti.) Jos tahdot, rukoilen äidiltäsi luvan seurata
häntä Pyhälle maalle; pysyn hiljaa syrjässä, vaellan paljasjaloin ja
polvistun yksin haudan kaukaisimpaan varjoon. — Lähde kerallani äitisi
luokse, näethän, että tyydyn muruihin.
KAARLE. Hänen elämänsä pöydältä ei riitä muruistakaan... hirttonuoran
punojalle.
JOHANNA (kohottaen kasvonsa vilpittöminä ja anovina Kaarlea kohti).
Katso minun kasvojani!
KAARLE (työntäen Johannan luotaan). Vaivaat minua. (Lyhyesti.) Unohda
minut ja ajattele vanhuutesi rauhaa. Jää hyvästi. (Lähtee, avaa oven,
vääntää sen lukkoon; nousee ylempään kerrokseen.)
JOHANNA jää polvilleen maahan, hän lyyhistyy yhä syvemmälle ja
nyyhkyttää, mutta äkkiä nyyhkytys lakkaa ja hän on hetken hiljaa
ja liikkumattomana; nyt hän kohentaiksen tuijottaen hetken suoraan
eteensä, äkkiä hän näyttää muistavan jotain ja katsahtaa vasempaan
seinään päin, sitten... hän nousee päättävästi, kuulostelee,
tekee ikäänkuin lopullisen päätöksen ja kulkee vasemmalle, jossa
painaa seinästä määrättyä kohtaa, jolloin salaovi kääntyy hitaasti
saranoillaan ja avautuu näyttämölle päin; hän katoaa ovesta ja tämä
painuu jälleen kiinni.