Kaarin tulee kasvoilla huntu.
KAARLE. Tuossa hän on... (Molemmille.) Kiirehtikää. Hämärän hetki on
täällä lyhyt. (Poistuu.)
NUORI ORSINI. Katsokaa, olen täyttänyt tahtonne. Eikä se ollut minulle
uhri, vaan juhlapukuun pukeutumista.
KAARIN. Olin heikko, asetin teidät liian pienelle koetukselle, ritari.
— Vainajat eivät tyydy elämän pöydältä heitettyihin muruihin.
NUORI ORSINI (hieman kärsimättömänä). He ovat kukin jo osansa saaneet!
(Pyytävästi.) Nyt on meidän vuoro.
KAARIN. Eghard tuli jälleen viime yönä. Hänen katseessansa paloi
varoittava tuli. Se välähti kuin salama, ja samassa iski minuun ajatus:
Hän rakastaa vähemmän sinun kuolematonta sieluasi kuin kasvojesi
katoovaista valkeutta...
NUORI ORSINI (kiihkeästi). Ne ovat minulle kuolemattomat, sillä minä
rakastan niitä ikuisesti.
KAARIN (uhkaavasti). Niihin voi tarttua rutto ja muuttaa ne hetkessä
kelmeiksi ja rumiksi.
NUORI ORSINI. Mutta ei voi lakastua niiden paistava valo. (Kaarinin
pudistaessa päätään.) Miten selittäisinkään? — Nyt muistan... veljenne
kertomuksen Pohjolan kummallisesta kesäyöstä... Kuudan ei paista
eikä aurinkokaan, ei ole pimeä eikä selkeä päivä. Mutta kaukaisista
lähteistä tulviva valkeus koristaa metsät ja järvet... Kun kuulin tuon
tarinan, tuntui kuin olisin astunut kasvojenne eteen. Samanlaista on
teidän kasvojenne valkeus.
KAARIN. Jumala suokoon, että tuo puhe olisi enemmän kuin turha sana.
NUORI ORSINI. Olen kantava raskaimmankin uhrin. Älkää peljätkö sitä
sanoa.
KAARIN. Niin, ritari, olen antanut tänä aamuna vainajille heidän
osansa; juuri tuon... kasvojeni valkeuden.
NUORI ORSINI (jännittyneenä). Mitä... tarkoitatte?
KAARIN (torjuvasti). Odottakaa. — Myös veljeni Kaarle on tekooni
osallinen. Kun näin hänen eilen, tuon jalon veljeni, sortuvan lihan
orjuuteen...
NUORI ORSINI. Ei, ei... se on erehdystä!
KAARIN. Kun näin miten suuri on alhaisten himojen valta, pakenin
kammiooni, kamppailin yön ja aamulla...
NUORI ORSINI (keskeyttäen). Ettekö kuule? Kaarle inhoaa tuota naista
ja näytteli rakastunutta pelastaakseen nuoren naisen, Bianca Marian,
kuningattaren kostolta.
KAARIN. Puhutteko totta?
NUORI ORSINI. Vakuutan sen. (Samassa alkaa kuulua alhaalta portaista
raskasta astuntaa; askelet lähenevät. Upseeri ja kaksi sotamiestä,
kummallakin soihtu kädessä, nousevat ylempään kerrokseen.)
NUORI ORSINI (vahtimiesten lähestyessä). Se on vahdinmuutto. Meidän
täytyy kiirehtiä...
KAARIN (askelten vaiettua). Niinpä oli se Jumalan ja vainajien ansa
minulle ja teille, ennen muita teille, ritari.
NUORI ORSINI (synkin aavistuksin). Mitä olette tehnyt?
KAARIN. Aamulla ostin esimaistajalta myrkyllistä lääkettä ja turmelin
kasvojeni hipiän, koetellakseni, rakastatteko minussa vain ruumista ja
hipiää. (Nostaa harsoa; Orsinin etääntyessä kauhistuneena; puolittain
selin katsomoon, käskevästi.) Katsokaa. (Orsinin lähestyessä.) Tällä
hinnalla Eghard antoi minut teille morsiameksi ja vaimoksi.
NUORI ORSINI (katsoo hetken, pakenee peittäen kädellä kasvonsa).
Ei, ei... luonnotonta! Tuo on rikos elämää vastaan. Se on rakkauden
murhaamista...
KAARIN. Sanoitte jaksavanne suurimmankin uhrin.
NUORI ORSINI (suuressa tuskassa). En jaksa katsoa suurimman kauneuteni
irvikuvaa...
KAARIN (laskien jälleen harson kasvoilleen; kääntyen selin Orsiniin,
katsomoon päin). Mene siis, rikas nuorukainen, ja etsi kauneuttasi.
NUORI ORSINI (lähestyen; epävarmasti). Saatan teidät... täältä.
KAARIN (jyrkästi; ylpeästi). Mene. Olen nousevan Vadstenan luostarin
abbedissa. Älä lähesty. Mene.
NUORI ORSINI poistuu hiljalleen pää kumarassa.
KAARIN istuutuu kuin kuolemanväsyneenä vasemmalle; jää liikkumattomana
tuijottamaan. — Yhä raskaampi hämärä peittää näyttämön.