KAARLE (edelleen Kaarinille). Hän seisoo ruttoisen kansanjoukon seassa
nähdäkseen sinua edes vilahdukselta, mutta uskaltamatta tulla kasvojesi
eteen.
KAARIN (on noussut; syvästi loukatuin ilmein, vaimentunein äänin).
Niinpä seisokoon siellä viikon tai ratsastakoon yli Välimeren, jos
aikoo minua puhutella.
KAARLE (yltyen nauramaan). Oletpa kuin huurteinen koivu Vetterin
rantojen jäätyessä...
BIRGITTA (moittivasti). Mutta, Kaarle-poikani, etkö näe, kenen edessä
seisot?
KAARLE (huomaa Johannan; menettämättä lainkaan malttiaan). Katsos,
äitimuori, kun tulee liian lähelle aurinkoa, menettää näkönsä.
BIRGITTA (opettavasti). Suutele kuningatarta, kuten tapa vaatii.
KAARLE (katsoen hetken Johannaa). Suutelen, kuten tarinain kuningatarta
on suudeltava! (Menee ja suutelee Johannaa suotaan suulle.)
KAARIN (kauhistuneena). Kaarle!
BIRGITTA. Sinä kehno poika...
BIRGER (melkein hammasta purren). Mitä täällä ajatellaan sukumme
käyttäytymistaidosta, jos esiinnyt kuin halonvetäjät Alvastrassa.
KAARLE (nauraen). Luuletko, veli, että Tiundalandin halonhakkaajat
osaavat suudella kuningattaria?
JOHANNA (sekä hämmästyneenä, että ihastuneena; kuin koetellakseen).
Ritari, tiedätkö, että hovimieheni ovat Italian parhaita miekkailijoita?
KAARLE (kohteliaan itsetietoisesti). En, kuningatar, minun tarvitsee
tuntea vain oman miekkani terävyys.
JOHANNA (yhä ihastuneempana). Älkää pelästykö, hyvät vieraat. Hän kyllä
näyttää vastaavan sekä päästään että sydämestään.