Samassa alkaa pilariston takaa oikealta valo kajastaa. Kolme palvelijaa
kantaa soihtuja kadoten vasemmalle. Soihdut heittävät nyt kirkkaan
valaistuksen oikealta tulevia kohti. Ensimmäisenä saapuu Birgitta ja
pysähtyy hetkeksi korokkeelle. Hänellä on yllään kulunut, karkeasta
villakankaasta tehty viitta, jonka kaulusta reunustaa kuitenkin
silkkinen päärme. Hänen päässään on "leskenliina", joka jättää
vain kasvot paljaiksi. Kädessä on hänellä vaeltajan sauva. — Hänen
jäljessään tulevat Kaarin, hänen tyttärensä, ja Birger, hänen poikansa,
joilla myös on yllä pyhiinvaeltajan-viitat. Kaarinilla on viitan
päähine vedetty pään yli, mutta Birgerillä se on alhaalla. — Nolan
kreivi ja Eräs ritari palaavat heidän mukanaan.
BIRGITTA (tultuaan keskinäyttämölle). Sain käskyn tulla tervehtimään
sinua, Johanna parka.
JOHANNA (ivamielellä). Terve tuloa, kuningatar parka. Tulit parhaiksi.
Täällä vietetään "vanhenevan" Johannan rakkauden-peijaisia.
BIRGITTA. Tulin kaivamaan haudasta sinun lahoavan ruumiisi ja
täyttämään sen katumuksella.
JOHANNA. Lisääkö haudankaivajia! Eikö Kristuksen haudassa enää riitä
kaivamista?
BIRGITTA. Sen kalliosta puuttuvat vielä sinun polviesi jäljet.
JOHANNA. Ja hänen kalpeat jalkansa ovat vielä minun kyyneleilläni
pesemättä ja hiuksillani kuivaamatta? Niinkö?
BIRGITTA. Johanna, pakene nöyryyteen ja käänny!
JOHANNA. Mikä vahinko. Luulin poikasi, tämän maantien-prinssin, tulleen
kosimaan minua maalliseksi morsiamekseen...
BIRGITTA (kasvavalla kiihkolla). Etkö sitten tiedä, raiska, että Pyhän
Jaakobin haudalla sanottiin minulle sinusta nämä sanat: Katso tätä
apinaa; hän tuoksuu hajuja ja on sydämeltään myrkkyä. Hän käy kaula
kenossa ja kruununansa kantaa likaista riekaletta. Mene ja näytä hänen
alastomuutensa, ettei hän tekisi viimeistä turmelusta.
JOHANNA (suuttuen). Ja ken olet sinä, joka uskallat nähdä sellaisia
näkyjä Neapelin kuningattaresta? Sinä tahdot näyttää minun
alastomuuteni. (Nauraa.) No, hyvä, saman teen minä sinulle. Viekää
hänet, riisukaa ja ruoskikaa.
KREIVI (astuen esiin). Valtiatar, ettekö tunne häntä? Pyhä isä sanoo
häntä äidikseen, ja hän sanoo paavia pojakseen, eikä yksikään Euroopan
ruhtinaista häntä loukkaa.
JOHANNA. Mutta hän näyttää kyllä osaavan sen taidon "nöyryyden
manttelin" varjossa. — Ken olet?
Birgitta ojentaa sauvansa Nolan kreiville, joka myös auttaa viitan
hänen yltään ja seisoo nyt puettuna tummaan kultareunusteiseen
ylimysnaisen pukuun. Koko hoviväen ihmetellen supistessa hän viittaa
myös Kaarinille ja Birgerille, jotka heittävät kaapunsa lähellä
seisoville ritareille. Nyt nähdään Kaarin solakkana, vaaleana
kaunottarena, joka on puettu kallisarvoiseen, yksinkertaiseen pukuun ja
jonka ohimoilla on pienoiskruunu.
Birgerin yllä on tumma, hieno ritaripuku.
BIRGITTA (eräänlaisella ylpeydellä). Kysyit, ken olen. Olen ollut
laamannin tytär ja laamannin puoliso, olen ollut autuaasti nukkuneen
Ulf Gudmarinpojan nääntyvä leski ja Alvastran ja Ulfåsan rouva,
Birgitta Birgerintytär.—(Kuin taistellen ylpeyttään vastaan.) Nyt en
ole mitään näistä. Olen Neitsyt Maarian halvin tytär, joka kyyristelen
kerjurien parvessa, vuodattaakseni maallisesta sydämestäni kuiviin
ylpeyden veret.
JOHANNA (nousee; kohteliaasti). Ken on ystäväni ja liittolaiseni
Gregorius XI:n pyhässä suosiossa, hänet otetaan vastaan Neapelin
hovissa _cum magna solemnitate et gloria_. — Kuuluisa Rooman leski —
kuten me täällä etelässä sinua nimitämme — istu istuimelleni, jota ei
kukaan ennen sinua ole kyennyt minulta valloittamaan. (Viittaa myös
Kaarinin ja Birgerin istumaan oikealle.)
BIRGITTA (istuuduttuaan kuningataristuimelle; Johannalle). Lähetä
väkesi loitommaksi.
JOHANNA viittaa hoviväelle, joka poistuu.
BIRGITTA (Johannalle; viitaten jakkaraan). Istu tuohon, lähelleni.
JOHANNA epäröi hämmästyneenä; istuutuu.
BIRGITTA. Vielä ei ole ilmestykseni täytetty. Olet kumartanut vasta
koreita vaatteita, et omantuntosi haamujen eteen.
JOHANNA (levottomana). Mitä tahdot?
BIRGITTA. Missä on ensimmäinen puolisosi, Unkarin Andreas?
JOHANNA (kuohahtaen). Tuoko käärme, joka ryömi esiin isoisäni Robert
Viisaan ruumisarkusta, kuten itse Petrarca hänestä aikoinaan sanoi, tuo
pöyhkeä mässääjä, jolle isoisäni minut viisaudessaan testamenttasi,
hänkö tuntoani painaisi?
BIRGITTA. Olet syyllinen hänen kuolemaansa.
JOHANNA. Syylliset, muistaakseni, rangaistiin.
BIRGITTA. Miksi näivettyi kehtoonsa silloin synnyttämäsi poika?
(Johannan painaessa päänsä alas.) Et osaa vastata. — Siksi, että se oli
siitetty aviorikoksessa Artois'n Bertrandin kanssa, joka sinun tietesi
kuristi laillisen puolisosi.
JOHANNA (kuin muistellen). Niihin aikoihin oli maanjäristys.
Laavavirrat söivät kaiken elollisen ympäriltämme, ja näytti tulevan
maailmanloppu. Mitä merkitsi meille silloin toisen tai itsemme
kuolema? — Tahdoin kuolla rakastettuni sylissä vapaana ja hurjana.
(Masentuneena.) Ja sainhan rangaistukseni: vihamieheni surmasivat
nuoruuteni rakastetun, ja kuoli rakkauteni poika... (Pyytävästi.) Miksi
tahdot ruoskia auki hipiäni polttavimmat arvet?
BIRGITTA. Ja mihin tautiin kuoli toinen puolisosi, Tarentin Ludvig?
JOHANNA. Jos kerran tiedät kaiken, muistanet, hän kuoli narrimaisen
mustasukkaisuutensa raivoon. — Heikko varjo, ei kestänyt naisen
rakkautta eikä omaa itseään.
BIRGITTA (hellittämättä). Ja kuitenkin myrkytit kolmannen puolisosi,
Giacomo Aragonialaisen, juuri mustasukkaisuudesta! (Johannan
vaietessa.) Etkös nyt näe, miten synnin nuorat kompastuttavat sinun
jalkasi, jotka pakenevat katumusta?
JOHANNA. En näe mitään, olen väsynyt...
BIRGITTA (vaimentuneesti, mutta harvakseen, äärettömällä vakavuudella).
Mutta minä näen. Näen sinun ruumiisi läpi, se on kehnompi elukan lihaa.
Näen sinun luittesi lävitse, ne ovat hauraat, sillä keväät ja kesät,
syksyt ja talvet olet maannut riettauden haudassa. (Melkein hädässä.)
Ja katso, jos näkisit suontesi madot... ne ovat siinneet sinun
patjojesi hekumasta.
JOHANNA (on noussut; puoliksi itsekseen). Ja sittenkin minä kaipaan,
kaipaan ylpeätä ritaria ja ritarilta kruununi perillistä.
BIRGITTA. Tästä alkaen vanhenet päivässä enemmän kuin ennen vuodessa.
Sinulla ei ole enää mitään kaivattavaa muuta kuin sovitus.
JOHANNA. Niin, vanhuus... se on kuin tulivuoren pohjalla kylmä pimeä
onkalo, jonka seinistä tihkuu menneen elämän myrkky, mutta jonne ei
pääse enää tulivirtojen voima. Sellainen se lienee... Mutta olkoon! En
aio hitaasti vanhentua, vaan syöksyä sinne tulimeren kautta.
BIRGITTA. Ja voittaisit helvetin sielullesi! Ei, sen sijaan: ryömi
nöyryyden porraspuulle ja hyväile Hänen jalkojaan, nouse piinan
lavitsalle ja juo verta Hänen kylkensä haavasta. Ja siitä, siitä
rakkauden siivin lennät suoraan Jumalan sydämeen...
JOHANNA (istuutuen). Puhut hämärästi. Jos nöyrtyisinkin, missä on
tuo... piinan tie ja rakkauden askel?
BIRGITTA. Lähde kanssani Pyhälle haudalle. Siellä on Jumalan vaimoille
sekä katkerin vaiva että rakkauden korkein armo.
JOHANNA. Paljain jaloin... Nyt muistan... Tuon maanjäristyksen aikana
vaelsin hovinaisineni paljain jaloin kirkosta kirkkoon, ja se rauhoitti
mieltäni. — (Hetkellisesti ihastuneena.) Neuvosi voi olla oikea.
Harkitsen sitä. (Melkein nauraen.) Ja Italia on hämmästyvä tämän
syntisen kääntymistä...
BIRGITTA. Jään odottamaan, tyttäreni. Kun tuuli kääntyy jälleen
puhaltamaan pohjoisesta, on se Jumalan merkki lähtöön.
JOHANNA (kääntyen Kaarinin ja Birgerin puoleen). Birgitta-rouva,
tyttäresi on kaunis.
BIRGITTA (lapsilleen). Tervehtikää kuningatarta hovitapaan.
JOHANNA (Kaarinin niiatessa ja suudellessa hänen kättään). Sinulla on
soma kruunukin kulmallisillasi.
KAARIN. Olen saanut sen sukulaiseltani Katariina Gislentyttäreltä
perinnöksi. Se on vain maallista koreutta, ja ensikertaa sitä kannan.
Mutta minulla on oikeus siihen, sillä olemme synnyltä kuninkaallista
verta.
JOHANNA. Sinun jalo muotosi, neito, todistaa sen parhaiten. — Ja tämä
on veljesi?
BIRGITTA (nousee; äidin ylpeydellä). Hän on poikani Birger, joka
lyödään Pyhällä maalla hengellisen ritarikunnan jäseneksi.
BIRGER polvistuu ja suutelee Johannan kättä.
JOHANNA (Birgitalle). Mutta kuulin puhuttavan kahdesta pojastasi. Missä
viipyy nuorista ritareista toinen?
KAARIN (välittömästi). Veljemme Kaarle on märkä kuin koira. Hän on
sellainen huimapää...
BIRGITTA (hymyillen). Hän on kaikista tuhlaajapojista iloisin ja
parhain.
BIRGER (tuimasti). Hän ei ole koskaan osannut ajatella järkevästi.
JOHANNA (ymmällä; iloisesti). Järjetön, tuhlaajapoika ja märkä kuin
koira?
KAARIN. Hän hyppäsi satamassa laivasta mereen!
JOHANNA. Miksi, miten hänen kävi?
KAARIN. Hän oli kuullut tarinoita Neapelista ja sen kuningattaresta —.
Laivan kääntyessä satamaan hän seisoi malttamattomana sen keulassa.
Aiotko taas valloittaa kuningaskunnan, pilkkasi Birger...
BIRGITTA (keskeyttäen). Kaarle-poikani on vielä kiinni maallisissa
haaveissa, mutta Jumalalla on kyllä ansoja hänen varaltaan.
JOHANNA (Kaarinille). Kerro, neito, mitä vastasi veljesi
Birger-ritarille.
KAARIN. "Joko valtakunnan tai sen kuningattaren!" Niin hän vastasi ja
syöksyi mereen.