Nauru lakkaa äkkiä, sillä vasemmalta tulee kuningatar Johanna,
seurassaan B Bianca Maria ja eräs toinen hovinainen. — Johanna on
neljänkymmenen iässä oleva nainen, mutta vieläkin lumoojatar koko
olennoltaan. Hänen puvuissaan esiintyvät mieliväreinä milloin
tummansininen ja karmosiinipunainen, milloin purppura ja kulta.
— Bianca Maria on juuri naiseksi kypsynyt hovineito. Hänellä on
tullessaan lehväseppele kädessään ja hän liittyy muitten hovineitojen
parveen.
JOHANNA. No, minne kiire, Nolan kreivi?
KREIVI( pysähtyen; palaten takaisin). Ruttoa vastaan. Se on tullut —
kuten suvainnette tietää — jo kolmannen kerran vieraaksemme. Ja kansa
nääntyy kaduille ilman hoitoa ja suojaa...
JOHANNA (epäluuloisesti). Ja moitteenko kärki kielellä kuningatartasi
vastaan? (Naurahtaen.) Ei, hyvä kreivi... (Siirtyy istuimelleen;
täältä, ilakoivasti.) Kuolema ja lemmentanssi ovat muoteja nykyaikaan.
Niitä ei saa vastustaa kumpaakaan. — Tulkaa tänne lähelleni,
jakkaralle...
KREIVI (jäykästi). Siihen ovat jalkani liian vanhat ja jäykät.
JOHANNA. Ylpeydestä jäykät! — Niin, te Rooman ja Neapelin Orsinit ette
kykene unohtamaan, että autoin Pyhän isän vallastanne vapaaksi myymällä
hänelle kauniin Avignonini uudeksi Pietarin istuimeksi. Ja ettekö
luule minun tietävän, että toivotte tälle istuimelle sisarentyttäreni
Margheritan ja hänen durazzolaisen puolisonsa? Mutta kätenne ovat
sidotut, niin kauan kuin minulla on paavin suosio ja uskolliset
trabanttini. — Siitäkö kiukku?
KREIVI. Lapset ja naiset kiukkuilevat. Minussa asuu vain murhe siitä,
että Durazzon Kaarle löytää täältä anastusaikeilleen hyötyisän
maaperän, sillä neapelilaiset vihaavat kuningatartaan ja — syystä.
Juuri siihen luottaen hän rakentaa parhaillaan Adrian rannalle
laivastoa...
JOHANNA (ponnahtaen istuimeltaan; keskeyttäen). Vahinko, että
anjoulaisten kuuluisat myrkyt ovat alkaneet väljähtyä! Tuskin muistan
niitä nimiltä enää. Täytynee kysyä mestari esimaistajaltani, joka osaa
sekä maistaa että tarjota... pettureille.
KREIVI (rauhallisen varmasti). Ei ole petturuutta varjella
kuningatartaan paljastamalla totuutta.
JOHANNA (painuen jälleen istuimelleen). Niin, niin... (Joutuen
hätään; pyytävästi.) Mutta... Nikolaus Orsini, miksi houkuttelit
muistin aivoistani ja veit sen kalmistoihin, joita pelkään. (Melkein
kyyneltyen.) Etkö tiedä, että minunkin rintani on hauta, jota ei saa
raastaa auki.
KREIVI (lämpimämmin). Valitan, että puhuin vakavista asioista
sopimattomana hetkenä: nythän on juhlan aika. (Kumartaen.) Katumukseni
näytteeksi jään jos sallitte — vielä hetkeksi seuranpitoon.
JOHANNA (viitaten kreivin istumaan). Sen ilokseni teet, varsinkin kun
tiedän sinun puhuneen totta. Mutta... neapelilaiset minua vihatkoot,
Provencen kansa minua rakastaa. Siellä sanottiin ennenmuinoin: Ken
rakastaa Jumalaa, hän rakastaa kuningatar Johannaa. Ja siksipä juuri...
kotimaani lemmenlauluin aloitamme tämäniltaisen juhlamme.
ERÄS RITARI (on katsellut akkunasta; ilostuneena). Taitaa tulla
vieraita lisää! Satamaan laskee laiva pohjoisesta päin.
TRUBADUURI. Häitä se tietää! Roomassa kerrottiin, että Otto
Braunsclhweigilainen rakentaa kosiolaivaa tullakseen Neapeliin.
JOHANNA. Mikä on lippu? Erotatteko keulavaakunan merkit tänne?
KREIVI (on noussut ja katsoo ikkunasta). Se on ristiretkeläisten laiva.
Ristilippu on keulassa. Ja ylinnä suuri, punainen vaate, johon on
kuvattu Neitsyt Maaria tai... pyhimyksistä joku...
JOHANNA (pettyneenä). Oh, jättäkää. Tuovat lisää ruttoa tai tulevat
sitä hakemaan.
KREIVI. Siitä laivasta on otettava selko. En viivy kauvan. (Poistuu
pilaristoon.)
JOHANNA (trubaduurille). No niin, tuo laulu laula.
BIANCA MARIA (joka on seisonut malttamattomana seppele kädessä, astuu
niiaten esiin; melkein hengästyneenä). Ei vielä ole laulun aika, seppel
ensin... Laurettan vuoro oli se täksi illaksi sitoa, mutta... kun
äsken juoksin puutarhaan ja päivän helle muuttui kuultavaksi valoksi,
unohduin sinne ja... siellä oli vasta hullua! Ruususarkain pitkät
laivat halkoivat viininlehväin tummaa merta, ja oranssit seisoivat
nurmikolla kuin hassunnäköiset ritarit rannalla... (Kuin säikähtäen
omaa intoaan.) Niin, itsekin hassuna juoksin sopesta soppeen, kukan
taitoin sieltä ja täältä, lehvät riivin ummessa silmin ja... siitä tuli
seppel. Lauretta antoi luvan, että saan sen antaa juhlaseppeleeksi...
JOHANNA (puoliksi itsekseen). Tuo oli nuoruuden laulua, sen seppeleen
otan. (Bianca Marian aikoessa lähestyä.) Ei, ei, niin vähällä et pääse.
Saat ojentaa sen sille ritarille, jota eniten rakastat, hän vasta saa
sen antaa minulle.
BIANCA MARIA. En rakasta ketään...
JOHANNA. Et ketään? Ja jo kaksi tai kolme vuotta sitten heitit lapsen
kengät! — Sinun iässäsi... oli Artois'n Bertrand jo ollut lemmittyni
ja saanut surman rakkautensa vuoksi. No, hyvä, saat antaa sen omin
käsin. (Ottaa Bianca Marian niiatessa seppeleen ja panee sen päähänsä;
trubaduurille.) Mitä viivyttelet? Laula.
TRUBADUURI (laulaa, säestäen luutullaan).
Apotti munkkeineen,
ruukku maljoilleen
ain' on yhtä pataa,
paistaa taikka sataa.
— Tämän kertoi mulle mies,
joka munkkein riemut ties.
Nunna hunnussaan,
naikko kaiken maan
yhtä juurta halaa,
synnin tulta palaa.
— Tämän kertoi mulle mies,
joka nunnain riemut ties.
JOHANNA (keskeyttäen suuttuneena laulun). Lopeta. — Oletko aatelismies?
TRUBADUURI (kumartaen). Aateliskilpemme tunnetaan vanhastaan
Forcalquier'ssa, teidän kreivikunnassanne, kuningatar.
JOHANNA. Ja laulat kuin markkinateatterissa ilveilijä?
TRUBADUURI. Sallinette... tämä tyyli on Ranskan hovin ja Avignonin
kardinaalien viimeistä muotia. Nuo vanhat provencelaiset...
JOHANNA. Vaikene. (Puoliksi itsekseen.) Toisin lauloivat ennen
aatelismiehet... (Nousee; innostuen.) Muistatteko miten lauloi
Galeazzo ja minkälainen miekkamies hän oli! Ylistääkseen kauneuttani
hän vaelsi maasta maahan ja lauloi kunniaani. Ken ei uskonut minua
Euroopan kauneimmaksi naiseksi, sen hän vaati miekkasille ja surmasi
erehtymättä. (Helähtäen raikkaaseen nauruun.) Vain kaksi hän säästi,
hän toi ne vankeina nähtäväkseni ja minä pidin sekä ritarille että
vangeille juhlat. (Kääntyen ritareitten puoleen.) Oletteko kuulleet?
(Ritarien kumartaessa vaiteliaina; masentuneen halveksivasti.) Niin, te
vain kumarratte. (Vaipuen itseensä.) Artois'n Bertrandin ja Mantovan
Galeazzon kaltaisia miehiä ei ole enää olemassa, ei laulua, ei
säihkyväistä miekkaa eikä... rakkautta.
BIANCA MARIA (lähestyen). Kuningatar, minä osaan laulaa paimenlaulun,
joka on syntynyt Provencessa.
JOHANNA. Mene kammioosi, Bianca Maria. En siedä sinua nähdä.
(Itsekseen.) Olet liian nuori.
BIANCA MARIA poistuu pilaristoon.
JOHANNA. Ja te muut, tuokaa viiniä tänne. (Istuutuen synkkänä oikealle
nojatuoliin.)