Sai kuluneeksi enempi kuin puoli vuotta tästä kauheasta hetkestä.
Moskovan kaduilla henkivät kevään tuulahdukset... Puistot ovat
vehreinä, ja omenapuut ovat alkaneet verhoutua nupuistaan aukeneviin
valkoisiin kukkiin. Ikkunat Semjon Silytshin kabinetissa, hänen
talossaan Moskovassa, ovat avatut selkiselälleen, ja yhden ikkunan
ääressä istuu hän, lämpimällä peitteellä suojattuna, pitkässä
leposohvassa. Hänen vieressään, matalalla rahilla, istui Iwan
Semjonowitsh ja katseli miettiväisenä ikkunaan, ihaillen puiston
vehreitä kasveja ja kuunnellen lintujen iloista sirkutusta sekä taivaan
alla kirmailevien pääskyjen pakinaa.
Semjon Silytshin oli Zasodimitshin matkansa jälkeen kestettävänä
pitkällinen ja ankara hermotauti, ja oli hyvin lähellä vaineeseen
vaipumista... Mutta vahva luonto ja Ivan Semjonowitshin hellä hoito
pelastivat ukon. Kauan aikaa häälyi hän siinä tuskallisessa tilassa,
joka tekee ihmisen kykenemättömäksi hallitsemaan aistejaan, tekee hänet
vieraaksi elämälle ja todellisuudelle, välinpitämättömäksi kaikelle
sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pitkään aikaan ei hän tuntenut
edes sitä nuorukaistakaan, joka ei askeltakaan poistunut hänen luotaan,
vaan valvoi pitkinä unettomina öinä hänen päänaluksensa ääressä...
Viimein koitti riemuinen päivä, jolloin hän tässä nuorukaisessa tunsi
oman Wanjansa -- käsittämättömiä onnen-teitä pelastuneen kalliin
poikansa. Ja siitä hetkestä alkoi hänen paranemisensa. Nyt hänen
tautinsa kulki oikeata latua, ja hän nautti täysin määrin raitista
kevään henkeä, joka tuoksui puistosta ja täytti huoneen hyvällä
hajullaan.
Isä ja poika istuivat kauan ikkunan ääressä mitään puhumatta: -- heidän
oli niin hyvä olla; heidän sydämensä oli täynnä riemuista auvontuntoa.
Ja tämä tunto paisui vihdoin niin suureksi Semjon Silytshin povessa,
ettei hän voinut pitäytyä sitä huojentamasta, vaan poikansa puoleen
kääntyen sanoiksi virkkoi:
-- Vanja! Olipa se sittenkin oikeassa se Holstshow... Maailmassa on
semmoista, mitä _ei saa rahallakaan_... Itse olet nähnyt, itse
kokenut... Tee siis osallasi mitä vaan haluat: minä en rupea sinua
vastustamaan!
Iwan Semjonowitsh suuteli kunnioittavaisesti isänsä kättä ja katsoi
häntä silmiin syvällä, vilpittömällä kiitollisuudella.
-- Isä! sanoi hän: -- minäkin tulin kuoleman läheisyyttä ajatellessani
kokeneeksi niin paljo, ja on mieleni siitä asti monessa suhteessa
muuttunut! Opin siinä myöskin pitämään arvossa teidän sydäntänne ja
teidän rauhaanne. Olkaa huoleti: minä en tee teidän tahtoanne
vastaan...