on sangen suotawaa, että Wironkansalle syntyisi korkeampia kouluja,
kuin meidän pitäjän- ja kyläkoulumme owat, ainakin yksi ensi-aluksi.
Tällä toiwotuksella en tahdo wähentää kylä- eikä pitäjänkouluja niiden
arwon, kunnon ja tarpeellisuuden puolesta, waan oikeastaan niitä
kaswattaa ja korkeammalle kannalle auttaa. Niin pian kuin suinkin on
mahdollinen, pitäisi meillä asetettaman semmoinen suurempi Wirolainen
koulu, jossa wironkielistä opetusta annettaisiin, ja joka olisi hywän
piirikunnan-koulun (Kreisschule) wertainen, ja minä tiedän, että
paljon Wirolaisia sen puolesta on yhdessä neuwossa minun kanssani ja
myöskin woimiensa mukaan owat pitäneet huolta ja nähneet waiwaa, että
senmoinen laitos tulisi toimeen. Semmoiset koulut, joissa opetusta
annetaan Wironkielellä ja, kuten tietty on, myöskin Saksan: ja
Wenäjän-kieltä opetetaan, owat kolmesta syystä aiwan tarpeelliset.
Ensiksi woipi oikeata, täydellistä ja todellsesti edistäwää opetusta,
niinkuin myöskin sekä hengen että sydämen herätystä ja siwistystä,
ainoasti omalla äidinkielellä ihmisille toimittaa. Sentähden owatkin
joka kansassa, joka pitää huolta koulujen menestyksestä, nämä kunkin
kansan omalla kielellä. Jos Wirolaiset pojat menewät piiri-kouluihin
tahi lukioihin, saawat he tosin täydellisen opetuksen, mutta ei
opetus moneen aikaan waikuta mitään hywää, ja pojilta kuluu paljoa
enemmän aikaa oppimiseen, kuin siipen olisi mennyt, jos olisiwat
saaneet opetusta äidinkielellään. Piiri-kouluissa ja lukioissa
täytyy lasten sekä ennen oppimistansa että oppiessakin hankkia
sitä wälikappaletta, jonka awulla woiwat tuota kallista opetusta
wastaanottaa, ja siis yht'aikaa panna tähdelle, ymmärtää ja wiisastua.
Mutta semmoinen wäli-kappaleen hankkiminen ennen opetuksen saamista
taikka oppimisen ajalla pidättää kuin kammitsa kaikkein taitawimmatkin
ja wilkkaimmatkin lapset. Sen woin minä itsekin todistaa; minä olen
itse käynyt kaikki koulut, joita meillä on, kylä-koulusta yliopistoon
saakka, ja opetan nyt itse lapsia, niiden joukossa monta wirolaistakin
lasta. Ihmisen on waikea, jopa hywinkin waikea, niin omaksensa
omistaa wieras kieli, että hän sillä ajattelee, ja oppilaan täytyy
kuitenkin ajatella sillä kielellä, jolla häntä opetetaan, ja ajatella
oppilaan kuitenkin tulee, jos hänen opetuksesta pitää hyötymän. Moni
Wirolainen poika taistelee piirikoulussa tuon wieraan kielen kanssa,
siksi kuin hän koulusta lähtee, ja kärsii siis wahinkoa muun henkensä
ja sydämmensä siwistyksen puolesta; jos opetuskielenä olisi ollut
hänen äidinkielensä, olisi opetus ollut paljoa helpompi, pysywäisempi
ja hyödyllisempi. Wieraasta opetuskielestä seuraa myöskin, että ne
koulupojat, jotka eiwät pääse piirikoulua edemmäksi, sangen pian
senkin unohtawat, minkä piirikoulussa owat oppineet. Pelto ei ole niin
kynnettty, että siemen woisi wakawammin juurtua.
Mutta, sanonee joku weikko, piiritoulussa oppiwat pojat hywin
saksan: ja Wenäjänkieltä ja se on sangen hyödyllistä. Hyödyllistä
kyllä, wastaan minä, waan ei oppimisen päätarkoitus. Muu hengen
ja mielen siwistys on epäilemättä tärkeämpi; kun henki ja mieli
owat siwistyneet, ainoastaan silloin woipi kielitaidostakin olla
todellista hyötyä. Jos pojat kunnollisessa Wirolaisessa konlussa
owat saaneet kunnollisen opetuksen, on tämä koulutus olewa paljoa
tukewampi, pysywäisempi ja sentähden hyödyllisempikin, ja jos ymmärrys
on teräwäksi saatettu ja sydän herätetty, tulewat he kyllä toimeen
myöskin saksan- ja wenäjän-kielellä, joille he jo omassa wirolaisessa
koulussa owat hywän perustuksen laskeneet, jos he jokapäiwäisessä
elämässä taikka ammatissaan tarwitsewat näitä kieliä. Sen ohessa ei
ketään kielletä menemästä piirikouluun taikka lukioon; onpa wielä
suotawakin, että hän wiimemainittuun pääsee, koska lukio on ikäänkuin
yli-opiston weräjä.
Toiseksi on meidän senkin tähden tarwe korkeampia wirolaisia kouluja,
ett'ei muut koulut opetuksellansa erittäin tarkoita talonpoikaista
kansaa ja sen oloja. Ne owat kaupunginkouluja ja niissä koulutetaan
kaupunkilaisia, mutta talonpoika ja talonpoikainen ammattimies
tarwitsee wielä paljon erityistä oppia, niinkuin tietoja pellon
wiljelemisestä, taikka ammattimies wielä muista asioista. Näitä ei
kaupunkilainen tarwitse eikä niitä siis kaupunginkoulussa suotta
opeteta. Joka tahtoo jäädä talonpoikais-säätyyn — ja näitä tulee
vast'edes olemaan enemmän kuin muualle pyrkijöitä — taikka joka
näiden ammatteihin tahtoo ruweta, sen tulee erittäin itseänsä siihen
walmistaa ja hän tarwitsee siis erityistä koulua.
Kolmanneksi, puhumme siitä waan lyhyesti, on tänkaltainen wirolainen
ylikoulu tuottawa suurta hyötyä niillenkin, jotka ehkä nuorella
iällä eiwät ole woineet päästä korkeampaan kouluun. Nämä woisiwat
edistymisekseen ja henkisen näkö-alansa laajentamiseksi täyttää
niitä kirjoja ja muita opetusneuwoja, joita koulun tarpeeksi
hankitaan, koska kirjat owat heidän omalla selwällä äidinkielellään.
Ylimalkaan on korkeammista kouluista kansan kielen wiljelemiselle ja
kirjalliuudelle tulewa sanomaton hyöty ja jos kansan kirjallisuus
kaswaa ja kukoistaa, kaswaa ja kukoistaa sen hengen waratkin.
Pitäkäämme siis, wapaat weljet Wirolaiset, kaikin woimin huolta
korkeammista ja paremmista kansankouluista; suurempaa hywää emme woi
tehdä itsellemme eikä jälkeisillemme. Pitäkäämme huolta kouluista, se
on wiimeinen sanani, weljet Wirolaiset!
Herra Hurt'in puhe lienee waikuttanut hywin erilaisesti eri kuulioihin;
kansallisessa puolueessa se ei woinut waikuttaa muuta kuin suurta
mieltymystä ja suosiota; mutta kaikkialla maailmassa semmoisia on,
jotka kaikin puolin tahtowat säilyttää status quo, erittäin kun muutos
koskee heidän omaan — usein luuleteltuun — etuunsa. Kaikki Wirolaiset
ja ymmärtäwäiset Saksalaisetkin eiwät woineet olla suomatta, että
niin pian kuin mahdollista se aika tulisi, jolloin herra Hurt'in
kolme toiwotusta käwisi toteen. Mutta kopeaan itse-kylläisyyteen ja
lyhytnäköiseen politiikkiin paatuneet wanha-aateliset kartanoherrat
eiwät woineet nähdä paljon muuta kuin häwyttömyyttä ja hulluutta siinä,
että se suku, jota he oliwat tottuneet tallaamaan jalkojensa alle,
rupesi puhumaan ja miettimään jotakin itsetyistä siwistystä.
Konsertin päätyttyä lähdettiin Wanemuine-yhtiön puutarhaan, jossa
juhla-syönti pidettiin. Itse syöminkiin oli noin 1000 henkilöä osaa
ottamassa, kaikkein säätyjen jäseniä; mutta paitsi sitä oli katsojia
ja kuulioita kokoontunut suuri joukko, Kuulioita sanon, sillä pää-asia
syömingistä oli ne monet puheet eli maljain esitykset, joita täällä
pidettiin. Tärkeimmät niistä oliwat maljat H.K. Majesteetillensa,
maakuntien edustus-kunnalle, luterilaiselle kirkolle, Tarton
Yliopistolle, koululaitoksille, kunniawieraille, Wiron kansalle y.m.
Niistä puhuessani tahdon mainita, että myöskin Suomelle esitettiin
lämpeä ja sydämmellinen malja, joka suurella innolla wastaan-otettiin.
Seuraawana päiwänä aamu-puolella oli taas konsertti
Ressource-puistossa, jolloin eri laulukunnat, jokainen erinänsä,
näyttiwät laulu-kuntonsa, ja saman päiwän ilta-puolella kokoontuiwat
juhlan jäsenet ja suuri joukko kuulioita Wanemuine-yhtiön puutarhaan
wiimeiseen kokoukseen, kilpa-juhlaan. Tähän otti osaa 22 yhtiötä ja
woittopalkinnot oliwat pergamentille painettuja muistokirjoituksia,
joiden kaawa kielen näytteeksi tähän painettakoon suomennoksen kanssa.
Ne kuuluwat näin:
Avalik au-tunnistus ja jäädav mälestuse täht,
Julkinen kunnian-tunnustus ja jääwä muiston merkki,
mis
mitä
suurel viiskümneaastäsel
suurena wiidenkymmenen-wuotisena
Eestirahva priikslaskmise
Wiron kansan wapauttamisen
Rõõmu-pühal
Riemu-juhlana
Junni kuul
Kesäkuulla
aastal * 1869 [*Lyyryn kuwa.]
wuonna 1869
Tartus,
Tartossa,
kuhu igalt poolt Eesti-rajadelt Eestimehed
kuhun jokaiselta puolelta Wiron-rajojen sisältä Wiron miehet
kokko olivad töttanud, et vennalikus ühenduses
kokoon oliwat, rientäneet, että weljellisessä yhteydessä,
kui ühe pere pojad kiituse ja täno lauludega
kuin yhden perheen pojat, ylistys- ja kiitos-lauluilla
kalli vabaduse kingituse eest Jumalale
kalliin wapauden lahjan edestä Jumalalle
auu anda ja kaasvendi ärksamale vaimu
kunniata antaisiwat ja kanssaweljiänsä walppaampaan hengen
elole vabaduses äratada,
elämään mapaudessa herättäisiwät,
(Kursi) kihelkonna Laulu-Seltsile,
(Kurssin) pitäjään Laulu-seuralle
kes sellesama pido võido-laulmisel 20 Junnikuu
jota — saman — juhlan kilpa-laulannossa 20 Kesäkuun
pääval oma laulmisega kõigist üle käis ja
päiwänä laulullansa kaikkien yli käwi ja
hoole ja osavuse poolest laulu-harimise põllul
huolen ja taidon puolesta laulun-harjoittamisen alalla
(teisjeks) seltsiks arvati,
toiseksi seuraksi arwattiin,
Tarto Vanemuise-Seltsi poolt
Tarton Väinämöisen-Seuran puolelta
armastajast südamest, vennalikust meelest anti.
rakastawaisesta sydämestä, weljellisestä mielestä annettiin.
Elagu, kasvagu, õitsegu
Eläköön, kaswakoon, kukoistakoon
Eesti laul ja Eesti-laulajad!
Wiron laulu ja Wiron laulajat!
Elagu, kasvagu, õitsegu
Eläköön, kaswakoon, kukoistakoon
(Kursi) kihelkonna Laulu-Selts ja Laulajad!
(Kurfin) pitäjään Laulu-Seura ja Laulajat
Näistä kirjoituksista oli yksi, ensimäinen palkinto, painettu
kulta-präntillä. Sen sai Tallinnan laulu-kunta, ”Estonia”. Toisen
palkinnon, jota oli hopea-präntillä painettu, sai, kuten nähdään,
Kursin pitäjän laulu-yhtiö, ja kolmatta pronssi-präntillä painettua
palkintoa jaettiin kuudelle eri laulu-yhtiölle. Konsertin kestäessä
pidettiin joitakuita puheita sekä luettiin useita lennätin-sanomia,
joista yksi Tallinnasta ilmoitti, että sen riemu-juhlan osan-ottajat,
jota par'aikaa pidettiin Tallinnassa tuomiokoulun 50-muotisesta
elosta, oliwat koonneet 3,000 ruplaa wirolaisen maanwiljelyskoulun
perustamiseksi. Kun konsertti oli lopetettu ja palkinnot jaetut, sanoi
herra Jannsen jäähymäiset laulajille lyhyellä, mutta erinomaisen
kauniilla ja sydämeen salwaawalla puheella. Hän kiitti laulajia heidän
kunnioitettawasta käytöksestään, joka oli tehnyt hänen sydämensä
wielä lämpimämmäksi heitä kohtaan, siihen määrään lämpimäksi, että
hän pelkäsi sen syttywän ilmi tuleen. Jos se olisi hänen woimassaan,
ottaisi hän sydämensä powestaan ja jakaisi sen niin moneen osaan, että
woisi antaa jok'ainoalle laulajalle yhden kotiin wietäwäksi. Sitä hän
ei woinut, ”mutta”, lausui hän woimakkaalla, waan liikutetulla äänellä,
”wiekäätte kotiinne kaikille tuttawillenne sulimmat terwehdykseni,
terwehtäkäätte koko Liiwin ja Wiron maata, terwehtäkäätte koko
maailmaa!” Wastaukseksi laulajoitten puolelta kaikui korkea hurrahuuto
”Laulopapalle”, heidän rakastetulle johtajalle ja puolustajallensa. Herra
Jannsen otti wielä kerran puhuaksensa, esittäen hurraa H.K.M:tillensa.
"Ainoastaan semmoisen hallitsian aikana, kuin Aleksanderi toisen”,
lausui hän, woi näin kaunis juhla olla mahdollinen, kaikukoon siis
korkea hurra hänelle!" Wielä muutamia kiitos- ja jäähywäispuheita,
jonka perästä hra Hurt esitti wiimeisen hurrahuudon Wiron kansan
edistymiselle, ja juhla oli loppunut.
* * * * *
Suomessa lienee se luulo jokseenkin yleinen, että Wirolainen
talonpoika, werrattuna suomalaiseen, on jokseenkin alhaisella
siwistyksen kannalla. Ja eräässä kohden tämä luulo onkin oikea,
Suomalaisen wapaammat yhteiskunnalliset ja wiimeisinä aikoina
waltiolliset olot owat paljon lawentaneet hänen näky-alaansa sekä
kartuttaneet hänen mieltymyksensä ja osanottonsa yhteisiin asioihin.
Hänen tilansa wapaana talonomistajana on hänelle antanut wakaan
itsenäisyyden tunteen. Hän tietää olewansa oma herransa. Tämän
kautta koko hänen käytöksensä on turwallisempi, tottuneempi, kuin
hänen Wirolaisen weljensä. Se on tietty, että ne päinwastaiset
olot ja suhteet, joissa tämä on elänyt, paljon owat waikuttaneet
hänen luonteesensa. Waltiollisista asioista hän aina, sitte kuin
Saksalaiset saiwat hänet kukistetuksi, on ollut pois-suljettu, ja Hänen
osan-ottonsa yhteiskunnallisiin asioihin on wasta alullansa. Hänen
näky-alansa täytyy siis olla jokseenkin ahdas, hänen mieltymyksensä
yhteisiin asioihin jokseenkin rajoitettu. Hänen omistus-oikeutensa
epäswakaiset ja armon-alaiset seikat ww. 1819 saakka ja de facto
suureksi osaksi wielä nytkin, owat waikuttaneet sen, ettei hän koskaan
tunne seisowansa wakawalla pohjalla. Hän on siis arka-luontoinen
ja ujostelewa. Mutta tämä ei kuitenkaan ole herwottomuudeksi
eikä pelkuruudeksi katsottawa. Hän woi wihata sortajaansa ja hän
woi miehissä wastustaa häntä, jos jonkun johtajan saa. Mutta
hän woi myöskin rakastaa, ja innolla rakastaa sitä, joka hänen
hyödyksensä työtä tekee. Suomalaisella on siis enemmän waltiollista
ja yhteiskunnallista siwistystä, Wirolaisen olot owat enemmin
patriarkalliset. Mutta jos luulee, että Wirolainen kirjallisessakin
suhteessa on alhaisemmalla kannalla kuin Suomalainen, niin minun
luullakseni suuresti erehtyy. Todistukseksi olkoon Wirolaisten
sanomalehtien suuri, meidän oloihimme werraten, erinomaisen suuri
tilaajain määrä. Niin on esimerkiksi mahdollinen, että uusi wirolainen
kuukauskehti ”Wesilane” woi toiwoa 2000 tilaajaa. Näin suurta tilaajain
määrää ei mikään suomalainen kuukauslehti woisi uneksiakkaan, ja
kuitenkin on Wirolaisia ainoasti 800,000, kun Suomalaisia on toista
wertaa enemmän. Todistukseksi olkoon myös koko ylhäällä kuwailtu
juhla. Se on tietty, ett'ei kenenkään päähän woisi lentää ajatus koota
kansaa, joka olisi aiwan raaka ja siwistymätön, wiettämään kansallista
laulu-juhlaa, ja wielä wähemmin tämmöinen ajatus woisi johtua niin
ymmärtäwäisen ja käytännöllisen miehen päähän kuin hra Jannsen'in,
Tähän tulee että, lupaa juhlan wiettämiseen saatiin odottaa, Jumala
tietänee mistä syistä, lähes kaksi wuotta, niin että laulu-wihot
woitiin jakaa wasta kuusi wiikkoa, ennenkuin juhla oli pidettäwä. Että
800 miestä, suurimmaki osaksi talonpoikaista säätyä, näin lyhyellä
ajalla, joka wieläkin oli kylwön aika, ennätti harjaantua kelwollisella
tawalla laulamaan ne 27 laulua, jotka wihko sisälsi, edellyttää
jokseenkin suurta tottumusta kirjojen wiljelemiseen.
Kun ensi-kerran Maariankirkon parwesta näin alhaalla kirkossa
kokoontuneet laulajat, harmaantuneita ukkoja, täysi-ikäisiä miehiä,
iloisia nuorukaisia, tulin heti aiwan itsestäni wertaamaan näitä
seikkoja meidän oloihimme. Olisiko tämä mahdollista Suomessa? Ja kun
minulta sitten kysyttiin: teistä Suomalaisista lienee tämä jokseenkin
wähäpätöistä? niin täytyi häpeällä wastata: meillä tämä olisi aiwan
mahdotonta. Eroitus on siinä, että meillä kansakoulu-asiat wielä
owat aiwan alkeilla, kun sitä wastoin Wirolaisilla jo kauan on
ollut hywä kansakoululaitos. Kansakouluja heillä on kahta laatua,
korkeampia ja alhaisempia, tahi "kihelkonnakoolid" (pitäjänkoulut)
ja ”kogokonnakoolid” (kartanon alueen koulut). Useimmissa, ehk'ei
kaikissa pitäjissä on yksi kihelkonnakool ja jokaisessa, kogokonnassa
on 1—3 alhaisempaa koulua, niin että monessa pitäjässä on niitä
20—30. Muutamia wuosia sitten on säädetty että 500 hengen päälle
pitää oleman yksi kogokonnakool. Näiden koulujen oppi-määrää en
warmaan tunne, mutta, jollen aiwan wäärin muista, luetaan korkeimmissa
kansakouluissa myöskin wieraita kieliä s.o. Wenäjän ja Saksan kieltä.
Opettajain walmistamista warten on Walgan kaupungissa, pohjoisessa
osassa Lättiläisten alueella, seminari, josta sekä Lättiläisten että
Wirolaisten korkeammat koulut saawat opettajansa. Paitsi sitä on
ainakin yksi, jollei useat pienemmät seminarit, joissa alhaisempien
koulujen opettajiksi pyrkiwät saawat opetuksensa.
Kuten tietty, ei woi kehua näiden maakuntien waltiollista eikä
yhteiskunnallistakaan tilaa hywäksi. 1819 wuoden asetus kyllä lakkautti
orjuuden sekä määräsi osan aateliston maata warsinaisen wäestön
ostettawaksi. Mutta asetuksen kautta wapautetuilla orjilla tietysti
ei ollut rahaa käsissä. Niiden täytyi siis arentimiehinä pysyä
herrainsa mieliwallassa ja hoitaa sitä maata, jota heillä oli oikeus
ostaa, waikk'ei siihen ollut rahaa. Kartanoherran oli Yhä wielä walta
korkealla arennilla estää heitä rahaa kokoomasta sekä muutoin rasittaa
ja waiwata heitä monella tapaa, niin ettei heidän tilansa ensi aluksi
de facto tullut entistänsä paljoa paremmaksi. — Se etu heillä kuitenkin
nyt oli, että heidän wallassansa oli muuttaa pois kartanosta, jos he
nimittäin woiwat muulla tapaa elää. Wasta wähitellen muuttuu maa kansan
omaksi. Wirallisten ilmoitusten jälkeen on Liiwinmaassa nykyään myyty
maata aatelistolta rahwaalle noin 16,000,000 ruplan edestä. Tämä summa
wastaa 24,54 prosenttia sitä maata, jonka rahwas asetuksen mukaan saa
ostaa. Näistä 24,54 prosentista on suurempi osa, eli 28,19 prosenttia
Wirolaisen wäestön hallussa ja pienempi, tahi 21,35 prosenttia
Lättiläisen wäestön oma. Wironmaalla taas on aatelistolta ostettu
ainoastaan 4 prosenttia. Syy tähän suureen eroitukseen kuulin olewan
sen, että Liiwinmaan rappiolle joutunut aatelisto katsoo hyödyksensä
krediitti-kassalle (Credit-Kasse) Riiasta hypotiseerata maatansa ja
sitte myydä sen korkeaan hintaan. Riikaan laitetusta pankista saawat
talonpojat kuoletus-lainoja, joilla maata ostetaan. Niiden täytyy
siis ostaa maansa aiwan kalliiseen hintaan, mutta katsowat sitä
kuitenkin paremmaksi, kuin olla ilman. Tallinnassa on myös ollut
talonpoikais-pankki, johon wuotuisilla maksoilla talonpojilta jo on
koottu 15,000 ruplaa. Mutta kassan asian-omaiset hoitajat rupesiwat
pelkäämään, että maa liian suuressa määrässä joutuisi rahwaan haltuun,
ja päättiwät sen vuoksi käyttää tämän summan jollakulla muulla tawalla.
Wirolaisten hyödyksi se kumminkin oli käytettäwä; se siis annettiin
Wirolaisen tuomiokirkon rakentamiseen Tallinnaan.
Lukia woi arwata, että asiain näin ollessa, wirolaisen kansan ja
saksalaisten herrain wäli ei woi olla hywä. He seisowat wastakkain
niinkuin kaksi wihollista. Jotakin sydämen sidettä niiden wälillä ei
ole. Toinen päästää ainoasti wastahakoisesti käsistä saaliinsa, jota
toinen katsoo selwäksi omaisuudeksensa ja kaikella tapaa tawoittaa.
Wirolainen kutsuu Saksalaista "lambawaras", Saksalainen käyttää
Wirolaisista pilkallisesti sanaa "maa-rahwas". Ainoasti yksityiset
arweluttawat waltiolliset seikat woinewat johonkin määrään saattaa
Saksalaiset mielen-malttiin ja myöntymyksiin. Eräs saksalainen
sanomalehti Tartossa "Neue Dörptsche Zeitung" lausui, kertoessansa
juhlasta, wirolaisista laulajista näin: "Jos juhlaan kokoontuwia
wirolaisia laulajoita ei juuri ollut pelätty, oli heidän tulonsa
kuitenkin tuntunut johonkin määrin mieltä-rasittawalta Tarton
asukkaille [Sopii kysyä: keille? Tartossa on 10,000 Wirolaista,
9000 Saksalaista, 1,800 Wenäläistä, 160 Lättiläistä ja 315 omnium
linguarum.] (auf die Einwohner Dorpats einen gewissen Druck ausgeübt),
joten uusi asia tekee. Mitä on Wirolainen waatiwa? Kuinka pitää häntä
kohdella? Mutta ainoasti riemua näkyi nyt yhtiön-huoneesen kiitäwien
wierasten kaswoista, ja ainoasti tyytywäisyyttä heille onnea matkaan
toiwottawien majauttajain silmistä". Nämät sanat osoittawat jokseenkin
selwästi mielialat, toisella puolella ääretöntä ylenkatsetta, toisella
puolella wihaa, molemmilla epä-luuloa, mutta kuitenkin saksalaisten
puolelta myöskin koetusta luuletella ihmisiä, että keskinäinen wäli
muka on aiwan hywä. Nämät tunteet ja tarkoitukset kyllä juhlan
kestäessä tuliwat ilmiin. Wirolaiset kyllä oliwat hywin rauhalliset ja
käyttiwät itsensä aiwan kunnollisesti. Myöskin riemua loisti heidän
silmistänsä. Mutta että sywä wiha asui sydämen pohjassa, tuli myös
ilmiin. Niin esimerkiksi kerran tapahtui, että kenraalikuwernööriltä
Riiasta tuli saksalainen lennätinsanoma. Tämä luettiin ensin saksaksi,
mutta, kun se sitte oli wiron kielelle käännettäwä, luettiin sitä wähän
kankeasti, en tiedä siitäkö syystä, ettei lukia todellakaan oikein
hywin osannut wiron kieltä, wai senkö tähden ett'ei kääntäminen käynyt
niin nopeasti. Kuinka lienee ollutkaan, seuraus oli se, että joltakin
taholta äkiästi huudettiin: ”kas ta ole Eestimees wõi Saksamees?”
(Onko hän Wirolainen: wai Salsalainen?) Niin että jonkun täytyi nousta
ylös estraadille ja wakuuttaa: ”kül ta on Eestimees” (kyllä hän on
Wirolainen). Samassa tilaisuudessa — se oli kilpajuhlassa wiimeisenä
juhlapäiwänä —, tapahtui myöskin, että tuli lennätinsanoma ritariston
edustaja-kunnalta Riiasta. Muitten lennätinsanomien tullessa kaikui
aina loppumattomia hurra-huutoja, nyt oltiin aiwan ääneti. Kuitenkin
oli seuraawan päiwän ”Neue Dörptsche Zeitung'issa” luettawana, että
mahdottoman jyrisewä (”gewaltig donnerndes”) hurra seurasi sen
lukemista. Se on kunniallista walehtelemista, kuin jokainen sitä
ymmärtää walheeksi, ja woisi meilläkin olla esimerkiksi kansallisuuden
wastustajille.
Mutta jos Saksalaiset koettawat luuletella ihmisiä, että heidän ja
Wirolaisten wäli on hywä, on siihen syytäkin. Jokainen tietää, että
näiden maakuntien waltiollinen tila näinä aikoina enemmin, kuin
koskaan ennen, on ollut arweluttawalla kannalla. Muutamat wenäläiset
sanomalehdet, Moskowskia Wädomosti ja Golos, joitten siwistystä
sekä kaunista menetystapaa ja ystäwyyttä Wenäjään yhdistettyjä
kansoja kohtaan mekin täällä Suomessa olemme olleet tilaisuudessa
oppia tuntemaan, owat tehneet ankaran päällekarkauksen heidän
maakunnallisia oikeuksiansa wastaan. Riita syttyi ilmituleen, kun
Wenäläinen kirjailija, J. Samarin kirjassansa Wenäjän rajamaista otti
tutkiakseen Itämeren maakuntien laillisia oikeuksia. Tähän kirjaan
antoi hra C Schirren, Wenäjän historian professori Tartossa, hywin
woimakkaan wastauksen, nimeltä: ”Livländische Antwort an Herrn Juri
Samarin” (Liiwiläinen wastaus hra J. Samarinille). Molemmat kirjat
kiellettiin, hra Schirren pantiin wiralta pois ja hänen täytyi muuttaa
Saksanmaalle. Hänen kirjansa ei jäänyt ilman wastauksetta. Wenäläinen
historioitsia Pogodin Moskowassa on Golos nimisessä sanomalehdessä
julkaissut kirjoituksen, jonka tarkoitus juuri on toisistansa eroittaa
warsinaisen wäestön ja saksalaisen aateliston edut. Tästä merkillisestä
kirjoituksesta katsomme sopiwaksi tässä tehdä otteen, osoittaaksemme
asiain nykyistä tilaa. Ensi aluksi, hän sanoo, olette wäärässä, kun
nimitätte wastauksenne liiwiläiseksi. Liiwiläisillä, jotka owat
antaneet nimen Liiwinmaalle, Wirolaisilla, joilta Wironmaa on saanut
nimensä, ja Kuurilaisilla, Kuurinmaan wanhimmilla asukkailla, ei ole
mitään yhteistä Saksalaisten kanssa, jotka owat teidän walituswirsienne
esineenä. Nämät kansat owat Wenäjän wanhoja asukkaita, jotka siitä
ajasta asti, kuin Saksalaiset asettuiwat heidän keskelleen, owat
pitäneet ankarinta wihaa näitä kutsumattomia wieraita wastaan ja
kaikella tapaa koettaneet wapauttaa itjenjä heidän ikeensä alta.
Heidän täytyi antautua yliwoiman alle wasta silloin, kun Mongolit
laskiwat Wenäläiset waltansa alle ja siis estiwät heitä näitä kansoja
auttamasta. Mutta ei tälläkään asialla he lakanneet werisiä kapinoita
tekemästä. Mainittakoon esimerkiksi talonpoikaiskapina Wironmaalla 1343
kaksi sataa wiisikymmentä wuotta jälkeen teidän maahan asettumisenne.
Semmoinen asiain laita on jatkunut tähän asti, sillä Saksalaiset eiwät
suinkaan woine siitä kehua, että maan-asukkaat owat heihin mieltyneet;
päin wastoin nämät ehtimiseen muuttawat pois ja jättäwät joukottain
maan, jonka he owat hiellänsä, werellänsä kastaneet. Koko Pietari on
kahden wuoden kestäessä nähnyt nuot jokaista jaloa sydäntä liikuttawat
näyt, kun onnettomat Wirolaiset puolisalastomina ja nälästyneinä,
pienoiset lapset kainalossa, tulwasiwat Pietariin hakemaan apua ja
turwaa ystäwälliseltä kansalta, heidän luonnollisilta puolustajiltansa.
Nämät maan-asukkaat, jotka owat Liiwinmaan oikea kansa, eiwät ole
yhtään mieltyneet teidän työhönne, waan päin wastoin he siunaawat
hra Samarinin nimeä, hänen, joka on koroittanut ääntänsä heidän
puolustuksekseen. Ei teidän wastaustanne siis millään muotoa woi sanoa
liiwiläiseksi; korkeintaan woidaan sitä saksalaiseksi nimittää. — Te
puhutte joka paikassa Itämeren-maakunnista aivan niinkuin ne olisiwat
yksin-omaisesti saksalainen maa, niinkuin siellä olisi ainoasti
Saksalaisia asumassa ja hallitsemassa. Te ette ole tietäwinänne
mitään maan ikiwanhoista herroista, Wirolaisista ja Lättiläisistä,
aiwan niinkuin niitä ei olisi olemassakaan. Te unhoitatte, että tähän
maakuntaan kuuluu kaksi aiwan erilaista ainetta: maanasukkaat, s.o.
Wirolaiset ja Lättiläiset, sekä wieraat, s.o. Saksalaiset, jotka owat
wähälukuinen wäestön osa, mutta kuitenkin owat anastaneet koko maan; te
ette ole tietäwinänne ett'ei ole enemmän kuin 200,000 Saksalaista, ja
sitä wastoin 2,000,000 Wirolaista ja Lättiläistä ja että te werrattuina
muuhun wäestöön, olette kuin 1:10. Te puhutte aina omistuksesta ja
omaisuudesta: ”me”, ”meidän”, ”meidän oikeutemme”, ”meidän maamme”,
aiwan niinkuin te olisitte maan koko wäestö. Mutta sallikaatte minun
kysyä, mitkä te olette? mistä ja koska te olette tulleet? Mistä syystä
se olisi teidän maa, ja mitä oikeus teillä siihen on? Eikö Ruotsi
samalla oikeudella woisi sanoa: me, meidän? Eikö Tanskakin, siinä
tapauksessa, ole koroittawa ääntänsä sanomaan: me, meidän? Viimein
Puolakin on äänekkäämmin kuin kaikki muut huutawa: me, meidän! Jopa
wanhat saksalaiset piispatkin wiimein nousewat kiwihaudoistansa Riian
tuomiokirkossa korkealla äänellä huutamaan: pois, kaikki tämä on meidän.
Kirjoittaja tuo sitte esiin Wenäläisten ikiwanhat oikeudet
Liiwinmaahan, sekä rupee sen jälkeen tutkimaan sitä traktaattia,
johon Saksalaiset nojautuwat. Traktaatissa, jonka kautta Liiwinmaan
Saksalaisille myönnytettiin heidän wanhat oikeutensa silloin kun
he antautuiwat Wenäjän alle, on eräs klausuli, joka kuuluu näin;
”sen mukaan kuin ne soweltuwat waltakuntamme lakiin ja asetuksiin”.
Tämän klausulin mukaan, arwelee kirjoittaja, ei woi enää tulla
kysymykseenkään että nämät oikeudet pidettäisiin woimassa. Jokainen
waltakunta maailmassa on muutoksen alainen ja noudattaa omia
edistyslakejansa. Wallan-kumous tapahtui Franskanmaalla; se ei
ainoastaan häwittänyt kaikkien maakuntien yksityisiä etu-oikeuksia,
waan myöskin koko maan yhteisen lain-säädännän. Woitiinko silloin
waatia, että Elsass'in ja Lothringin läänityslaitokseen koskewat
etu-oikeudet pidettäisiin woimassa. Ja silmiemme edessä tapahtuu
itse Saksanmaallakin asioita, jotka kokonaan sotiwat hra Schirren'in
waatimuksia wastaan. — Wenäjä Aleksanderi II:sen hallitessa ei ole
sama kuin Pietari I:sen hallituksen aikana. Wenäjän hallitsia panee
tähdellisiä muutoksia toimeen waltakunnassansa, mutta maakunnassa, joka
150 wuotta sitten walloitettiin, pitäisi kaikki oleman samassa tilassa
kuin sitä walloitettaessa!
Se, joka ei näe, mikä on tarkoitus näissä hra Pogodin'in sanoissa,
on sokea. Taitawasti on hän tehnyt rynnäkön kipeintä kohtaa wastaan.
Saksalaiset owat maan-asukasten sortajat, Wenäläiset heidän
luonnolliset ystäwänsä. Wenäjän waltakunta ei woi kärsiä, että muutamia
tuhansia saksalaisia herroja on sortamassa 2 miljoonaa waltakunnan
alamaisia, nojautuen ainoasti muutamiin pergamentti-kääryihin. Asema on
sangen waikea ja waarallinen. Saksalaiset itse sen kyllä ymmärtäwät;
he sanowat: ensin Puola, sitten ”me”, ja wiimein Suomi. Sen tähden he
koettawat kaunistella tilaa niin paljon kuin mahdollista. Molemmat
puolet erehtywät. ”Jos Saksalaisilla olisi wähintäkään waltiollista
älyä, he rupeisiwat yksiin neuwoihin Wirolaisten kanssa”, sanoi
Tartossa eräs wieras, joka oli enemmän politiikia nähnyt kuin moni muu.
Tähän wastattiin Wirolaisten puolelta, että Saksalaiset mieluisemmin
häwiäisiwät kuin tahtoisiwat Wirolaisiksi muuttua. Tässä on kipein
kohta. He kamppailewat ainoastaan omien etu-oikeutensa edestä,
maasta ja kansasta he eiwät yhtään huoli; mutta he eiwät myöskään
ymmärrä, että he itse owat aiwan mitättömiä, jollei heillä ole tukea
kansassa, jos nojautuwat ainoasti wanhoihin pergamentti-kääryihin. Sen
sijaan, että heidän pitäisi wapaaehtoisesti tekemän kaikki, mitä woi,
wirolaisen siwistyksen jouduttamiseksi, tekewät he wastahakoisesti
myönnytyksiä sen mukaan, kuin heidän on pakko niitä tehdä. Epä-kohta
on silmäänpistäwä. Koko maakunnassa esim. ei ole yhtäkään korkeampaa
koulua, jossa kansan kieli olisi opetus-kielenä, Tartossa on Wirolainen
wäestö lukuisampi kuin saksalainen, mutta että tänne laitettaisiin
korkeampi wirolainen koulu, siitä ei liene ollut kysymystäkään.
Toiselta puolen myöskin Wenäläiset erehtywät. Ensiksi he luulewat
tahi owat luulewinansa maan-asukasten tilaa paljoa huonommat, kuin
se todellakin on, ja toiseksi he luulewat, että kaikki, mitä täällä
tapahtuu, on Saksalaisten tekemää. Niin he wäittäwät, että 1819
wuoden asetus teki rahwaan tilan entistänsä huonommaksi; sillä orjuus
maan-omistuksen kanssa on parempi kuin wapaus ilman maatta. Samalla
tapaa he myöskin owat koettaneet luuletella maailmaa, että tämän kesän
juhla on Saksalaisten toimeen panema. Saksalaiset muka riemuitsewat
siitä, että kansa kokonaan pantiin pois maa-tiloiltansa ja sen wuoksi
he nyt owat panneet toimeen "talonpoikien maalta pois-panemisen juhlan."
Mutta mitä Wirolaiset itse, "maan iki-wanhat herrat", näiden
riitojen kestäessä tuumaawat? Mihin puolueesen he kallistuwat?
Tähän kysymykseen lienee waikea antaa oikea wastaus. Wirolainen
talonpoika: ei ole tottunut sekaantumaan waltiollisiin riitoihin; hän
turwaa Jumalan kaikkiwaltiaan apuun, tekee työtä ja pyrkii eteenpäin
siwistyksen tiellä. Siwistyneet Wirolaiset taas luonnollisesti eiwät
tahdo muuttua Wenäläisiksi eikä Saksalaisiksi. Mutta waltiollisessa
suhteessa he pitäwät Saksalaisia wähemmin waarallisina. Saksalaisten
kanssa he kyllä luulewat tulewansa toimeen, waarallisemmat owat
Wenäläiset. Wiha Saksalaisia wastaan on kuitenkin niin ankara, että
nuorempain kansallis-kiihkoisten joukossa niitäkin on, jotka kentiesi
eiwät mielipahalla näkisi, jos Wenäläiset ajaisiwat Saksalaiset
takaisin siihen, mistä he owat tulleet. Se olisi hywin haitallista
Wirolaisuudelle, jos eri-mielisyys ja ehkä eri-puraisuuskin nousisi
siinä, missä yksi mieli, yhdistetyt woimat tarwitahan paremmin kuin
missään muualla, sillä asiain laita on todellakin waikea.
Olen jo ennen tullut maininneeksi, että meistä Suomalaisia Wirolaisten
puolelta joka paikassa ja tilaisuudessa kohdeltiin suurella, sopii
sanoa innollisella, ystäwyydellä. Se on luonnollinen asia, että
Wirolaisen sydämessä muisto sukulaisuudesta Suomalaisten kanssa on
säilynyt paremmin kuin Suomalaisissa. Heidän tilansa on melkein
aina ollut waikeampi ja epäwakaisempi kuin Suomalaisten. He owat
aina nähneet ainoastaan wihollisia ympärillänsä; he owat siis
wakawasti luoneet silmänsä siihen suuntaan, missä heillä on ollut
ainoa ystäwänsä. Wirolaisten seurassa Suomalainen aina on tuntewa
sydämensä tykkiwän lämpimämmin kuin muutoin; hän on tuntewa, että
he owat saman äidin lapsia kuin hänkin, ja hän on rakastawa ja
kunnioittawa kansaansa, hän on rakastawa ja kunnioittawa suomalaisuutta
enemmin kuin sitä ennen. Lukian suosiolla tahdon mainita muutamia
esimerkkejä, jotka kauniilla tawalla näyttäwät, että yllä-mainittu
ystäwyys Suomalaisia kohtaan ei ole mikään waltiollinen temppu, waan
asuu itse kansan sydämessä. Kun me Suomalaiset toisena juhla-päiwänä
konsertin jälkeen tulimme. "Wanemuine-yhtiön" puutarhaan ottamaan
osaa juhla-päiwälliseen, tuli meidän luoksemme kaksi Wirolaista,
jotka edeltäkäsin pyysiwät anteeksi sitä, ettei jotain juhlallisempaa
maljaa woitu Suomelle esitellä. Se ei woi olla waarallista teille,
arweliwat he, mutta meille siitä woi olla waara; sillä pienin ja
wiattominkin seikka täällä on selitysten ja wääristelemisten alainen.
Juhlan kestäessä tapasin siwumennen hra Hurt'ia. Olkoon edes-wastaus
minun, lausui hän, mutta minun täytyy sanoa muutamia sanoja Suomelle.
Kotwan kuluttua hän nousikin tribuuniin ja lausui innollisen kiitoksen
Suomalaisille, että he todellakin oliwat muistaneet heidän juhlansa.
Kun sitte allekirjoittanut nousi tribuuniin muutamilla Suomalaisilla
sanoilla kiittämään Wirolaisia heidän ystäwyydestänsä Suomea kohtaan
sekä toiwottamaan heille onnea ja menestystä heidän pyrinnöissänsä,
niin puhujan alas-astuessa jota haaralta kokoontui talonpoikia
hänen ympärillensä, jotka molemmin käsin käteen tarttuen osoittimat
ystämyyttänsä. Waikka he eiwät sanoja ymmärtäneet, Luulin sitte
heidän lausuneen hra Jannsen'ille, kaikui kieli heille kuitenkin niin
tutulta; "se tungis niin südamesse, et süda sulas sees" (se tunki niin
sydämeen, että sydän suli sisässä). Kohta Elago-huutojen waiettua nousi
hra Jannsen ylös penkille ja puhui wahwalla äänellänsä, lämpimästä
sydämestänsä, muutamia sanoja, ”Eestirahwas”, lopetti hän, ”pitäkäämme
aina yhtä Suomalaisten kanssa”. Lopuksi nousi hra Hurt wielä kerran
tribuuniin ja käänsi suomalaisen puheeni wiroksi. Myös senraawana
päiwänä, kilpa-juhlassa, olimme tilaisuudessa kuulla tämän ystäwyyden
puhuwan kansan suusta, Useat laulut laulettiin suomalaisilla nuoteilla
ja useissa lauluissa puhuttiin Suomesta. Niiden joukosta panin
seuraawan paperille:
Oh Eestivennad tõuske üless'
Ja ühel healel laulgem kõik
M'e Eestimaale, kelle süles
On mie armas kodupaik,
Kus priius meile ammu õitseb
Ja tarkus hakkab kosuma.
Kas aga elab meie sugu
Siin üksi veikel Eesti ra'al?
Se oleks, sõbrad, kurblik lugu:
Meil on veel vennad Suomemaal,
Kes vanast vägev rahvas olnud;
Neist olema üks oksake.
Naad on meist ammu ette jõudnud
Eesmärgiks võivad olla meil;
Naad oma keelt on tõsta nõudnud,
Ka suurkool ehteks õitseb neil.
Sest venna-armastuses hüüdkem: —
Keel, kool ja rahvas elago!
[Vennad = weljet — tõuske = nouskaatte — healel = äänellä — M'e =
meidän — kelle = (kenen) jonka — priius = wapaus — ammu = ammoin —
õitseb = kukoistaapi — tarkus = (tarkkuus) wiisaus— hakkab = rupee
kosuma = (kostumaan) waurastumaan— Kas aga elab = mutta elääkö —
veikel = wähäisessä — oleks = olisi — sõhrad = ystäwät — kurblik =
surullinen — lugu = (luku) asia — oksake= oksanen — Naad = ne — tõsta
= nostaa — nõudnud = (neuwoneet) koettaneet — suurkool = (suuri foulu)
yli-opisto — ehteks = koristeeksi — sest = siitä (syystä) — armastuses
=rakkaudessa — hüüdkem = huutakaamme.]
Myös sekin todistaa kansassa elämää ystäwyyttä ja tietoa
sukulaisuudesta Suomalaisten kanssa, että juhlan kestäessä useat
talonpojat oliwat kysyneet, mitkä kirjat pitäisi ostettaman, että oppii
Suomen kieltä, jonka johdosta päätettiin tilata muutamia kappaleita hra
Aminoff'in sanakirjaa.
Tässä ei ole tilaisuutta ryhtyä Wiron ja Suomen kielen wertaamiseen
toisiinsa, eikä tutkia sitä, woisiko niistä kielistä syntyä yksi
kieli, tahi mihinkä määrään ne olisi mahdollinen saattaa toisiansa
lähestymään. "Minusta", lausui kuuluisa kielentutkia akadeemikko
Hunfalvy, "minusta, joka seison ulkopuolella kumpaakin, ne owat
ainoasti kaksi murretta, ja teidän molempien tarwitsee wälttämättömästi
pyrkiä näiden kielten yhdistämiseen". Olkoon kuinka tahansa, warmaa on,
että kummallenkin puolelle olisi moni etu suuremmasta hengellisestä
yhteydestä näiden kansojen kesken, kuin niillä nykyään on. Sen tähden
myös moni Wirolainen warmaan lähettäisi poikansa meidän yliopistoomme,
jos tämä waan enemmin suomalaistuisi, ja meiltä kysyttiin jo tawallisia
hintoja täällä Helsingissä.
Lukia kysynee: miltä nuot wirolaiset talonpojat näyttäwät? onko heillä
mitään tulewaisuutta? Mitä siihen wastaan? He oliwat näöltänsä ja
luonteeltaan peräti Suomalaisia, se waan että he ehkä oliwat wähän
wireämpiä ja että he enemmin kuin Suomalaiset owat säilyttäneet
kansallispukujansa, jotka osittain oliwat aiwan kauniita. Kun
kaikki 800 laulajaa lippuinensa käweliwät juhla-saatossa, oli se
todellakin ilahuttawa näky ja telegrammi Pietariin oli oikeassa, kun
siinä sanottiin: ”Wirolaiset joukossa tarjoowat ymmärtäwäisyyden
(intelligens'in) kuwan”. Mitä heidän tulewaisuuteensa tulee, siitä
ei kenkään woi mitään sanoa. Se on kaikkiwaltiaan kädessä; mutta
toiwokaamme, että kansa, joka uuden wuosisadan kowimman orjuuden
perästä wielä kestää, jolla silloin wielä on kansallistuntoa,
siweydellinen woima ja wahwa halu pyrkiä edespäin siwistyksen uralla,
että semmoinen kansa wiimein on pääsewä onnelliseen tarkoitusperään.
Suomessa ja Wirossa owat monet kohdat niin yhtäläiset ja toiselta
puolelta taas niin erinkaltaiset, että niiden wertaileminen tosin olisi
sangen wiehättäwää. Mutta lukia woinee jo itse tehdä päätöksensä, jonka
wuoksi jätän kaikki wertaamiset sikseen.
* * * * *
Tartosja erosin matka-kumppalistani, hän kun lähti Pietariin, mutta
minä suoraan kotiin. Meitä oli Tartossa ylipäänsä, sekä erittäin hra
Jannsen'in talossa, jossa meidän oli onni majailla, kohdeltu niin
suurella ystäwyydellä, että todellakin haikealla mielellä istuin hra
Hunfalvyn waunuihin — hän oli minulle hywäntahtoisesti: tarjonnut siaa
waunuissansa Tallinnaan asti jättääkseni paikan, jossa olin niin paljon
ilahuttawaa nautinnut.
Paluu-matkasta ei ole paljon mainittawa. Ilma oli kurja ja, koska tie
ei ollut posti-tietä, hinnat erinomaisen kalliit. Tartosta Willantiin —
waihetukseksi olimme lähteneet toista tietä takaisin — maksettiin esim.
75 wirstasta 12 ruplaa hopeassa. Willannin edustalla on lawea kenttä.
Mielenkuwituksessani muuttui se siksi tappelu-tantereeksi, jolla
Wirolaisten kansallis-uros Lemmitty kaatui kalpa käteen, taistellen
kansansa wapauden edestä. Ehkä niin olikin. Hra Hunfalvyn kanssa
käwimme matkalla wirolaista asuntohuonetta katsomassa. Se oli meidän
huonointen pirttien laatuinen; semmoista ei nyt enää monessa paikoin
Suomessa liene olemassa. Ikkunoita ei ollut; laattia oli multaa. — — —
Tallinnasta tulin höyrylaiwalla Nikolai'lla Helsinkiin. Wiimeinen
muisto Wironmaalta oli se, että, kun Tallinnan satamassa istuin
laiwalla sen lähtöä wartomassa, kuulin muutamien saksalaisten
soimauksia Suomalaisia wastaan siitä syystä, että salongissa oli
polttamisen kielto luettawana kolmella muukalaisella kielellä, mutta
ei suomeksi. Die Finnen sind doch sehr bescheiden”, lausuiwat he
nauraen. — Minun täytyi malttaa mieltäni, sillä he eiwät tunteneet
meidän olojamme, eikä siis tietäneet minkälaisia Suomalaisin laiwan
omistajat oliwat, mutta itsekseni arwelin: ”die Finnen find doch nicht
so bescheiden”.
Jälkimaine.
Tämän wihkosen ilmestymisen alku ja syy on seuraawa: wiime kewäänä
lähetti se komitea, jonka oli johtaminen kesänä Tarton kaupungissa
Liiwinmaalla wietettäwää riemu-juhlaa, muutamille kansallisuuden
edustajille täällä Suomessa kutsumuksen ottamaan osaa mainittuhun
juhlaan. Mutta, kun ei kenenkään sopinut täältä sinne lähteä,
päätti Kirjallinen Kuukauslehti ja Uusi-Suometar ainakin lähettää
kirjeen-waihtaja, joka näihin lehtiin ilmottaisi hawaintonsa juhlasta.
Sillä lajilla tuli minun osakseni onni olla läsnä tässä tärkeässä
juhlassa. Tämä wihkonen on yli-painos siitä kertomuksesta, jonka
hawannoistani matkalla toimitin Kuukauslehdelle. Siihen, että olen
antanut sen ilmestyä erinäisenä wihkona, on syy se, että pidän
suurempaa henkistä yhteyttä Wiron kansan kanssa Suomalaisuudelle
sangen hyödyllisenä sekä tarpeellisenakin. Jos tällä wihtolla woisin
rahtuakaan enempää tietoa Wiron oloista sekä mieli-halua niihin
lewittää yleisölle suuremmalle kuin se, joka K. Kuukausilehteä
lukee, niin se aikomus, jota tällä kirjasella olen tarkoittanut, on
täydellisesti saawutettu.