Helsingissä,
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa,
1870.
Näytetty: C. J. Lindeqvist.
Ma kansan näin, mi kunnian
Edestä kaikki koitti,
Nälissään palellessahan
Kuitenkin wielä woitti.
Kun suuri laulajamme Runeberg näillä mutkattomilla, koristamattomilla
wärsyillä silmiemme eteen loihtii 1808—9 wuoden sankarien kuwan, on
hän samassa synnyttänyt kuwan semmoisen, joka ei ainoastaan osota
niiden Suomalaisten luonnetta, joita hän kirjoittaessaan erittäin
on ajatellut, waan koko Suomen kansan luonnetta, Suomen kansan
historian menoa. Mutta Suomen kansalla on weli; ja jos kerskailematta
todenmukaisesti sopii sanoa, että Suomalainen ”nälissään, palellessahan
kuitenkin wielä woitti”, niin sopii yhtä todenmukaisesti sanoa,
että weljessämme asuu sama kestäwäisyys wastuksissa ja waiwoissa.
Wirolainen tosin ei ole yhtä tottunut kuin Suomalainen näkemään, kuinka
halla yhtenä yönä hautaa koko wuoden toiweet, aitan tyhjäksi jättää;
mutta jollei hän olekaan samassa määrässä, kuin tämä hänen pohjoinen
weljensä, kokenut aineellista nälkää ja kylmyyttä — ei hän sentään
siinäkään kohden ole warsin tottumaton — on hän paljoa enemmin, kuin
tämä, kokenut toisenlaista nälkää ja kylmyyttä, joka ei suinkaan
ole edellistä huokeampi, nimittäin henkinen nälkä ja kylmyys. Wiron
kansa on 600 wuotta ollut ”orjan kansa, sorrettu, maahan rutistettu
waiwainen”, mutta sortaja ei ole milloinkaan saanut häntä kokonaan
nöyristymään ikeen alle, hän on 600 wuotta myötään, lakkaamatta
kohoittanut niskaansa, ja hänessä kytee wielä tätä nykyä melkein
sama itsenäisyyden tunto, kuin 600 wuotta takaperin, jolloin hän
urhollisesti taisteli Kalparitareita ja Tanskalaisia wastaan.
On paljon aikaa kulunut siitä, kuin Suomalainen äidin kodissa asui
yhdessä Wirolaisen weljensä kanssa. Ajan kuluessa owat weljet
wierastuneet toisistansa: ”suomensilta”, tuo kansarunouden laatima
yhdistin, on niiden wäliltä ollut katkaistu. Mutta eipä weljet
kuitenkaan ole toisiansa kokonaan unhottaneet. Wielä elää molemmissa,
Suomalaisessa niinkuin wirolaisessakin, sukulaisuuden tunne; he woiwat
wielä tutustua toinen toiseensa. Niitä Kuukauslehden lukijoita, joita
asia miellyttänee, pyydän minun kanssani tekemään tutustumis-retken
Tartoon Liiwin maalle, jossa, niinkuin tiedetään, tänä kesänä on
pidetty suuri 50 wuoden riemu-juhla orjuuden lakkauttamisen muistoksi.
Lukija suonee anteeksi, jos matkalla tuon tuostakin wähän wiiwähtelen
ja syrjään poikkeilen sekä pikku seikkoja katselen. Kun Tartoon ei
käy rauta-tietä, ei sowi aiwan pikaista matkaa waatia. Paitsi sitä
tuommoiset wiiwähdykset taritsewat wähän oleentumisen aikaa.
* * * * *
Kesäkuun 26 p:nä j.p.p. astuimme matkakumppanini ja minä, höyrylaiwaan
Alexanderiin. Kun ilma oli aiwan kaunis, ja kulku Tallinnaan
(Rääweliin) kestää waan wähän kuudetta tiimaa, olimme ottaneet piletin
peräkannelle, josta maksetaan 12 markkaa. Tämä erinomaisen korkea
hinta on mahdollinen siitä syystä, että kaikki Tallinnaan menewät
höyrylaiwat owat saman yhtiön omat; kun kilpailijoita puuttuu, käy
mitä tahansa ottaminen. Täten onkin tapahtunut, että ”Etelä-suomen
höyrylaiwa-yhtiön” osakkeista, jotka alkuansa owat maksaneet 400
markkaa, nyt maksetaan 520.
Pari tuntia kuljettuamme rupesi Suomen rannikko katoomaan silmistämme.
Ainoastaan Porkkalan kauas mereen ulkonewa niemi oli wielä näkywissä.
Samaan aikaan rupesi Wiron ranta-harju siintämään meitä kohtaan.
Kuljettiin eteenpäin, jätettiin wasemmalle Kok-saaren walo-torni ja
Wrangelinmaa, oikealle "Rääwelinkiwen" walo-laiwa; ilmaantui sitten
Wulff-saari, josta muutamat huiput nousiwat korkealle taiwasta kohden.
Me luulimme niitä ensin kuusiksi, mutta kun ne siksi näyttiwät liian
korkeilta, rupesimme päättämään niitä torneiksi toisella puolella
saarta. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Wulffin ohitse oli menty, ja
edessämme oli nyt Tallinnan suuri lahti, sen pohjukassa Tallinna itse
korkeine tornineen, oikealla Bomarsundin tapaiseksi rakettu linnoitus
ja wasemmalla Catharinenthal'in puisto, wieläpä korkealla harjulla
obseriatorioksi nimitetty walo-torni, laaksossa alla ”Die Brigitten”,
wanhan Brigittan luostarin rauniot, ja perimpänä wasemmalla harjun
korkeimmalla ylänteellä Wiems'in kartano puistoineen, huoneineen.
Meren puolelta on Tallinna aiwan siewä kaupunki. Korkeat kirkontornit,
harmaitten muurien kehästä penkerittäin nousewan kaupungin
korkeat, suipot, punaiset tiilikatot walkeine harjoineen, — tässä
wanhan-aikaisessa asussa on uuden-muotoisesta Helsingistä tulewalle
matkustajalle paljon ihastuttawaa ja miellyttäwää. Wanhan-aikaisuudessa
on toki toinenkin kohta, niinkuin pian saamme nähdä, kun kaupungin
sisään pääsemme. Olemme nyt waan ulkomuodosta puhuneet. — Haminaan
tultua oli tietysti matka-laukkujen katsasteleminen tulli-miesten
puolesta ensimäinen temppu. Tämä oli kuitenkin hywin huokea, kentiesi
tawallista huokeampi sen wuoksi, että katsastaja sai näkviinsä pienen
laatikon, jota hän kärkkäästi tawoitti, mutta, kun awasi sen ja
hawaitsi sen sisältäwän ainoastaan nimi-lippuni, hän siitä häwehtyi
niin, että heti pani laukkuni kiini ja liidullansa sen päälle piirsi
ristinsä, merkiksi että tutkinto oli loppu. Astuttiin siis maalle
ja otettiin ajuri. Meille oli majapaikaksi ehdoiteltu ”Zu den drei
Schornsteinen” kaupungissa, mutta me katsoimme paremmaksi majailla
ulkopuolella kaupungin muureja ja seisatuimme sentähden muutamien
kiwiheittojen päässä haminasta haminan-kadun warrella olewaan, ”Stadt
Helsingfors” nimiseen rawintolaan. Kun emme olleet ymmärtäneet
ennakolta sopia ajurin kanssa, meidän täytyi tästä lyhyestä matkasta
maksaa 30 kopeikkaa. Kapineemme sisään tuotua ja aamullista syötyämme,
lähdimme kaupunkiin päin.
Tallinnan kaupunki on merkillinen wanhuutensa puolesta sekä sen
waikutuksen puolesta, joka sillä on ollut Wironmaan historian suhteen.
Kaupunkiin kuuluu nyt: 1:ksi warsinainen kaupunki, 2:ksi Tuomiopää
ja 3:ksi esi-kaupungit. Koko wäestön paljous tekee noin 30,000
henkeä. Wanhin osa kaupungista on Tuomiopää. Se on myöskin kaupungin
merkillisin osa. Kaupungin lounaisella puolella kohoo jokseenkin
korkea ja jyrkkä kumpu, jonka Wirolaisten kansantarujen mukaan Kalewin
puoliso Linda oli luonut sen alle haudatun miehensä peitteeksi. Tämän
kummun kukkulalle oliwat Wirolaiset pakanuutensa aikana rakentaneet
puisen linnan, jota Kalewin puolison muistoksi nimitettiin Lindanisa
(s.o. Lindan rinta). Keväällä w. 1219 kun Tanskan kuuluisa kuningas
Waldemar Seier mahtawalla armeijalla ja laiwastolla kulki Wironmaalle,
pakoittamaan tämän maan asukkaita Kristin uskoon sekä samalla
woittaaksensa itselleen maata lisäksi, laski hän malle Harjumaan
rannikolle, missä nykään Tallinnan kaupunki sijaitsee. Lindanisan
linna woitettiin ja sen asemille alkoiwat Tanskalaiset rakentaa uutta
kiwistä linnaa, joka sai _Rewal'in_ nimen. Tarun mukaan on syy tähän
nimeen seuraawa. Kun linnaa rakennettiin oli kuningas muutamana päiwänä
lähtenyt metsästämään ja tapasi silloin erittäin kauniin metsä-kauriin,
jota hän rupesi takaa ajamaan. Kauris pakeni tuomiowuorelle ja
hyppäsi, kuinkaasta pakoon päästäksensä, wuoren jyrkänteeltä alas.
Putouksesta sen jalat katkesiwat ja kuningas sai sen käsiinsä. Tästä
syystä hän nimitti paikan _Rehfall_ (s.o. metsäkauriin putous).
Wirolaiset itse rupesiwat sanomaan paikkaa _Tallinna'ksi_ (s.o. Tanskan
linna). Lewossa ja rauhassa eiwät kuitenkaan Tanskalaiset saaneet
linnaansa rakentaa. Wirolaiset kokosiwat sotajoukkonsa, niin kutsutun
"malewa'in" ja karkasiwat äkki-arwaamatta Tanskalaisten leiriin.
Jo oliwat Tanskalaiset joka haaralta pakoon wiskatut, kun Rügen'in
ruhtinaan Witslaw'in, joka slawilaisen joukon kanssa oli seurannut
Waldemaria, onnistui saada wäkensä järjestykseen Tuomiopään pohjaiselle
rinteelle ja siltä kohdalta sysätä Wirolaisten rynnäkkö takaisin. Tästä
pysähtyiwät muutkin Wirolaiset ja Tanskalaiset saiwat tilaisuutta
jälleen kokoontuaksensa. Nyt ei Wirolaisten pieni joukko, joka oli
yhden ainoan maakunnan, Harjumaan, malewa, woinut pitkää taistelua
Tanskalaisten suurta joukkoa wastaan kestää. Se kääntyi pakoon ja wähän
toista tuhatta kaatui. Tässä tappelussa tapahtui tanskalaisen tarun
mukaan se ihme, että kun kuninkaallinen lippu jo oli walloitettu,
putosi suurimman hädän hetkenä taiwaasta uusi lippu. Se oli sama mainio
"Dannebrog", joka wielä tänäänkin on Tanskan waltio-lippu — walkoinen
risti weripunaisella pohjalla. Tämän ympäri kokoontuiwat Tanskalaiset
jälleen ja saiwat sen awulla woiton. — Tappelun perästä rakensiwat
he linnan walmiiksi ja kuningas jätti siihen, kotia purjehtiessaan,
tarpeelliset warustus-wäen. Tämä linna oli sitten kauan aikaa se
paikka, jota Wirolaisten monet kapinat tawoittiwat, sillä täältä
oli heidän kukistamisensa tapahtunut, ja syystä he sitä kammosiwat
orjuutensa synty- ja pesäpaikkana.
Ajan kuluessa syntyi linnan itäisellä äärellä kaupunki, nykyinen
warsinainen kauppa-kaupunki, joka w. 1284 tuli Hansa-liiton jäseneksi.
Jo alkuansa se warustettiin linnoituksilla. Nyt ympäröitsee kaupunkia
kiwinen muuri korkeine wahti-torneineen. Niitä on yli 20. Muurin
ulkopuolella on kaksinkertainen, korkea multa-walli ja sen alla lawea
ja sywä kaiwanne, joka kuitenkin nykyään suurimmaksi osaksi on melkein
tyhjä wedestä. Kaupunkiin wie muurin läpi kuusi porttia, joista "die
Schmiedepforte" (s.o. seppäportti) on mainio seuraawasta tapauksesta.
Kun Tanskan waltakunnan mahtawuus kukistumistansa, myytiin wiimein
w. 1346 sen Wirolaiset maakunnan Liiwinmaan saksalaisille ritareille
noin 1 miljoonan Suomen markan hinnasta. Liiwinmaan ritarien herruuden
loppupuolella wuoden 1535 waiheilla oli kiiwas riita noussut aateliston
ja kaupungin porwariston wälillä, siitä syystä, että aateliset
koettiwat tehdä ahdinkoa edellisten kaupalle. Nämä päättiwät silloin
kaikella tapaa kostaa. Maan waltaherrat olivat kaupungin hallitukselle
myönnyttäneet tuomiosoikeuden hengen asioissa, itse aatelistenkin yli
tapauksessa, että nämät oliwat tehneet rikoksia kaupungin alueella
ja siellä tawattiin. Nyt tapahtui, että eräs paroni J. Üksküll von
Riesenberg kaupungin alueella löi yhden alustalaisensa kuoliaaksi.
Kaupunki julisti hänen henkensä rikkoneeksi, jos hän tulisi muurien
sisäpuolelle. Tästä julistuksesta sekä ystäwiensä waroituksista
huolimatta hän lähti kaupunkiin. Mutta heti hänen sinne tultuansa,
wangitsi hänet Raati ja tuomitsi hänet mestattawaksi. Tämä tuomio
pantiin myös toimeen Sdhmiedepforte'ssa ja wieläkin nähdään sywennys
muurissa, jossa mestatun hauta sanotaan olewan. Tämä porwarien ankara
lain-käytäntö oli syy uusiin riitoihin, jotka wiimein ratkaistiin sillä
suostumuksella, että Sdmiedepforte oli suljettawa ja kiinni muurattawa,
jotta ihmisten silmistä suljettaisiin se paikka, jossa aateliswerta oli
wuotannt porwariston oikeuden-tunnon tyydyttämiseksi. Niin tapahtuikin
ja portti oli sillä tapaa suljettuna wuoteen 1794 asti, jolloin se taas
awattiin.
Näiden Tallinnan historiaan koskewien poikkeusten perästä palaan
kertomukseeni. Niinkuin jo mainittiin, pyrimme kohta tultuamme
ulkopuolella kaupungin muureja olewasta majapaikastannme kaupunkiin
päin. Ensimäinen määrämme oli tawata ”suuren torin” wieressä asuwaa
kauppiasta Böckleriä, jolta uuden Suomettaren mukaan tietoja saisi
Tarton matkasta. Aikomuksemme oli siis suoraan lähteä ”suurelle
torille”. Mutta aikomuksemme täyttäminen eipä ollutkaan niin helppo,
kuin luulimme. Kaupungin sisään tultuamme ”pienen ranta-portin”
kautta, olimme kerrallaan tunkeuneet semmoiseen maailmaan, joka
meille oli aiwan uudenlainen. Me olimme silmänräpäyksellä nykyajasta
siirtyneet puolen wuosi-tuhannesta taappäin. Kapeat, wäärät kadut,
wanhan-aikaiset, päättö-puolellansa katua päin käywät huoneet näyttiwät
meidän silmissämme niin oudonlaisilta, että ihmettelemisestä ja
katselemisesta olimme unhottaa oikean aikomuksemme. Paitsi sitä ei
ollut niin helppo asia osata suoraa tietä eteenpäin siinä labyrintissä,
johon nyt olimme joutuneet. Wiimein tultiin kuitenkin erääsen
epä-säännölliseen nelikulmioon, jossa harjoittiwat wilkasta kauppaa.
Paikka oli täynnä sohisewia talonpoikia ja niiden wankkureita. Tästä
syystä rupesimme sitä toriksi arwaamaan; mutta toiselta puolen paikka
oli niin wähätilainen, tuskin suurempi kuin melkoinen piha Helsingissä,
että oli waikea sitä tarwitsi katsoa. Asiasta selkoa saadaksemme
rupesimme torin ympäri käwelemään tirkistellen, oliko nimi Böckler
jossakin hawaittawa; ja todellakin! tässä se oli eräässä kulmassa.
Mutta wähänpä hyötyä tästä. Kauppias ei ollut kotona. Meitä käskettiin
tulemaan takaisin parin tunnin perästä. Me olimme aikoneet, jos
mahdollista, lähteä Tartoon Tallinnan laulukunnan, Estonian seurassa.
Mutta nyt ei saatu tietoa, koska se lähtisi. Paitsi sitä meillä nyt
ei ollut ketäkään opastajaa, ei ketään tuttua, johon olisimme woineet
kääntyä, saadaksemme tietoa, mitä kaupungissa oli katsottawaa.
Sentähden, kun emme tienneet, kauanko joutuisimme wiipymään
kanpungissa, päätimme käydä kumminkin tuomiokirkossa.
Ei paljon epäilty, ennenkuin päätimme suurimman kirkon, jolla myös
oli korkein torni, tuomio-kirkoksi, ja sinnepäin nyt lähdettiin.
Sinne tultuamme oli heti mies saapuwilla kysymässä, tahdoimmeko käydä
kirkkoa katsomassa, ja kun siihen annettiin myöntyä wastaus, hän pian
toi awaimet, ja me astuimme summattoman tornin kautta kirkon korkean,
majesteettisen laen alle. Korea oli todellakin tämä kirkko, wahwasti
mieleen waikuttawa oli sen suuruus, mutta me olimme niin paljon
kuulleet puhuttawan siinä löytywistä muistoista wanhoista ajoista,
että olimme toiwoneet enemmän, kuin saimme nähdä. Meidän mielestämme
oli Turun tuomiokirkko paljoa ennemmin katsottawa. Opastajamme waiwan
25 kopeikalla palkittuamme, lähdimme taas liikkeelle, ja nyt alettiin
tutkimis-retkeä omin neuwoin, ristin rastin. Ensiksi tuliwat kaupungin
muut kirkot tulkintomme esineeksi. Niitä on kaupungin muurien sisällä,
paitsi tuomiokirkkoa, 7, nimittäin: S:t Olaon kirkko, Luostari-kirkko,
Pyhän Hengen kirkko, S:t Nikolaon kirkko, S:t Michaelin kirkko,
Katharinan kirkko ja Wenäläinen S:t Nikolaon kirkko. Paitsi näitä on
esi-kaupungeissa joukko kirkkoja, jotta kaikki owat wähänläntäisiä,
paitsi S:t Johannes'in kirkko, uusi korea Wirolainen kirkko, kappaleen
matkan päässä ulkopuolella Scdmiedepforte'a. Pari kiwen-heittoa
Johannes'in kirkosta taas rakennetaan nykyään suurta Wirolaista
tuomiokirkkoa, joka warustetaan kahdella tornilla. Kaikista Tallinnan
kirkoista on ”Pyhän Hengen kirkko”, likellä kauppa-toria, wanhin. Siinä
pidettiin ennen Wirolainen jumalanpalwelus, mutta kun Johannes'in
kirkko walmistui, sitä ei enää käytetä. Tuon wanhuuden wuoksi olisimme
mielellään siinä käyneet, mutta ei ollut ketään saapuwilla, jonka
awulla olisimme woineet sisälle päästä, eikä pitkään hakemiseen ollut
aikaa. Niin oli myös laita, kun tulimme S:t Nikolaon kirkolle, paitsi
S:t Olaon kirkkoa suurin toko kaupungissa. Sen sisään meidän kuitenkin
käwi tirkisteleminen, sillä owet oliwat auki, niinkuin täällä yleensä
on tapa, ainoastaan suljetut puola-weräjällä.
Kirkkoja katseltuamme rupesimme muureja ja walleja tarkkaamaan, joita
nyt juostiin ylös alas. Kaupungin nykyiset wallit owat rakennetut 14:n
wuosisadan alkupuolella. Ne owat, warsinkin paikottain, erinomaisen
korkeat ja paksut, josta sopii päättää, että Tallinna aikanansa on
ollut sangen wahwasti linnoitettu kaupunki. Sisäpuolella walleja
käywät muurit lienewät raketut samaan aikaan, kuin wallitkin. Ne
owat warustetut torneilla noin joka 100 sylen päästä, paikottain
tiheämmältäkin. Molempiin, sekä muureihin että torneihin, on käytetty
Tallinnassa sangen tawallista rakennus-ainetta, erästä tämän seudun
wuorissa runsaasti tawattawaa kiweä, jota hywin helposti woi lewyiksi
lohkaista. Se on waalean-harmaata, ja siitä rakennettu huone näyttää
heti wanhan-aikaiselta. Tämä seikka waikuttaa sekin puolestansa, että
koko kaupunki saa tuon raunion-tapaisen ulkomuodon. Muutoin rupeewatkin
muurit paikottain raunioiksi muuttumaan. Tämä on erittäinkin tornien
laita. Muutamien ala-kerrosta käytetään kyllä wielä asunhuoneina, mutta
ylipäänsä owat ainoastaan ulko-seinät ja katot eheillänsä. Me koetimme
päästä ylös pariin torniin, mutta ei päästy, pitkälle. Osaksi oliwat
astuimet kokonansa rauenneet, osaksi oli koko käytäwä raunioita täynnä,
että pelkäsimme yhdessä portaitten kanssa romahtawamme alas synkkään
huoneesen tornin pohjaan, josta nenäämme tunkeutui kalmanhaju, joka ei
suinkaan ollut wiehättää.
Muurien kaikki nurkat ja pielet tutkittuamme sekä toistamiseen, waikka
nytkin turhaan, kauppias Böckleriä haettuamme, lähdimme takaisin
maja-paikkaamme, teillä poiketen kaupungin kirjakauppaan, josta
Tallinnan kartta ostettiin 1 ruplalla.
Jälkeen puolen päiwää lähdettiin taas liikkeelle. Böcklerillä sanottiin
isännän jo ehtineen uudestansa kotoa lähtemään. Paitsi sitä saimme
kuulla sen ikäwän uutisen, että Estonia laulukunta noin puoli tuntia
takaperin oli täydellä musiikilla lähtenyt Tartoon. Kun siis emme sen
kanssa päässeet, ei ollut muuta neuwoa kuin "postilla" (kyydillä)
kulkea.
Tämä tämmöinen matkustus, waikka paljon kalliimpi, oli meidät
kuitenkin pikemmin perille saattawa, ja näin jäi meille aikaa wiipyä
Tallinnassa tulewaksi päiwäksi. Täten saimme nyt tilaisuuden käydä
Katharinenthal'issakin, parin wirstan päässä kaupungista. Me sowimme
ajurin kanssa. Hän lupasi ajaa meidät edes takaisin sekä siellä wiipyä
yhden tiiman — kaikki 40 kopeikan edestä, jota ei suinkaan sowi
kalliiksi moittia.
Itää päin kaupungista käy jyrkkä, luullakseni ”Lohi-wuoreksi”
nimitetty wuoriharjanne. Yhdelle tämän penkereelle Wenäjän tsaari
Pietari suuri w. 1714 rakennutti wähäisen huoneen itsellensä. Tätä
nykyä paikka kokonaan on korkeitten, lehtewien puitten warjossa,
mutta silloin ei mikään kaihtinut näky-alaa haminaan päin, ja tästä
huoneesta Pietari katseli, kuinka hänen synnyttämänsä Wenäläisten
laiwasto ensimäisiä liikehdyksiänsä teki. Huoneen sisusta on wielä
melkein samassa tilassa, johon Pietari sen jätti. Muutaman kiwen-kannon
päässä tästä huoneesta laaksossa wuoren alla rupesi Pietari w. 1718
rakennuttamaan huwi-linnaa, jonka hän puolisonsa kunniaksi nimitti
Katharinenthal'iksi. Kun linnaa rakennettiin, nousi Pietari itse eräänä
päiwänä telineille, otti wasaran ja sawi-lapiaisen käteensä, ja pani
kolme tiiltä muuriin. Tämän tapauksen muistoksi kiwet sitten jätettiin
kalkitsematta, — Pietari alotti myös sen suuren puiston istuttamista,
joka nyt on linna-huoneen edessä, yleisölle alttiina. Me yritimme
huoneesen katsomaan ja käwimme sen wuoksi ala-kerroksessa, jossa joku
wahti-mestarin perhe asui, mutta täällä saimme ensi kerran hawaita
sen epä-sowun, joka nykyään wallitsee Saksalaisten ja Wenäläisten
kesken Itä-meren maakunnissa. Me puhattelimme, näet, saksan kielellä
täällä tawatuita henkilöitä, jotka kaikki oliwat Wenäläisiä, mutta
wastaukseksi saimme äkäisen ja jäykän lauseen "emme ymmärrä saksaa",
waikka olimme aiwan warmat siitä, että he hywin ymmärsiwät, että
halusimme päästä sisälle. Wenäjää me emme osanneet, ja niin jäi huone
katsomatta. Nyt kiipesimme Lohi-wuorta ylös, jonka harjanteella juuri
yläpuolella Pietarin huonetta on tuo ennen mainittu "obserwatorio". 10
kopeikan edestä pääsimme sisälle, ja tämän summan joutaa mielellään
tähän käyntiin panna, sillä obserwatorion alttanilta on mitä korein ja
lawein näky-ala kaupungin ja koko seudun yli. Tätä ihasteltuamme ja
walo-konetta katsottuamme astuimme alas ja lähdimme taas kaupunkiin.
Mutta matkalla oli hoksannut jotakin. Olin tarkoin tutkinut karttaa
ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että se kirkko, jossa ensin
käwimme, ei ollutkaan tuomio-kirkko, waan S:t Olaon kirkko. Niin
emme wielä lainkaan olleet Tuomiopäässä käyneet, ja tämä kuitenkin
oli wälttämättömästi katsottawa. Sinne siis nyt. Wälillä wähän
istahtaaksemme menimme Schmiedepforte'n ulkopuolella wallien päällä
olewaan promenaadiin. Kun päiwä jo illasti, oli meidän tilaisuus
täällä myös nähdä kaupungin wäestöä, joka jouto-hetkinä wetäytyy tänne
ahtaasta ja helteisestä kaupungista. Wirwoitukseksi saa täällä olewasta
pienestä rawintolasta pullon seltserin-wettä 10 kopeikalla ja limonadia
20 kopeikalla.
Meidän erehdyksemme S:t Olaon kirkon suhteen naurutti meitä paljon,
mutta saapi selityksensä kirkon suuruudesta ja tornein korkeudesta
josta pian päätimme sen tuomiokirkoksi. Että torni onkin korkea, woi
arwata siitä, että koko Europassa on ainoastaan kaksi korkeampaa
tornia, nimittäin S:t Pietarin kirkon Roomassa ja ”Münsterin”
Strassburg'issa. Ett'ei muut samanlaiseen erehdytseen joutuisi, neuwon
heitä kohta kaupunkiin tultuansa ostamaan itselleen kartan, jota on
saatawa kirjakaupasta Buchhandlung von Kluge et Ströhm, 149 Lang
Strasse”.
Tuomiopää on kaikella muotoa katsottawa. Siihen johdattaa kolme porttia
ulkopuolelta kaupunkia ”Dompforte” ja kaupungista toinen ajawia,
toinen, kapea rappu, jalka-ihmisiä warten. Me astuimme tuomioportista
sisään. Tästä tullaan ensiksi awaralle paikalle, melkein ainoa paikka,
jota Tallinnassa sopii toriksi sanoa. Wasemmalla puolella tätä "Dom
Markt" nimistä toria on Tallinnan linna. Se perustettiin jo Waldemar
Seier'iltä, mutta uudistettiin w. 1775.
Tässä melkoisessa huoneessa asuu siwili-kuwernöri, tässä on myös
siwili-wirkakuntien wirkahuoneet. Wähän ylempänä torista lähtien
on tuomiokirkko, johon emme nyt kuitenkaan päässeet. Wastapäätä
tuomiokirkkoa on Wironmaan Ritari-huone, johon ritaristo joka kolmas
wuosi kokoontuu waltiopäiwiksi, ja jossa ”das Oberlands-Gericht”
(korkein tuomiokunta) istuu. Tuomiopää on oikea korkea-aatelisten pesä.
Tuomiokirkkoa nimitetään ”ritari- ja tuomiokirkoksi”, Tuomiopäässä on
myös ”ritari- ja tuomiokoulu”; täällä on niinikään Wiron aateliston
”Credit-casse”, joka jotenkin wastaa meidän hypoteeki-yhtiötä ja
jotenkin on waikuttannt saman kuin tämäkin, taloudellisen häwiön.
Melkein kaikki yksityiset huoneet Tuomiopäässä owat aatelisten
hallussa. Koko Tuomiopään wäestö on erityisen tuomio-oikeuden alainen.
Aateliset kuuluwat "Das Oberlands-Gericht'in" alle ja muut Tuomiopään
asukkaat, n.k. porwarit ja käsityöläiset, ”Der Schslossvogt'in”,
linna-woudin alle. Mutta aateliston ei ole ollut siinä kyllä, että se
näin on sulkeunut pois porwaristosta. Paremmaksi warmuudeksi on se
wielä Tuomiopään rinteelle kaupunkia päin rakennuttanut korkean muurin,
jonka kautta wahwasti warustettu portti meidät taas kaupunkiin saattaa.
Tämän portin päälle sopisi syystä kirjoittaa: "odi profanum vulgus et
arceo".
Muutaman tunnin wielä ympäri kaupunkia käweltyämme lähdimme kotia.
Seuraawana päiwänä, joka oli sunnuntai, käwimme ensiksi katolisessa
jumalanpalweluksessa Katharinan kirkossa, sitte Wirolaisessa kirkossa
ja wiimein katolisessa rukous-hetkessä tuomiokirkossa. Kirkon sisään
mennessä astutaan ensiksi portaita alaspäin esi-huoneesen, josta taas
portaat wiewät wielä alemmaksi itse kirkkoon. Jos S:t Olaon kirkko,
jonka ensiksi olimme luulleet tuomiokirkoksi, tarjosi wähemmän kuin
mitä olimme odottaneet, niin meitä täällä kohtasi melkein enemmän
kuin olisimme woineet toiwoa. Paitsi sitä, että kirkon seinät ja
pylwäät oliwat waakunilla peitetyt ja kuori täynnä hauta-monumenttejä,
saimme täällä hawaita uuden astemäärän ”förnäämisyyttä”. Niinkuin
kaupungin porwarit oliwat sulkeuneet maarahwaasta korkeitten muurein
kautta, Tuomiopään aatelisto samaten kaupungista, niin oli itse
aatelistossakin löytynyt niin ”förnäämejä”, ett'eiwät olleet woineet
jumalan-palweluksessa istua muiden aatelisten kanssa, waan oli
täytynyt näiden joukosta sulkeutua häkkeihin, tai miksi niitä sopisi
nimittää. Kirkon seinistä ulkoni, näet, pikkusia katetuita rakennuksia,
joihin päästiin eri, portaita myöden. Nämät häkit sisälsiwät oikein
förnäämejä” naisia. Paha kyllä on näitä koppeja osittain täytynyt
warustaa lasi-seinillä, että päiwän walo pääsisi sisälle. Siinä on se
haitta, että kumminkin muiden silmät pääsewät näihin pilkistämään.
Niistä, jotka kirkon kuoriin owat haudatut, owat mainittawat: Pontus
de la Gardie, joka 1586 hukkui Narowan haminaan, josta tapauksesta
latinainen kirjoitus hauta-monumentissä mainitsee; Kaarlo Henrikinpoika
Horn ja mainio kreiwi Mathias von Thurn, kuuluisa 30 wuotisen sodan
aikana.
Tallinna on päästä päähän historiallinen kaupunki. Siitä syystä sen
täytyy miellyttää wierasta. Mutta se, joka on tottunut uudenlaiseen
kaupunkiin, ei kauan menesty sen umpisuudessa, sen wäärillä ja kapeilla
kaduilla. Näistä owat muutamat niin kapeat, että tuskin yhdet waunut
pääsee eteenpäin. Kuinka on tapana tehdä, kun kahdet waunut tulewat
wastakkain, en tiedä. Kuitenkin on kaupungissa myös ”Breit Strasse”,
lawea katu, mutta sen laweudesta ei ole paljon puhumista. — Kapein katu
Helsingissä lienee yhtä lawea. Tästä kapeudesta tulee, että kaupungin
ala on jokseenkin wähäinen, noin 8 à 9 Helsingin korttelia. Wiimein
on mainittawa, että koko kaupungissa on wesi-johto, niin että melkein
joka kortteli-kulmassa rautaphlmäästä wuotaa raitista wettä koko
wuoro-kauden. Tähän wesi-johtoon, joka ulottuu myös etu-kaupunkiin,
johdatetaan wettä eräästä ulko-puolella kaupunkia olewasta järwestä.
Lieneehän lukija jo kyllästynyt Tallinnaan. Muitten matkustajain
hyödyksi tahdon wielä mainita muutamia siellä käypiä hintoja:
1 huone ja 1 kynttilä (wuorokauteensa) 60 kop.; 1 wasikan kotletti 25
kop.; 1 biffi-paisti munien kanssa 30 kop.; 1 pullo oiwallista olutta
12 kop.; 1 päiwälliseateria 40 kop.; 1 kuppi kahwia 15 kop.
Niinkuin jo on sanottu, ei pääse rautatiellä Tallinnasta Tarttoon.
Ylipäänsä ei näitä, kaukaisia seutuja yhdistäwiä kulku-neuwoja Wiron
ja Liiwinmaalla wielä ole olemassa. [Riiasta wie kyllä rautatie
Pietariin, mutta se kiertää kokonaan sen alan Liiwinmaata, jossa
Wirolaiset asuwat.] Kuten tietty, rakennetaan myös par'aikaa itäisestä
Wironmaasta Paltisinlinnasta rauta-tietä Pietariin. Tämä tie on
menewä aiwan eteläpuolella Tallinnaa ja Tallinnasta on aikonus wetää
siwuhaara Tarttoon ja siitä eteenpäin Riikaan. Siksi kuin se aikaan
saadaan, täytyy käyttää tawallista maantietä näiden kaupunkien wälillä,
Maantietä woipi täällä kulkea kahdella eri tawalla. Jos tahtoo
huokeaan hintaan matkustaa, täytyy sopia talonpoikien kanssa, jotta
kyyditsewät toisesta kaupungista toiseen. Mutta tällä lailla matka
joutuu jokseenkin hitaasti. Jos siis on kiire ja rahat riittäwät,
kuljetaan postilla, joka wastaa meidän kyytiämme. Hewoselta ei makseta
juuri enemmän kuin Suomessa. Wironmaalla on kyytiraha, näet, 2 1/2
kopeikkaa wirstalta joka hewosesta, paitsi kaupungista lähteissä,
jolloin suoritetaan kahdenkertainen kyytiraha; Liiwinmaalla maksetaan
3 kopeikkaa hewoselta, Mutta tämmöinen matkustaminen kyydillä tulee
kalliiksi sentähden, että aina täytyy ajaa kahdella hewosella, jos
yksinkin kulkee. Penikulmalta maksetaan siis Wironmaalla 50 ja
Liiwinmaalla 60 kopeikkaa. Tähän tulee, että, jos riitelemistä tahtoo
karttaa, täytyy antaa kyytimiehelle noin 20 kopeikkaa juoma-rahaa, ja
ajokaluin edestä maksetaan 30 kopeikkaa kyytiwäliltä. Kaksi-pyöräisiä
ajo-kaluja ei täällä yhtään käytetä. Myös työ-ajoissaan käyttäwät
talonpojat neljä-pyöräisiä rattaita. Kyydillä ajettaessa käytetään
katottomia trilloja; ne täytetään sitte oljilla reunoja myöden.
Matkustaja istuu olkiin, ajaja ottaa siansa poikinpäin asetetulla
laudalla, kehoittaa hewosta ruoskanläiskäytsellä tahi omituisella
wipellyksellä, ja nyt eteenpäin. Kyytiwälit omat ylipäänsä hywin
pitkät, noin 17—27 wirstaa, ehkä wirstat täällä lienewät wähän
lyhyemmät, kuin meillä. Kyytiwälin pituudesta saapi ajaja syytä puoli
tiessä seisattua, antaakseen hewosen puhaltaa, niinkuin matkustajaa
koetetaan luuletella, mutta oikeastaan saadakseen poiketa maantien
wieressä olewaan ”körtsiin” eli krouwiin. Semmoisista täällä ei
ole puute. Wiron- ja Liiwinmaalla, niinkuin ylipäänsä kaikkialla
Europassa, missä orjuus on ollut wallassa, on, näet, aatelistolla ollut
yksin-omainen wiinan polttamisen ja myymisen oikeus. Aatelistolle
on siis hyödyksi, että talonpojat käyttäwät wiinaa niin paljon,
kuin suinkin on mahdollinen. Sen tähden aateliset owat asettaneet
rommia kaikkialle, missä sopii arwata nauttioita oleman tarjona, siis
enimmiten maantien warrelle. Kun kestikiewarein wälillä körtsille
joutuu, ei tapahdu koskaan, ett'ei ajaja astu alas, ja lähestyen
hewosten päitä ole järjestäwinänsä suitsia ja waljaita. Sillä wälin hän
yhä tirkistelee waunuihin päin, eikö matkustaja rupee raha-kukkaroa
aukaisemaan antaaksensa hänelle 5 kopeikkaa ryyppy-rahaksi. Pyytää,
sitä hän ei tee, mutta hän yhä järjestelee suitsia wäsymättä, siksi
kuin 5 kopeikkaa hänelle annetaan. Silloin hän nopeasti pistäikse
körtsiin ja palaa sitten heti-kohta siallensa.
Tallinnasta Tarttoon on 204 1/2 wenäjän wirstaa. [Niiden
hyödyksi, jotka ehkä tulewat matkustamaan tätä tietä, panen tähän
matkustus-ohjeen: Tallinnasta — Wait'iin 21 1/2 w.; Wait'ista —
Kisa'an 27 w.; Kisa'sta — Mustlanöm'iin 14 1/2 w.; Mustlanöm'istä —
Anniküll'iin 27 1/2 w.; Anniküll'istä — Maria Magdalena'an 27 w.; M.
Magdalena'sta — Weggewa'an 19 w.; Weggewa'sta — Kurrista'an 19 w.;
Kurrista'sta — Moisama'an 22 w.; Moisama'sta Tarttoon 27 w.]
Me lähdimme matkaan Tallinnasta klo 4 jälkeen puolen-päiwää, päiwänä
sen jälkeen kuin olimme sinne tulleet. Me olimme nyt kylläksi nähneet
sitä paikkaa, josta Wiron-kansan orjuutuminen suureksi osaksi oli
lähtenyt. Meitä halutti nyt nähdä itse maa ja kansa. Kun oli sunnuntai,
luulimme että enemmän wäkeä olisi liikkeellä, kuin arkipäiwinä,
jolloin kaikki owat askareissaan. Mutta siinä kohden petyimme. Koko
ensimäisenä päiwänä tuskin mitään muuta eläwätä olentoa nähtiin,
kuin muutamia hanhiparwia ja kerjäläisiä. Molemmat owat lajillansa
omituiset. Wiime-mainittuja, kerjäläisiä, olimme jo Tallinnassa
muutamia nähneet. Wirolainen ei mielellään suorastaan pyydä. Mutta
hän asettuu semmoisiin paikkoihin, joissa on suuri ihmisten liike,
kirkkojen owille, portteihin, torille j.n.e. Nojaten sauwaansa ja
kyykistyen kaikenlaisiin surkuteltawiin asentoihin, messuaa hän mitä
inhottawimmalla ja surkeimmalla äänellä ja nuotilla walitus-laulua,
joka heti lakkaa, niin pian kuin pieni raha hänelle annetaan käteen,
jolloin hän kohta tawallisella äänellä osoittaa kiitollisuuttansa;
mutta hän rupee taas samaa walitus-wirttä weisaamaan, niin pian
kuin hänelle käännät selkäsi. Kun ensikerran nä'in pari semmoista
messuawaa ukkoa Schmiedepforte'ssa, luulin heitä joutuu eri uskon-lahon
jäseniksi, jotka täten pitiwät katumuksen ja rukouksen harjoituksiansa
ja menin siis heidän ohitsensa mitään wirkkamatta; mutta kun semmoisia
joka paikassa ilmestyi, rupesin aawistamaan asian oikeaa laitaa ja
koetin siis antaa yhdelle heistä 3 kopeikan rahan, jolloin asia minulle
selkeni. Kun sitten lähdimme Tallinnasta, näimme niitä tien warrella
istuwan ja surkeudellansa waiwaawan matkustajien korwia ja silmiä. Mitä
noihin toisiin olentoihin, hanhiin, tulee, ne kyllä eiwät ole omituiset
sen puolesta, että olisiwat muista tawallisista hanhista eroawaiset,
waan niiden paljous on täällä silmään-pistäwä. Jokaisella perheellä,
jolla on joku maan-tilkka wiljeltäwänä, on oma hanhi-parwensa, johon on
syynä se, että arentimiehet tawallisesti maksawat kartanon omistajalle
arenniksi muun muassa muutamia hanhiakin.
Kuten jo on sanottu, kerjäläiset ja hanhet oliwat melkein ainoat
eläwät olennot, joita meidän oli tilaisuus hawaita. Näyttää siltä kuin
Wirolainen tahtoisi niin paljon kuin mahdollista olla erillänsä muista
ihmisistä. Lieneekö tuo seuraus orjuudesta? Se on aiwan luultawaa.
Muukalaisia hän ei ole tottunut näkemään toisen-muotoisina kuin
sortajina ja semmoisia mieluisimmin karttaa. Hän ei etsi muita ihmisiä,
siis muiden täytyy etsiä häntä, jos tekee mieli häntä nähdä. Siihen
meillä nyt ei ollut aikaa. Tahdoimme seuraawan päiwän illalla olla
Tartossa; sillä juhlan alkajaisten oli jo tiistaina määrä tapahtua,
waikka warsinaisen juhlan ensimäinen päiwä oli keskiwiikkona. Ei ollut
siis muuta neuwoa kuin waunuista katsella mitä silmiimme sattui, maata
ja ihmis-asuntoja. Tallinnan seuduilla on maa jokseenkin yhdenmuotoista
ja rumaa. Ajetaan suurta tasankoa myöden, jonka maan-laatu suurimmaksi
osaksi lienee hietaa. Kohta hawaitsee, ettei nyt enää olla Suomessa,
Suomen kukkulat ja järwet kauniine saarineen, niemineen, lahtineen,
niitä ei täällä näe. Myös Suomen synkät, juhlalliset hongikot ja
kuusikot owat poissa. Honkia ja kuusia kyllä täällä kaswaa, mutta
metsät owat turmellut, ettei niitä millään lailla sowi meidän kauniisin
metsiimme werrata, Etelään päin muuttuu maa epätasaisemmaksi ja
waihettelewammaksi sekä myös enemmin asutuksi ja wiljellyksi. [Tässä
en tee mitään eroitusta Wiron ja Liiwinmaan wälillä, koska raja näiden
kahden maan wälillä ei riipu geografiallisista eikä etnografiallisista
kohdista, waan on kokonaan mieli-waltainen.] Niin on maa itäpuolella
Paidelinnaa (Weissensteiniä) — Etelä-Wironmaassa melkein yhtenä
ainoana peltona, täynnänsä kartanoita, joista muutamat oat sangen
komeasti rakennetut, että niitä melkein sopisi palatseiksi sanoa.
Mutta sitä kurjemmalta näyttäwät kappaleen matkaa kartanosta olewat
kylät. Wirolainen talo usein ei ole kuin yksi ainoa rakennus, jossa
on sekä ihmisten, että eläinten asunto että aitat ja kaikki muut
taloon kuuluwat huoneet. Nämät rakennukset tehdään melkein kaikki
samanmuotoisiksi. Hirsistä rakennetaan noin kaksi syltää korkea
salwos, joka aina toisesta päästä, usein molemmistakin, on leweämpi
kuin keskipaikalta. Tämän salwoksen päälle rakennetaan sitte suippo,
joka taholle kaltawa katon-kannatin, joka turpeilla peitetään. Huoneen
kaidemmassa päässä on kalu-huone ja muut ulkohuoneet, leweämmässä
päässa on asuin-huone. Katto laitetaan koko huoneelle yhtä leweäksi
kuin rakennuksen ulkonewalle osalle ja siitä syntywää katon ulonnusta
kannattaa muutamat pylwäät, joista huoneen edustalle tulee jonkunlainen
weranda, jota kuitenkin paremmin sopii wajaksi kutsua. Tähän muotoon
owat myös kaikki körtsit ja posti-huoneet (kestikiewarit) rakennetut,
ehkä nämä owat suuremmat ja paremmat, tuin talonpoikain huoneet
tawallisesti owat. Koska katot tawallisesti owat noin kahta wertaa
korkeammat kuin itse huoneet, näyttää Wirolainen kylä, jonkun matkan
päästä katsottuna, kuin joukko suuria turpeen-läjiä.
Seuraawana matka-päiwänämme rupesiwat Tarttoon pyrkiwät laulukunnat
tulemaan näkywiin. He ajoiwat pitkissä, enimmiten peitetyissä
waunuissa, joihin mahtui noin 8—10 miestä. Mitä likemmäksi Tarttoa
tulimme, sitä wilkkaampi oli liike. Kun kauan aikaa seurasimme
toisiamme siten, että me kestikiewarien wälillä ajoimme heidän
ohitsensa, ja he taas kulkiwat meidän siwutsemme sill'aikaa kuin
posti-paikassa olimme hewoisia waihtamassa, lienewät he wihdoin
älynneet, että me olimme Suomalaisia. Kun, näet, ajaja 59 wirstan
päässä Tartosta seisahtui körtsille tawallisen ryypyn wuoksi, rupesi
körtsin sisässä lepoa pitäwä laulukunta weisaamaan tuota samalla
nuotilla kuin ”Maamme” laulettawaa laulua: ”Mo isamaa, mo õn ja rõõm,
kui kaunis oled sa”. En luule ”maamme”? säwelten koskaan minuun
niin sywästi waikuttaneen, kuin täällä äkki arwaamatta kuullessani
Wirolaisten meitä niillä terwehtiwän. Me astuimme alas waunuista,
käwimme körtsissä kuuntelemassa, ja, kun laulu oli loppunut, esitimme
itsemme Suomalaisiksi. Wähän haasteltua he taas rupesiwat laulamaan:
”Mo meeles seisab alati, mo hiilgav isamaa!” jota weisataan samalla
nuotilla kuin "Mun muistuu mieleheni nyt". Tämä oli ensi kerta, jolloin
tulimme tilaisuuteen nähdä sitä ystäwyyttä ja rakkautta Suomen kansaa
kohtaan, joka asuu Wiron kansassa ja jota me sittemmin usein saimme
nauttia. Kun sitte wiimeisessä posti-talossa ennen Tarttoa olimme
sadetta pitämässä, matkusti sama laulukunta ynnä suuri joukko muita
ohitse, iloisesti laulaen ja meitä terwehtien; paitsi sitä myöskin
eräissä waunuissa olewa soittokunta torwillansa piti iloista musiikkia.
Maanantaina klo 12 j.p.p. oltiin wiimein Tartossa. Tarton ikiwanha
kaupunki sijaitsee Liiwinmaalla, laaksossa kummallakin puolella
Wirtsajärwestä Peipus-järween juoksewaa Emäjokea. Se wiljawa paikka,
johon se on rakennettu ja jota osittain ympäröitsee melkoiset mäet,
pidetään yleiseen sangen kauniina. Myös kaupungilla itsellään on
kauneuden maine. Pohjan Heidelberg'ksi sitä Saksalaiset sanowat.
Sen somuuteen waikuttaa paljon se seikka, että sen sekä sisä- että
ulko-puolella on paljon istutuksia, sekä yksityisten että yleisölle
alttiita puutarhoja ja käwelypaikkoja. Näistä owat mainittawat:
kuuluisat tuomiokirkon käwelypaikat kaupungin wanhoilla walleilla
wanhan tuomio-kirkon raunioin ympärillä; käsityöläis-yhtiön puutarha,
warustettu pienellä wesi-lammikolla sekä woimistelu-telineillä ulkona
ilmassa; Wanemmuine-yhtiön puutarha sekä ulkopuolella kaupunkia
”Ressource-puisto”. Kaupungissa on kiitetty yli-opisto, jonka
obserwatorio erittäin kehutaan hywäksi. Sillä on myös suuri kirjasto,
jonka säilytyshuoneeksi wanhan tuomiokirkon kuori on laitettu. Tarton
nimi on muutoin Wiron historiassa hywin tuttu. Tänne kokoontui ennen
muinoin Wirolaiset kuuntelemaan Wanemuista, joka täällä puistoissa
wiritti kantelettansa. Sitte tämä seutu Wirolaisten kukistuksen
aikana oli tappelu-tanterena sodissa Wirolaisten ja muukalaisten
wälillä ja myöhemminkin on Tartto nähnyt ja kärsinyt sodan waiwoja.
Tähän paikkaan oli nyt suuri joukko Wiron kansan jäseniä kaikista
maakunnista kokountunut wiettämään rauhallista riemujuhlaa. Juhlan
synty on lyhyesti sanoen seuraawa, sopii nimittää J.W. Jannsen'ia, tätä
ihmeellistä miestä, joka perätysten on ollut paimen-poikana, kuskina,
urkujen soittajana, lukkarina ja wiimein kansakoulun- opettajana.
Semmoisena rupesi hän w. 1857 toimittamaan ”Pärno Postimees” nimistä
sanomalehteä, muutti sitten w. 1864 Tarttoon, jossa hän antaa Eesti
Postimees'tä, jonka toimitus nykyään on hänen ainoa wirkansa. Tämän
miehen päässä nousi jo w. 1865 ajatus suurella kansallisjuhlalla
wiettää 50:tä wuotta 1819 wuoden asetuksesta. Alku tehtiin siten, että
ministeristöltä Pietarissa pyydettiin lupaa Wirolaisen laulu-yhtiön
perustamiseen Tarttoon. Lupa saatiin jo w. 1865 ja laulukunta sai nimen
”Wanemuine”. Tämä seura, johtaja etupäässä, pani sitten nyt puheena
olewan juhlan toimeen innolla ja woimalla, joka tiesi woittaa kaikki ne
monenlaatuiset wastukset, jotka sitä kohtasiwat.
Ennenkuin ryhdyn puhumaan niistä yleisistä kohdista, jotka semmoisen
juhlan kestäessä woiwat tulla näkymiin ja antaa syytä miettimiseen,
tahdon lyhyesti lukialle kertoa juhlan menon ja laadun. Tiistaina
29 p. Heinäkuussa e.p.p. ilmoittiwat kaikki laulu- ja soittokunnat
itsensä Wanemuine yhtiön kokous-huoneessa. Ilmoitettujen luku oli:
44 laulu-kuntaa ja 5 soitto-kuntaa. Niihin kuului: 329 kylän ja
”kokokunnan” opettajaa; 129 talollista; 69 käsityöläistä; 59 lukkaria
ja pitäjän-kouluttajaa; 52 työmiestä, renkiä ja palweliaa; 47
pitäjänkoulujen oppilasta; 41 talollisten ja koulumestarien poikaa;
28 ”perintömaan”omistajaa ja arentimiestä; 19 ”kunnan-kirjoittajaa”
ja inspehtoria; 6 karjakartanonpitäjää ja kirjailijaa. Kello 2
j.pp. lähtiwät kaikki laulajat pääjohtajiensa, hra Jannsen'in ja
laulunopettajan Walgan kansakoulu-seminarissa, hra Säbelmannin kanssa
Wirolaisten kirkkoon, ”Maarja-kirik”, jossa pää-harjoitus seuraawan
päiwän hengellisiin laulajaisiin pidettiin. Seuraawana päiwänä oli
juhlan ensimäinen päiwä. Tämän päiwän alku terwehdittiin tykkien
ampumisella. K:lo 8 rupesiwat kellot P. Johanneksen ja P. Maarian
kirkoissa yhdistämään ääntänsä tykkien jyrinään, kehoittaen Tarton
asukkaita kokoontumaan siihen suureen jumalanpalwelukseen, jolla juhla
oli alotettawa. K:lo 9 rupesi juhla-kulku liikkumaan Wainemuine-yhtiön
seura-huoneesta lipuilla koristetun kaupungin läpi ensiksi Maarian
kirkon torille, missä koraali laulettiin, johon myös soitto-kunnat
torwillaan ottiwat osaa. Koraalin laulettua lähdettiin taas liikkeelle
sille paikalle, jossa jumalan-palwelus oli pidettäwä, eräälle puilla
ympäröitylle suurelle sywänteelle aiwan likellä Tuomiokirkon ihanoita
raunioita pidettyyn jumalan-palwelukseen oli kaiken-säätyisiä ja
-ikäisiä ihmisiä osaa ottamassa; luwultansa noin 10,000 — 15,000.
Jälkeen puolen-päiwää k:lo 4 lähdettiin yllämainittuun
Ressource-puistoon, jossa ensimäinen hengellinen konserti oli
pidettäwä. Konserti aloitettiin puheella, jonka juhla-komitean johtaja
konsistorialineuwos Willigerode, Wirolaisen seurakunnan pastori, piti
hengellisestä ja erittäin lutherilaisesta laulusta. Tämän jälkeen
astui hra Säbelmann ylös tribuniin ja warsinainen konserti alkoi.
Kun koraali oli laulettu, nousi taas Willannin (Fellin'in) pastori
Hörschelmann tribuniin ja puhui muutamista hengellisistä runoilioista
ja säweltäjistä sekä lopetti puheensa muutamilla hywin onnistuneilla
sanoilla päiwän pääjohdattajasta, hra Säbelmann'ista. Tämän perästä
konsertia taas pitkitettiin ja kuunneltiin suurella mieltymyksellä,
josta laulajien rohkeus enenemistänsä eneni. Eräällä pysähdys-ajalla
oliwat laulajat terwehtineet juhlan isää, hra Jannsen'ia, kaikuvilla
hurra-huudoilla, jonka ohessa hra Willigerode oli keskeyttänyt
konsertin lukeaksensa pari lennätinsanomaa.
Seuraawana päiwänä pitiwät laulukunnat taas pääharjoituksen
e.pp. ja k:lo 4 j.pp. alkoi toinen, maallinen konserti, sekin
Ressource-puistossa. Ensiksi laulettiin kolme laulua, jonka jälkeen
hra Jannsen astui tribuniin ja piti lyhyen, mutta hywin onnistuneen
puheen Wiron tulewaisuudesta, joka puhe wastaan-otettiin kowilla
bravo-huudoilla ja käsien taputuksilla. Tämän jälkeen nousi hra
Hörschelmann taas tribuniin ja lausui kääntyen hra Jannsen'iin
päin: Edellisenä päiwänä oli hän kuulijaa puhunut runoilioista ja
säwelniekoista, nyt oli hänen laulajana ja juhlaan osan-ottajana
sananen sanottaa siitä miehestä, joka juhlan isänä juuri oli puhunut
ja omistanut lapsensa. Lapsi oli nyt wasta kahden päiwän wanha, mutta
sateen kestäessä oli se niin warttunut ja kaswanut, että se jo huusi
woimakkaalla äänellä. Niin pulskeaa lasta ei woi katsella, luomatta
silmät sen isäänkin, jos sitä tahtoo taikka ei. Häneen loi puhuja
sentähden silmänsä ja muistaessaan hänen suuria ansioitansa Wiron
kansan siwistyttämiseksi, ei hän woinut olla esittämättä korkeaa hurraa
tälle jalolle isänmaan ystäwälle. Ei tarwinne mainita että kaikuwin
hurra-huuto seurasi tätä puhetta.
Senraawana wälihetkenä astui esiin hra lukionopettaja Hurt, jonka
juhla-komitea oli walinnut pitämään itse juhla-puheen. Koska puhe
monessa kohden on oloja osoittawainen, suomennamme sen tähän kokonaan,
niin tarkkaan kuin mahdollista kääntäen puhujan kielen ja lause-parret.
Se kuuluu näin:
Rakkaat weljet Wirolaiset, Arwoisat kuulijat!
Näinä juhlapäiwinä on jo niin paljon haasteltu, niin monta puhetta
pidetty, että moni ehkä liiaksi panee, kun minäkin wielä wiimein
teidän joukkoonne astun ja teiltä kuuntelemista toiwon. Mutta minä
luotan siihen, että nämät pitkät ja riemuisat juhla-päiwät minua
puolustawat. Sepä se jo wanha Wirolais-tapa ja laatu on, että me
muutoin emme paljon suutamme kuluta, monesti ei silloinkaan, kun se
olisi hywin tarpeellista ja hyödyllistä, mutta, kun miehet kokoontuwat
pitopaikkaan, kyllä silloin sydän sulaa ja kielen paulat irtautuwat,
niin että usein rohkeutta ja puhetta syntyy ylimäärinkin. Se kaunis
riemu-juhla, joka meillä nyt on käsissä, on myös minun sydämeni
erinomaisella tawalla sulattanut, ja monta kohmettunutta ajatusta
eläwäksi tehnyt, ja mistä sydän tulwaa, siitä suu mielellään puhuu.
Pyydän siis, että minuakin muutamaksi minuutiksi kuunnellaksenne
otatte. Kentiesi ansaitsee joku sana, rakkaat weljet Wirolaiset,
arwoisat kuulijat, teidän kuullaksenne mieleen panna, kentiesi on se
näiden juhla-päiwien muiston imarammaksi saattawa.
Minun olisi juhla-komitean tahdon mukaan määrä tänään pitää Teille
pitempi juhla-puhe. Sitä nyt älköön kenkään minulta toiwoko. Suurempi
osa puheesta on kokonaan weteen lionnut ja kotiin jäänyt, ainoasti
puheen wähin osa on tänne tullut. Mitä minä täällä esitellä woin ja
tahdon, on kolme toiwotusta. Minulla on kolme pää-asiaa, joita ei saa
olla tähdelle panematta, jos Wiron kansa tahtoo wielä eteenpäin mennä,
jos ne monenlaiset puutteet, jotka wielä löytywät, owat parannettawat.