Helkkarissa -- tietysti rouva Appelsina! Ei Otto vielä tiedä, että hän
asuu täällä. Minä oleskelen tuossa pikku hökkelissä -- toistaiseksi! --
Mutta itsehän sinä olet usein sanonut, että siitä täytyy tehdä
loppu! --
Jaa, mitä toisiin miehiin tulee -- minä en lopeta! hohotti Neero ja
ojensi yhden Adelsvärdin antamista kahden frangin kappaleista uniselle
palvelus- eli kamaritytölle, jolla oli kädessä hansikkaat -- entiset
tanssijaishansikkaat -- pidellessään valuvaa ja viimassa käryävää
öljylamppua.
Adelsvärd seisoi vielä hetken aikaa kahden vaiheella kosteankylmillä
kivirappusilla, joiden askelet häipyivät ylöspäin pimeään.
Tyhmä juttu! mietti hän. Ja miten pitkälle se minut vie? Enhän minä
ainakaan _sitä_ varten Venetsiaan tullut! Mutta lempo ties ... malli on
aina malli! Täytyy tehdä työtä -- minun täytyy päästä käsiksi Venetsian
yöhön! Muuten pohdin ja haudon liian paljon. Felldner on oikeassa.
Mutta samalla hän varotti...! Kaikkea vielä -- olenhan minä jo
paatunut. Sitäpaitsi en löytänyt sieltä luostarisaarelta, mitä etsin.
Minäpä olen koko pöhkö!...
Ja hän tunsi vastenmielisyyttä ja harmia ajatellessaan kääröä --
huiveja ... köyhyyttä ja huonoa hoitoa... Neero vihelsi taas.
Ylhäältä huusi naisääni, joka oli samalla kuuluva ja himmeä eikä
epämiellyttävä: Neero, minnekäs sinä jäit?
Täällä minä olen ja poikamies mukana! huusi Neero vastaukseksi. He
nousivat portaita ylös ripein harppauksin. Sitten he astuivat läpi
aution "salin", kapean etusuojan, jossa oli homehtunut parrukatto,
rikkinäisiä pahvirasioita ja seinillä luonnollisen kokoisia harjotelmia
alastomien mallien mukaan.
Sieltä oli ovi avoinna toiseen huoneeseen, jossa oli tulta
rautauunissa, Murano-lamppuja, kynttilänpätkiä siellä täällä pikku
pöydillä, niinsanottu ihana epäjärjestys, jollaista tapaa maalarin
työhuoneessa, mutta täällä ei näkynyt tehtävän työtä. Huonekalut oli
haalittu mikä mistäkin, eri kohtiin oli sirotettu monivärisiä,
haalistuneita, koreita kankaita -- ja pitkällä, matalalla patjakolla,
verhostinten keskellä, loikoi talon emäntä ilmeisesti hyvin harkitussa
lepoasennossa.
Hänellä oli yllään perin vähän siitä, mitä naisen vaatetukseen kuuluu.
Vain kevyt harso. Hän oli nuori -- nuorempi kuin mitä Adelsvärd oli
kuvitellut. Solakat käsivarret lepäsivät kuin veltot käärmeet niskan
alla. Tukka oli tuuhea, vaaleanpunertava, pöhöllään -- ja matalan,
kapean otsan alla loisti pari merkillisen väritöntä silmää -- semmoiset
silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä tai jotka osasivat sen hyvin
salata.
Hän ei katsahtanut tulijoihin; nyökkäsi vain päätään; ja kuihtunut hymy
levisi suun ympärille, joka ei ollut kaunis, mutta sisälsi monta
valkoista ja vahvaa hammasta. Näillä hän kohta rupesi kiskomaan kuorta
appelsiinista. Siemenet hän puhalsi suustaan hieman maiskuttaen
kalpeita, ohuita huuliaan. Kasvot olivat litteät, piirteet
epämääräiset, tavalliset, mutta nenässä oli pieni hieno kaarevuus, ja
sierainten syrjät värisivät heikosti silloin tällöin.
Adelsvärd oli istuutunut tuolille ja tarkasteli häntä.
Tuo ei ole vaarallinen! ajatteli hän.
Leopoldus Mair oli vierittänyt hervahtaneen ruumiinsa pallomaiseksi
kasaksi hänen patjakkonsa eteen ja avasi suuren kitansa kuin karhu,
joka tahtoo, että sille syötetään pähkinöitä. Rouva pärskytti
appelsiinin siemenet suoraan Neeron suuhun, ja tämä naksautteli niitä
hampaillaan rikki, nauroi ja tarjosi rouvalle viiniä.
Rouva nauroi myös, lapsellisesti -- ja sovitti suunsa hunajanmakeaan
hymyyn, jolla kestitsi Adelsvärdiä.
Osaatteko tekin syödä appelsiinin siemeniä? kysyi hän.
Enpä ole yrittänyt -- vastasi toinen. Tuskin uskon, että teiltäkään
oppisin sitä taitoa! --
Kuuluttehan te olevan suuri taiteilija -- sanoo tuo Neero. Itse ei se
kykene mihinkään!...
Sepä nähdään! huusi Neero, tarttui hänen paljaisiin nilkkoihinsa ja
suuteli niitä kumpaakin ahneesti yhdellä suun avauksella.
Rouva potkaisi häntä lempeästi vasten pöhöttynyttä, punaista nenää --
ja kohosi tyynyjen seasta puoleksi nurinpäin pehmein, notkein liikkein,
joita ilmeisesti koki saada näyttämään itsetiedottomilta, luontevilta.
Ja hänen värittömät silmänsä kääntyivät Adelsvärdiin päin.
Tahdotteko maalata minut? kysyi rouva. Minä tahdon maalauttaa kuvani
kuuluisalla taiteilijalla -- niin että se viedään joka näyttelyyn;
minäkin tahdon kerran olla kuuluisa, minua niin kyllästyttää, kun
ympärilläni aina häärii narrimaisia kuhnureita! --
Jos sanot minua kuhnuriksi hänen kuultensa, isken häneltä kallon halki
tällä viiniruukulla! mylvi Neero.
Ei, pikku Mairle, et sinä sitä tee! Sillä sittenhän menettäisit yhden
niistä, joilta voit rahaa lainata! Oletteko te rikas? -- lisäsi rouva
ja hymyili huultensa merkillisen lakastunutta hymyä suoraan Adelsvärdin
teräväpiirteisiin, päivettyneisiin kasvoihin.
Minäkö rikas? nauroi Adelsvärd ja penkoi tuuheata, kiharaista
tukkaansa. -- Kyllä, aikomuksista ja aatteista -- ja runoista! --
Vai olette te runoilijakin! ihmetteli rouva Appelsina, tällä kertaa
vilpittömän luonnollisesti, mikä kaunisti häntä ja toi näkyville kaikki
hänen valkoiset hampaansa. -- Sitä minäkin kyllä ajattelin, kun näin
teidän siinä istuessanne katselevan minua toisellaisin silmin kuin
maalarien tapana on. Kuulkaapas, mitä sanon teille, ruvetaan ystäviksi!
Sillä -- näettekö -- minäkin panen joskus paperille ajatuksiani, kun
tunnen itseni onnettomaksi ja hyljätyksi ja mieleni tekee itkeä.
Niin, te ette voi kuvitellakaan, kuinka synkkämielinen ja hyljätty minä
olen ... ettekö auttaisi minua kirjottamaan sitä runoksi? pyysi hän.
Oletpa sinä, Appelsina, tänä iltana suuremmoinen! Pyrit runoilijaksi!
mölisi Neero ja kuohui viinistä ja mustasukkaisuudesta. -- Tuo mies
osaa kyllä riivata sinut hupsuksi -- meidät kaikki hän riivaa -- ja
tekee _työtä_, hän ja pitkä ruotsalainen -- ja ne ylenkatsovat meitä
muita! Mutta pysyköön hän nahoissaan, niin ettei sinuun kajoa! Minä
lyön hänet niin latuskaiseksi kuin pöytä, kuin tinavati! Hihhei!
Nuoren rouvan täytyi häntä vaientaa. Mies painoi Neeron-päänsä hänen
syliinsä, pitkin poskia virtasi kostonvimman ja viinin kirkkaita
kyyneliä, ja paidan nipukka vääristyi kuin märkä lehti.
Adelsvärd tunsi nämä taudintapaiset puuskat. Hän istui vain paikallaan.
Suomalaisen veri oli ruvennut hänessä kiehumaan; häntä inhotti huono
seura -- mutta hän ei hievahtanutkaan.
Sitten hypähti rouva pystyyn ja sysäsi hillitöntä ihailijaa luotaan.
Raju liike repäisi verhoavan harson hänen lanteittensa alapuolelle, ja
siitä se valahti laattialle. Nyt hän oli ihan alasti. Leopoldus Mair
tempasi harson kouraansa ja yritti sillä peittää häntä, samalla iskien
raivoisia silmäyksiä Adelsvärdiin, joka sormillaan naputti
viiniruukkua.
Älä suotta vaivaa itseäsi! huusi rouva Neerolle ja viittasi
Adelsvärdiin. -- Onko tuo herra maalari vai eikö hän ole? Ja enkö minä
ole maalarin malli? Jätä nyt hassutuksesi tai muuten et ikinä pääse
minun luokseni!
Ei hänkään! murisi Neero -- eikä saanut silmiään käännetyksi
alastomasta naisesta.
Kauniit olivat hänen muotonsa. Hienot, pyöreät hartiat, solakat
käsivarret ja jalat, pieni, palleroinen povi, moitteeton lantiolinja,
vyötäisiä ei ollut kureliivi turmellut ... eikä mitään ulkonaista
merkkiä, että hän oli ollut äitinä. Selkä runon ja piirroksen arvoinen!
ajatteli Adelsvärd.
Ja pitäen viiniruukkua kädessään hän astui hyvällä tuulella Neeron luo:
Kuuleppas, maalataan hänet yhdessä -- kahteen mieheen! Ei suinkaan
sinulla ole mitään sitä vastaan?
Neero nauroi itserakkaasti ja selitti siihen tyytyvänsä. Rouva
Appelsina laskeutui jälleen pitkäkseen patjakolle ja söi leivoksia.
Neero loikoi laattialla leposijan juurella kuin taltutettu karhu. Vähin
erin hän tyhjensi kaikki, mitä oli sinne tuodusta Coneglianosta vielä
jäljellä. Lopulta se vei hänestä voiton. Hän kiskaisi haltuunsa erään
maton, kääriytyi sen sisään, keikahti toiselle kyljelleen -- putkahti
kerran vielä istualle ja muljautti veristynein silmin naisesta
Adelsvärdiin. Tämä istui yhä piirtäen eikä liikahtanut tuoliltaan,
Neero päästi syvän, rauhottuneen henkäyksen niinkuin palkeet, joista
ilma loppuu -- ja veti kuorsaten unta.
Hän ei herää ennenkuin myöhään päivällä! virkkoi rouva hetkisen
kuluttua.
Niinpä siis lähden yksin kotiin! sanoi Adelsvärd ja löi
piirustuskirjansa kiinni -- kääntämättä häneen katsettaan.
Kotiinko -- nyt? kysyi rouva ja lisäsi hiljaa, himmeällä äänellä: Onko
siellä joku teitä odottamassa?
Ei minua kukaan odota! vastasi Adelsvärd.
Pankaapa vähän puita uuniin! pyysi rouva. Minulla on vielä tallella
pullo viiniä: kerranhan sitä vain eletään!
Tämän hän sanoi nauraen -- mutta samalla hyristeli viluissaan. Huh --
auttakaa minua tuonne makuukamariini. Tuntuu, kuin päätäni huimaisi.
Tuommoinen iso elukka voi todellakin pilata onnettoman naisen hermot.
Ettekö tahtoisi istua luonani vähän aikaa, kunnes saan nukutuksi?...
Hän oli luonut värittömät silmänsä Adelsvärdiin. Maidonsinisten
Murano-lamppujen kynttilät olivat jo palaneet melkein loppuun.
Viimeisten hiilten hehku leijaili uunissa varjomaisesti. Raukeat silmät
olivat tummenneet, ja niissä oli jokin samea ilme, ikäänkuin ne
vaanisivat. Se herätti Adelsvärdissä hiukan levottomuutta. Nyt on
parasta lähteä! tuumi hän -- mutta jäi seisomaan uunin eteen
luonnoskirja kädessä. Hän tuijotti hiiliin kuin Venetsian häipyvään
auringonlaskuun, jonka jälkeen tulee pian pimeä. Hänestä tuntui, kuin
näkisi hehkussa vaatekäärön, mytyn vaivaisia pieniä huiveja, joita
hellitettiin hitaasti niinkuin sipulin kuoria. Ja sipuli oli pikkuisen
tyttölapsen pää -- näivettyneet pikku kasvot, surulliset, liikkumatta
katselevat silmät. Merkillistä: nyt hänen teki mieli luostarisaarelle,
missä pieni lapsi jo aikoja nukkui tai kenties makasi kuumeessa yhä
tuijottaen suurilla, liian kirkkailla silmillään.
Vastenmielisyyden ja harmin tunne jäi tulematta -- ei enää tahtonut
häntä valtaansa.
Jokin muu valtasi hänet, hiipien pehmoisesti hänen viereensä -- ihan
kiinni. Hän tiesi, kuka se oli. Kirja irrotettiin hellästi hänen
kädestään. Hän tiesi, kuka sen otti. Hänen käsivartensa alitse kumartui
ja kohosi olento, jolla oli litteät, kalvakat kasvot ja lakastunut suu
-- oikeastaan epämiellyttävät kasvot -- ja suuteli hänen huuliaan. Hän
tiesi salatuimpiinkin yksityiskohtiin asti, kuinka kaunismuotoinen oli
se solakka ruumis, joka vei hänet kammioonsa.
Vain silmänräpäykseksi muistui hänen mieleensä tohtori Felldner. Sitten
hän ei ajatellut.
Venetsian yö valtasi hänet.
* * * * *
Utuisessa aamuhämyssä hän taivalsi asuntoaan kohti. Yhtään gondoolia ei
ollut saatavissa. Päällystakin kaulus käännettynä korvien yli pystyyn
hän kumartui väkisinkin joka kerta, kun sattui sivuuttamaan kulman. Se
oli tarpeetonta. Vastaan ei tullut ainoatakaan sielua. Mutta hän tiesi,
että Felldner oli liikkeellä pitkin vuorokautta. Eikä häntä lainkaan
haluttanut nyt osua ystävänsä näkyviin. Uupumaton tohtorikaan ei
häirinnyt aavemaisen kaupungin unta tai kuolemaa. Koskaan ei Venetsia
ollut Adelsvärdistä tuntunut niin ruumiittomalta kuin nyt. Hänen
astuntansa jytisi koleasti pienten kaarisiltain poikki ja kapeiden,
autioiden solien halki. Jokainen pieni, matala, likainen ovi oli
kiinni, kaikki akkunat teljettyinä. Pimeätä ja ahdasta kaikkialla,
vieraalle tylynä joka talo, tuska väijymässä sisällä. Keskiajan kammo
ihmisiä ja varjoja vastaan!
Varjojen kaupunki! ajatteli hän. Täällä nukkuu tai kuolee kaikki, mikä
on ennen elänyt -- yhdentekevä, elikö se suurena ja väkevänä vai
köyhyydessä ja lokaan vaipuneena. Kolme neljännestä kaupunkia on
köyhyyttä, loput rapakkoa. Palatsit nousevat ylpeästi pystyyn rapakosta
-- mutta niitä sopii katsella vain yöllä, soihtujen loisteessa tai
kuutamolla. Aamulla näyttelee purevan harmaa valo niitä nurjalta
puolelta -- suurellisen herran vanhoja, kuluneita vaatteita!
Pitkin matkaa hän lohdutteli mieltään yöllisestä hulluudesta
tarkastelemalla vaatevaraston pienimpiäkin vikoja. Hän tunsi tavallaan
itsekidutuksen nautintoa nuuskiessaan Venetsian erikoista hajua.
Kirpeätä löyhkää kanavista, jonne luode päivän koittaessa laskee
näljänsä -- ja kuvottavia hiesteitä kuorensa menettäneistä seinistä,
joiden takana ihmiset nukkuivat painajaistensa vaivaamina.
Mitä vielä! hymähti hän itsekseen -- minä sanon niinkuin rouva
Appelsina: sitähän eletään vain kerran! Minä olen vielä nuori, voin
unohtaa -- muistella koko juttua kuin unennäköä. Siinä oli sentään koko
joukko pirteyttä -- jaa-a, tekopyhää olisi sitä kieltää!
Ja hän ajatteli rouva Appelsinaa -- tämän joustavaa solakkuutta ...
naista, joka ei hänen mielestään ollut vaarallinen!
Hän puri huultaan. Huuli oli kuiva ja polttava. Hän ravisti itsestään
ilkeän olon hartioitaan kohauttaen: Pyh! Hän on minulle taidetta.
Jollei taiteessa ole mitään vaaraa, niin ei yleensä olekaan taidetta!
Nyt minut on valmistettu -- niin että osaan maalata Venetsian yön.
Menen suoraa päätä kotiin ja ripustan eteeni uuden kankaan.
Nukkua voi kyllä aina -- myöhemmin. Hän lupasi tulla luokseni kohta
suuruksen jälkeen. Piirrän kartongille pastellilla. Illalla käyn hänen
kotonaan. Neero ajetaan tiehensä. Hän rupeaa riitelemään Neeron kanssa,
kun se on herännyt eikä vielä ehtinyt uudestaan juopua. Hän väittää,
että Neero on alkanut mielistellä hänen kamarityttöään -- ja
"lahjottaa" sille piikansa!
Kaiken kaikkiaan -- lisäsi hän pysähtyen sytyttämään katkenneen
Virginia-sikarin -- hyödyllinen yö, hauska yö -- herra Adelsvärd!...
Hänen korviaan vihlaisi kiljahdus, korkealta yläkerrasta, missä erään
akkunan salpa oli avoinna -- naisen tuskanhuuto, joka kaikui
etukumaraan pullistuneiden muurien välissä.
Hän vavahti ja silmäsi ylöspäin. Oliko siellä joku naisparka
synnytysvaivoissa?
Sitten kuului sieltä raaka miesääni, kumea isku -- ja taas kiljahdus --
kokonainen jakso parkumista.
Tuopa on liian hurjaa! ärjäisi Adelsvärd ja alkoi jyskyttää talon
lukittua ovea. Turhaan.
Vastapäisessä talossa vedettiin muuan kaihdin varovasti syrjään --
vanhahko, yöpukuinen nainen pisti päänsä puoleksi näkyviin.
Kuuletteko? huusi Adelsvärd. Mitä tuolla on tekeillä? keitä siellä
asuu? eikö sinne pääse auttamaan?...
Yökaapuinen olento vetäytyi takaisin selitettyään kylmäkiskoisesti,
että muuan juoppo gondoolimies antoi siellä tapansa mukaan vaimolleen
selkään, kun oli sattunut huono onni arpajaisissa!
Uudestaan paukutti Adelsvärd ovea -- ja huusi: Minä haen tänne
poliisin...
Ikkunareiästä kurotti muuan mies esille naamansa -- parransänkisen,
renttuilemisesta rumentuneen naaman -- ja sen jäljestä tuli paljas,
karvainen käsivarsi pidellen kourassaan esinettä, jonka sisällys
lennätettiin varhaista rauhanhäiritsijää kohti.
Mehevä kirous surkutteli, ettei se osunut oikeaan paikkaan.
Adelsvärd oli hypännyt syrjään. Salpa paiskattiin kiinni. Melu ja
parkuminen jatkui -- katusola oli autio, välinpitämätön.
Silloin suomalaista taiteilijaa väsytti, tuskastutti, inhotti -- hän
oli kerrassaan tyytymätön itseensä. Hän riensi kortteeriinsa.
Hänen emäntänsä oli juuri noussut makuulta ja avannut talon oven ja
akkunat aamun loistolle ja päivän aherrukselle. Hän heristi pullealla
sormella vuokralaiselleen ja hymyili. Palvelustyttö, pikku Adelina, loi
epäilevästi utelevan silmäyksen Adelsvärdiin. Tämä heitti vaatteensa --
ja itsensäkin vuoteelle. Mutta hän ei vaipunut asianhaarain mukaiseen
uneen. Loikoi vain horroksissa ja näki puolivalveellista unta
vaivaisista, kuluneista huiveista, joita käärittiin auki pienten
kellankalvakkain lapsenkasvojen ympäriltä; ja hänen edessään loistivat
naismallin runsaat sulot -- ja samalla näkyi t:ri Felldnerin epäilevä
hymy tarkkojen rillien takaa. Lääkäri kohotti varottaen kaunista
valkoista kättään. Ei, emäntähän siinä leikillään uhkasi pullealla
sormella, ja pikku Adelina katseli udellen häneen päin -- udellen ja
luoksensa kutsuen.
Mitähän nuo kaikki hänestä tahtoivat? Ei suinkaan hän ollut _sitä_
varten lähtenyt pohjolasta Venetsiaan. Hän tahtoi unohtaa ja tehdä
työtä. Niin, tehdä työtä koko päivän. Mutta Venetsialla on semmoinen
yö, joka houkuttelee. No niin, hitto vie -- se houkuttaa työhön. Hänen
teki mieli lainata Giorgionen sulavat värit ja Tintoretton
häikäilemätön sivellin. Vai lainata? Itse hän tahtoi keksiä värin
hehkumisen ja siveltimen vetotavan. Hän tahtoi piirtää runon, näyn.
Ensin runoilla näyn, sitten sen piirtää. Saisivat kotimaassa nähdä,
että hän...
Että hän osasi nukkua. Ja sitä hän tekikin -- myöhään aamupäivään asti.
Silloin hänet herätettiin pää raskaana. Emäntä toi hänelle kortin, joka
oli suljettu pieneen kuoreen. Se oli juuri tullut, ja tuoja odotti
vastausta.
Hän viittasi lihavaa, hymyilevää emäntäänsä poistumaan huoneesta ja
repäisi kuoren auki. Sieltä tuoksahti ellottavan makeaa hajua juuri
valveutuneisiin sieraimiin. Hän sieppasi kortin: Rouva Leontina Appel
pahotteli, että aikaisempi tuttu oli vienyt hänet mukanaan -- vastoin
hänen tahtoaan -- suurukselle Capello Neroon. Mutta saisiko hän
odottaa mainiota suomalaista ystäväänsä iltapuolella teelle ja
jääpunssille? Ole niin hyvä ja maksa kirjeen tuojan vaivat. Minun
täytyi tyydyttää Neero viimeisillä rahoillani. Sinun oma, itsensä
unohtava Appelsinasi! -- --
Adelsvärd repi kortin ja kuoren hitaasti palasiksi.
Jäätä? Samapa se. Mutta punssia?... Ja tuo "Sinun oma"! Niinkö pian saa
sinutella? Entä mokoma aikaisempi tuttu -- ja tuo haju -- ja tyydytetty
Neero -- joka piti ajettaman tiehensä -- itsensä unohtavan Appelsinan
omasta alotteesta?...
Oikein hauskassa seurassa _voi_ sietää toisten puolelta tilapäistä
pilanimeä. Mutta ruveta sitä käyttämään omassa allekirjotuksessa! Ja --
muutenkin -- kirjottaa tuommoinen kortti heti aamulla sen jälkeen, kun
on väärin tuomitun ja vainotun kyyneliä vuodattaen tunnustanut
pelastajansa ansainneen mitalin ritarillisesta käytöksestä!...
Hän penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa, pisti emännän käteen rahaa
kirjeen tuojalle -- hyppäsi pystyyn vuoteesta ja valeli koko ruumistaan
kylmällä, raikkaalla vedellä.
Ja kun sitä roiskui sinisenkirjavalle kivilaattialle ja hän tunsi
olevansa täyttä totta hereillä, päästi hän hampaittensa välistä
kotimaisen kirouksen ja vannoi...
Ei, hän nauroi, vaikkei aivan vapaasti. Sillä täytyihän
myöntää, että tuo "yksinäisyydessään synkkämielinen" nainen oli
ruumiilliselta muodoltaan varsin sievä olento, jonka silmät olivat niin
"käsittämättömät", jonka luontevuutta niin vähän ymmärrettiin -- jolla
oli niin harvoja vilpittömiä ystäviä, mutta monta narrimaista kuhnuria
ihailijoina.
Adelsvärd hymyili virnistäen. Kuinka paljon hän olikaan puhunut tälle
naiselle pötyä elämän hetkellisyydestä ja taiteen katoamattomuudesta
yön nopeasti häipyvinä tunteina! Kuinkahan paljon pötyä muut puhuivat
samalle naiselle! Ja kuinka paljon pötyä oikeastaan mahtuu taiteilijan
naismalliin?
Hän lähti kaupungille. Söi suurusta eräässä wieniläisessä oluttuvassa,
missä hiusvoiteinen isäntä rääkkäsi ranskankieltä vierastensa kanssa ja
haukkui tarjoilijatyttöä mehevällä Wurzelprater-murteella.
Isäntä lähestyi Adelsvärdiä kumarrellen.
Eikö parooni ollut tuttu professori Felldnerin kanssa? Sillä professori
oli juuri äsken käynyt siellä kysymässä paroonia!...
Nyt on piru merrassa! ajatteli Adelsvärd.
Ja hän lopetti syöntinsä niin pian kuin suinkin ja riensi tavottamaan
käsiinsä Rigoa.
Tahtooko teidän ylhäisyytenne sinne saarelle maalaamaan? tiedusti Rigo
alamaisesti.
Adelsvärd mietti asiaa. Mutta luullen näkevänsä toisella puolen
Traghettoa Felldnerin harmaan hatun hän hyppäsi gondooliin ja komensi:
Lidon rannalle!
Eikö siis luostarisaarelle -- ylhäisyytenne?...
Cospetto! noitui Adelsvärd. Lidolle -- taikka ei ollenkaan!
Hän makasi Lidon laakealla rannalla, missä Adrianmeri lipoi hietikkoa
valkoisin, väsynein kielin. Ilma oli raskasta, tukahuttavaa. Aurinko
sitruunankeltaisena punertavan udun takana. Olisi hyvin voinut luulla
joutuneensa Hollannin rannikolle.
Mutta nyt oltiinkin Lidon ijäti ylistetyllä rantaäyräällä.
Siellä hän nukahti. Ja pitkän ajan päästä kylmästä väristen herättyään
hän katsahti kelloonsa. Se muistutti mykästi yöllisestä hulluudesta.
Adelsvärd ei ollut niitä nuoria miehiä, jotka joutuvat katumapäälle.
Suomalaiset eivät kadu -- mutta voivat olla suutuksissaan kuin muutkin
ihmiset.
Sittenkään hän ei suuttunut. Hän ei ollut antanut kellekään
naimattomuuden lupausta. Eikä enää tarvinnut minkään rakastetun naisen
vuoksi olla varovainen tai uskollinen.
Mutta hänen sieluunsa hiipi hämäränä aistimuksena elämän tyydyttämätön
tarve saada tyydytystä.
Kuinka hän olikin ennen rakastanut -- ajatteli hän. Ja kuinka vähän
hänessä oli ollut itsetietoista himoa! Oli tavannut hyvin nuoren,
kauniin tytön. Hyvin nuorina he olivat kumpikin haaveilleet. Haaveilu
oli siihen aikaan vallassa pitkin koko pohjolaa. Ei tehty vallotuksia.
Lennettiin oikopäätä ylevään -- rakastumista seurasi kihlaus ja
avioliitto. Sitten oli ruvettu elämään -- pitämään kotia -- oikein
voimalla ja väellä piti se, mikä oli ylevää, saada toteutetuksi satojen
pikku vaatimusten muodossa. Jokainen oli olevinaan väkevä rakkautensa
nojalla. Sitten tekivätkin nuo pikku vaatimukset tenää sille, mikä oli
väkevää. Adelsvärd oli vanhaa aatelia, jonka velvollisuudentunto oli
myös vanha. Mutta aateli ja velvollisuus -- kun aateli on varaton -- ei
korvaa sitä hienoa, puhdasta tuoksua, jota rakkauselämä vaatii ja
työelämä kuluttaa. Kävi, niinkuin nuorten käy. Siinä on jotakin, mikä
sairastuu ja haurastuu. Ensimmäinen pikku särö paikataan -- mutta se on
kuitenkin ollut. Seuraava uhkaa -- ja kerran huomaavat molemmat syvän
viilloksen siinä rakkauden kaavussa, jonka pitäisi peittää kaikki.
Voidaan kyllä jatkaa kuin tuhannet muutkin ajattelemattomat. Mutta jos
ajattelee ja tuntee rehellisesti, on siinä välirikko. Ja sitten toinen
meni kotia vanhempiensa luoksi...
Ja nyt hän makasi Lidon rannalla ja katseli kelloansa, joka ei tiennyt
ajasta mitään.
Hän nousi seisaalle ja astuskeli rannemmaksi, sinne päin, missä on
suuria kivitokeita -- Murazzi di San Pietro. Hän lähestyi pientä
kalastajapesää, rähjäistä, rappeutunutta kyläpahaista, jossa kirkko oli
kukistumaisillaan ja surumielisessä tornissa roikkui laiha kello.
Sen rämisevä ääni kuului hokevan:
Ap-pel-si-na, Ap-pel-si-na!
Hän kävi yhtä surumieliseksi kuin torni.
Kuinka autiota voikin olla Lidon ijäti ylistetyllä rannalla!
Pitkin Adriaa alkoi tuulen voima kiihtyä. Se viilsi syvän raon aurinkoa
ympäröivään paksuun, puuromaiseen utuun. Merellä seestyi taivas
kultaisen heleäksi -- ja pitkät, verkkaiset mainingit ajoivat loiskeita
karkeiden, nelitahkoisten toekivien väliin. Huokaus toisensa jälkeen.
Hän ei enää sietänyt, vaan kääntyi poispäin, meni takaisin sinne, missä
oli Lidon ylpeys, näivetystautisten kylpylaitos -- kuorittuja
plataaneja, tyhjä raitiovaunu, joka odotti vieraita, tyhjiä hotelleja,
jotka samoin odottivat. Keväinen lämpö saattaa kylläkin olla
houkutteleva, mutta kukaan ei viitsi kylpeä, ennenkuin kesän helle
tekee kaikki muut puuhat mahdottomiksi.
Hän joutuu senpuoliselle laivasillalle, joka on vastapäätä Venetsiaa.
Rigo istui gondoolissa ja läiskytteli puoleksi tyhjentämäänsä ruukkua.
Hän viipotti sormeaan ilmassa ja kysyi virnistäen:
Joko sitä lähdetään saarelle, ylhäisyytenne?
Adelsvärd loi katseensa saarta kohti, joka oli puolitiessä Lidon ja
Venetsian välillä. Se houkutteli luokseen sypressiensä hiljaisella
juhlallisuudella.
Aurinko oli nyt saanut ahmituksi kalpeanpunaista voipuuroa niin paljon,
että oli syöpynyt sen puhki -- ja ruokahalun tyydytys antoi sille
voimaa. Se viilsi tukahuttavaa ilmapiiriä, mutta ei rotevan
hollantilaisen tavalla. Se valoi kevyttä italialaista hymyään hivellen
pitkin kirkasta sisämerta -- se hyväili pikku saaren juhlallisuutta.
Adelsvärd veti henkeään iltapäivän rauhassa: