--No niin, huoli niitä ajatella, puhui hän itsekseen siinä kun hiekan
kanssa kuuraili pallia puhtaaksi. Saa nähdä, tapaako Ulla sitä herraansa.
Tavannut oli. Hän tulla huohatti henki kurkussa, kun oli viipynyt niin
kauvan ja pelkäsi, ettei Lopo malttanutkaan laittaa saunaa oikein
hyväksi. Ilokseen sitten näki, että olihan se laittanut kumminkin.
--No, kuinka sinun kävi? Kerropas!
--Hyvin vallan. Oli niin mielissään, kun sai tietää asiasta ja--
Ulla tukki suunsa, sillä hän muisti tässä sitä markkaa, jonka hän oli
saanut juomarahaksi ja joka nyt oli hänellä taskussa. Mutta Lopo siitä
varmaan olisi vaatinut osansa, jos vaan sen tiesi. Parasta siis olla
mitään virkkamatta.
--Vai niin? Vai oli mielissään. Hän sitten aikoo sen ostaa?
--Kuinka vaan kaupoissa sopivat. Sinne hän läksi heti.
--Herran poika! Nyt on hukkapeli.
--Mikä on?
--Ei mikään, ei mikään. Minun täytyy lähteä heti kaupunkiin. Voi, surma!
Enhän mahda ennättää enää. Hevosellako hän meni?
--Hevosella. Mutta--miks' niin?
--Pahuus, etten tullut sitä ajatelleeksi! Mikä pöllö minä olin.
Saakuri--.
--En ymmärrä mitään. Etkö sinä saa suutasi auki, hyvä ihminen!
--Se menee ja myy sen kahdestatoista tuhannesta, ei osaa vaatia enempää,
ellen minä joudu väliin. Kolmetuhatta sujahtaa poloiselta kuin veteen.
Hän veti nutun päälleen, tiukensi solmua ja kiirehti menemään.
--Hyvästi, ja kiitoksia kortteerista.
--Noinko sinä menet kaupunkiin? Silitä, veikkonen, edes päätäsi.
--En jouda.
Hän oli jo maantiellä, työnsi käsillään hiuksia huivin alle otsalta ja
juosta hiippasi eteenpäin. Hevonen nousi ylämäkeä, hän koetti sitä
tavoittaa.
--Ota, hyvä mies, minua rekeen, että pääsisin pikemmin, hän huusi.
--Ptruu!
Mies kääntyi katsomaan olkapäänsä yli.
--Mihinkä semmoinen kiire?
Lopo hyppäsi hengästyneenä laidalle istumaan.
--Anna juosta aika kyytiä.
Hän kertoi miehelle, kuinka heidän joutumisestaan riippui, jos köyhä
leski, jolla oli monta lasta, voitti tai menetti kolme tuhatta markkaa.
Kun mies sen kuuli, löi hän piiskalla hevosta selkään, eikä monta
minuuttia viipynyt, ennenkuin olivat rouva Kortmanin portin edessä.
Siellä toinen hevonen jo seisoi odottamassa.
--Joko siitä on kauvankin kuin tulitte? kysyi Lopo kuskilta.
Tämä vaan hiukan väänsi päätään.
--Niin mikä sitten?
Lopo töyttäsi kyökkiin. Ei joutunut hyvää päivää sanomaan.
--Mene kiireesti käskemään rouvaa tänne, hän huusi hengästyneenä
Riikalle, joka parast'aikaa pani pienellä lusikalla kahvijauhoja
pannuun.
--Ei sitä nyt voi mennä häiritsemään, siellä on vieras.
--Senpätähden juuri. Ennenkuin ennättää tehdä tuhmuuksia. Joudu nyt.
Taikka minä menen itse.
--Elä, jumalan luoma. Minä sitten ennemmin--
Hän nosti pannun syrjempään reiästä ja meni sisään.
Rouva seurasi kohta Riikkaa, sillä tämä oli antanut hätäilevän merkin.
--Mikä on? Jasso, Lopo! Mutta enhän minä nyt jouda.--Luulin olevan
tärkeämpääkin.
Hän aikoi kärsimättömänä vetääntyä takaisin. Mutta Lopo otti häntä
hihasta kiinni.
--Sanoitteko hänelle jo hinnan? läähätti hän suihkaista.
--Kenelle? Minkä hinnan?
Rouva väistyi hänestä etemmäksi. Kasvoissa ilmestyi vastenmielisyyttä ja
inhoa. Lopon väkevä henkäys oli puhaltanut hänelle suuhun ja nenään.
Lopo ei sitä taaskaan huomannut, innoissaan kun oli.
--Luojan lykky, että ennätin. Sehän tuli ostamaan taloanne, tuo herra
Sarkanen, vai mikä hitto hänen nimensä on.
--Kuinka sen tiedätte?
--Pyytäkää kuuttatoista tuhatta ja huojistakaa viiteentoista, mutta ei
siitä alle ollenkaan. Hän sen kyllä maksaa. Minulla kun oli semmoinen
hätä, että nyt te sen myötte polkuhinnasta, ennenkuin joudun estämään.
--Viisitoista tuhatta? Eihän se ole mitenkään mahdollista. Jos saan
kaksikintoista--
--Viisitoista saatte tinkimättä. Elkää hullunakaan myökö hyvää taloanne
vähemmästä. Tarvitsette ne rahat lapsillenne yhtä hyvin kuin Sarkanenkin.
Kolmetuhatta, ajatelkaa, ei se ole pieni summa.
--Minun täytyy mennä sisään.
--Uskokaa nyt hyvällä: kuusitoista tuhatta--.
--Mutta jos hän säikähtää sitä hintaa ja jättää koko kaupan sikseen?
--Ei jätä, elkää peljätkö, kun minä kerran takaan.
Rouva meni sisään vieraansa luokse ja Riikka hoiti pannuaan taaskin,
eikä puhunut mitään.
--Ylpeä se on tuo, arveli Lopo itsekseen, mutta minä piittaan hänestä
viis'.
--Joko teillä on tavarat koossa? hän kysyi viimein.
Riikka nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin ja siitä taas pannuun
takaisin, puhdisti suun ja painoi kannen kiinni.
--Kuuletko sinä? Minä kysyin, joko tavarat ovat koossa?
--Milloinka minä olen niitä joutanut keräilemään. On tässä ollut työtä
muutakin.
--Siinä et olisi kauvan viipynyt. Mutta yhden tekevä. Saatan minä vähän
päästä tulla uudestaankin niitä hakemaan. Saan sitten kuulla samalla,
kuinka talon kaupoissa sopivat.
V
Hän meni torille, jossa vielä oli väkeä, vaikka kello jo kävi kahta.
Maalaiset eivät kaikki olleet tavaroistaan päässeet ja seisoivat sen
vuoksi yhä siinä ostajia odottamassa ja kauppoja hieromassa. Heitä
kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa ne keinottelijat, jotka aina
odottelivat myöhäistä tuntia ostoksia tehdäkseen, että saisivat sillä
tavoin maalaisten tavarat pilkkahinnasta.
Lopo läheni erästä kuormaa, jossa vielä oli suuri voipytty myymättä.
Miehen täytyi palastella tavaransa ja myydä vähissä osissa, että pääsisi
siitä pikemmin erilleen ja saisi paremman hinnan. Ostajat tinkivät, mies
riiteli. Kauppa kumminkin syntyi. Hän heitti kukkaron kädestään reen
pohjalle ja tarttui puntariin.
Mies käänteli ja väänteli puntariaan, milloin hän lisäsi voita nokassa
olevaan riepuun, milloin taas vähensi; jäykät sormet eivät hevillä
tahtoneet saada sitä kohdallaan seisomaan, ja kun se viimeinkin
onnistui, huomattiin, ettei siinä vieläkään se määrä ollut, kuin oleman
piti. Uusi työ, samat temput, ja niitä sieti tehdä monet kerrat.
Lopon silmät olivat kiinni puntarissa, niinkuin muidenkin. Mutta huomio
oli toisaalla.
Tuo kukkaro pyöri hänen mielessään. Se oli tuommoinen tavallinen
maalaiskukkaro, jonka suu oli vedetty nauhalla umpeen.
Ei se tyhjä ollut, ellei aivan täysikään. Lieneekö sisältänyt hopea- vai
kuparirahoja. Ehkä vähän paperiakin ja kultaa, kukaties.
Lopo ei nähnyt puntarista mitään, vaikka silmät olivat siihen
kääntyneet. Mutta kukkaron hän oivalsi selvään, siinä missä se retkotti
reen pohjalla, heinien päällä. Suu oli kallistunut häneen päin ja
vetonauha ojentui niin likelle, että melkein kosketti hänen sormiinsa.
Tahtoi väkisenkin temmata kättä sinnepäin. Eihän siinä tarvinnut kuin
nykäistä vaan, niin oli kukkaro sillä kertaa hänen hihassaan. Olisikohan
koettaa?
Mies reistasi taas parast'aikaa tasapainoa; jokaisen pää lähestyi
puntaria.
--Nyt oli otollinen aika!
Joku ääni sen sanoi Lopon sielussa. Sekä sielussa että ruumiissa. Hän
tunsi tuon äänen povessaan ja päässään; povessa se alkoi, syöksi sieltä
päähän, sieltä poveen takaisin ja päähän jälleen yhä suurempaa vauhtia
ylös ja alas, siksi että kaikki oli yhtenä humuna.
Hän heitti vilaukselta hätäisen, himokkaan silmäyksen kukkaroon.
Paikallaan se oli unohdettuna syrjässä. Viattomana, viettelevänä.
Lopon katse muuttui hajalliseksi. Silmät pyörivät ympäri yhdestä
toiseen, eivät pysähtyneet mihinkään. Ja käsi lähti ikäänkuin itsestään,
omasta tahdostaan liikkeelle.
Hän ojensi päätään puntaria kohden niinkuin muutkin. Seisoi se jo
kohdallaan, viivan merkkiä katsottiin miehissä.
--Nyt--!
Se oli hänellä hihassa! Oikean käden nutunhihassa!
Veri, joka hetkeksi oli seisahtunut suonissa, sävähti nyt tuliseen
juoksuun.
--Kun pääsisi tästä kunnialla pois. Ennenkuin ukko huomaa kaivata...
--Ei ole vieläkään täysi mitta. Sietää se pienen palan lisää, että
naulan viiva hyvin näkyy, huudettiin miehen ympärillä.
Muut ne huusivat, ei Lopo.
Hän oli vetääntynyt etemmäksi, toisten taakse, ja näytti tähystelevän
jotain merkillistä kauvempana kauppakadulla. Jos sitä nimittäin olisi
joku huomioonsa ottanut.
Mutta eivät ne hoksanneet; eivätkä hoksanneet sitäkään, että hän läksi
pois, astui hitaasti ensin, mutta vähän matkaa kun oli päässyt, niin jo
otti semmoista vauhtia, ettei helmat kantapäitä tavoittaneet.
Kauppakatua hän kulki, siellä kun oli enemmän väkeä. Sitten meni
Parviaisen portista sisään, sillä hän oli pannut merkille, että siitä
talosta toinen portti vei syrjäkadulle. Täältä hän taas pääsi
pujahtamaan harjukatua Kortmaniin ja sen tiesi, ettei häntä sieltä
kukaan osaisi hakea, jos lankeisikin epäluulo häneen.
Taaskin oli Pekka pihalla. Punaposkisena, ilosilmäisenä, hymysuuna hän
juosta teputteli Lopoa vastaan eikä peljännyt enää ollenkaan.
--Herran terttu--!
Lopo painoi portin kiinni, vilkaisi taakseen kadulle ja väistyi
syrjempään lankun suojaan.
--Tuleppas tänne, Pekka, tule! Et usko, mitä Lopo sinulle antaa.
Hän veti kukkaron esiin ja katsoi, kuinka paljon siellä oli rahaa.
Vähänpä oli!
--Hyi, hävytöntä, ei kuin kolme markkaa. Yksi oli markan raha, kaksi oli
viiskymmenpennistä, loput kuparia.
Hän otti markan sieltä erilleen, sitoi kukkaron kiinni ja pisti sen
taskuunsa.
Mutta markanrahan hän antoi Pekalle.
--Mene, kultani, ostamaan itsellesi konvehtia tällä Kiljanderin rouvan
puodista. Mene, mene! Mutta katso, etteivät aja päällesi.
Hän myhäili tyytyväisenä, katsellessaan lankun raosta kuinka Pekka
juoksi katua alas...
Ei ollut Riikka vieläkään koonnut hänelle myötäviä tavaroita. Väitti
rouvan sanoneen, että viitsikö niitä enää noin kaupitella, kun kumminkin
tulee pian huutokauppa pidettäväksi.
--Mitä herran nimessä te luulette semmoisella törkytavaralla saavanne
huutokaupassa. Ettehän sitä ilkiä sinne viedäkään, toimitteli Lopo.
Riikka ei siihen virkkanut mitään.
--Missä se on rouva? Hae hänet käsiini pian.
--Kun siellä on vieraita.
--Sekö Sarkanen?
--Ei, se jo meni pois. Muita on,--rouvia.
--No, niistä minä vähät.
Lopo hönttäsi itse sisään, ja suoraa päätä saliin saakka, missä rouvat
istuivat. Ovella hän kumminkin pysähtyi ja vilkutti sormea.
--Tulkaapas tänne, rouva, pikkuisen.
Kaksi vierasta rouvaa siellä oli, kaikki kääntyivät katsomaan Lopoa.
Vieraat nauroivat, ja naurahtipa emäntä itsekin, vaikka oli vähän
hämillään. Kiiruhtaen hän tuli ovelle, saadakseen Lopoa siitä pois.
--Mitä sanoi Sarkanen? Syntyikö kaupat?
--Kyllä. Mutta lähtään tänne toiseen huoneeseen.
--Paljonko lupasi?
--Viisitoista tuhatta. Ei tinkinyt ollenkaan.
--Näettekös nyt! Mitä minä sanoin. Ilman minua olisitte antanut mennä
kahdestatoista. Tokko oli onni, että joudutin tänne ajoissa.
--Tss! Hiljaa, hiljaa, ettei kuulu saliin. Mitä teillä muuten oli
minulle asiaa.
--Niitä tavaroitahan tulin noutamaan. Maalle menen nyt myyskentelemään,
ehkä saan siellä paremman hinnan.
--Kiitoksia, mutta en minä niitä enää anna.
--Minkätähden ette anna? Tuon teille taas pari-kolmekymmentä markkaa,
hyvää se tekee. Täytyy teidän ottaa irti joka penni, minkä vaan saatte.
Huutokaupassa ei makseta semmoisesta tavarasta mitään, saatte uskoa.
--Vaikka; en minä kumminkaan--
--Voi, hyvä jumala, kuinka olette ymmärtämätön. Antaahan olla, kyllä
nälkä teitä vielä opettaa. Muistakaa minun sanoneeni.
--Te pidätte ihan tarpeetonta huolta, hyvä Lopo. Että pääsisitte
rauhaan, niin minä nyt ilmoitan teille yhden asian, joka vielä on
salaisuus. Jos lupaatte olla siitä puhumatta.
--Lupaan, tietysti lupaan. No, mikä se on? Menettekö naimisiin?
--Ei, mutta olen saanut hyvän paikan, Åbo Tidningin korrektuurin
lukijaksi, Turkuun.
--Minkä lukijaksi?
--Korrektuurin? Siitä saan tuhat neljäsataa palkkaa. Niin ettei minulla
tule olemaan mitään hätää.
--Ooho?--Milloinka--?
--Eilen illalla sain postissa kirjeen. Mutta nyt minun täytyy mennä
sisään vieraiden luokse.
--Elkäähän vielä, kuulkaa kun sanon.--Ettekö sitten--enkö minä sitten
voi olla minäkään apuna? Pyykinpesussa taikka semmoisessa?
--Kiitoksia, minulla on entiset pesijät.
--Huoneitten siivoamisessa, astiain kuuraamisessa, osaan minä tehdä jos
mitä.
--En minä nyt tarvitse. Hyvästi vaan ja kiitoksia vaivoistanne. Minun
täytyy mennä.
--Te sitten muutatte Turkuun? Kuinka pian?
Rouva ei ollut enää kuulevinaan. Hän meni takaisin vieraiden luokse ja
jätti Lopon siihen seisomaan.
Ensin Lopo sitä tuskin huomasi, ihmeissään kun oli tuosta
odottamattomasta uutisesta. Mutta hän heräsi, kun rouva veti ovea
kiinni jäljessään.
Sinne hän nyt meni kesken puheen! Ja Lopolla kun olisi vielä ollut niin
paljon kysyttävää ja toimitettavaa hänelle.
--Pahuus kaikkiakin, hän mutisi itsekseen. Mitä ne ovat, nuo rouvat?
Ajaisi heidät hiiteen.
Lopo nykäisi hiukan sormellaan ovea.--Se meni raolleen; hän tirkisti
sisään.
Siellä ne istuivat sohvassa ja nauraa virnuttivat rouvalle, joka nyt
palasi heidän luokseen.
--Mikä kummallinen konnesanssi--?
--Voi, sanokaas muuta!
Rouva oli selin Lopoon, ettei tämä voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta
äänessä oli harmin sekaista hymyä.
--Minä olen aivan hukassa hänen kanssaan.
--Mikä ihminen se on?
--Ajatelkaa,--eräs huono nainen. Hyvin, hyvin huono nainen. Joka on
istunut linnassa ja--taivas ties', mitä kaikkea hän on tehnyt. Uh,
minulla on hänestä oikein vaikea. Kun hän tulee likelle, niin ihan
rupean voimaan pahoin. Uh!
--No mutta miksi kärsit häntä? Käskisit pois.
--En ilkiä, kun hän, raukka, kumminkin tarkoittaa hyvää. Hän on tuntenut
minut ennen nuorena ja tahtoisi nyt välttämättä jollakin tavalla minua
palvella.
--Palvella? Ooh, usko sitä! Tahtoo vaan päästä taloon että voisi
varastaa.
--Sinä olet liian hienotunteinen, armas Augusta, sanoi toinen,
tuommoisten kanssa se on aivan tarpeetonta. Sano sinä vaan suoraan,
ettei hänen sovi tungetella luoksesi tuolla tavalla.
--Ei, mutta kuinka hävyttömiä ne ovat! päivitteli vielä ensimmäinen
rouva, kun pakkaantuu vaan niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin
olisi meidän vertaisemme. Varmaan hän olisi pian istunut sohvaan, ellei
Augusta mennyt häntä peräyttämään.
--Huomautitko häntä edes siitä? Tietysti et. Voi mikä lapsi sinä olet.
--Ei, kyllä minä osoitin hänelle selvään, etten suvaitse häntä. En luule
hänen enää toista kertaa tulevan.
--Mutta jospa hän ei ymmärtänytkään tarkoitusta, vaan ilmestyy taas
vähän päästä uudelleen?
Vieraat nauroivat.
--Sitten ei auta muu kuin suora puhe, päätti Augusta rouva.
--Kuinka se kuuluu?
--Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunnialliset ihmiset tahdo
olla missään tekemisessä.
--Ja niin siivoton, voit lisätä, että saastutatte ilman huoneissa
pelkällä käynnillänne--
Tähän saakka Lopo kuunteli keskustelua. Joka sana oli kaikunut selvästi
hänen korvissaan, niin selvästi ettei hän enää mitään muuta oivaltanut.
Riikka kulki kahvitarjottia kantaen hänen ohitsensa saliin.
--Mitä se Lopo täällä yksikseen--? hän suhahti mennessään.
Ei kuitenkaan katsonut häneen sen tarkemmasti, kiire kun oli.
Lopon henkeä ahdisti; hän läksi pois, ulkoilmaan.
Pekka tuli juosten häntä vastaan, kädessä suuri paperipussi, täynnä
konvehtia. Suussakin oli hänellä semmoinen suunnaton palanen, että poski
oli pullollaan.
--Noin--pal-jon! hän huusi ja osoitti Lopolle pussiaan.
Lopo ei häntä nähnyt, vaikka sivuutti niin läheltä, että Pekan ojennettu
käsi häneen kosketti.
Pekka pysähtyi vähäisen ja kääntyi katsomaan. Mutta kun portti löi
kiinni Lopon jälkeen, ei Pekka hänestä enempää huolinut, vaan juoksi
riemuissaan sisään näyttämään Riikalle ja mammalle ja toisille lapsille,
mitä oli saanut rouva Kiljanderin puodista, siltä hyvältä Maria
neidiltä, joka aina ennenkin hänelle oli kaupantekijäisiä antanut, kun
mamma laittoi rihmarullaa ostamaan taikka kengän-nauhoja.
Mutta Lopo sillä välin otti kiireitä askeleita Kuopioon vievää maantietä
kohden. Ei hän juuri mitään tiettyä ajatellut; korvissa vaan soi yhä
rouvien sanat ja elävästi hän näki heidät vieläkin edessään kaikki
kolme, semmoisina kuin he siellä salissa pöydän ympärillä istuivat!
--Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunniallinen ihminen tahdo
olla missään tekemisessä.
Hänen päätänsä viepoitti; olipa vähällä paiskata syrjään välistä.
Hartiat menivät kumaraan ja pää painui alas. Tuntui kuin olisi hän äkkiä
vanhentunut kauheasti.
Mutta jalat hamppuilivat eteenpäin, kuin olisi tuli kantapäissä ollut.
Weilin'in nurkalla seisoi katupoikia koko liuma.
--Härnätään, härnätään, kävi suihke heidän välillään, ennenkuin Lopo
vielä maillekaan ehti.
--Hilivoo! sanoi Sorsan Ulla, kun hirrestä pääsi.
--Moron mamma! Tule vaan tänne, saat sirua silmään, pyryä polveen,
löylystä takaa päin.
--Toroi, turakki, kappusivai!
Lopo ei ollut heistä tietääkseenkään; ei kääntänyt päätä, ei sanaa
sanonut, vaikka pojat juoksivat jäljessä, nykivät ja repivät, viskelivät
lunta ja nakkelivat jääpalasilla. Poikia harmitti, kun eivät saaneet
häntä suuttumaan. Aina tulliportin taakse he eukkoa kyydittivät ja
yltyivät kiusanteossa jo niin, että viimein töyttäsivät hänet maantien
raviin kyljelleen. Sitten he kumminkin säikähtivät ja juosta vilistivät
tiehensä, kun Lopo ei noussutkaan ylös, vaan jäi liikkumattomana siihen
makaamaan.
Ei häneen kumminkaan pahasti sattunut, muuten vaan ei välittänyt pyrkiä
pystyyn, koska hänelle oli juuri yhdentekevä, missä oli, miten oli, tai
oliko olemassa ollenkaan. Hän odotti vähän aikaa, että sammuisiko elämä
tuohon paikkaan, mutta kun ei siltä tuntunut, täytyi hänen kömpiä
jaloilleen taaskin ja jatkaa matkaa eteenpäin.
Hautausmaan ohitse hän kulki, aidan yli ristit ja valkoiset taulut
mustine kirjaimineen häntä katsoivat. Mutta Lopo ei niitä nähnyt, riensi
vaan eteenpäin yhä.
Hevosia tuli täyttä laukkaa kaupungista päin. Reessä istui humalaisia
miehiä, jotka kirkuivat ja huiskivat piiskoillaan. Olivat vähällä ajaa
Lopon ylitse.
--Pois tieltä, akka, täältä miehiä tulee!
Mutta väistyä heidän täytyi, sillä Lopo ei ollut heistä milläänkään!
Samassa kääntyi Lohikosken tieltä kaksi herrasneitiä; avokorvaisia,
hienon-näköisiä, lyhyissä karvareunus-palttoissaan, jotka istuivat kuin
valetut ruumista myöten.
He puhelivat ja nauroivat keskenään aivan kuin rouvatkin äsken.
Lopo säpsähti; hän veti huivin paremmin silmilleen ja pitkitti matkaansa.
Vasta Taulumäen kohdalla, pari virstaa kaupungista, hän selveni sen
verran, että huomasi kulkevansa Kuopioon päin. Ja silloin heräsi hänessä
yht'äkkiä semmoinen kipeä ikävä, että oikein kirveli povea. Kun olivat
niin kaukana, mies ja poika! Likelle viikon hän saisi kulkea ennenkuin
perille ehti!
Ja kuka sen tiesi, vaikka olisivat jo kuolleetkin tällä välin! Olihan
siitä monta kuukautta, kun hän sieltä läksi, eikä pitkään aikaan hän
ollut kuullut heistä mitään. Kuopion rahtimiehiä oli tavannut pari
päivää sitten, mutta nekään eivät edes tunteneetkaan heitä.
Lopo astui kiivaammin näitä miettiessään. Siinä oli pitkän matkaa
aukeata; vihainen tuuli pieksi kasvoja, huhtoi helmoja. Polvia palelsi,
hän koetti rientää, että pääsisi metsän suojaan.
Mutta ennenkuin hän sinne ennätti, rupesi sydänalassa niin kovin
hiukaisemaan, että melkein pyörrytti. Kaiken päivää hän sitä kyllä oli
tuntenut, vaikkei huolinut välittää. Vaan nyt nousivat sisukset
semmoiseen porinaan, ettei auttanut muuta kuin poiketa mökkiin, joka oli
siinä tien vieressä, pyytämään einettä, erinomattain kun ei tiennyt,
miten pitkältä oli seuraavaan kylään. Hän, näet, oli tullut Mikkelin
tietä, jonka vuoksi tämä, joka suorasti vei Kuopioon, oli hänelle vallan
outo.
Huono mökki se oli, pahanpäiväinen. Yksi ainoa tupa, sekin kallellaan,
ikkunat rikki. Hevonen seisoi rekineen ulompana, heiniä edessä.
Lopo ei siihen sen enempää huomiota pannut, vaan astui sisään. Ulkonakin
jo hämärteli, mutta tuvassa oli niin pimeää, ettei Lopo alussa
varsinkaan tahtonut eroittaa mitään. Ihmisiä siellä oli, sen verran hän
kuitenkin sai huoneesta tolkkua.
Lopo teki hyvän illan ja siihen vastattiin. Naisen ääni kuului uunin
kupeelta.
Häntä Lopo lähestyi; pyysi ruokaa maksua vastaan. Kiire oli, täytyi
lähteä vielä taipaleelle, että pääsisi jonkun verran matkaa eteenpäin,
ennenkuin yö tavoitti. Tyytyi siihen, mitä sai, kalaa, leipää, voita, ja
kaljaa ryypättäväksi.
Päreeseen pistettiin tuli, että hän näki syödä. Loitompana istui miehiä,
mutta ne olivat herenneet äänettömiksi, tupakoivat vaan ja syljeksivät.
Välistä loivat syrjäkatseen Lopoon, kun tuo ei näyttänyt olevan
likiseudun ihmisiä.
Lopokaan ei puhunut mitään; taukoamatta hän liikutti leukojaan, haukkasi
palaa, puri ja nieli. Sillä välin menivät hänen silmänsä aina
pärevalkeaan; mutta ajatuksissaan hän sen vaan teki, ei hän pärevalkeata
oikeastaan katsellut, sen oli kyllä ennenkin nähnyt.
Muualla hänen mielensä oli; nyt vasta hän selvästi tajusi, mitä oli
kuullut Kortman'issa, salin oven takana. Hän kertoi muistossaan kaikki,
ja vaikka hän itselleen aina vakuutti, ettei tämä ollut mitään uutta,
että hän tämän varsin hyvin oli tiennyt aikoja sitten, ettei hän saanut
siitä rouvaa enemmän kuin niitä toisiakaan moittia, koska oli sen vallan
hyvin ansainnut, niin karvaalta alkoi kuitenkin lopulta kurkussa tuntua
eivätkä palaset tahtoneet enää oikein mennä alas.
Mutta ehkäpä tuo jo riittikin. Hän nousi ylös ja veti kukkaronsa esille.
--Mitäs olen velkaa?
Vaimo tuli tarkastamaan, minkä verran ruoka oli kulunut, voidakseen muka
määrätä kohtuullisen hinnan; vaikka hän oikeastaan koko ajan oli
sielussaan laskenut, kuinka paljon tuosta ateriasta mahdollisesti voisi
kiskoa.
Lopo oli aukaissut kukkaronsa ja odotti; vaimo siinä vielä aprikoitsi.
Eivät kumpikaan älynneet, että penkiltä miesten joukosta eräs nousi ja
läheni heitä, silmät kukkaroon teroitettuna.
--Minun kukkaroni! hän ärjäisi ja kaappasi sen samassa äkkiä Lopon
kädestä.
Lopo jäi seisomaan ja suu unohtui auki. Mutta silmänräpäykseksi vaan.
Seuraavana hetkenä hän jo tajusi asemansa.
--Sinun kukkarosi? Se on valhe. Omani on, vaikka valalle veisit.
--Polisikammariin paikalla! Kyllä minä näytän...
Lopo huusi ja mellasti. Vaan kun ei siitä ollut apua, ja miehet väkisin
veivät hänet rekeen, alkoi hän rukoilla armoa.
Ei armoa ensinkään! Kukkaron omistaja oli kiukuissaan; hän halusi
kostoa. Lopo sai itkeä ja rukoilla reen pohjalla niin paljon kuin
tahtoi, hän löi vaan hevosta selkään ja antoi sen vilistää kaupunkiin
päin.
--Vai minä sinua vielä armahtaisin! Ja päästäisin irti, että voisit
toisenkin kerran varastaa.
--Anna anteeksi! Elä, hyvä mies, vie minua vankeuteen. Ikuiseen joudun.
Tämä oli kolmas kerta.
--Sielläpähän sitten lienet korjuussa.
--Kestää siellä istua. Olen vasta alun viidettäkymmentä. Ehkä jatkuu
ikää vielä parikymmentä vuotta. Taikka enemmänkin. Ja linnassa vaan
aina, aina Herra, armollinen Jumala! Kolmen markan tähden!
--Kukas käski varastamaan.
Oli aivan pimeä, kun he kaupunkia lähenivät. Mies ei ajanutkaan
tulliportille saakka, vaan kääntyi oikotietä, joka vei suoraan
harjukadulle.
He ajoivat Kortman'in ohitse. Kartanolla oli hiljaista ja rauhallista.
Ikkunoista loisti tuli, eikä oltu salissa laskettu verhoja alas. Rouva
soitti pianoa, lapset tanssivat.
Mies kehoitti hevostaan, se juoksi alamäkeä että jalat kopisivat ja
heitti likaisia lumipallia heidän kasvojaan vasten.
Mutta Loposta tuntui kuin olisi häntä elävänä hautaan viety. Ja hän
itki,--itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen.