Muutamissa päivissä oli Lopo saanut kaikki myydyksi. Hän kehui ja
ylisteli joka kalua erikseen. Näytti selvästi toteen, kuinka siitä
vähällä vaivalla tulisi aivan kuin uusi, milt'ei parempikin. Ja niin
huokealla hinnalla sitten! Puolta enemmän sillä oikeastaan olisi pitänyt
saada, mutta hän tahtoi niistä vaan päästä niin pian kuin mahdollista ja
sen vuoksi hän ne antoi mennä pilkkahinnasta.
Lopo puhui seitsemän ostajan kanssa yhtä aikaa, ja niin kovalla äänellä,
että sivukulkijatkin uteliaina pysähtyivät torinkulmassa katselemaan,
mitä sillä eukolla mahtoi ollakaan tarjona. Moni myhäili hänen
liukkaalle kielelleen ja niille sukkeluuksille, joilla hän puhettaan
mausti ja jotka olivat niin karkeata laatua, ettei niitä ole lupa
kertoa. Ennenkuin tiesivätkään, he jo lunastivat itselleen kalun ja
uskoivat tehneensä erinomaisen hyvät kaupat.
Iltapäivällä meni Lopo tavaroineen kaupungin ulkopuolella oleviin
hökkeleihin ja pyysi, missä ruokaa, missä yösijaa. Lupasi sovittaa
sillä, että antaisi »melkein ilmaiseksi» tavaroitaan, kun eivät siitä
vaan hiiskuisi sanaakaan. »Oikean» hinnan hän sanoi ääneen, mutta
korvaan kuiskasi sitten hiljaa, kuinka vähästä hän sen hänelle jättäisi.
Ainoastaan hänelle, ei kenellekään muulle.
Hänen hyväntahtoisuutensa meni niin pitkälle, että neuvoi, mikä kalu oli
edullisin ostaa, suurensi sen mahdollisia hyviä puolia monenkertaisesti
ja loihti esiin olemattomiakin niin elävästi ja varmasti, että sai
jokaikisen niitä näkemään. Ja itsekukin uskoi lujasti, että Lopo juuri
hänelle oli erityisesti ystävällinen ja avulias. Tietysti hän sitten
vastavuoroa osoitti Lopolle samanlaista kohteliaisuutta.
Tuossa yhdentoista seuduissa hän eräänä päivänä möi viimeiset tavaransa.
Oli sinne kokoontunut taskuun koko joukko kuparia ja hopeata, että
oikein painoi.
--Kuulettekos! Tokko on rahaa?
Hän löi hamettaan polvea vasten, että helisi.
--Taidat sinä olla rikas eukko, sanoi Kennun Ville, kaikkien
puotilaisten nöyrä käskyläs, joka samassa sattui tulemaan paikalle
ja oli tavallisessa sievässä hutikassaan.
--Ettäkö kosia aijot?
--Enhän minä tässä kaikkien kuullen, mutta tuonne jos lähdet, kahden
kesken.
--Kuules Villeä, kun ujostelee! nauroi joukosta joku.
--Mahtaa olla ensi kertaa elämässä, arveli toinen.
--En ole tullunna tänne pilkan vuoksi. Vaan min' oon tullunna tänne
kultani luoksi, rallatteli Ville ja pyrki halailemaan Lopoa.
--Mene tiehesi! Mikä kutju sinä olet?
--Onpahan vielä yksi, joka ei tunne Kennun Villeä, ihmetteli siinä eräs,
ja jatkoi, kääntyen Lopoon: Tämä muuten on koko maailman tuttu.
--Ja koko maailman narri.
Lopo tyrkkäsi Villeä ylenkatseellisesti syrjään ja lähti pois.
--Syljetty kaali se vielä kelpaa, lohdutteli itseään Ville.
--Elä heitä, mistä sen saat käsiisi toisen kerran, ärsyttelivät häntä
muut.
Ville juoksi jälestä ja otti Lopon kiinni.
--Eukko, hoi! Kuule! Minnekä sinulla semmoinen kiire? Kuulehan kuin
sanon.
--Pysy erilläsi, ruoja. Minä vähättelen sinusta.
Lopo mennä hamppuili katua ylös eikä ollut tietääkseenkään, vaikka
toinen käveli rinnalla.
--Kuka te oikeastaan olette?
--Oonpahan--
--Eikö passaisi tehdä tuttavuutta?
--Ei.
--Kas, kas, kun on ylpeä.
--Kannattaakin!
Lopo löi taskuaan vielä kerran, ja kova siellä kolahteli.
--En sitä minäkään ihan tyhjä ole, kehui Ville. Tulepas tuonne
Liimataiseen, niin tarjoan olutta.
Lopon sydän sävähti.
--Tarjoisitko tosiaan?
He sattuivat olemaan juuri Liimataisen puodin kohdalla. Hän pysähtyi,
mutta käänsi silmänsä kuitenkin kadun toiselle puolelle, rouva Kortmanin
taloon.
--No, niin paljon kuin sinua vaan suinkin haluttaa.
Kiusaus oli kova. Yht'äkkiä rupesi tuntumaan niin sietämättömän kuivalta
ja sydänalassa poltti.
Lasi olutta! Taikka pari--kolme! Voi kuinka tekisi hyvää...
Niin kauvan hän jo oli vapaana ollut... Viisi päivää... Eikä niin
paljoa, että yhtä ryyppyä olisi koko aikana itselleen hankkinut. Tuskin
oli mieleenkään juohtunut ennenkuin nyt tuossa paikassa, kun toinen
mainitsi oluesta. Ei toden totta olisi liiaksi, jos ottaisi jonkun
lasin, koska tarjottiin. Kortmanin rouvalta hän ehkä saisi kahvikupin,
mutta mitä hän siitä lierusta välitti. Yhtä jos vettä joisi.
--Tule pois, eläkä arvele.
--Vuotahan--
--Mitä sinä siitä pihasta vahtaat?
Pieni poika palleroinen tassutteli portille, painoi nenänsä kahden
säilän väliin ja tirkisteli sieltä suoraan heihin.
--Kauppa-Lopo! hän huusi.
Tunsipas! Ihme kumma, ja Lopo kun ei häntä ollut huomannutkaan silloin
käydessään.
--Kulta-nuppu! Vai tiedät sinä nimeni.
--Kauppa-Lopo! Sepä hyvä! Löysi nyt Kennun Ville omansa.--Elä mene
sivu, kuule, kävästäänhän täällä ensin.
Ville tarttui oveen, mutta Lopo kiirehti vaan portille taakseen
katsomatta. Poika juoksi pakoon.
--Kulta-nuppu, elä jätä, elä jätä. Annahan olla, saan minä sinut kiinni.
Saanpas, saanpas kiinni. Ja syliin otan ja vien pois omaksi pojakseni.
Poika ensin nauroi, mutta kun Lopo liian kovasti häntä puristeli, rupesi
hän pelkäämään ja silloin pääsi itku.
Äiti juoksi sisästä hätään.
--Pekka, Pekka, mikä sinulle tuli? Jasso, Lopo!--Laskekaa pois, hän
vierastaa.
--Ette usko, rouva, kun se huusi minua nimeltä tuolla portilla.
Pekka repäisi itsensä irti ja juoksi äidin helmaan. Sieltä hän sitten
kuin turvan takaa tirkisteli Lopoon toisella silmällään. Ja äiti häntä
suojeli, laski toisen kätensä pojan kaulalle ja kumartui hänen ylitsensä.
--Ei Lopo ota, elä pelkää.
Lopo nauroi. Rouva loi katseensa häneen ja huomasi vasta nyt, kuinka
rähjäinen hän oli.
Tuoko oli ottanut lapsen syliinsä? Ehkä suutelikin häntä? Ja vankeudessa
hän oli istunut. Minkälainen ihminen hän oikeastaan mahtoi olla.
Hän katui sydämmessään, että oli ruvennut mihinkään tekemisiin
tuonlaisen kanssa. Vanhat muistot nuoruuden ajoilta hänet huomaamatta
olivat siihen houkutelleet. Mutta nyt hän koettaisi päästä erilleen mitä
pikimmin.
Lopo ei huomannut, kuinka rouvan kasvot synkistyivät, sillä hän innostui
leikkimään Pekan kanssa.
--Tu tui, tu tui--uu--äsäsäsä. Tutui--joko minä otan sinut taas.
Otanpas, otanpas, omaksi pojakseni otan------
Hän aikoi väkisen siepata poikaa vieläkin syliinsä.
--Pekka, tule pois lastenkammariin.
Rouva väistyi kauvemmaksi Loposta, vei poikansa pois ja painoi oven
kiinni hänen jälkeensä.
--Mitä teillä muuten on asiaa? Ovatko tavarat jo myydyt.
--Jok'ikinen nokare. Tässä rahat.
Hän kaivoi taskustaan kourallisen toisensa jälkeen ja paiskasi kaikki
pöydälle.
--Noinko paljon? Ei, mutta sehän on mahdotonta.
--Lukekaa. En minä edes tiedä minkä verran niitä on.
--Kolmekymmentäkolme markkaa. Mutta tämähän on kummallista.--Riikka,
voitteko käsittää, hän tuo minulle kolmekymmentäkolme markkaa siitä
roskasta.
--Ooho--
Riikka käänsi suuren, kummastelevan katseen Lopoon.
--Mitä nyt sanotte, Riikka?
--Merkillinen ihminen.
Lopo seisoi kädet puuskassa ja suu leveässä hymyssä.
--Mikä siinä, etten minä tavaraa saisi kaupaksi menemään. Tuokaa vaan
enemmän samaa lajia. Emmehän vielä käyneet aitan vinnillä kahtelemassa.
Mennäänpä sinnekin, ja pytingin alle, ja liiteriin. Tiedän, että on sitä
rojua kerääntynyt tämmöiseen taloon.
--Kyllä sitä on. Ja koska ne menevät kaupaksi, niin--Mutta nyt on
Riikalla päivällisen laitto. Jos tulette aamulla, niin keräilemme ne
iltapäivällä valmiiksi.
--No, sama se.
--Vaan mitäs olen velkaa näistä entisistä?
--Ei mitään. Herra jumala, minäkö rupeisin teiltä rahoja ottamaan. En,
en vaikka mikä olisi. Tarvitsette ne tarkkaan itsekin, ja minä kyllä
tulen toimeen, ei minusta lukua.
--Hyvänen aika, Lopo, teidän täytyy ottaa jotakin vaivoistanne.
Välttämättä. En saisi rauhaakaan muuten.
--Olkaa vaiti, mitä te tyhjää. Jos hyvin käy, minä vielä myyn
talonnekin... Niin ... ja, voi helkkari! Antakaahan olla, ajankulua ...
sanonko, mitä minulla nyt on mielessä, vai enkö sano?
--Sanokaa toki.
Lopo tuli lähemmäksi ja suihkasi:
--Että jos toimitan teille toisen miehen...
Hän nauroi, mutta rouva väistyi äkkiä taakse päin; nuo nuuskaiset
huulet, takkuiset hiukset, jotka huivin alta tunkeutuivat esille, haju,
joka löyhähti hänelle nenään ja suuhun, kaikki herätti hänessä
vastustamatonta inhoa.
Lopo iski silmää.
--Elkää olko millännekään. On niitä semmoisia kummia ennenkin
tapahtunut. Kun vaan tietäisin minkälainen teille pitäisi olla...
Kelpaisiko rikas maakauppias? Minä yhden tunnen Leppävirroilla ...
leskimies, niin pulska, niin pulska, ettei mihin panna...
Rouva jo punastui harmista.
--Niin, saattakaa minut vaan koko maailman pilkaksi ja nauruksi. Se
vielä puuttuisi...
--Herra siunaa, mitä tuosta nyt noin pahastutte. Enhän minä kuin
leikilläni--
--Sopimatonta leikkiä semmoinen.
Lopo kävi hämilleen eikä osannut enää sanoa mitään. Mutta Pekka oli
taaskin karannut kyökistä ja entistä rohkeampana hän takaapäin hiljaa
hiipi lähemmäksi, nykäisi Lopoa hameesta ja juoksi sitte kirkuen,
nauraen pakoon. Päästäkseen pulasta heitti Lopo koko asian sikseen ja
rupesi vehkeilemään Pekan kanssa.
--Malta sinä, vekkuli ... malta, malta...
Pekka teki vähän päästä saman tempun uudelleen ja nyt sieppasi Lopo
hänet syliin.
--Ahas, kuinka sinun nyt kävi?
Rouva kiirehti ottamaan häntä pois.
--Laskekaa irti, Lopo, minä en pidä siitä, että vieraat ihmiset ottavat
lapsiani syliin.--Pekka pysyy lasten kammarissa nyt, taikka mamma antaa
vitsaa.
Hän vei kädestä poikaa sisään. Lopo katsoi heidän jälkeensä, katseli
noin vaan, mitään ajattelematta. Mutta kurkkuun nousi karvas pala ja
vesi täytti silmiin.
--Hulluko minä olen? hän mutisi itsekseen, ja nieli, ja ryki.
Ei apua, tuo karvas pala vaan paisui.
Rouva palasi kyökkiin takaisin. Lopo kumminkin ennätti pyyhkiä
silmistään vedet, ettei rouva mitään huomannut.
--Ehkä minä nyt sitten menen pois ja tulen huomenna hakemaan niitä
tavaroita.
--Ei, elkää menkö vielä. Riikka keittää kahvia.
--Antakaa olla. Juonmahan sitten toisen kerran.
--Pian se joutuisi. Ja maksaa tahtoisin myöskin. Ottakaa edes nämä kolme
markkaa.
--En huoli, en penniäkään. Hyvästi vaan, huomenna tulen...
--Mutta Lopo...
Lopo ei enää kuullut, hän oli jo ulkona ja astua touhutti kiireesti
porttia kohden.
Vielä sittenkin herahti vesi silmiin.
--Perhana, hän mutisi itsekseen, sekö minut nyt noin herkkäluontoiseksi
teki, sekö jo vaan... Ei hän minulle oikeastaan sanonut pahaa sanaa ...
tarjosi kahvia ... tarjosi rahaa ... olisi ehkä antanut ruokaakin, kun
en rahasta huolinut ... ja sentään itkettää. Hupsu, mikä olen...
Hän kiskasi portin auki yhdellä tempauksella ja kääntyi harjukadulle,
jossa liikkui vähemmän ihmisiä ja joka myöskin oli suorin tie
Sauna-Ullan mökkiin, jossa toivoi saavansa ruokaa ja yösijaa.
Mutta ei hän monta askelta ennättänyt sinne päin mennä, ennenkuin joku
juoksee ja huutaa hänen jälkeensä.
--Kauppa-Lopo, vänta, vänta!
Se oli Kennun Ville.
--Istuin ja vahtasin sinua Liimataisen ikkunassa. Mihin matka? Saanko
tulla völjyyn?
Lopo pysähtyi ja arveli. Kysyi sitten äkkipäätä:
--Vieläkö sinä minulle tarjoisit olutta?
--No, jo no tok'. Käännytään takaisin. Oikein lemmessä.
Vielä vihlaisi Lopon sydäntä siinä Kortmanin portin kohdalla, jonka sivu
heidän uudelleen täytyi mennä. Mutta kapakan ovi aukeni, tutut höyryt
löivät sieltä vastaan, rähinää, melua, olutpulloja, tupakan savua.
Mielen karvaus haihtui. Täällä hän taas oli kuin omalla alueellaan.
Lopo oli ainoa nainen joukossa, senvuoksi hänelle joka haaralta sateli
pilapuheita. Mutta Lopo ei ollut mikään variksenpoika; tämmöiseen hän
sitä paitse oli hyvin tottunut.
--Kas niin, huusi Ville, olet sinä näemmä ennenkin lasia kallistanut.
Huomasittekos miehet, hän kulahutti sen alas yhdellä nielauksella.
--Vielä kerran, vielä kerran! meluttiin ympärillä.
Lopo osoitti tyhjää lasiansa Villelle, joka sen täytti uudelleen.
Suu aukeni, kurkussa mulahti ja lasi oli tyhjä. Hän paiskasi sen
pöydälle ja katseli miehiä.
--Sillä lailla!
--Sietääpä antaa eukolle kolmaskin lasi tuosta tempusta. Tänne olutta,
minä tarjoon! huusi eräs miehistä.
--Minä myös, jatkoi toinen.
--Ja minä, ja minä, kuului yhä useampia ääniä.
--Tuokaa vaan,--kyllä minä aina juoda jaksan siinä missä tekin tarjota.
Morjens! Annapa toverilleni myös. Mikä Mölö-Heikki sinä olet, kun et sen
vertaa ymmärrä?
Sille naurettiin, mutta Ville sai lasinsa täytetyksi. Ja sen perästä hän
sai sen pyytämättä joka kerran kuin Lopokin.
Lopo riemastui; hän oli kuin kala vedessä. Kaikki huusivat, ja Lopo
huusi myös. Ja Lopon ääni se aina ylinnä kaikui. Viimeiseltä hän vaan
lauloi ja nauroi; nojautui tuolin selkälautaa vasten, heilutti päätään
ja oikaisi jalat suoriksi.
»Hallin Jannen rautikko ravaa Kuoreveden jäätä,
Mattilan Santran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»
»Hallin muori se käveli ja hienolla äänellä itki,
kun hänen ainoalla pojallaan oli raudasta hinkselitki.»
--Suu kiinni, huusi eräs mies toisen pöydän luota, Hallin Jannesta ei
lauleta siinä huoneessa, missä minä olen.
--Ka mikä sinä olet tässä komentaja? Minä laulan mitä tahdon, enkä kysy
lupaa keltään.
Ja Lopo yritti alkaa samaa laulua uudelleen. Mutta silloin hyppäsi mies
ylös ja pui nyrkkiä Lopon edessä.
--Totteletko, vai etkö? Näytänkö minä sinulle mikä on mikä?
--Huuti, ja mene tiehesi siitä, ärjäsi Lopo vastaan. Ville, potkaise
pellolle tuo ruoja.
--Antaa olla, ei riidellä. Voithan sinä laulaa jotain muuta.--Se, näet,
kun on Jannen sukulainen, tuo. Niin onko kumma, jos suuttuu.
--Kyllä olette hyviä. Totta toisen kerran. Kaunista joukkoa! Mitähän
sanoisivat Kuopiossa, kun tietäisivät, minkälaisten roistojen sekaan
olen täällä joutunut.
--Mahdoit pysyä siellä. Juukeliako sinä tänne tulit? intoili vielä
Jannen sukulainen.
--Samaapa minä itsekin ihmettelen.--Hän kävi totiseksi, herkesi
heiluttamasta päätään ja katsoa tuijotti yhteen kohti.--Mikä lienee
minua riivannut ... olen kuin mustilainen ... en voi pysyä paikoillani
... sitä kuin kerran nuoresta pitäen tottui tuohon kulkemiseen ...
ensin kerjuulla ... sitten tavaran kaupalla ... kylästä kylään kuin
laukkuryssä ... sillähän se niin meni luontoon ... ei voi enää olla
yhdessä kohden ... ei vaikka mitä tekisi... Ja vaikka minulla aina on
niin ikävä sinne kotipuolelle ... niitä ihmisiä ... voi, jos sinä Ville
tuntisit ... luuletkos, että siellä milloinkaan on minulle tuolla lailla
nyrkkiä näytetty ... hyvänä pitivät aina ... ja rakkaita olivat ...
semmoiset pulskat, komeat miehetkin ... syleilemään vaan työntääntyivät
... että oli pahemmassa kuin pulassa usein...
Jo häntä nauratti taas, pää heilui ja nuuskaa hän veti sieramiinsa
oikein kosolti.
Kovempana entistään kaikui hänen äänensä:
»Elä sinä mammani sitä sure, että minun kävi näin,
Vaan sure niitä kauniita poikia, jotka minulta sinne jäi.»
--Heitä pois, mitä sinä niitä enää muistelet, sanoi Ville, jonka silmät
alkoivat kovin veristää, kun täällä on toisia yhtä hyviä. Mitä on
sinulla minuakaan vastaan, sanoppas? Syleilemään olen valmis paikalla...
--Oles tuossa ... mene matkaas ... annapas kun katson tuota poikaa
tuolla portilla ... herran terttu ... siinä se taas tirkkii raosta ...
ähäs, ähäs ... näkeekö hän minut? Ähäs, ähäs ... joko tulen ... joko?...
Tiedätkös kenen se on poika, tuo?
--Kortmanin rouvan eikös se ole!
--Niin on ... Kortmanin rouvan se on... Ei antanut äsken minun syliini
lasta ... olin liian huono mielestään ... kyllä sen ymmärsin ...
tiedätkös, Ville ... se minuun koski ... vihlaisi täällä povessani kuin
veitsellä... Minä kun pienestä pitäen olen hänet tuntenut ... ja
antaisin vaikka silmäni hänen edestään ... kun se oli niin herttainen
... jasso, Lopo ... sööta Lopo, sanoi ja suu hymyssä aina ... mutta nyt
vei lapsen pois ... enkä saanut häntä itseänsäkään likelle tulla ...
niin, minä itken, Ville ... minun täytyy itkeä, kun sitä ajattelen...
Kun-kun-kun-aja-aja-ajattelen.
--Elä joutavia. Tuommoisesta en totta olisi millänikään. Olisit
haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja lähtenyt tiehesi... Mutta elähän
huoli, minä vielä kostan puolestasi.
--Millä sinä kostat?
--Sären ensi yön aikana tuon lankun.
--Hyi, koetapas. Ko-ko-koetapas, sanon minä.
Häntä alkoi kovin nikottaa.
--Särettävä se on kumminkin, näethän kuinka on huono.
--Sinä et sitä lankkua säre ... etkä--etkä tee sille rouvalle mi-mitään
pahaa. Jos-jos-jos minun kanssani ... ta-ta-tahdot so-so-sovussa elää.
Kuu-kuu-kuu-kuuletkos?
--No noh, mitä sinä suutut ... enhän minä kuin leikilläni ... luulin
sinun tahtovasi... Elä ole vihainen ... juodaan olutta ... tuokaa pullo
vielä... Villellä on rahaa kuin roskaa tänä päivänä. Eikä Ville sure
huomista päivää... Olen oppinut konstin, jolla helposti saan toista, kun
entinen loppuu.
--Ne-ne-neuvopas minullekin.
--Kun et sano kellenkään... Mutta hiljaa ettei muut kuule. Minulla on
hyvät huopakengät ... melkein uudet... Ne asetan Parviaisen puodin eteen
... itse vahtaan portin takana, ja kun sitten joku ne sieppaa, niin minä
niskaan kiinni ja huutamaan poliisia... Sitten vaadin sovintoa,
ymmärrätkös.
--Suk-suk-sukkela keino...
--Mutta nyt lähdemme pois, eikös niin?
Ville katsoi häneen kiiltävin silmin.
--Mi-mihinkä? änkytti Lopo.
--Mihinkäs sinä äsken ajattelit mennä?
--Ullan-sau-saunalle.
--Lähtäänpä sitten sinne.
Hoiperrellen he astuivat kadulle. Villen jalat kantoivat vähän paremmin,
hän sen vuoksi tukesi Lopoa kainalosta.
Ville alkoi laulun, Lopo siihen yhtyi sen verran kuin nikotukselta sai
valtaa. Mutta ääni oli jo käynyt kovin karheaksi.
»Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia,
Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia.
Juodaan kuppi kahvia
Ja juodaan kuppi kahvia
Juodaan kuppi kahvia
Ja pari lasia totia.»
Pekka seisoi säiläportin takana ja seurasi heitä suurilla ihmettelevillä
silmillään, kunnes kääntyivät kulmasta vasempaan päin. Mutta he vaan
lauloivat ja hoipertelivat; Pekkaa eivät huomanneet, sillä he kulkivat
toiselta puolen katua...