NATHAN ja pian sen jälkeen RISTIRITARI.
NATHAN.
Mua melkein aristaa tuo kumma mies,
tuo hyveen jäyhyys miltei vavahduttaa.
Kuink' ihminen näin voikaan toisensa
hämilleen saada! -- Herra, nyt hän tulee!
Kuin mies tuo nuorukainen! Kunnon miehen
tuo ylväs katse on ja luja askel.
Voi karvas olla kuori vain, vaan sydän
ei varmaankaan. -- Miss' olen moista nähnyt? --
Anteeksi, jalo frankki...
RISTIRITARI.
Mitä?
NATHAN.
Suokaa...
RISTIRITARI.
No mitä, juutalainen?
NATHAN.
Puhuttaa
ma saanko teitä näin.
RISTIRITARI.
Sit' estää voinko?
Vaan lyhyeen.
NATHAN.
Noin ylpeästi älkää,
noin halveksien menkö ohi miehen,
jok' iäkseen on teille joutunut
kiitollisuuden velkaan.
RISTIRITARI.
Kuinka niin?
Ah, arvaanko? Te ootte...
NATHAN.
Isä tytön,
min pelastitte jalomielisesti
tulesta. -- Nathan nimen' on, ma saavun...
RISTIRITARI.
Jos kiittämään, niin säästäkää se vain!
Jo liioin kiitosta oon joutavasta
mä sietää saanut. -- Ja te ainakaan,
te ette mulle ole lainkaan velkaa.
Tuon tytön isäks arvasinko teidät?
Me, ritarit, me oomme velvolliset
jokaista auttamaan, ken hädäss' on.
Eloni silloin mulle muutenkin
vain vaivaks oli. Mielelläni käytin
mä, hyvin mielelläni, tilaisuutta,
sen alttiiks antaakseni toisen eestä, --
niin, vaikka juutalaisen tyttären
elämän eestä.
NATHAN.
Kuinka ylevää!
Ylevän julmaa! Mutta aatoksiin
tuo käänne käskee. Kaino ylevyys
taa julmuuden voi piillä, ihailua
niin välttääkseen. -- Vaan lahjaa ihailun
jos niin se halveksii, niin mitä lahjaa
se sietää vois? -- Jos täällä, ritari,
te ette vieras, vanki ois, en teiltä
näin päätäpahkaa kysyis. Käskekää:
min palveluksen teille tehdä voi?
RISTIRITARI.
Te? Ette mitään.
NATHAN.
Olen rikas mies.
RISTIRITARI.
Paremmaks ei tee juutalaista kulta.
NATHAN.
Siks ettekö voi käyttää, mitä silti
parempaa häll' on? hänen rikkauttaan?
RISTIRITARI.
No niin, sit' en voi juuri evätäkään,
tään viitan vuoksi en. Niin pian kun
se kuluna on aivan, kun ei pidä
siin' enää sauma eikä kudos, silloin
ma tulen, lainaan teiltä uuteen rahaa
tai kangasta. -- Miks' synkistytte noin?
Viel' ootte turvassa. Ei vielä ole
niin huonosti sen laita, näättehän.
Vain tuossa liepeessä on ruma läikkä.
Se palon jälki on, se kärventyi,
kun tytärtänne tulesta ma kannoin.
NATHAN (tarttuen viitan liepeeseen ja katsellen sitä).
On sentään kumma, kuinka miehestä
voi paha läikkä, palotahra vain
parempaa todistaa kuin hänen suunsa.
Suudella tahdon oitis sitä tahraa. --
Ah, anteeks! Sit' en estää voinut.
RISTIRITARI.
Mitä?
NATHAN.
Valahti kyynel siihen.
RISTIRITARI.
Eipä haittaa
lisänä tippain muiden. -- (Jopa kohta
saa hämille tää juutalainen minut.)
NATHAN.
Tuo viittanne, mä pyydän, lähettäkää
myös tyttärelleni se joskus!
RISTIRITARI.
Miksi?
NATHAN.
Sais hänkin tuota tahraa suudella.
Kai turhaan toivonee hän kuitenkin
syleillä itse polvianne.
RISTIRITARI.
Nathan --
se nimennehän oli -- Nathan, hyvin
sananne sovitatte -- terävästi --
Oon hämmästynyt -- kyllä olisin --
NATHAN.
Olevinanne olkaa miten tahaan.
Mua ette harhaan vie. Ei teille sovi
suurempi kohteliaisuus, kunnon mies. --
Täys tunteesta on tyttö, auliutta
naislähetti on pelkkää, isä poissa --
te, tytön kunniasta huolehditte;
te pakenitte hänen voittamistaan.
Myös siitä teitä kiitän --.
RISTIRITARI.
Myöntää täytyy:
te tiedätte, kuink' ajatella meidän
ritarein tulis.
NATHAN.
Vainko ritarein?
Vain tulis? Sääntöjenne vuoksi vainko?
Ajatusjuoksuu tiedän kunnon miesten,
ja heitähän on maissa kaikissa.
RISTIRITARI.
Tok' eroa lie niillä, toivon?
NATHAN.
Kyllä:
on värin, puvun, muodon eroa.
RISTIRITARI.
Ja eri maissa niit' on eri määrin.
NATHAN.
Se ero suuria ei merkitse.
Suurt' alaa suuruus vaatii kaikkialla;
puut liian taajaan istutetut taittaa
vain oksat toisiltaan. Vaan parvittain
on kaikkialla meitä keskimittaa.
Vain sovun suokoon toinen toiselleen,
vain sietää, suvaita saa lammas vuohta,
vain älköön luulotelko latva puun,
se ettei yksin maasta nousnut ois.
RISTIRITARI.
Nuo sanat sattui! -- Mutta tuttu lie
myös kansa, jok' on ihmismoitteen kehto?
Mi kansa, tiedättekö, Nathan, ensin
valitun kansan nimen omaksui?
Niin, jospa tuota kansaa ylpeydestään
en juuri vihais, mut en sentään vois
halveksimatta olla? Ylpeydestään,
min peri kristityt ja muslemit,
ett' oikea on Jumala vain heillä. --
Tää puhe kristityn ja ritarin
teit' yllättää? Vaan missä, milloin onkaan
tuo hurskas kiihko, omaa Jumalaansa
kaikelle maailmalle tyrkyttää
parhaana, ainoana, -- synkempänä
kuin nyt, kuin täällä päässyt puhkeemaan?
Kelt' ei nyt täällä putois silmäin suomut?
Vaan jääköön sokeaks, ken haluaa! --
Sanani unohtain mun suokaa mennä!
(Aikoo poistua.)
NATHAN.
Oh, ette tiedä, kuinka lujasti
nyt teihin kiinnyn! -- Tulkaa, ystäviä
nyt meidän täytyy, täytyy olla. Saatte
kansaani halveksia halustanne.
Ei kumpikaan meist' ole kansaansa
valinnut itselleen. Yht' oommeko
me sekä kansamme? Ja mik' on kansa?
Enemmän kristittyä, juutalaista
kuin ihmist' onko ihmisessä? Ah,
kunp' oisitte te yksi lisää niihin,
joit' tyydyttää vain nimi ihmisen!
RISTIRITARI.
Jumalan nimeen, Nathan, niitä olen!
Niit' olen! -- Kätenne! -- Mä häpeilen,
ett' erehdyin mä teistä hetkeksikään.
NATHAN.
Mä siit' oon ylpeä. Vain yleisestä
erehtyy harvoin.
RISTIRITARI.
Harvinaisen taas
vain vaivoin unhoittaa. -- Niin, ystävät
on meidän, Nathan, oltava.
NATHAN.
Jo oomme. --
Kuink' iloitseva onkaan Rechani! --
Ja kuinka valoisana katseelleni
on etäisyys. -- Vain häneen tutustukaa!
RISTIRITARI.
Jo palan kaipuusta. -- Ken talostanne
noin syöksyy ulos? Hänen Dajansa?
NATHAN.
Niin juuri. Noin miks hädissään?
RISTIRITARI.
Kunp' ei
ois mitään Rechallemme sattunut?