VIIDES KOHTAUS.

NATHAN ja pian sen jälkeen RISTIRITARI.

NATHAN.

Mua melkein aristaa tuo kumma mies,

tuo hyveen jäyhyys miltei vavahduttaa.

Kuink' ihminen näin voikaan toisensa

hämilleen saada! -- Herra, nyt hän tulee!

Kuin mies tuo nuorukainen! Kunnon miehen

tuo ylväs katse on ja luja askel.

Voi karvas olla kuori vain, vaan sydän

ei varmaankaan. -- Miss' olen moista nähnyt? --

Anteeksi, jalo frankki...

RISTIRITARI.

Mitä?

NATHAN.

Suokaa...

RISTIRITARI.

No mitä, juutalainen?

NATHAN.

Puhuttaa

ma saanko teitä näin.

RISTIRITARI.

Sit' estää voinko?

Vaan lyhyeen.

NATHAN.

Noin ylpeästi älkää,

noin halveksien menkö ohi miehen,

jok' iäkseen on teille joutunut

kiitollisuuden velkaan.

RISTIRITARI.

Kuinka niin?

Ah, arvaanko? Te ootte...

NATHAN.

Isä tytön,

min pelastitte jalomielisesti

tulesta. -- Nathan nimen' on, ma saavun...

RISTIRITARI.

Jos kiittämään, niin säästäkää se vain!

Jo liioin kiitosta oon joutavasta

mä sietää saanut. -- Ja te ainakaan,

te ette mulle ole lainkaan velkaa.

Tuon tytön isäks arvasinko teidät?

Me, ritarit, me oomme velvolliset

jokaista auttamaan, ken hädäss' on.

Eloni silloin mulle muutenkin

vain vaivaks oli. Mielelläni käytin

mä, hyvin mielelläni, tilaisuutta,

sen alttiiks antaakseni toisen eestä, --

niin, vaikka juutalaisen tyttären

elämän eestä.

NATHAN.

Kuinka ylevää!

Ylevän julmaa! Mutta aatoksiin

tuo käänne käskee. Kaino ylevyys

taa julmuuden voi piillä, ihailua

niin välttääkseen. -- Vaan lahjaa ihailun

jos niin se halveksii, niin mitä lahjaa

se sietää vois? -- Jos täällä, ritari,

te ette vieras, vanki ois, en teiltä

näin päätäpahkaa kysyis. Käskekää:

min palveluksen teille tehdä voi?

RISTIRITARI.

Te? Ette mitään.

NATHAN.

Olen rikas mies.

RISTIRITARI.

Paremmaks ei tee juutalaista kulta.

NATHAN.

Siks ettekö voi käyttää, mitä silti

parempaa häll' on? hänen rikkauttaan?

RISTIRITARI.

No niin, sit' en voi juuri evätäkään,

tään viitan vuoksi en. Niin pian kun

se kuluna on aivan, kun ei pidä

siin' enää sauma eikä kudos, silloin

ma tulen, lainaan teiltä uuteen rahaa

tai kangasta. -- Miks' synkistytte noin?

Viel' ootte turvassa. Ei vielä ole

niin huonosti sen laita, näättehän.

Vain tuossa liepeessä on ruma läikkä.

Se palon jälki on, se kärventyi,

kun tytärtänne tulesta ma kannoin.

NATHAN (tarttuen viitan liepeeseen ja katsellen sitä).

On sentään kumma, kuinka miehestä

voi paha läikkä, palotahra vain

parempaa todistaa kuin hänen suunsa.

Suudella tahdon oitis sitä tahraa. --

Ah, anteeks! Sit' en estää voinut.

RISTIRITARI.

Mitä?

NATHAN.

Valahti kyynel siihen.

RISTIRITARI.

Eipä haittaa

lisänä tippain muiden. -- (Jopa kohta

saa hämille tää juutalainen minut.)

NATHAN.

Tuo viittanne, mä pyydän, lähettäkää

myös tyttärelleni se joskus!

RISTIRITARI.

Miksi?

NATHAN.

Sais hänkin tuota tahraa suudella.

Kai turhaan toivonee hän kuitenkin

syleillä itse polvianne.

RISTIRITARI.

Nathan --

se nimennehän oli -- Nathan, hyvin

sananne sovitatte -- terävästi --

Oon hämmästynyt -- kyllä olisin --

NATHAN.

Olevinanne olkaa miten tahaan.

Mua ette harhaan vie. Ei teille sovi

suurempi kohteliaisuus, kunnon mies. --

Täys tunteesta on tyttö, auliutta

naislähetti on pelkkää, isä poissa --

te, tytön kunniasta huolehditte;

te pakenitte hänen voittamistaan.

Myös siitä teitä kiitän --.

RISTIRITARI.

Myöntää täytyy:

te tiedätte, kuink' ajatella meidän

ritarein tulis.

NATHAN.

Vainko ritarein?

Vain tulis? Sääntöjenne vuoksi vainko?

Ajatusjuoksuu tiedän kunnon miesten,

ja heitähän on maissa kaikissa.

RISTIRITARI.

Tok' eroa lie niillä, toivon?

NATHAN.

Kyllä:

on värin, puvun, muodon eroa.

RISTIRITARI.

Ja eri maissa niit' on eri määrin.

NATHAN.

Se ero suuria ei merkitse.

Suurt' alaa suuruus vaatii kaikkialla;

puut liian taajaan istutetut taittaa

vain oksat toisiltaan. Vaan parvittain

on kaikkialla meitä keskimittaa.

Vain sovun suokoon toinen toiselleen,

vain sietää, suvaita saa lammas vuohta,

vain älköön luulotelko latva puun,

se ettei yksin maasta nousnut ois.

RISTIRITARI.

Nuo sanat sattui! -- Mutta tuttu lie

myös kansa, jok' on ihmismoitteen kehto?

Mi kansa, tiedättekö, Nathan, ensin

valitun kansan nimen omaksui?

Niin, jospa tuota kansaa ylpeydestään

en juuri vihais, mut en sentään vois

halveksimatta olla? Ylpeydestään,

min peri kristityt ja muslemit,

ett' oikea on Jumala vain heillä. --

Tää puhe kristityn ja ritarin

teit' yllättää? Vaan missä, milloin onkaan

tuo hurskas kiihko, omaa Jumalaansa

kaikelle maailmalle tyrkyttää

parhaana, ainoana, -- synkempänä

kuin nyt, kuin täällä päässyt puhkeemaan?

Kelt' ei nyt täällä putois silmäin suomut?

Vaan jääköön sokeaks, ken haluaa! --

Sanani unohtain mun suokaa mennä!

(Aikoo poistua.)

NATHAN.

Oh, ette tiedä, kuinka lujasti

nyt teihin kiinnyn! -- Tulkaa, ystäviä

nyt meidän täytyy, täytyy olla. Saatte

kansaani halveksia halustanne.

Ei kumpikaan meist' ole kansaansa

valinnut itselleen. Yht' oommeko

me sekä kansamme? Ja mik' on kansa?

Enemmän kristittyä, juutalaista

kuin ihmist' onko ihmisessä? Ah,

kunp' oisitte te yksi lisää niihin,

joit' tyydyttää vain nimi ihmisen!

RISTIRITARI.

Jumalan nimeen, Nathan, niitä olen!

Niit' olen! -- Kätenne! -- Mä häpeilen,

ett' erehdyin mä teistä hetkeksikään.

NATHAN.

Mä siit' oon ylpeä. Vain yleisestä

erehtyy harvoin.

RISTIRITARI.

Harvinaisen taas

vain vaivoin unhoittaa. -- Niin, ystävät

on meidän, Nathan, oltava.

NATHAN.

Jo oomme. --

Kuink' iloitseva onkaan Rechani! --

Ja kuinka valoisana katseelleni

on etäisyys. -- Vain häneen tutustukaa!

RISTIRITARI.

Jo palan kaipuusta. -- Ken talostanne

noin syöksyy ulos? Hänen Dajansa?

NATHAN.

Niin juuri. Noin miks hädissään?

RISTIRITARI.

Kunp' ei

ois mitään Rechallemme sattunut?

Nathan Viisas: Viisinäytöksinen näytelmäruno · 第 22 / 60 题