RISTIRITARI sekä DAJA, joka on jo kotvan katsellut ritarin
matkan päästä ja nyt lähestyy häntä.
DAJA.
Ei munkki hänen luotaan näyttänyt
hyvillä mielin lähtevän. -- Mut täytyy
mun onneani koettaa.
RITARI.
Kas, oivaa!
Lie tosi sana: kahdet kynnet on
aseina pirun -- munkki sekä nainen.
Mua tänään toisista hän toisiin viskoo.
DAJA.
Te, tekö täällä, jalo ritari? --
Jumalan kiitos! Missä kaiken aikaa
olette piillyt? Sairaana tok' ette?
RITARI.
En.
DAJA.
Tervennä siis ootte ollut?
RITARI.
Niin.
DAJA.
Olimme kovin huolissamme teistä.
RITARI.
Vai niin?
DAJA.
Te varmaan matkall' olitte?
RITARI.
Niin olin.
DAJA.
Vasta tänään palasitte?
RITARI.
Jo eilen.
DAJA.
Tänään saapui Rechan isä.
Ja nyt kai toivoa saa Recha?
RITARI.
Mitä?
DAJA.
Mit' anonut niin usein teilt' on jo.
Ja isä itse teitä välttämättä
nyt kohta kutsuu. Babylonista
kahdellakymmenellä kameelilla
hän täydet, kalliit ryytikuormat toi
ja jalokivet, kankaat arvokkaimmat
ja kauneimmat, mitk' Intiasta löytyy
tai Persiasta taikka Syyriasta,
niin, jopa Kiinasta.
RITARI.
En osta mitään.
DAJA.
Kuin ruhtinas hän suur' on väestään.
Mut usein ihmetellyt oon, miks häntä
se 'Nathaniksi viisaaks' ylistää,
ei 'rikkaaksi'.
RITARI.
Kai rikas sekä viisas
on siitä yhtä.
DAJA.
Hyväks sittenkin
ois häntä ennen muuta kutsuttava.
Hyvyyttään ette voi ees kuvitella.
Kun kuuli Rechan kiitosvelan teille,
mit' oiskaan teille sinä hetkenä
hän tehnyt, antanut!
RITARI.
Kas, kas!
DAJA.
Nyt tulkaa
ja kokekaa ja nähkää!
RITARI.
Mitä siis?
Kuin pian hetki ohi on?
DAJA.
Jos ei hän
niin hyvä ois, niin kauan oisinko
mä häneen tyytynyt? Te luuletteko,
ett' arvo kristityn on vieras mulle! --
Ei minullekaan kehtoon lauleltu,
ett' on mun Palestiinaan miestäni
vain siksi seurattava, että siellä
saan juutalaisen lasta kasvattaa.
Soturi jalo Freedrik-keisarin
ol' armas mieheni --
RITARI.
Ja syntyisin
Sveitsistä, kunnian ja armon sai
hän keisarin ja majesteetin kanssa
yht'aikaa samaan jokeen hukkua.
Kuin monasti sen kuullut oon jo, vaimo?
Mua ahdistamast' ettekö voi laata?
DAJA.
Ahdistamasta! Taivas!
RITARI.
Niinpä niin!
Teit' enhän enää nähdä halua!
En kuulla! Tahdo en, ett' yhä, yhä
mua muistutatte teosta, min tein
harkitsematta, aivan arvoitus
mi mulle on, kun ajattelen sitä,
En tosin katuis sitä mielelläni;
vaan nähkääs, tapaus jos toistuu tuo:
syy teidän on, jos penseämp' oon silloin,
jos ensin harkitsen ja palaa sallin,
mi palaa.
DAJA.
Herra armahda!
RITARI.
Täst' alkain
mua älkää tunteko, sen ilon vain
mä pyydän teiltä. Älkää vaivatko
mua isälläkään. Juutalainen aina
on juutalainen. Minä jäyhä shvaabi.
Oon aikaa tytön kuvan unhoittanut, --
jos muistin koskaan.
DAJA.
Hänpä muistaa teitä.
RITARI.
Vaan minkä, minkä vuoksi?
DAJA.
Kenpä tietää?
Ain' ihminen ei ole, miltä näyttää.
RITARI.
Vaan harvoin parempikaan.
(Lähtee.)
DAJA.
Vartokaa!
Mi kiire --?
RITARI.
Vaimo, hyljätäkö täytyy
mun vuoksenne nää palmut mieluisat?
DAJA.
Niin mene, saksalainen karhu! Mene! --
Vaan karhun jäljilt' en saa jäädä sentään.
(Seuraa RITARIA matkan päässä.)