Kun Lancelot ratsasti toisen kerran Pelles-kuninkaan linnaan, muisteli
hän ensimmäistä vierailuaan. Hän huomasi, ettei linna ollut muuttunut,
mutta vastaanotto oli erilainen. Hänen tulonsa ei näyttänyt liikuttavan
ketään. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että hän oli niin herkkä
kaikelle sellaiselle. Palvelijat ottivat tietysti hänen hevosensa
hoiviinsa, mutta pahanenteisen juhlallisesti. Hän oli pahoillaan, että
oli tullutkaan sinne.
Pelles seisoi ovella. Lancelot kuvitteli hänen näyttävän tavallista
jäykemmältä, mutta lohduttautui muistamalla, ettei se voinut olla
mahdollista.
"Olitte hyvin ystävällinen lähettäessänne tuon viestin edeltäpäin",
sanoi kuningas. "Se soi meille hetkisen ainakin vaatimattoman
vastaanoton järjestämiseen teille. Tässä kaukaisessa piirikunnassa on
palveleminen vaillinaista — joka vuosi on yhä vaikeampi pitää taloa
tyydyttävässä kunnossa. Ainakin sen jälkeen kun vaimoni kuoli. Kaipaan
häntä."
"Niin taloudessa kuin muissakin asioissa on tyttärenne varmaankin
teille suureksi avuksi."
"Tulkaa sisään ja istuutukaa, ritari Lancelot", sanoi Pelles. "Matka on
varmaankin väsyttänyt teitä aika lailla."
He istuutuivat suuren ikkunan ääreen.
"Ajatellessani vieläkin asiaa", sanoi kuningas, "haluaisin mielelläni
kysyä teiltä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, kuinka tulitte
tehneeksi tuon erehdyksen".
"Minkä erehdyksen?" kysyi Lancelot.
"Otaksumisenne, että Elaine olisi minulle avuksi. Olette vanhapoika,
ymmärrän sen, mutta vaikka niinkin, pitäisi teidän sentään olla parempi
taloudenhoidon arvostelija. Ettekö tahtoisi sanoa minulle, koettiko
Elaine taivuttaa teidät uskomaan, että hän on pätevä siihen?"
"Tyttärenne on melkein vieras minulle —"
"Sitä toivoin — ajattelinkin", sanoi Pelles.
"Mutta kuvittelen hänellä olevan taitoa kaikkeen sellaiseen, mihin
hän huolii sovittaa sitä, ja otaksuin hänen ponnistelevan auttaakseen
teitä."
"Ymmärrän", sanoi Pelles. "Kiitoksia hyvin paljon. Ryhtykäämme nyt
heti juttelemaan asioista — Arthurin viestistä. Luulen, että teillä on
kiire. Toivoisin teidän voivan jäädä yöksi tänne, mutta kirjeestänne
päättäen pelkään, ettette voi."
"Minun pitää palata Camelotiin niin pian kuin suinkin", vastasi
Lancelot.
"Mutta teidän täytyy nukkua jossakin", sanoi kuningas. "Miksi ei siis
täällä? Olisitte tällaisen vanhan miehen toverina autiossa talossa."
"Eikö Elaine olekaan kotona?"
"Ei, ritari Lancelot, hän ei ole kotona. Hän on matkustanut viemisille
muutamien kaukaisten sukulaistemme luo. Tarkoitan hänen nyt olevan
kaukana täältä."
"Olen pettynyt", sanoi Lancelot. "Olen todellakin."
"Oletteko? Kun sain viestinne, ajattelin itsekseni, ettette voi
toivoakaan yksinäisempää kohtauspaikkaa kuin tämä on, Elainen
oleskellessa poissa täältä."
"Mutta kun pyysin tavata vain teitä", sanoi Lancelot, "ei mielessäni
ollut mitään sellaista epäkohteliaisuutta, että olisin tahtonut
ehdottaa teille hänen poistamistaan linnasta".
"Eikö?" sanoi Pelles. "Ei ette tarkoittanut olla epäkohtelias, mutta
uskalsin ajatella teidän haluavan juuri sitä. Kun luin kirjeenne, olin
hyvin tyytyväinen tietäessäni hänen jo olevan poissa tieltä. En moiti
teitä ollenkaan, ritari Lancelot. Tyttäreni on hyvin rakas minulle,
mutta hän on oikullinen ja olen pahoillani, että hän on suututtanut
teidät."
"Suututtanutko minut?" kysyi Lancelot. "Eikä ole! Ei ollenkaan!"
"Pelkäsin hänen tehneen niin. Kuulin hänen omilta huuliltaan — olen
ihan varma tästä — että hän oli vaivannut teitä ihailullaan. Hän
ihailee teitä. Sanoin hänelle, ettei hän osaa juuri lainkaan hillitä
itseään."
"Mitä minuun tulee", sanoi Lancelot, "ei hänen tarvitse sitä ollenkaan
koettaa. Pidän häntä viehättävänä nuorena naisena, joka teki oloni
täällä hyvin hauskaksi. Hän on suorapuheinen ja koska hän liioittelee
ylistyksissään, ymmärrän, että häntä ymmärretään usein väärin. Mutta
siihen ovat mielestäni syynä paljon useammin muut naiset kuin miehet.
Mikäli hänen ihailunsa oli persoonallista, en ollut niin tyhmä, että
olisin ottanut sen täydestä todesta."
"Ellette ota Elainea vakavalta kannalta", sanoi kuningas, "pyydän
teitä niin tekemään ensimmäisessä tarjollaolevassa tilaisuudessa.
Hän on tarmokas ja on jo tehnyt päätöksensä tässä asiassa. Jos
hänen tiedossaan olisi edes jokin keino, jolla hän voisi kiinnittää
huomionne, puoleensa, käyttäisi hän sitä. Mieltäni pahoittaa, että hän
on niin huoleton puheissaan ja jonakin päivänä saattavat jotkut hänen
puheistaan hämmästyttää teitä."
"Lupaan, etten ajattele pahaa hänestä, ennenkuin minun on pakko", sanoi
Lancelot. "En rakasta häntä —"
"Jumalan kiitos, ritari Lancelot! Pelkäsin teidän rakastavan."
"En rakasta häntä ja hän tietää sen."
"Tietääkö hän?"
"No niin, hänellä ei ole mitään syytä ajatella sitä."
"Hänen puheittensa perusteella uskoin melkein yhteen aikaan —"
"Mitä, kuningas Pelles?"
"Sitä on hyvin vaikea pukea sanoiksi — ymmärsin hänen toivovan, että
hän saisi — ei, en voi sanoa sitä! Erehdyin varmaankin silloin. Ette
suonut hänelle minkäänlaista tilaisuutta — ei, ette tietystikään."
"Kunniasanallani", sanoi Lancelot, "tämä on kummallinen juttu. Mitä
tarkoitatte tuolla tilaisuudella? En antanut hänelle mitään — en ole
vaihtanut hänen kanssaan paria tusinaa sanaakaan elämässäni — ja nekin
vaihdettiin puutarhassanne, kun aamiainen myöhästyi."
"Älkää loukkautuko — suokaa minulle anteeksi", pyysi Pelles. "Mitä
ikinä hautonenkaan mielessäni, syytän siitä Elainea enkä teitä. Minun
olisi pitänyt se mainita."
Lancelot katsoi häneen. Kuningas paljasti ikävuotensa tänä iltapäivänä.
"Olen pahoillani, että olette huolissanne hänen tähtensä, kuningas
Pelles. Ellen rakastakaan Elainea, voin ainakin sanoa rehellisesti
ihailevani häntä — hänellä on terävät aivot ja lämmin sydän — hän tulee
vielä onnelliseksi jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa ja on
kunniaksi teille, kun vain oikea mies saapuu paikalle."
"Minusta tämä suunnitelma tuntuu kaukaiselta", sanoi Pelles, "mutta
toivon teidän olevan oikeassa. Ettekö sattumalta voisi aavistaa, kuka
tämä oikea mies on?"
"En ollenkaan."
"Siinäpä sitä ollaan — en minäkään... No niin, olemme poikenneet
aiheesta. Toivon teidän jäävän tänne yöksi."
"Ehkä voin palata Camelotiin yhtä hyvin täältäkin. Kyllä, mielelläni."
"Mainiota! Puhukaamme nyt kuningas Arthurin asioista. Millaisen viestin
hän on lähettänyt minulle?"
"Se koskee heiniä", vastasi Lancelot.
"Mitä minulla on tekemistä heinien kanssa?" kysyi Pelles.
"Heiniä sekä kauroja, mutta pääasiallisesti heiniä", sanoi Lancelot.
"Camelotissa sijaitsevat tallimme ovat suuresti riippuvaisia maastanne
rehuihin nähden —"
"Ah, varmasti", sanoi Pelles. "En äsken ymmärtänyt. Mitä teillä on
sanomista heinistäni?"
"Tänä kesänä olemme saaneet teiltä keskinkertaista huonompia heiniä."
"Mahdotonta!" sanoi Pelles.
"Arthur on pahoillaan, mutta tallimiehet valittavat ja hän haluaa
tietää, ovatko heidän valituksensa lainkaan oikeutetut."
"Välittävätkö tallimiehet? Arthur on siis lähettänyt viestin
tallimiehiltään minulle, vai mitä? Ja teidän välityksellännekö, ritari
Lancelot? Onko hän tutkinut heiniä itse? Luulen, ettette tyytyisi
toisen miehen arvosteluun siitä, mitä hevosenne syö."
"He valittavat, että heinät ovat tomuisia — muutamat hevoset ovat
sairastuneet päätautiin."
"En ole lähettänyt teille tomuisia heiniä, ritari Lancelot, koska
minulla ei ole sitä lajia. Alkukesästä satoi melkoisesti ja hyvin
usein. Emme voineet toivoakaan sen parempaa heinäsatoa."
"No niin, sellainen on valitus", sanoi Lancelot.
"Oletteko itse tarkastellut noita tomuisia heiniä?" kysyi Pelles.
"En voi väittää sitä."
"Eikö teidän hevosenne ole sairastunut päätautiin?"
"Ei tietystikään!"
"No niin, tällainen valittamistapa tuntuu minusta melko
kummalliselta... Mutta näin meidän kesken vain, mitähän kuningas
tarkoittaa lähettäessään minulle tällaisen viestin?"
"Ei ainakaan mitään vihamielistä", vastasi Lancelot. "Häntä on viime
aikoina huolestuttanut hänen oman hevosensa käytös. 'Eläin ei ole niin
kestävä', sanoo hän 'eikä niin terve kuin ennen vanhaan'. Kun hän
moitti siitä miehiään, syyttivät he heiniä. Hän käski silloin minun
ottaa selville tosiseikat."
"Lähetimme heinät ritari Kaylle. Huomasiko hänkin ne tomuisiksi?"
"Minun on pakko vastata siihen kieltävästi. Hän on täydellisesti varma
niiden hyvästä laadusta."
"Siinä tapauksessa on puhe vain Arthurista ja hänen hevosestaan", sanoi
Pelles. "Saako se todellakin yskänpuuskia?"
"Se on jättänyt hänet pulaan parissa kolmessa tilaisuudessa viime
aikoina", vastasi Lancelot. "Hän käski minun ilmoittaa sen teille.
Luulen sen huolestuttavan häntä."
"No niin", sanoi Pelles, "hänen hevosensa saa samoja heiniä kuin teidän
hevosenne syö tällä hetkellä. Lähdemmekö itse tarkastamaan, millaisia
ne ovat?"
"Se on tuskin tarpeellista", vastasi Lancelot.
"Se on mielestäni parasta. Sittenhän te voitte tarkastaa Camelotiin
tuodut heinät ja päättää, onko niissä minkäänlaista eroa."
He kävelivät linnanpihan poikki talleille, ja Pelles käski erään miehen
pudottaa lattialle melko suuren kimpun Pelles otti niitä kahmaloittain
tarkasteltavakseen. Lancelot käänteli niitä jalallaan.
"Mitä vikaa niissä on?" kysyi Pelles.
"Ei mitään", vastasi Lancelot. "Jos vain Arthurin hevonen syö tällaisia
heiniä, ei pitäisi olla aihetta valituksiin."
"Ilmoittakaa heille, etten ole lähettänyt heille muunlaisia, ja jos
hevonen syö jotakin muuta, on se Arthurin asia eikä minun. Minua ei
imartele lainkaan se, että tätä asiaa on ryhdytty penkomaan, ritari
Lancelot. Sehän voidaan melkein lukea minulle häpeäksi. Minulla on
valtakunnan parhaat niityt, ketoja ketojen vieressä täältä Caseen
saakka."
"Mihin saakka?" kysyi Lancelot.
"Toiseen talooni, Casen linnaan saakka, joka sijaitsee tien varrella
puolen tunnin päässä täältä. Se kuului äidilleni."
"Ah, en ole koskaan kulkenut sitä tietä enkä siis tiedä siitä mitään",
sanoi Lancelot.
"Ettekö?" sanoi kuningas Pelles. "Jopa nyt jotakin! Tähän hetkeen
saakka olin ihan unohtanut sen, mutta kun saatoitte kuningatar Ginevraa
hänen häihinsä, pysähtyi koko matkaseurueenne sinne. Tarjosin sen
kuninkaalle. Teidän täytyy muistaa se."
"Nyt kyllä", vastasi Lancelot. "Muistan sen todellakin. Mutta en
osannut liittää tuota paikkaa millään tavalla teihin."
"En ollut siellä silloin", sanoi Pelles, "enkä voinut kutsua teitä
tännekään surumme vuoksi... vaimoni vasta äsken tapahtuneen kuoleman
tähden. Kah, millainen yhteensattuma! Siellä on niittyjeni raja."
Lancelot ei sanonut mitään enää, ja he kävelivät takaisin halliin.
* * * * *
"Käsken heidän tuoda kynttilät sisään, ja me syömme päivällisen
hetkisen kuluttua", sanoi Pelles.
Lancelot katseli pitkien solakoiden kynttiläin tuomista sisään ja
ruokien kantamista laajalle ja yksinäiselle pöydälle.
"Voimme yhtä hyvin istuutua paikoillemme nyt", sanoi Pelles.
"Kun olin täällä viime kerralla, odotimme häntä", sanoi Lancelot.
"Pyydän anteeksi", sanoi Pelles.
"Elaine juolahti vain mieleeni", sanoi Lancelot.
"Ah, niin, siihen hän kyllä pystyy", sanoi hänen isänsä... "Voi, teidän
pitää ottaa lautasellenne enemmän tätä — se on hanhea, muistakaa se,
eikä mitään oikeata lihaa. Ajattelin ensin paistattaa riikinkukon
teille, mutta tarkasteltuani niitä päätin, etten anna teidän kärsiä
nälkää. Mutta ei hanhikaan ole paljon voimakkaampaa ravintoa
taistelevalle miehelle?"
"En taistele tällä haavaa", vastasi Lancelot, "ja hanhi on tavattoman
mureaa".
"Täällä tilallani", sanoi Pelles, "ylpeilemme muustakin kuin heinistä.
Riistamme on mainiota, ja linnut, joita tarjoilemme — on niin, meillä
on ainakin tarpeeksi raaka-aineita talouteemme."
"Ettekö luule hänen paljastavan taipumuksiaan siihen tultuaan
vanhemmaksi?" kysyi Lancelot.
"Kenen ja mihin?" sanoi Pelles.
"Sanoitte, ettei tyttärenne ole lainkaan innostunut taloudenhoitoon."
"Oikein hyvin, sanottu. Käytinkö tuota lausetta?"
"Aate kiinnosti tarkkaavaisuuttani", vastasi Lancelot. "Luulen luonteen
kehittyvän ajan oloon oikeissa olosuhteissa."
"En tiedä, onko sellainen kehittyminen toivottavaa", sanoi Pelles.
"Hieman kuria vain, jos jokainen voisi olla! varma sen oikeasta
laadusta. Ettekö välitäkään pavuista, ritari Lancelot? Tai hieman
enemmän täytettä hanheni kera? Ritari Lancelot haluaa vähän —"
"Ei kiitoksia", sanoi Lancelot. "Minulla on tarpeeksi. Teillä on mainio
kokki, kuningas Pelles."
"Ei kehnokaan. Todellisuudessa ylpeilen voidessani säilyttää paikan
maineen entisellään, ritari Lancelot. Tehän ymmärrätte tunteeni, kun
kuulin tuosta heiniäni koskevasta epäluulosta."
"Se on mitätön asia, vannon sen teille", sanoi Lancelot. "Olen
pahoillani, että toin viestin. Koko juttu on ollut onneton erehdys."
Pelles ei vastustanut häntä.
"Jos jolloinkin sattumalta saisitte tilaisuuden mainita vierailustani
tyttärenne palattua kotiinsa, luotan siihen, ettei hän ajattele
pyytäneeni teiltä yksityistä keskustelua senvuoksi, että se jollakin
lailla koski häntä — persoonallisesti."
Kuningas Pelles oli syventynyt jyrsimään sitkeää hanhenjalkaa.
"Toivon, ettette luule minua ärtyisäksi, ritari Lancelot.
"En ärtyisäksi, vaan vaiteliaaksi, ehkä. Mutta tämä puhe rehuistanne
suututtaa teitä. Älkää antako sen vaikuttaa."
"Saanko tehdä teille erään kysymyksen?" kysyi Pelles.
"Kun olitte täällä viimeksi, teki tyttäreni keveitä huomautuksia
kuningas Arthurista. Muistatte kai sen? Hillitsin hänet heti.
Mutta näin meidän kesken sanoen, aloin jo silloin epäillä Arthurin
muuttuneen."
"Vain paremmaksi, jos ollenkaan", vastasi Lancelot.
"Suotte kai minulle anteeksi vihjaukseni, vai mitä?" pyysi Pelles.
"Tunnen itseni vanhentuneeksi puhellessani teidänlaisillenne
nuorille miehille, jotka hallitsevat meitä nykyään, mutta käytän
hyväkseni etuoikeutta. Tähän asti kaikki ne sanat, jotka olen kuullut
Arthurin lausuvan — olen pahoillani, ettei niitä ole sen enempää —
ja ne satunnaiset viestit, jotka olen saanut häneltä, ovat olleet
hyvin järkeviä. Nyt minulle kerrotaan hänen hääräävän kovasti, ja
varmasti hän etääntyy meistä kauaksi. Koska hänen viestinsä käyvät
harvinaisemmiksi, pitäisi niiden olla sitä tärkeämpiä, mutta ne eivät
ole."
"Hän onkin ahkera", vastasi Lancelot. "Ei kuitenkaan niiden vaikeiden
pulmien ratkaisemisessa, joita hänellä oli ensi aikoina, vaan kuitenkin
ahkera. Siellä on yksinkertaisiakin velvollisuuksia, jotka vievät hänen
koko aikansa."
"Tietysti", sanoi Pelles. "Mutta yksinkertaiset tehtävät eivät vaadi
taitoperäistä toimeenpanoa. Hänen tallimiestensä olisi pitänyt
sopia tämä asia taloudenhoitajan kanssa. Olen kyllä hyvin ihastunut
saadessani teidät vieraakseni tänne, ritari Lancelot, mutta luulisin
teidän ja Arthurin aikaa liian kalliiksi tuhlattavaksi tällaisiin pikku
seikkoihin."
"Se onkin itsessään pikku seikka", vastasi Lancelot, "mutta jos se
johtuu jostakin epärehellisyydestä hänen palveluksessaan —"
"Ah, ajatteletteko niin?"
"En", vastasi Lancelot. "Torjuin vain tuon viittauksen sen arvon
mukaisesti."
He lopettivat aterian lausumalla muutamia sanoja vielä. Sen lopussa
Pelles palasi päähänpiintymäänsä.
"Olenko oikeassa otaksuessani, että kuningas on toimelias.
"Ihan oikeassa."
"Olisiko julkeaa kysyä, mikä yritys askarruttaa häntä juuri nyt?"
"Ei mikään erityinen, luullakseni."
"Ei siis mitään rehua koskevaa — sen laatuun kohdistunutta harvinaista
tarkkaavaisuutta?"
"Ilmoittaisin teille sen, jos vain tietäisin", vastasi Lancelot. "Mutta
en tiedä mitään. Hänellä saattaa olla kaikenlaisia suunnitelmia, joista
hän ei mainitse minulle mitään."
"Todellako?" sanoi Pelles.
* * * * *
Lancelot käveli edestakaisin huoneessaan miettien yksinäisyyttään.
Ginevra, Elaine, Bromel, Pelles — kaikki nämä henkilöt olivat hänen
ajatuksissaan. Hän oli vihainen kuningattarelle, paljoa vihaisempi kuin
hän oli todennutkaan lähtiessään suorittamaan tehtävää. Mitä oikeutta
kuningattarella oli nöyryyttää häntä? Kun hän palaisi Camelotiin
huomenna, niin millaisiin olosuhteihin hän palaisi? Oliko kuningatar
oikeassa, oliko hän mustasukkainen vai ei, väittäessään Arthurin
keksineen tämän matkan toimittaakseen hänet ja Elainen yhteen? Pelles
ei ollut mikään hölmö, sittenkään. Epäilikö hän, että tällä vierailulla
oli jokin salainen tarkoitus? Voiko vanhus todellakin luulla häntä
Elainen rakastajaksi? Ei luettuaan kirjeen. Hän oli kirjoittanut sen
Ginevran vuoksi — ja kuinka paljon hyvää se oli tuottanutkaan hänelle?
Kuningatar oli laskenut leikkiä hänen valtioviisaudestaan, ja hän oli
viettänyt ikävän illan.
No niin, ei ollut järkevää ajatella liian paljon tätä tai jotakin
muuta. Hän koettaisi hieman nukkua.
Hän kuuli ovelle hiljaa koputettavan. Luultavasti kuningas, ajatteli
hän, jonka mieleen myöhemmin on juolahtanut joitakin ajatuksia
hevosruuasta. Hän irroitti salvan, katsoi käytävään ja näki edessään
tomun peittämän miehen, vasta tulleen pitkältä ratsastusmatkalta.
"Ritari Lancelot", sanoi hän. "Tuon teille salaisen viestin, teille
ainoastaan."
"Tulkaa sisään ja sulkekaa ovi", sanoi Lancelot. "Kukaan ei voi
kuunnella meitä, mikäli tiedän. Millainen on viestinne?"
"Naisenne on Casen linnassa. Hän tahtoo tavata teitä heti."
"Hyvin kiinnostavaa", vastasi Lancelot. "Kuka on tämä salaperäinen
henkilö, joka lähettää minulle kutsun keskiyöllä?"
"Ritari Lancelot", sanoi mies, "olen tuonut viestin".
"Sehän voi yhtä hyvin olla ansa."
"Voi kylläkin", vastasi mies.
Lancelot koetti kuvitella, kuinka Ginevra oli voinut päästä Casen
linnaan niin pian.
"En lähde nyt", sanoi hän. "Mutta huomenna pysähdyn linnaan ja osoitan
kunnioitustani naiselle."
"Kuten haluatte", sanoi mies. "Huomenna hän ei ole siellä enää."
"Kuinka päästään linnaan?" kysyi Lancelot.
"Vasemmalle kääntyvää tietä pitkin sillan tuolta puolelta. Se
sijaitsee suoraan edessäpäin noin puolen tunnin matkan päässä. Ryhdyn
oppaaksenne."
"Ei tänä yönä", sanoi Lancelot.
"Säästääkseni aikaa", sanoi mies, "käskin satuloida hevosenne. Se
odottaa teitä valmiina linnan pihalla."
"Käskekää heidän viedä se talliin takaisin! Millä oikeudella
häiritsitte sitä? Kuka päästi teidät sen luo? Kuka te olette?"
Mutta mies oli jo mennyt tiehensä.
Lancelot istuutui hiljaisessa huoneessaan ja koetti ajatella. Viestien
lähettäminen ei ollut lainkaan Ginevran tapaista. Mutta entä jos hän
olisikin päättänyt koetella hänen lupaustaan tai jos hän vakavasti
kaduttuaan tahtoi lopettaa heidän riitansa? Hän muisti tuon Casen
linnan huoneenkin —
Mutta Ginevra ei ollut voinut matkustaa niin kauaksi — melkein yhtä
nopeasti kuin hän itse oli ratsastanut. Ginevran oli täytynyt katua
käytöstään minuutin tai parin kuluttua hänen poistumisestaan. Kuka
muu voisi viekoitella häntä ulos? Tuo Bromel-niminen mieskö, josta he
puhuivat? Vai oliko hänellä jokin toinenkin vihollinen tässä maailman
osassa? Huomenna hän pysähtyisi Casen linnaan.
Mutta ennenkuin hän nukahtaisi, pitäisi hänen tarkastaa, mitä tuo
lurjus oli tehnyt hänen hevoselleen. Hän laskeutui linnan portaiden
juurelle. Pihalle johtava ovi ei ollut salvassa, ja hevonen oli vielä
siellä valmiina hänen varaltaan. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan
tallimiestä, jotka luultavasti kaikki nukkuivat. Hän voisi kyllä kutsua
avukseen vahdit ulkoportilta, mutta se herättäisi koko talonväen.
Kuu oli peittynyt pilviin — valaistus oli melkein riittämätön tien
löytämiseen.
Hän meni halliin, mihin hänen varusteensa oli viety, puki ne ylleen,
kiipesi hevosensa selkään ja istui pimeässä kuunnellen. Sitten
hän lähti hitaasti ratsastamaan porttia kohti. Hänen hevosensa ei
ollut koskaan ennen ollut niin meluisa, mutta vahdit päästivät
hänet menemään, ikäänkuin olisivat tottuneet keskiyöllä tapahtuviin
lähtöihin. Hän ratsasti sillan yli ja kääntyi vasemmalle.
Tällainen tapa poistua talosta, missä hän oli vieraana, pani hänet
tuntemaan itsensä syylliseksi jollakin tavalla. Hän ei sitäpaitsi
tiennyt, kuinka hän pääsisi takaisin tai päästäisivätkö aamuvahdit
hänet sisään tai kuinka hän voisi selittää seikkailun Pellekselle.
Epäilemättä hän oli tekemäisillään jotakin sellaista, mitä Ginevra
sanoisi päätökseksi. Kun hän saapuisi sinne, voisi Ginevra ehkä sanoa
hänen ratsastusmatkaansa tyhmäksi kepposeksi, enemmän Arthurille kuin
hänelle sopivaksi. Mutta tällä kertaa se oli Ginevran käsky. Mitä
Ginevra olisikaan sanonut, jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta?
Hän kannusti hevosensa laukkaan.
Metsät näyttivät tuoreilta, vaikka vuodenaika olikin jo niin myöhäinen.
Hän tunsi, kuinka kosteus toi mukanaan puun hajua. Valoa oli niin
niukalti, ettei hän nähnyt tietä, mutta hän tiesi hevosensa löytävän
tien tasaiset kohdat ja karttavan kuoppia. Tietysti ei kukaan luota
hevoseensa siten päivänvalossa. Millaisiin ponnistuksiin antaudummekaan
ohjataksemme itseämme, ajatteli hän. Hänen oma elämänsä — kuinka hän
oli koettanutkaan sovelluttaa sitä erääseen suunnitelmaan, koska
Ginevra oli halunnut sitä. Ehkä Ginevra olisi pitänyt hänestä enemmän,
ellei hän olisi koettanut niin kovasti.
Hänen hevosensa näytti haluavan hidastaa vauhtinsa hölkäksi, mikä ei
ollutkaan hämmästyttävää niin pitkän matkan jälkeen. Sen saamassa
rehussa ei varmastikaan ollut mitään vikaa. Pelleksen pitäisi antaa
jokin määrätty vastaus huomenna. Olisiko hänellä niin paljon rohkeutta,
että hän lähettäisi Arthurille sellaisen viestin kuin oli vihjaissut
päivällisillä? Kaikissa tapauksissa Pelleksen talous oli järjestetty
liian leväperäisesti. Anteeksiantamatonta oli sallia tuon tuntemattoman
päästä hevosten luo.
Casen linna alkoi häämöittää melko läheltä. Hän kannusti ratsunsa
laukkaan kerran vielä. Nyt kun hän oli saapunut tänne, voi hän nimittää
itseään Ginevran rakastajaksi. Oliko hän tullut sinne intohimosta,
uteliaisuudesta vai ylpeydestäkö? Heidän riitansa oli vielä liian
tuore. Haava oli vielä auki. Myrkytetty, ehkä. Ginevran julkiset
hänelle antamat moitteet — mitä tapahtuisikaan, kun se kantautuisi
Arthurin korviin?
Portti oli auki — hänen tarvitsi vain ratsastaa pihalle. Täälläkin
näyttiin oltavan varmoja hänen tulostaan. Muuan mies talutti pois
väsyneen hevosen, ja Lancelot astui halliin. Siellä paloi vieläkin
muutamia valoja, ja eräs nainen nousi tuolilta tervehtimään häntä.
"Toivoimme teidän tulevan, ritari Lancelot", sanoi hän. "Minulle on
kerrottu kuningattaren haluavan puhutella minua."
"Kuningattarenko? Ah, hän haluaa sitä todellakin!" Lancelot ei voinut
muistaa tätä naista, joka muuten oli tutun näköinen. Hän auttoi
Lancelotia varustusten riisumisessa.
"Missä hän on?"
"Käytävän ja portaiden yläpäässä on suuri huone. Siellä hän on."
Siis juuri siinä huoneessa. Se oli varmasti Ginevra. Tutut portaat
— pitkä käytävä — hieman raolleen työnnetty ovi. Hän koputti. Hän
näki huoneesta valoa, aukaisi oven ja astui sisään. Huone oli ihan
samanlainen kuin ennenkin — jykeviä tuoleja ja pöytiä, paksut verhot
seinillä — ja nyt pari palavaa kynttilää verhoilla eristetyn vuoteen
vieressä.
"Ginevra!"
Verho siirrettiin syrjään, ja ylöspäin käännetty valkoinen käsi
ojentautui häntä kohti. Tämä vetoaminen pani jotakin tarttumaan hänen
kurkkuunsa. Lancelot kiirehti hänen luokseen ja kumartui.
Hänen olisi tietysti pitänyt tietää jo alusta asti.