XI

Kun Lancelot ratsasti toisen kerran Pelles-kuninkaan linnaan, muisteli

hän ensimmäistä vierailuaan. Hän huomasi, ettei linna ollut muuttunut,

mutta vastaanotto oli erilainen. Hänen tulonsa ei näyttänyt liikuttavan

ketään. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että hän oli niin herkkä

kaikelle sellaiselle. Palvelijat ottivat tietysti hänen hevosensa

hoiviinsa, mutta pahanenteisen juhlallisesti. Hän oli pahoillaan, että

oli tullutkaan sinne.

Pelles seisoi ovella. Lancelot kuvitteli hänen näyttävän tavallista

jäykemmältä, mutta lohduttautui muistamalla, ettei se voinut olla

mahdollista.

"Olitte hyvin ystävällinen lähettäessänne tuon viestin edeltäpäin",

sanoi kuningas. "Se soi meille hetkisen ainakin vaatimattoman

vastaanoton järjestämiseen teille. Tässä kaukaisessa piirikunnassa on

palveleminen vaillinaista — joka vuosi on yhä vaikeampi pitää taloa

tyydyttävässä kunnossa. Ainakin sen jälkeen kun vaimoni kuoli. Kaipaan

häntä."

"Niin taloudessa kuin muissakin asioissa on tyttärenne varmaankin

teille suureksi avuksi."

"Tulkaa sisään ja istuutukaa, ritari Lancelot", sanoi Pelles. "Matka on

varmaankin väsyttänyt teitä aika lailla."

He istuutuivat suuren ikkunan ääreen.

"Ajatellessani vieläkin asiaa", sanoi kuningas, "haluaisin mielelläni

kysyä teiltä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, kuinka tulitte

tehneeksi tuon erehdyksen".

"Minkä erehdyksen?" kysyi Lancelot.

"Otaksumisenne, että Elaine olisi minulle avuksi. Olette vanhapoika,

ymmärrän sen, mutta vaikka niinkin, pitäisi teidän sentään olla parempi

taloudenhoidon arvostelija. Ettekö tahtoisi sanoa minulle, koettiko

Elaine taivuttaa teidät uskomaan, että hän on pätevä siihen?"

"Tyttärenne on melkein vieras minulle —"

"Sitä toivoin — ajattelinkin", sanoi Pelles.

"Mutta kuvittelen hänellä olevan taitoa kaikkeen sellaiseen, mihin

hän huolii sovittaa sitä, ja otaksuin hänen ponnistelevan auttaakseen

teitä."

"Ymmärrän", sanoi Pelles. "Kiitoksia hyvin paljon. Ryhtykäämme nyt

heti juttelemaan asioista — Arthurin viestistä. Luulen, että teillä on

kiire. Toivoisin teidän voivan jäädä yöksi tänne, mutta kirjeestänne

päättäen pelkään, ettette voi."

"Minun pitää palata Camelotiin niin pian kuin suinkin", vastasi

Lancelot.

"Mutta teidän täytyy nukkua jossakin", sanoi kuningas. "Miksi ei siis

täällä? Olisitte tällaisen vanhan miehen toverina autiossa talossa."

"Eikö Elaine olekaan kotona?"

"Ei, ritari Lancelot, hän ei ole kotona. Hän on matkustanut viemisille

muutamien kaukaisten sukulaistemme luo. Tarkoitan hänen nyt olevan

kaukana täältä."

"Olen pettynyt", sanoi Lancelot. "Olen todellakin."

"Oletteko? Kun sain viestinne, ajattelin itsekseni, ettette voi

toivoakaan yksinäisempää kohtauspaikkaa kuin tämä on, Elainen

oleskellessa poissa täältä."

"Mutta kun pyysin tavata vain teitä", sanoi Lancelot, "ei mielessäni

ollut mitään sellaista epäkohteliaisuutta, että olisin tahtonut

ehdottaa teille hänen poistamistaan linnasta".

"Eikö?" sanoi Pelles. "Ei ette tarkoittanut olla epäkohtelias, mutta

uskalsin ajatella teidän haluavan juuri sitä. Kun luin kirjeenne, olin

hyvin tyytyväinen tietäessäni hänen jo olevan poissa tieltä. En moiti

teitä ollenkaan, ritari Lancelot. Tyttäreni on hyvin rakas minulle,

mutta hän on oikullinen ja olen pahoillani, että hän on suututtanut

teidät."

"Suututtanutko minut?" kysyi Lancelot. "Eikä ole! Ei ollenkaan!"

"Pelkäsin hänen tehneen niin. Kuulin hänen omilta huuliltaan — olen

ihan varma tästä — että hän oli vaivannut teitä ihailullaan. Hän

ihailee teitä. Sanoin hänelle, ettei hän osaa juuri lainkaan hillitä

itseään."

"Mitä minuun tulee", sanoi Lancelot, "ei hänen tarvitse sitä ollenkaan

koettaa. Pidän häntä viehättävänä nuorena naisena, joka teki oloni

täällä hyvin hauskaksi. Hän on suorapuheinen ja koska hän liioittelee

ylistyksissään, ymmärrän, että häntä ymmärretään usein väärin. Mutta

siihen ovat mielestäni syynä paljon useammin muut naiset kuin miehet.

Mikäli hänen ihailunsa oli persoonallista, en ollut niin tyhmä, että

olisin ottanut sen täydestä todesta."

"Ellette ota Elainea vakavalta kannalta", sanoi kuningas, "pyydän

teitä niin tekemään ensimmäisessä tarjollaolevassa tilaisuudessa.

Hän on tarmokas ja on jo tehnyt päätöksensä tässä asiassa. Jos

hänen tiedossaan olisi edes jokin keino, jolla hän voisi kiinnittää

huomionne, puoleensa, käyttäisi hän sitä. Mieltäni pahoittaa, että hän

on niin huoleton puheissaan ja jonakin päivänä saattavat jotkut hänen

puheistaan hämmästyttää teitä."

"Lupaan, etten ajattele pahaa hänestä, ennenkuin minun on pakko", sanoi

Lancelot. "En rakasta häntä —"

"Jumalan kiitos, ritari Lancelot! Pelkäsin teidän rakastavan."

"En rakasta häntä ja hän tietää sen."

"Tietääkö hän?"

"No niin, hänellä ei ole mitään syytä ajatella sitä."

"Hänen puheittensa perusteella uskoin melkein yhteen aikaan —"

"Mitä, kuningas Pelles?"

"Sitä on hyvin vaikea pukea sanoiksi — ymmärsin hänen toivovan, että

hän saisi — ei, en voi sanoa sitä! Erehdyin varmaankin silloin. Ette

suonut hänelle minkäänlaista tilaisuutta — ei, ette tietystikään."

"Kunniasanallani", sanoi Lancelot, "tämä on kummallinen juttu. Mitä

tarkoitatte tuolla tilaisuudella? En antanut hänelle mitään — en ole

vaihtanut hänen kanssaan paria tusinaa sanaakaan elämässäni — ja nekin

vaihdettiin puutarhassanne, kun aamiainen myöhästyi."

"Älkää loukkautuko — suokaa minulle anteeksi", pyysi Pelles. "Mitä

ikinä hautonenkaan mielessäni, syytän siitä Elainea enkä teitä. Minun

olisi pitänyt se mainita."

Lancelot katsoi häneen. Kuningas paljasti ikävuotensa tänä iltapäivänä.

"Olen pahoillani, että olette huolissanne hänen tähtensä, kuningas

Pelles. Ellen rakastakaan Elainea, voin ainakin sanoa rehellisesti

ihailevani häntä — hänellä on terävät aivot ja lämmin sydän — hän tulee

vielä onnelliseksi jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa ja on

kunniaksi teille, kun vain oikea mies saapuu paikalle."

"Minusta tämä suunnitelma tuntuu kaukaiselta", sanoi Pelles, "mutta

toivon teidän olevan oikeassa. Ettekö sattumalta voisi aavistaa, kuka

tämä oikea mies on?"

"En ollenkaan."

"Siinäpä sitä ollaan — en minäkään... No niin, olemme poikenneet

aiheesta. Toivon teidän jäävän tänne yöksi."

"Ehkä voin palata Camelotiin yhtä hyvin täältäkin. Kyllä, mielelläni."

"Mainiota! Puhukaamme nyt kuningas Arthurin asioista. Millaisen viestin

hän on lähettänyt minulle?"

"Se koskee heiniä", vastasi Lancelot.

"Mitä minulla on tekemistä heinien kanssa?" kysyi Pelles.

"Heiniä sekä kauroja, mutta pääasiallisesti heiniä", sanoi Lancelot.

"Camelotissa sijaitsevat tallimme ovat suuresti riippuvaisia maastanne

rehuihin nähden —"

"Ah, varmasti", sanoi Pelles. "En äsken ymmärtänyt. Mitä teillä on

sanomista heinistäni?"

"Tänä kesänä olemme saaneet teiltä keskinkertaista huonompia heiniä."

"Mahdotonta!" sanoi Pelles.

"Arthur on pahoillaan, mutta tallimiehet valittavat ja hän haluaa

tietää, ovatko heidän valituksensa lainkaan oikeutetut."

"Välittävätkö tallimiehet? Arthur on siis lähettänyt viestin

tallimiehiltään minulle, vai mitä? Ja teidän välityksellännekö, ritari

Lancelot? Onko hän tutkinut heiniä itse? Luulen, ettette tyytyisi

toisen miehen arvosteluun siitä, mitä hevosenne syö."

"He valittavat, että heinät ovat tomuisia — muutamat hevoset ovat

sairastuneet päätautiin."

"En ole lähettänyt teille tomuisia heiniä, ritari Lancelot, koska

minulla ei ole sitä lajia. Alkukesästä satoi melkoisesti ja hyvin

usein. Emme voineet toivoakaan sen parempaa heinäsatoa."

"No niin, sellainen on valitus", sanoi Lancelot.

"Oletteko itse tarkastellut noita tomuisia heiniä?" kysyi Pelles.

"En voi väittää sitä."

"Eikö teidän hevosenne ole sairastunut päätautiin?"

"Ei tietystikään!"

"No niin, tällainen valittamistapa tuntuu minusta melko

kummalliselta... Mutta näin meidän kesken vain, mitähän kuningas

tarkoittaa lähettäessään minulle tällaisen viestin?"

"Ei ainakaan mitään vihamielistä", vastasi Lancelot. "Häntä on viime

aikoina huolestuttanut hänen oman hevosensa käytös. 'Eläin ei ole niin

kestävä', sanoo hän 'eikä niin terve kuin ennen vanhaan'. Kun hän

moitti siitä miehiään, syyttivät he heiniä. Hän käski silloin minun

ottaa selville tosiseikat."

"Lähetimme heinät ritari Kaylle. Huomasiko hänkin ne tomuisiksi?"

"Minun on pakko vastata siihen kieltävästi. Hän on täydellisesti varma

niiden hyvästä laadusta."

"Siinä tapauksessa on puhe vain Arthurista ja hänen hevosestaan", sanoi

Pelles. "Saako se todellakin yskänpuuskia?"

"Se on jättänyt hänet pulaan parissa kolmessa tilaisuudessa viime

aikoina", vastasi Lancelot. "Hän käski minun ilmoittaa sen teille.

Luulen sen huolestuttavan häntä."

"No niin", sanoi Pelles, "hänen hevosensa saa samoja heiniä kuin teidän

hevosenne syö tällä hetkellä. Lähdemmekö itse tarkastamaan, millaisia

ne ovat?"

"Se on tuskin tarpeellista", vastasi Lancelot.

"Se on mielestäni parasta. Sittenhän te voitte tarkastaa Camelotiin

tuodut heinät ja päättää, onko niissä minkäänlaista eroa."

He kävelivät linnanpihan poikki talleille, ja Pelles käski erään miehen

pudottaa lattialle melko suuren kimpun Pelles otti niitä kahmaloittain

tarkasteltavakseen. Lancelot käänteli niitä jalallaan.

"Mitä vikaa niissä on?" kysyi Pelles.

"Ei mitään", vastasi Lancelot. "Jos vain Arthurin hevonen syö tällaisia

heiniä, ei pitäisi olla aihetta valituksiin."

"Ilmoittakaa heille, etten ole lähettänyt heille muunlaisia, ja jos

hevonen syö jotakin muuta, on se Arthurin asia eikä minun. Minua ei

imartele lainkaan se, että tätä asiaa on ryhdytty penkomaan, ritari

Lancelot. Sehän voidaan melkein lukea minulle häpeäksi. Minulla on

valtakunnan parhaat niityt, ketoja ketojen vieressä täältä Caseen

saakka."

"Mihin saakka?" kysyi Lancelot.

"Toiseen talooni, Casen linnaan saakka, joka sijaitsee tien varrella

puolen tunnin päässä täältä. Se kuului äidilleni."

"Ah, en ole koskaan kulkenut sitä tietä enkä siis tiedä siitä mitään",

sanoi Lancelot.

"Ettekö?" sanoi kuningas Pelles. "Jopa nyt jotakin! Tähän hetkeen

saakka olin ihan unohtanut sen, mutta kun saatoitte kuningatar Ginevraa

hänen häihinsä, pysähtyi koko matkaseurueenne sinne. Tarjosin sen

kuninkaalle. Teidän täytyy muistaa se."

"Nyt kyllä", vastasi Lancelot. "Muistan sen todellakin. Mutta en

osannut liittää tuota paikkaa millään tavalla teihin."

"En ollut siellä silloin", sanoi Pelles, "enkä voinut kutsua teitä

tännekään surumme vuoksi... vaimoni vasta äsken tapahtuneen kuoleman

tähden. Kah, millainen yhteensattuma! Siellä on niittyjeni raja."

Lancelot ei sanonut mitään enää, ja he kävelivät takaisin halliin.

* * * * *

"Käsken heidän tuoda kynttilät sisään, ja me syömme päivällisen

hetkisen kuluttua", sanoi Pelles.

Lancelot katseli pitkien solakoiden kynttiläin tuomista sisään ja

ruokien kantamista laajalle ja yksinäiselle pöydälle.

"Voimme yhtä hyvin istuutua paikoillemme nyt", sanoi Pelles.

"Kun olin täällä viime kerralla, odotimme häntä", sanoi Lancelot.

"Pyydän anteeksi", sanoi Pelles.

"Elaine juolahti vain mieleeni", sanoi Lancelot.

"Ah, niin, siihen hän kyllä pystyy", sanoi hänen isänsä... "Voi, teidän

pitää ottaa lautasellenne enemmän tätä — se on hanhea, muistakaa se,

eikä mitään oikeata lihaa. Ajattelin ensin paistattaa riikinkukon

teille, mutta tarkasteltuani niitä päätin, etten anna teidän kärsiä

nälkää. Mutta ei hanhikaan ole paljon voimakkaampaa ravintoa

taistelevalle miehelle?"

"En taistele tällä haavaa", vastasi Lancelot, "ja hanhi on tavattoman

mureaa".

"Täällä tilallani", sanoi Pelles, "ylpeilemme muustakin kuin heinistä.

Riistamme on mainiota, ja linnut, joita tarjoilemme — on niin, meillä

on ainakin tarpeeksi raaka-aineita talouteemme."

"Ettekö luule hänen paljastavan taipumuksiaan siihen tultuaan

vanhemmaksi?" kysyi Lancelot.

"Kenen ja mihin?" sanoi Pelles.

"Sanoitte, ettei tyttärenne ole lainkaan innostunut taloudenhoitoon."

"Oikein hyvin, sanottu. Käytinkö tuota lausetta?"

"Aate kiinnosti tarkkaavaisuuttani", vastasi Lancelot. "Luulen luonteen

kehittyvän ajan oloon oikeissa olosuhteissa."

"En tiedä, onko sellainen kehittyminen toivottavaa", sanoi Pelles.

"Hieman kuria vain, jos jokainen voisi olla! varma sen oikeasta

laadusta. Ettekö välitäkään pavuista, ritari Lancelot? Tai hieman

enemmän täytettä hanheni kera? Ritari Lancelot haluaa vähän —"

"Ei kiitoksia", sanoi Lancelot. "Minulla on tarpeeksi. Teillä on mainio

kokki, kuningas Pelles."

"Ei kehnokaan. Todellisuudessa ylpeilen voidessani säilyttää paikan

maineen entisellään, ritari Lancelot. Tehän ymmärrätte tunteeni, kun

kuulin tuosta heiniäni koskevasta epäluulosta."

"Se on mitätön asia, vannon sen teille", sanoi Lancelot. "Olen

pahoillani, että toin viestin. Koko juttu on ollut onneton erehdys."

Pelles ei vastustanut häntä.

"Jos jolloinkin sattumalta saisitte tilaisuuden mainita vierailustani

tyttärenne palattua kotiinsa, luotan siihen, ettei hän ajattele

pyytäneeni teiltä yksityistä keskustelua senvuoksi, että se jollakin

lailla koski häntä — persoonallisesti."

Kuningas Pelles oli syventynyt jyrsimään sitkeää hanhenjalkaa.

"Toivon, ettette luule minua ärtyisäksi, ritari Lancelot.

"En ärtyisäksi, vaan vaiteliaaksi, ehkä. Mutta tämä puhe rehuistanne

suututtaa teitä. Älkää antako sen vaikuttaa."

"Saanko tehdä teille erään kysymyksen?" kysyi Pelles.

"Kun olitte täällä viimeksi, teki tyttäreni keveitä huomautuksia

kuningas Arthurista. Muistatte kai sen? Hillitsin hänet heti.

Mutta näin meidän kesken sanoen, aloin jo silloin epäillä Arthurin

muuttuneen."

"Vain paremmaksi, jos ollenkaan", vastasi Lancelot.

"Suotte kai minulle anteeksi vihjaukseni, vai mitä?" pyysi Pelles.

"Tunnen itseni vanhentuneeksi puhellessani teidänlaisillenne

nuorille miehille, jotka hallitsevat meitä nykyään, mutta käytän

hyväkseni etuoikeutta. Tähän asti kaikki ne sanat, jotka olen kuullut

Arthurin lausuvan — olen pahoillani, ettei niitä ole sen enempää —

ja ne satunnaiset viestit, jotka olen saanut häneltä, ovat olleet

hyvin järkeviä. Nyt minulle kerrotaan hänen hääräävän kovasti, ja

varmasti hän etääntyy meistä kauaksi. Koska hänen viestinsä käyvät

harvinaisemmiksi, pitäisi niiden olla sitä tärkeämpiä, mutta ne eivät

ole."

"Hän onkin ahkera", vastasi Lancelot. "Ei kuitenkaan niiden vaikeiden

pulmien ratkaisemisessa, joita hänellä oli ensi aikoina, vaan kuitenkin

ahkera. Siellä on yksinkertaisiakin velvollisuuksia, jotka vievät hänen

koko aikansa."

"Tietysti", sanoi Pelles. "Mutta yksinkertaiset tehtävät eivät vaadi

taitoperäistä toimeenpanoa. Hänen tallimiestensä olisi pitänyt

sopia tämä asia taloudenhoitajan kanssa. Olen kyllä hyvin ihastunut

saadessani teidät vieraakseni tänne, ritari Lancelot, mutta luulisin

teidän ja Arthurin aikaa liian kalliiksi tuhlattavaksi tällaisiin pikku

seikkoihin."

"Se onkin itsessään pikku seikka", vastasi Lancelot, "mutta jos se

johtuu jostakin epärehellisyydestä hänen palveluksessaan —"

"Ah, ajatteletteko niin?"

"En", vastasi Lancelot. "Torjuin vain tuon viittauksen sen arvon

mukaisesti."

He lopettivat aterian lausumalla muutamia sanoja vielä. Sen lopussa

Pelles palasi päähänpiintymäänsä.

"Olenko oikeassa otaksuessani, että kuningas on toimelias.

"Ihan oikeassa."

"Olisiko julkeaa kysyä, mikä yritys askarruttaa häntä juuri nyt?"

"Ei mikään erityinen, luullakseni."

"Ei siis mitään rehua koskevaa — sen laatuun kohdistunutta harvinaista

tarkkaavaisuutta?"

"Ilmoittaisin teille sen, jos vain tietäisin", vastasi Lancelot. "Mutta

en tiedä mitään. Hänellä saattaa olla kaikenlaisia suunnitelmia, joista

hän ei mainitse minulle mitään."

"Todellako?" sanoi Pelles.

* * * * *

Lancelot käveli edestakaisin huoneessaan miettien yksinäisyyttään.

Ginevra, Elaine, Bromel, Pelles — kaikki nämä henkilöt olivat hänen

ajatuksissaan. Hän oli vihainen kuningattarelle, paljoa vihaisempi kuin

hän oli todennutkaan lähtiessään suorittamaan tehtävää. Mitä oikeutta

kuningattarella oli nöyryyttää häntä? Kun hän palaisi Camelotiin

huomenna, niin millaisiin olosuhteihin hän palaisi? Oliko kuningatar

oikeassa, oliko hän mustasukkainen vai ei, väittäessään Arthurin

keksineen tämän matkan toimittaakseen hänet ja Elainen yhteen? Pelles

ei ollut mikään hölmö, sittenkään. Epäilikö hän, että tällä vierailulla

oli jokin salainen tarkoitus? Voiko vanhus todellakin luulla häntä

Elainen rakastajaksi? Ei luettuaan kirjeen. Hän oli kirjoittanut sen

Ginevran vuoksi — ja kuinka paljon hyvää se oli tuottanutkaan hänelle?

Kuningatar oli laskenut leikkiä hänen valtioviisaudestaan, ja hän oli

viettänyt ikävän illan.

No niin, ei ollut järkevää ajatella liian paljon tätä tai jotakin

muuta. Hän koettaisi hieman nukkua.

Hän kuuli ovelle hiljaa koputettavan. Luultavasti kuningas, ajatteli

hän, jonka mieleen myöhemmin on juolahtanut joitakin ajatuksia

hevosruuasta. Hän irroitti salvan, katsoi käytävään ja näki edessään

tomun peittämän miehen, vasta tulleen pitkältä ratsastusmatkalta.

"Ritari Lancelot", sanoi hän. "Tuon teille salaisen viestin, teille

ainoastaan."

"Tulkaa sisään ja sulkekaa ovi", sanoi Lancelot. "Kukaan ei voi

kuunnella meitä, mikäli tiedän. Millainen on viestinne?"

"Naisenne on Casen linnassa. Hän tahtoo tavata teitä heti."

"Hyvin kiinnostavaa", vastasi Lancelot. "Kuka on tämä salaperäinen

henkilö, joka lähettää minulle kutsun keskiyöllä?"

"Ritari Lancelot", sanoi mies, "olen tuonut viestin".

"Sehän voi yhtä hyvin olla ansa."

"Voi kylläkin", vastasi mies.

Lancelot koetti kuvitella, kuinka Ginevra oli voinut päästä Casen

linnaan niin pian.

"En lähde nyt", sanoi hän. "Mutta huomenna pysähdyn linnaan ja osoitan

kunnioitustani naiselle."

"Kuten haluatte", sanoi mies. "Huomenna hän ei ole siellä enää."

"Kuinka päästään linnaan?" kysyi Lancelot.

"Vasemmalle kääntyvää tietä pitkin sillan tuolta puolelta. Se

sijaitsee suoraan edessäpäin noin puolen tunnin matkan päässä. Ryhdyn

oppaaksenne."

"Ei tänä yönä", sanoi Lancelot.

"Säästääkseni aikaa", sanoi mies, "käskin satuloida hevosenne. Se

odottaa teitä valmiina linnan pihalla."

"Käskekää heidän viedä se talliin takaisin! Millä oikeudella

häiritsitte sitä? Kuka päästi teidät sen luo? Kuka te olette?"

Mutta mies oli jo mennyt tiehensä.

Lancelot istuutui hiljaisessa huoneessaan ja koetti ajatella. Viestien

lähettäminen ei ollut lainkaan Ginevran tapaista. Mutta entä jos hän

olisikin päättänyt koetella hänen lupaustaan tai jos hän vakavasti

kaduttuaan tahtoi lopettaa heidän riitansa? Hän muisti tuon Casen

linnan huoneenkin —

Mutta Ginevra ei ollut voinut matkustaa niin kauaksi — melkein yhtä

nopeasti kuin hän itse oli ratsastanut. Ginevran oli täytynyt katua

käytöstään minuutin tai parin kuluttua hänen poistumisestaan. Kuka

muu voisi viekoitella häntä ulos? Tuo Bromel-niminen mieskö, josta he

puhuivat? Vai oliko hänellä jokin toinenkin vihollinen tässä maailman

osassa? Huomenna hän pysähtyisi Casen linnaan.

Mutta ennenkuin hän nukahtaisi, pitäisi hänen tarkastaa, mitä tuo

lurjus oli tehnyt hänen hevoselleen. Hän laskeutui linnan portaiden

juurelle. Pihalle johtava ovi ei ollut salvassa, ja hevonen oli vielä

siellä valmiina hänen varaltaan. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan

tallimiestä, jotka luultavasti kaikki nukkuivat. Hän voisi kyllä kutsua

avukseen vahdit ulkoportilta, mutta se herättäisi koko talonväen.

Kuu oli peittynyt pilviin — valaistus oli melkein riittämätön tien

löytämiseen.

Hän meni halliin, mihin hänen varusteensa oli viety, puki ne ylleen,

kiipesi hevosensa selkään ja istui pimeässä kuunnellen. Sitten

hän lähti hitaasti ratsastamaan porttia kohti. Hänen hevosensa ei

ollut koskaan ennen ollut niin meluisa, mutta vahdit päästivät

hänet menemään, ikäänkuin olisivat tottuneet keskiyöllä tapahtuviin

lähtöihin. Hän ratsasti sillan yli ja kääntyi vasemmalle.

Tällainen tapa poistua talosta, missä hän oli vieraana, pani hänet

tuntemaan itsensä syylliseksi jollakin tavalla. Hän ei sitäpaitsi

tiennyt, kuinka hän pääsisi takaisin tai päästäisivätkö aamuvahdit

hänet sisään tai kuinka hän voisi selittää seikkailun Pellekselle.

Epäilemättä hän oli tekemäisillään jotakin sellaista, mitä Ginevra

sanoisi päätökseksi. Kun hän saapuisi sinne, voisi Ginevra ehkä sanoa

hänen ratsastusmatkaansa tyhmäksi kepposeksi, enemmän Arthurille kuin

hänelle sopivaksi. Mutta tällä kertaa se oli Ginevran käsky. Mitä

Ginevra olisikaan sanonut, jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta?

Hän kannusti hevosensa laukkaan.

Metsät näyttivät tuoreilta, vaikka vuodenaika olikin jo niin myöhäinen.

Hän tunsi, kuinka kosteus toi mukanaan puun hajua. Valoa oli niin

niukalti, ettei hän nähnyt tietä, mutta hän tiesi hevosensa löytävän

tien tasaiset kohdat ja karttavan kuoppia. Tietysti ei kukaan luota

hevoseensa siten päivänvalossa. Millaisiin ponnistuksiin antaudummekaan

ohjataksemme itseämme, ajatteli hän. Hänen oma elämänsä — kuinka hän

oli koettanutkaan sovelluttaa sitä erääseen suunnitelmaan, koska

Ginevra oli halunnut sitä. Ehkä Ginevra olisi pitänyt hänestä enemmän,

ellei hän olisi koettanut niin kovasti.

Hänen hevosensa näytti haluavan hidastaa vauhtinsa hölkäksi, mikä ei

ollutkaan hämmästyttävää niin pitkän matkan jälkeen. Sen saamassa

rehussa ei varmastikaan ollut mitään vikaa. Pelleksen pitäisi antaa

jokin määrätty vastaus huomenna. Olisiko hänellä niin paljon rohkeutta,

että hän lähettäisi Arthurille sellaisen viestin kuin oli vihjaissut

päivällisillä? Kaikissa tapauksissa Pelleksen talous oli järjestetty

liian leväperäisesti. Anteeksiantamatonta oli sallia tuon tuntemattoman

päästä hevosten luo.

Casen linna alkoi häämöittää melko läheltä. Hän kannusti ratsunsa

laukkaan kerran vielä. Nyt kun hän oli saapunut tänne, voi hän nimittää

itseään Ginevran rakastajaksi. Oliko hän tullut sinne intohimosta,

uteliaisuudesta vai ylpeydestäkö? Heidän riitansa oli vielä liian

tuore. Haava oli vielä auki. Myrkytetty, ehkä. Ginevran julkiset

hänelle antamat moitteet — mitä tapahtuisikaan, kun se kantautuisi

Arthurin korviin?

Portti oli auki — hänen tarvitsi vain ratsastaa pihalle. Täälläkin

näyttiin oltavan varmoja hänen tulostaan. Muuan mies talutti pois

väsyneen hevosen, ja Lancelot astui halliin. Siellä paloi vieläkin

muutamia valoja, ja eräs nainen nousi tuolilta tervehtimään häntä.

"Toivoimme teidän tulevan, ritari Lancelot", sanoi hän. "Minulle on

kerrottu kuningattaren haluavan puhutella minua."

"Kuningattarenko? Ah, hän haluaa sitä todellakin!" Lancelot ei voinut

muistaa tätä naista, joka muuten oli tutun näköinen. Hän auttoi

Lancelotia varustusten riisumisessa.

"Missä hän on?"

"Käytävän ja portaiden yläpäässä on suuri huone. Siellä hän on."

Siis juuri siinä huoneessa. Se oli varmasti Ginevra. Tutut portaat

— pitkä käytävä — hieman raolleen työnnetty ovi. Hän koputti. Hän

näki huoneesta valoa, aukaisi oven ja astui sisään. Huone oli ihan

samanlainen kuin ennenkin — jykeviä tuoleja ja pöytiä, paksut verhot

seinillä — ja nyt pari palavaa kynttilää verhoilla eristetyn vuoteen

vieressä.

"Ginevra!"

Verho siirrettiin syrjään, ja ylöspäin käännetty valkoinen käsi

ojentautui häntä kohti. Tämä vetoaminen pani jotakin tarttumaan hänen

kurkkuunsa. Lancelot kiirehti hänen luokseen ja kumartui.

Hänen olisi tietysti pitänyt tietää jo alusta asti.

Ritari Galahad · 第 17 / 52 题