"Elaine", sanoi kuningas Pelles, "tämä ajattelematon käytöksesi alkaa
tuottaa tuloksia. Uskon ritari Lancelotin kuulleen kaikki Bromelilta."
"En ole vastuussa Bromelista, isä — hän ei kuulu käytökseeni."
"Ehkä hän sentään kuuluu. Hyvin suuressa määrin sitäpaitsi. Hän esittää
sinut oikeassa tai väärässä valossa ratsastellessaan maan halki ja
selostaessaan hurjia puheitasi. Olen juuri saanut ritari Lancelotilta
viestin, joka näyttää kohdistuvan sinuun. Hän saapuu tänne parin päivän
kuluttua toisessa asiassa ja pyytää tavata vain minua."
"Nähtävästi jokin yksityisasia", sanoi Elaine.
"Ehkä, mutta varmasti uskon hänen toivovan, ettei häntä enää — voin
ehkä sanoa — saatettaisi hämmennyksiin tai kiedottaisi pauloihin."
"Miesraukka!" sanoi Elaine. "Miksi hän antautuu tähän vaaraan?"
"Kuningas lähettää hänet. Asia ei ole yksityinen — vaikeutena olet
sinä, Elaine. Viesti on eriskummainen, he eivät tavallisesti koskaan
lähetä sanaa edeltäpäin."
"Kun hän tuli tänne viime kerralla, tiesit hänen tulonsa ja laitoit
linnan kuntoon."
"Sain vain sattumalta kuulla siitä."
"No niin", sanoi Elaine, "arvaileminen ei hyödytä mitään. Kysyn häneltä
miksi hän halusi tavata vain sinut."
"Päinvastoin", sanoi hänen isänsä, "pidän hänen toivoansa käskynä.
Huomenna saat matkustaa linnaamme Caseen. Se ei ole kaukana, ja lähetän
sinne muutamia palvelijoita panemaan kaikki kuntoon sinua varten.
Huvittele siellä, kunnes Lancelot on matkustanut pois, ja jos hän kysyy
sinua, ilmoitan sinun olevan matkoilla jossakin kaukana. Bromel ei saa
enää toista tilaisuutta juoruamiseen."
"Ei hän saisikaan missään tapauksessa", sanoi Elaine. "Kiitos vain
viisaasta järjestelystäsi, isä."
"Sinun on parasta lähteä heti aamulla", sanoi Pelles.
"En aio lähteä ollenkaan", vastasi Elaine. "Se ei olisi turvallista.
Käyttäydyn paljon paremmin täällä, kun sinä pidät minua silmällä."
"Olen pitänyt sinua silmällä jonkun aikaa, ja tulokset ovat
osoittautuneet huonoiksi", sanoi Pelles. "Ole valmis matkaan
huomisaamuna."
"Et suinkaan tarkoita karkoittavasi minut talosta vain senvuoksi, että
Lancelot tulee tänne?"
"Tarkoitan juuri sitä."
"No niin, en halua lähteä."
"Kuten haluat", vastasi Pelles. "Siinä tapauksessa aion itse huvittaa
Lancelotia tuolla toisessa linnassani. Tämä on kyllä mukavampi, mutta
toinenkin ehkä kelpaa."
"Aiotko lähettää minut pois joka kerta, kun hän tulee tänne?"
"Puhun nyt tästä erityisestä vierailusta. Ellet sinä lähde, lähden
minä."
"Jos kunnioitat perheemme mainetta niin suuresti", sanoi Elaine,
"etkö voi huomata, että varovaisuutesi on naurettava? Teen sopimuksen
kanssasi, isä — anna minun jäädä, ja minä lupaan sinulle, etten puhu
hänelle sanaakaan."
"Mahdotonta! Jos hän olisi täällä, puhuisi hän sinulle."
"Luuletko, että hän todella niin tekisi?"
"Älä suututa minua, tytär. Hänen olisi pakko puhutella sinua
kohteliaisuudesta ja kun sinäkin kerran pääset alkuun, en voisi hillitä
sinua."
"Jos olisit äitini", vastasi Elaine, "kertoisin sinulle kaiken sen,
mikä sydäntäni painaa. Sinä käsittäisit siitä, ettei minun sovi
poistua."
"En ole äitisi", sanoi Pelles. "Mutta jää tänne, kun kerran sitä
tahdot. Minä lähden."
"Polvistun eteesi!" huudahti Elaine. "Salli minun jäädä ja puhutella
häntä sinun kuultesi. Tiedän paremmin kuin sinä, kuinka paljoa
paremmassa turvassa silloin olen."
"Huomisaamuna, sanoin äsken." Kuningas katsoi häneen. "Voit vallan
mainiosti nousta seisaallesi polviasennostasi. Olen tehnyt päätökseni."
Elaine nousi hyvin iloisena. "Olet pakottanut minutkin tekemään
päätökseni. Epäilin hieman, mutta tiedän nyt tahtoni. Minä lähden.
Sinun olisi pitänyt todella sallia minun jäädä, jotta olisin voinut
puhdistautua hyvällä käytöksellä Lancelotin nähden. Mutta nyt en halua
käyttäytyä säädyllisesti ollenkaan. Tahdon erota kaikessa niin paljon
kuin suinkin sinusta. Luulen kykeneväni järjestämään sen. Haluan —"
"Älä puhu minulle tuolla tavalla", sanoi Pelles. "Olet menettänyt
itsehillintäsi kokonaan."
"Ah, en kokonaan vielä!" vastasi Elaine. "Mutta sillä ei olisikaan
väliä. Aiot pitää minua silmällä, jos ymmärrän sinut oikein."
"Niin aionkin."
"Voimakeinoillako? Sinun järkesi minun järkeäni vastaan."
"Ihan niin."
"Äiti raukkani!" sanoi Elaine. "No niin, mahdollisuudet eivät siis ole
niinkään huonot."
X
"Ginevra!" huudahti Lancelot.
Ginevra istui korkeaselustaisessa tuolissa, jollaisen he olivat
kantaneet puistoonkin hänelle. Lancelot kiiruhti huoneen poikki
ojennetuin käsivarsin, mutta Ginevra ei tehnyt minkäänlaista liikettä
tervehtiäkseen häntä. Lancelot pysähtyi. Ginevra näytti kalpeammalta
nyt kuin silloin ulkosalla.
"En osannut lainkaan aavistaa, että sinä olet vielä noin sairas",
aloitti Lancelot.
"Olen ihan terve."
"Ginevra, olemme olleet niin kauan aikaa erossa toisistamme —"
"Niin, aika on tuntunut pitkältä, ja olemme kaivanneet sinua täällä.
Arthur on kertonut minulle turnajaisista. Tyydyttivätkö ne sinuakin?"
"Eivät", vastasi Lancelot.
"Olen pahoillani. Miksi eivät?"
"Sinä et ollut siellä."
"Kaikki sanovat niin. En todellakaan ollut siellä."
Lancelot ihmetteli, mitä hän tarkoitti. Ginevra nojasi päänsä
tuolinselustaan — temppu oli hänen keksimänsä — ja ummisti puolittain
silmänsä.
"Mikään ei sujunut siellä täydellisesti oikein", sanoi Lancelot.
"Niin paljon olen minäkin saanut selville."
"Mitä tarkoitat, Ginevra?"
Ginevra suoristautui äkkiä korkeassa tuolissaan ja katsoi suoraan
häneen.
"Jos vain petät minut, loppuu rakkautemme. Ja luulen sinun pettäneen
minut jo."
"Pettänytkö sinut? Mitä sanotkaan?"
"Tiedät sen vallan mainiosti. Ymmärrät kai, mitä rakkautemme
tarkoittaa. Jos aiot kulkea samaa tietä kuin Arthur, en voi käyttää
sinua mihinkään."
Lancelot istuutui penkille seinän viereen.
"Ginevra, mitä olenkaan tehnyt tai jättänyt tekemättä?"
"Et kai tiedä sitä?"
"En laisinkaan."
"No niin, esimerkiksi, sinä kohtaat Tristramin ja Iseultin — sinä ja
Arthur väijytte heitä tiellä ja ahdistatte heitä heidän teltassaan."
"Menin kuninkaan mukana molemmilla kerroilla. Miksi olet vihainen?"
"Etkä olisi mennyt kummallakaan kerralla, jos olisit ollut yksinäsi?"
"En varmastikaan!"
"Juuri senvuoksi olen vihainen. Molemmat tapahtumat olivat häpeäksi
teille. Teit jotakin sellaista, minkä tiesit alhaiseksi."
"Ginevra, minun oli pakko seurata häntä. En lainkaan halua puhdistautua
hänen kustannuksellaan, mutta hän oli päättänyt mennä."
"Lancelot, meidän oli saavutettava tämä hetki ennemmin tai myöhemmin,
ja olen iloinen, että saavutimme sen, ollessamme vielä nuoria. Sinun
pitää valita joko Arthur tai minut. Suhteemme on jo tarpeeksi omituinen
— sinä olet rakastajani ja kuitenkin olet ylpeä uskollisuudestasi
häntä kohtaan. Et voi olla uskollinen molemmille. Jos vieläkin
tunnet rakkautemme oikeutetuksi, rohkaise mielesi, mies, ja vastaa
seurauksista. Mutta jos haluat mieluummin olla uskollinen Arthurille —
no niin, erehdyit suuresti ryhtyessäsi kosiskelemaan hänen vaimoaan."
"Sanon tätä odottamattomaksi vastaanotoksi", sanoi Lancelot. "Et
kerro minulle kaikkea, mikä mieltäsi painaa. Mitä onkaan tapahtunut?
Kosiskella hänen vaimoaan?! Siten se ei alkanut."
"Tarkoitatko minun kosiskelleen sinua?"
"Sydämemme eivät kaivanneet mitään kosiskelua", vastasi Lancelot. "Ja
mitkä ovat nuo rakkautemme seuraukset, joista vaadit minua vastaamaan,
paitsi kunnioitustani sinua kohtaan?"
"Nämä lauselmat ovat tavattoman hyviä", sanoi Ginevra. "Ja se on
paha merkki. Ollessani tavallisella tuulellasi et ole ollenkaan
kaunopuheinen. Tiedät, miksi antauduin sinulle. Voin rakastaa vain
yhdenlaista miestä — sellaista, joka eroaa muista tässä maailmassa,
joka rakentaa jotakin, joka alituisesti edistyy. Luulin kerran Arthuria
sellaiseksi."
"Minä puolestani", sanoi Lancelot, "en ole koskaan myöntänyt
vastakohtaa. Sinun on pakko se todeta. Rakastin sinua sinun itsesi
vuoksi enkä kehittääkseni sinua, kuten sinä näytät rakastaneen minua,
enkä lausumalla arvosteluja miehestäsi."
"Se, miksi rakastit minua, ei merkitse juuri mitään nyt", vastasi
Ginevra. "Te molemmat näytitte eroavan suuresti toisistanne, mutta
olettekin hyvin toistenne kaltaisia. Olisin yhtä hyvin saanut olla
onneton Arthurin kanssa. Kun huomasin hänen olevan tyytyväisen itseensä
voimatta kuvitella minkäänlaista uraa, silloinkaan, kun ehdotin sitä
hänelle, en voinut auttaa häntä enää millään tavalla. Käännyin silloin
sinun puoleesi saadakseni elää. Luulin voivani saavuttaa elämän sinun
avullasi — saatoin haaveilla, ja sinä voit loihtia esille näyn —
yhdessä olisimme voineet, välittämättä Arthurista, säilyttää hänelle
kuningaskunnan ja nimen. Ah, Lancelot, luuletko, että olisin antautunut
sinulle, ellei tämä olisi ollut ainoa toivo sielujemme pelastukseksi?"
"Tämä oli varmasti sinun käsityksesi siitä", vastasi Lancelot.
"Ihan niin! Sellainen oli aatteeni, jota sinä et enää kannata."
"Minähän olen aina ajatellut sitä eri tavalla, Ginevra. Halusin
yksinkertaisesti sinua omakseni, niin kiihkeästi, että olin petollinen
parhaalle ystävälleni, enkä mielelläni ajattele sitä, mutta toivon
sinun löytävän tuon, mistä olet niin paljon puhunut — purkauksen
tarmokkaisuudellesi kaikesta siitä, mitä olen pannut toimeen. Olen
sinulle kiitollisuuden velassa kaikesta. Olen koettanut seurata
aatettasi. Kun kerroin sinulle kerran, kuinka äärettömästi kalpaan
poikaa itselleni — kaipaan todella vieläkin — poikaa, jolla olisi minun
nimeni, sanoit sinä, että hyvien töiden täytyy olla lapsiamme ja että
lapsiakin siitetään turhaan, ellei niistä kehity vanhempiaan etevämpiä
ihmisiä. Alituisesti jotakin parempaa, sanoit sinä."
"Ymmärsit minua ennen", sanoi Ginevra. "Miksi olet muuttunut?"
"En ole muuttunut."
"Sepä hullua — tiedät kyllä muuttuneesi. Seuraat nykyään Arthuria
kaikenlaisiin kahnauksiin, joissa varmasti menetät maineesi ja
vaikutusvaltasi. Jos hän halusi katsella Iseultia, miksi sinunkin piti
lähteä mukaan?"
"Jos luulet hänen rakastuneen Iseultiin —"
"Tristram ehkä ajattelee niin, mutta en minä", vastasi Ginevra. "Arthur
ei ole rakastunut keneenkään. Hän kaipaa vain vaihtelua — hän on vain
poikanen vielä. En luule sinunkaan rakastuneen Iseultiin. Nyt ei ole
puhe siitä. Mutta kun kuningas tekee tyhmyyksiä, seuraat sinäkin häntä
ja teet samoin. Annat hänen määrätä, pitääkö sinun käyttäytyä jalosti
vaiko hyvin tyhmästi."
"Ginevra, ellen olisi lähtenyt hänen mukaansa tuona ensi kertana, olisi
Palomides tai Tristram tappanut hänet, ennenkuin he olisivat saaneet
selville, kuka hän on. Senjälkeen pidin velvollisuutenani varjella
häntä. Salli minun kertoa sinulle tämä juuri siksi, että rakkautesi
kuuluu minulle — hänen vaimonsa rakkaus — enhän voi olla saapuvilla,
katselemassa, kuinka hänelle tehdään pahaa. Minun täytyy suojella
häntä hieman itsenikin vuoksi, sillä ellen tekisi niin ja jos hänet
tapettaisiin, pitäisi minun ajatella, kuinka kiihkeästi olin toivonut
hänen kuolemaansa."
"En toivo Arthurin kuolevan", sanoi Ginevra. "Mistä oikeastaan
puhutkaan? Mutta minullakin on omatunto. Ainoa puolustukseni on,
että sinusta rakkautemme avulla on tullut paras kaikista elävistä
miehistä — tai ajattelin ainakin niin. Kun tulos on sellainen, voidaan
yhteiselämällämme sanoa olleen jonkin päämäärän, nimittää sitä melkein
pyhäksi. Muussa tapauksessa olisimme vain pettureita, jotka piilottavat
syntinsä, enkä silloin haluaisi enää olla missään tekemisissä kanssasi."
"Mutta ensin koetin kieltää Arthuria ja sitten pelastin hänet. Eikö se
ollut oikein?"
"Voit päätellä sen siitä, mitä miehet ajattelevat sinusta", vastasi
Ginevra. "He sijoittavat nyt sinut Arthurin kanssa samaan luokkaan.
He sanovat, että te kaksi ahdistitte Iseultia julkeina naisten
tavoittelijoina, ja luulevat Tristramin käyneen epäluuloiseksi. Miksi
sinun pitäisi suojella Arthuria häneltä itseltään? Et sitä kuitenkaan
voi. Anna hänen olla sellainen kuin hän on. Ole sinäkin oma itsesi.
Silloin sinun ja hänen välisensä ero tulee ilmeiseksi. Ehkä hänkin
häpeää niin, että palaa järkiinsä. Mutta asioiden ollessa näin sinä
vain kiihoitat hänen mielettömyyttään."
"Jos aion jäädä hänen kuningaskuntaansa", sanoi Lancelot, "pitää minun
totella häntä".
"Komensiko hän sinut mukaansa puhuttelemaan Iseultia? Luulen, ettei hän
tehnyt sitä. Sinun on valittava joka tapauksessa. Joko rakkautemme,
unelmamme luoda jotakin — tai kuuliaisuus Arthurille ja hänen
itsetyytyväisyydelleen."
"Jos hän käskee minua, täytyy minun totella."
"Vastoin parempaa tietoasiko?"
"Niin."
"Siinä tapauksessa eroamme nyt. Jos vain hän saa ohjata elämääsi,
tiedän kyllä, millaisen lopun se saa."
"Ei ainakaan pahaa."
"Ei kunniakastakaan. Muistelen, millaisen otaksuin sinusta tulevan, ja
teeskentelen luulevani, että olet vieläkin sellainen. Mutta en välitä
kutsua sinua luokseni enää."
Lancelot odotti hetkisen ennenkuin vastasi.
"Odotat liikoja minulta, Ginevra, ja se on koko vaikeus. Ellet olisi
odottanut liikoja Arthurilta, rakastaisit häntä vieläkin. Olet jo
väsynyt minuun, joten sillä ei ole paljoakaan väliä, mitä teen tai
jätän tekemättä."
"Odotin enempää", sanoi Ginevra, "kuin teistä kumpikaan on jaksanut
suorittaa, jos sellaisia toiveita voidaan sanoa liioitelluiksi. Kun
menin naimisiin Arthurin kanssa, luulin hänestä kehittyvän kuuluisan
miehen, mutta —"
"Hän olikin kuuluisa mies."
"Samaa olet sanonut ennenkin. Olemme eri mieltä, kuten tavallisesti.
Ehkä voimme olla yhtä mieltä siitä, että rakkautemme alkoi toivosta
luoda sinulle jonkinlainen ura."
"Ginevra, rakkautemme alkoi, koska rakastin sinua — muuta en tiedä.
Sinulla oli kyllä aikomus tehdä minusta jotakin, ja pelkäsin sinun
pettyvän."
"No niin, minä olenkin pettynyt."
Lancelot odotti jälleen hetkisen.
"Ginevra, otaksu, että pääasiassa olen samaa mieltä kanssasi. Sen
mukaan, mitä olemme ajatelleet, ei keskinkertainen elämä voi olla
onnellista. Mutta et ole näyttänyt minulle minkäänlaista pelastusta
siitä."
"Tarkoitat siis minun erehtyneen — en ole innoittanut sinua tarpeeksi.
Kuten tahdot."
"Olet hätäinen — salli minun selittää tarkoitukseni. Neuvot minua
vetäytymään syrjään, kun hän tekee tyhmyyksiä. Mutta kun hän käskee
minuakin tekemään tyhmyyksiä — ei, en tahdo väittää sitä — hänen
käskynsä eivät ole koskaan olleet tyhmiä. Mutta kun hän käskee jotakin,
mitä en jostakin syystä halua tehdä —"
"Mitä esimerkiksi?"
"Minun ei tarvitse lausua sinulle esimerkkejä, Ginevra."
"Mutta minä vaadin sinulta niitä Arthurin vaimona. Ajattele tätäkin
erääksi hänen pyhäksi käskykseen."
"En voi ajatella esimerkkiä juuri nyt."
"No niin — luulen, ettet voikaan. Toivoin sinun voivan. Toivoin
sinun sanovan, ettet enää toistamiseen lähde mielelläsi vierailemaan
Pelles-kuninkaan tyttären luo. Arthurhan on juuri äsken käskenyt sinun
ratsastaa sinne."
"Pelles-kuninkaan tyttären luoko?"
"Arthur tietää tarinan, ja niin teen minäkin. Hän iloitsee siitä, että
vihdoinkin olet löytänyt naisen, jota voit rakastaa. Hän lähettää sinut
tälle matkalle senvuoksi, että saisit nähdä tytön jälleen."
"Tämä poikkeaa suuresti siitä, kuinka itse ymmärsin hänen
määräyksensä", vastasi Lancelot.
"Nuo määräykset eivät merkitse mitään. Matkustat sinne tervehtimään
häntä."
"En tiedä lainkaan, mitä olet kuullut", sanoi Lancelot, "mutta sanon
sinulle rehellisesti, etten rakasta Elainea".
"Niin, se juuri on tytön nimi", sanoi Ginevra. "Tarina on tosi."
"Jos ottaisin asian vakavalta kannalta, menettäisin järkeni", sanoi
Lancelot. "Joitakin loruja on kantautunut korviisi, ja sinä olet
mustasukkainen, syytät minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan ja
väität rakkautemme loppuvan tähän. Etkö voi käsittää minun suhdettani
siihen? Elainen tarina on tavaton."
"Eikä ole!"
"Mutta se on täydellisesti viaton."
"Pidän parempana, etten kuuntele sitä."
Lancelot seisoi katsellen häntä, mutta hänellä ei ollut enää mitään
sanottavaa. Lancelot käänsi hänelle selkänsä ja käveli ovea kohti.
"Toivon sinun jatkavan tätä lemmenkauppaa hienotunteisemmin kuin olet
aloittanut."
"Se ei ole mikään lemmenkauppa eikä siitä ikinä sellaista tulekaan.
Olen tavannut tytön vain kerran elämässäni — ei, kaksi kertaa —
käydessäni vierailemassa hänen isänsä luona. En odota näkeväni häntä
milloinkaan enää."
"Uskallatko vannoa, ettet puhuttele häntä seuraavan vierailusi aikana?"
"Uskallan."
"Älähän nyt sentään, Lancelot. Pelasta jotakin haaksirikosta. Mitä
tahansa muuta, mutta sinusta ei saa tulla valehtelijaa. Arthurilla ei
ole mitään muuta tarkoitusta lähettäessään sinut sinne kuin se, että
voisit kohdata sen tytön."
"Ginevra, mikäli hän on kertonut minulle ja mikäli minulla on oikeus
ajatella, hän lähettää minut sinne toimittamaan erästä asiaa, joka
ei lainkaan koske Elainea. Viivyn siellä vain vähän aikaa ja olen
lähettänyt sanan hänen isälleen, että tahdon tavata vain hänet. Elaine
pysyttelee epäilemättä huoneessaan."
"Hyvin tavatonta!" sanoi Ginevra. "Miksi teit niin?"
"Kaukana siitä, että rakastaisin tyttöä, mutta tahdon mieluummin olla
häntä tapaamatta."
"Onko hän niin vastenmielinen?"
"Luulen häntä hyvinkin viehättäväksi."
"Silloin varmaankin pelkäät häntä. Pelkäätkö menettäväsi hänelle
sydämesi?"
"No niin, se kuulostaa mielettömältä", vastasi Lancelot, "mutta hän
on rakastunut minuun ja koska en vastaa samalla tavalla, pysyttelen
mieluummin syrjässä. Ajan mittaan hän kyllä unohtaa sen."
Ginevra nauroi. Sitten hän katsoi Lancelotiin, ollen pitkän aikaa vaiti.
"En tietystikään voi näyttää hämmästyneeltä senvuoksi, että hän
rakastaa sinua. Se ei olisi kohteliasta. Mutta ihmettelen, kuinka
tiedät sen niin varmasti parin tavallisen kohtaamisen jälkeen."
"Hän sanoi sen minulle itse."
"Mitä?"
"Hän pyysi minun lempeäni — ei avioliittoa, vaan lempeäni. Ilmoitin
hänelle sen olevan mahdotonta."
"Oliko siinä kaikki?"
"Oli."
"Minä puolestani olisin odottanut hänen sanovan, että hän valloittaa
sinut ennemmin tahi myöhemmin kaikesta huolimatta."
"Hän sanoikin jotakin sellaista."
"Niin he aina tekevät", sanoi Ginevra. "Ja useimmiten se käykin niin.
On olemassa sellaisia miehiä, jotka alistuvat sen naisen rukouksiin,
jota he eivät rakasta. Mies riemuitsee oman jaloutensa tunnosta...
Elainen on erinomaisen hauska kuulla viestisi hänen isälleen."
"En käsitä sitä."
"Hyväinen aika! Hän tietää siitä sinun muistelevan häntä ja aavistaa
sinun pelkäävän niin kovasti, ettet uskalla kohdata häntä. Et pelkäisi
ollenkaan, ellet epäilisi omaa päätöstäsi vastata kieltävästi."
"Siinä asiassa ei käy niin", vastasi Lancelot. "Kun tulen takaisin,
olet taas terveempi, pikkuasiat eivät vaivaa sinua enää, ja sinä
lakkaat uskomasta pahaa minusta. Lupaan kertoa sinulle kaikki, mitä
siellä tämän vierailun aikana tapahtuu, yhtä tarkasti kuin ensimmäisen
vierailunikin tapahtumat, ja silloin huomaat, ettei sinulla ole
minkäänlaista aihetta mustasukkaisuuteen."
"Kun tulet takaisin, en halua kuunnella kertomustasi, koska emme tapaa
enää toisiamme. Ei, Lancelot, me eroamme nyt. Jos lähdet tälle asialle
Pelles-kuninkaan luo, en halua puhutella sinua koskaan enää. Ja jos
suututat minut väitteilläsi tai vastatodistuksillasi, pyydän Arthuria
karkoittamaan sinut pois kuningaskunnastaan. Lancelot, kieltäydy tästä
huonoon valoon saattavasta vierailusta, jos vielä rakastat minua —
selitä kaikki Arthurillekin samalla tavalla kuin nyt minulle. Ellei hän
ymmärrä asiaa, kieltäydy ryhtymästä mihinkään sellaiseen seikkailuun,
jonka tiedät häpeälliseksi. Häpeälliseksi sinulle tai — se johtunee
sinunkin mieleesi — minulle."
"Ilmoitin Arthurille toimittavani hänen määräämänsä tehtävän ja olen jo
lähettänyt tuon viestin Pelles-kuninkaalle."
"Arthur saattaa lähettää sinne jonkun toisen. Hänen ei ole pakko
turvautua parhaaseen ritariinsa tällaisissa pikku asioissa."
"Mutta, Ginevra, sinähän sanoit Elainen riemastuvan hänen isälleen
kirjoittamastani kirjeestä. Kuinka paljoa enemmän hän ajattelisikaan
kaikenlaista, jos jäisin kokonaan tulematta?"
"Jos pysyt poissa sieltä", vastasi Ginevra, "ei sillä ole väliä, mitä
hän ajattelee. Mutta tee nyt miten vain haluat."
"Ginevra", sanoi Lancelot, "ellet olisi niin väsynyt, jos olisit
täydellisesti oma itsesi, et käyttäisi tällaista puhetapaa".
"Jos vielä rakastaisit minua, ei sitä tarvittaisikaan."
"Ginevra —"
"No, mitä nyt?"
"Jos pakotat minut valitsemaan, tottelenko sinua vaiko Arthuria
asioissa, jotka mielestäsi ovat merkityksettömiä —"
"Tämä ei ole mikään merkityksetön asia."
"Siinä tapauksessa kaikissa asioissa. Jos minun täytyy valita joko
sinun määräyksesi tai hänen, tottelen kuningasta. Hän on määrännyt
tämän tehtävän, ja minä lähden, vaikka se sattuukin olemaan
täydellisesti omaa tahtoani vastaan. En ole ilmoittanut sinulle muuta
kuin totuuden."
Ginevra nousi seisaalleen ja katseli häneen suoraan leimuavin silmin.
Hän kumarsi ylenkatseellisesti käskien viittauksella Lancelotia
poistumaan.
"En palaa, ennenkuin lähetät hakemaan minua", sanoi Lancelot. "Mutta
sinä lähetät kyllä — kadut vielä tätä järjetöntä tuultasi. Kun saan
sanankin sinulta, tulen. Rakastan vain sinua — ja aina."
Ginevra katsoi häneen vakavasti, kunnes hän poistui huoneesta. Sitten
hänen voimansa loppuivat, ja hän vajosi hervotonna ja kalpeana takaisin
korkeaan tuoliinsa. Anglides tuli sisään.
"Ritari Lancelot pyytää, että hän saisi puhutella teitä hetkisen vielä."
"En tahdo nähdä häntä, en nyt, en jälleen enkä milloinkaan enää", sanoi
kuningatar. Hän ei avannut silmiään.
"Kuningatar", sanoi Anglides, "hän on pysähtynyt ulko-ovelle melko
suureen miesjoukkoon".
"Ilmoita hänelle viestini tarkasti", sanoi Ginevra "heidän kaikkien
kuullen".