tällöin hän kuitenkin piti erinomaisia puheita. Ehkä paraimpana
hänen puheistaan pidän sitä, minkä hän piti Sortavalassa v. 1901
Savo-karjalaisen osakunnan kesäjuhlassa. Siinä hän käyttää muutamia
Kiven Seitsemästä veljeksestä ottamiaan aiheita erinomaisen taitavasti,
samoin erästä kirjettä, jonka Antti Kaksonen oli saanut Jalovaaran
lapsilta. En tätä puhetta huoli tarkemmin selostaa. Se kumminkin
antoi aihetta ilmiantoon, aivan hullunkurisen vääristetyssä muodossa.
Muutamat muut yhtä turhat ilmiannot vaikuttivat, että hänen oli pakko,
muka "kansan villitsijänä ja valtiollisesti vaarallisena" henkilönä
näillä rajamailla, muuttaa Sortavalasta pois Helsinkiin.
Kesken ahkeraa työtä, puuhaillessa koulunopettajana, kirjailijana,
historioitsijana, Karjalan kansan lämpimänä ystävänä toimiessa, koko
Suomen hyväksi kuolema odottamatta Oskar Hainarin saavutti 23 p.
tammik. 1910.
Perustukseltaan oli Hainarin luonne optimistinen ja valoisa. Hän meni
aikoinaan melkein liiallisuuteen siinä, ettei tahtonut puhua pahaa
kestään. Muistan monesti sattuneen, että kun minä tai joku muu tulimme
hänen luokseen ja puhe sattumalta kosketteli jotakin yleistä päivän
juorua, voi sattua, etten minä sitä tiennyt: "jollet sinä sitä tiedä,
niin minä en kerro, minä en tahdo puhua pahaa toisista". - "No, mutta
saanhan minä sen tietää ensimäiseltä, joka kadulla vastaan tulee,
voithan sinä sen yhtä hyvin kertoa." - "En, se on saman tekevä, minä en
levitä juoruja."
Siitä ajasta, jolloin Hainari toiseen kertaan muutti pois Sortavalasta,
alkoi raskaampi ajanjakso hänen elämässään. Elettiinhän silloin n.s.
"routa- eli kirovuosia", eikä Hainarikaan säästynyt siltä vihalta,
joka kohtasi kaikkia huomatuimpia, suomalaiseen puolueeseen lukeutuvia
kansalaisia. Olisi luullut sellaisen miehen säästyvän syytöksistä,
sellaisen miehen kuin Hainari, jolla oli sellainen elämäntyö takanaan.
Hänen muistoaan eivät nuo ajat himmennä. Kauniina se säilyy lukuisain
kansalaisten mielessä, kauneimpana niiden, jotka tunsivat hänet läheltä.