teki meihin ja etenkin Hainariin erittäin voimakkaan vaikutuksen.
Tällaisiin vaikeuksiin joutuivat omatta syyttään. Muodollisuuksista
pannaan riippumaan tärkeät asiat. Raja-Karjalan kansaa oli kohotettava
itsetietoon ja sivistykseen. Tällä tavalla sitä ei tehdä:
Niin kovasti Vornasen kertomus koski Hainariin, että hän päätti koettaa
tehdä jotain asian selvittämiseksi. Ignoi Vornanen uskoi paperinsa
Hainarille, ja toimme ne mukanamme Sortavalaan.
Karjalassa oli ryhdyttävä monenlaisiin edistyspuuhiin, oli perustettava
kouluja, rakennettava maanteitä, kohotettava elinkeinoja. Valtion
puolesta oli näihin toimiin ryhdyttävä. Kuinka kansa saattaisi valtioon
luottaa, jollei se selviä lupauksiaan pitäisi, niin tuumaili Hainari.
Tietysti valtio vieläkin maksaisi tapporahat. Ei suinkaan se jättäisi
lupaustaan täyttämättä sen vuoksi, että yksinkertaiset, korven helmassa
asuvat talonpojat eivät olleet osanneet kaikkia muodollisuuksia täyttää.
Mutta asia ei käynyt niin helposti kun Hainari luuli.
Kun hän ensi kerran tämän jälkeen matkusti Helsinkiin, vei hän
Vornasien paperit mukaansa. Helsingissä antoi hän ne eräälle entiselle
laulutoverilleen ja pyysi häntä anomaan senaatista, että Vornaset
saisivat saatavansa. Tämä hänen toverinsa oli jo silloin Helsingin
tunnetuimpia asianajajia. Nyt hän on erittäin huomatussa asemassa
oleva, yleisesti tunnettu henkilö. Valoisasti luotti Hainari häneen ja
arveli, että asia oli selvä, kohta tulisivat rahat.
Mutta ei kuulu mitään, Hainari kirjoittaa kirjeitä, ei tule sen
selvempää. Kun ainakin puoli vuotta on kulunut, ehkä vuosikin, en enää
muista niin tarkkaan, käy Hainari Helsingissä ja entistä toveriaan
tapaamassa. Mutta tämä antaa paperit takaisin. Hän ei ole asian hyväksi
voinut tehdä mitään. Kun kerran määräaika oli laiminlyöty, niin asia
oli menetetty, ei sille enää voinut mitään. Hän oli juristi, lain
muotojen mies.
Hainari toi paperit mukanaan Sortavalaan. Mutta hänen mielensä
ei saanut rauhaa. Näinkö rajapitäjien kansaa kasvatettiin
kansallistuntoon? Asiaa ei heitetä sittenkään. Jolleivät asianajajat
osaa sitä selvittää, niin minä rupean itse asianajajaksi, hän tuumi.
Kun hän seuraavan kerran matkusti Helsinkiin, kävi hän monenkin
senaattorin ja esittelijäsihteerin puheilla. Maanviljelyspäällikkönä
oli silloin senaattori G. von Alfthan. Kun Hainari hänelle selitti
asiansa, lyöden kaikki valttinsa pöytään, tulistui ja lämpeni
senaattori. - "Jättäkää paperit senaattiin, minä lupaan, että Vornaset
saavat tapporahansa".
Anomus jätettiin, ja pian tuli vastaus. Kunhan Vornaset vieläkin
hankkivat Pyhämaan käräjiltä vaaditun lisätodistuksen, ovat tapporahat
saatavissa.
Muistan kesäillan. Ignoin vanhin poika Petri oli Hainarin kanssa
tullut minun kotiini. Hainari, minä ja muutamat muut varustimme Petrin
matkarahoilla ja toimitimme hänet Pyhämaan käräjille. Parin viikon
perästä palasi hän sieltä tyytyväisenä tuoden mukanaan vaaditun
lisätodistuksen. Nyt saatiin tapporahat nostaa ilman vaikeuksia.
Tämä oli luullakseni Hainarin ensimäisiä suoranaisia toimenpiteitä
Karjalan kansan hyväksi. Luulenpa, että tämä tapaus sai häntä
ajattelemaan syvemmälti, se herätti myös halua toimia yhä eteenpäin.
Kun rahat tulivat Hainarille, toimitti hän ne perille. Samalla lähetti
hän Vornasille kirjeen, jossa hän neuvoi heitä viisaasti käyttämään
rahojaan. Tämän kirjeen hän omaksi ilokseen ja huvikseen kirjoitti
Kiven tyyliin. Se on kuin seitsemästä Veljeksestä otettu. Panen tähän
loppuosan siitä:
"Yhden ystävällisen neuvon tahdon teille antaa. Käyttäkää nyt, te
veljekset, osanne yhteisesti talon velkojen maksamiseen ja asukaa
kaikki yhdessä kotitaloanne. Eläen sovinnossa yhdessä, niinkuin
veljesten tulee tehdä, voitte te yhdistetyillä voimilla tulla hyvin
toimeen. Te voitte asua ja viljellä velatonta taloa. Työvoimia on
teillä kylläksi. Omalla väellä voitte hyvin maatanne raataa. Talvella
voitte taas ansaita rahaa petojen tappamisella. Mutta yksi veljeksistä
jääköön aina kotiin talon asioita hoitamaan, sillä aikaa kun kaksi
on hiihtomatkalla. Naidun sisarenne osuus maksakaa siis pois, mutta
äitinne ja teidän veljestenne osuus jättäkää yhteiseen pesään. Jos
niin teette, niin leipää ei teiltä koskaan tule puuttumaan. Jos
taas hajoitatte omaisuutenne, niin se katoaa, ennenkuin voitte sitä
aavistaakaan. Tämä on minun neuvoni."
Täten alkunsa saanut ystävyys Korpiselän Vornasien kanssa kesti kautta
aikojen. Kun vanha Ignaattei kuoli ja vanha savutupa Tolvajärven
rannalla, joka aikoinaan oli ollut niin komea, alkoi rappeutua ja
Ignaattein pojat olivat kasvaneet aikamiehiksi ja perustaneet omia
perheitä, oli veljesten hajaannuttava vanhasta kodista. Niihin aikoihin
sattui avoimeksi eräs metsänvartijan paikka salolla. Hainari kehoitti
Jyrki Vornasta, joka oli toinen veljeksistä, hakemaan sitä. Mutta
ehtona oli omakätinen hakemus. Jyrki ei ollut kirjoitustaitoinen.
Hainari ei kaukaa miettinyt, kutsui Jyrin Sortavalaan luokseen
muutamaksi viikoksi ja opetti häntä kirjoittamaan.
Oman huoneensa luovutti Hainari hänelle harjoitteluhuoneeksi, varusti
hänet runsaasti tupakalla, - kun oli itse kova tupakkamies, hän
käsitti, että ilman tupakkaa kävisi elämä Jyrille kovin ikäväksi, —
ja käski välillä hakkaamaan halkoja, kun kirjoitustyö alkaisi tuntua
ikävältä. Jyrki piirteli rihvelitaululle piirtoja, niin että korvia
vihloi, huone oli sakeana savua, jotta seiväs olisi seissyt, ja
tuontuostakin hakkasi hän vihaisesti halkoja, sillä "kirjoittaminen
pani niin harteita kivistämään", sanoi Jyrki.
Mutta tulos oli hyvä, Jyrki oppi kirjoittamaan, haki ja sai viran.
Metsästysretket rajapitäjiin ja kansatieteelliset keräilypuuhat olivat
vähitellen tutustuttaneet Hainaria Karjalan kansaan, sen elämään, sen
omituisuuksiin ja puutteisiin.
Aluksi me vaan ihailimme Karjalaa ja sen kansaa me näimme niin paljon
kaunista, niin paljon ominaista, niin paljon runollista siinä. Hetken
aikaa me ajattelimme kuinka sitä raatsisikaan sivistyksellä turmella,
sillä tullessaan sivistys varmaan hävittäisi paljon siitä, mitä
me siinä rakastimme. Mutta sitten heräsi toiminnan halu. Karjalan
kansa oli korotettava sivistykseen, itsetietoisuuteen. Suomen kansa
oli Raja-Karjalalle suuressa velassa. Silloin kun muun Suomen
kohottamiseksi oli tehty työtä, oli se laiminlyöty. Mutta se oli
yhtä oikeutettu sivistykseen kuin muutkin, yhtä oikeutettu saamaan
huolenpitoa osakseen kuin muutkin. Näin tuumaili Hainari. Ja tätä
velkaa tahtoi hän ensimäisenä ryhtyä maksamaan.
Karjalaisharrastus, karjalaisten olojen tutkimishalu hankki Hainarille
monta ystävätä. Mainitsen tässä yhden, jonka kanssa Hainari vuoden 1886
tienoilla, ennen ja jälkeen, oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Se oli
maakauppias Antti Kaksonen Suistamon Jalovaarasta. Siellä erämaiden
rajoilla, kaukana kaikista sivistysharrastuksista, erillään muista
oli Antti Kaksosessa herännyt voimakas halu tehdä työtä rajalaisten
sivistyksen kohottamiseksi. Eikä yksistään halu, vaan hän oli ryhtynyt
tositoimeen. Hän piti omassa kodissaan itse koulua kyläkunnan lapsille,
hänen vaimonsa, hänen renkinsäkin opettivat tässä kotikoulussa.
Antti Kaksonen ansaitsee muistamista Karjalan sivistyshistoriassa.
En tarkemmin tiedä, miten ja milloin Hainari ja Kaksonen tutustuivat,
mutta luulen, että Kaksonen vaikutti innostavasti ja lämmittävästi.
Heillä oli loppumattomasti puhumista keskenään ja neuvottelemista ja
tuumailemista.
Muistan, kun tulimme karhunpyyntiretkeltämme. Kaksonen oli sanonut,
että mihin aikaan vuorokautta me kuljimmekin hänen talonsa ohi, oli
meidän sinne poikettava. Me satuimme tulemaan Jalovaaraan kello
12 yöllä. Puheen mukaan poikettiin taloon, talonväki jyskytettiin
hereille, ja sitten alkoi tarina. Kaksonen ja Hainari juttelivat kaikki
Karjalan asiat pitkin ja poikki. Kaksosen sinisissä silmissä paloi
innostuksen tuli, niinkuin monesti myöhemminkin sen näin. Neljä tuntia
kesti tätä yöllistä tarinaa. Minä olin tarinoissa mukana ja hauskasti
kului yö. Mutta mukana oli myös kaksi nuorta miestä, joille Karjalan
asiat olivat vieraita. Ja voi poikaparkoja. Heillä oli ankara taistelu
unen kanssa.
Ensimäisiä kansanvalistusharrastuksia Karjalassa luulen Hainarilla
kirjastojen hankkimisen olleen. Kaikkein ensiksi puuhasi hän jonkun
kiertävän kirjaston Sortavalaan. Siinä puuhassa tuli näkyviin hänen jo
mainitsemani kyky nähdä hyvää ja herättää hyviä harrastuksia kaikissa.
Kirjaston hoitajaksi ja kulettajaksi pantiin muuan hupakko nainen.
Ei hän itse kyennyt kirjoja lukemaan. Mutta hänellä oli synnynnäiset
kirjanystävän taipumukset, väitti Hainari, hän osasi kirjojaan
sopivasti suositella. - "Tätä punakantista, tätä hyvin luetaan, j.n.e."
Mutta kohta alettiin kirjastoja puuhata täyttä totta rajapitäjiin.
Rahoja koottiin, kirjoja koottiin, omista annettiin, mikä suinkin
jouti. Kirjat nidotettiin, luetteloitiin, pantiin laatikkoihin ja
lähetettiin. Ainahan muutkin apua antoivat, mutta paljon panivat
Hainarit omistaan.
Kirjastohomman rinnalla tuli kouluharrastus etualaan, ja se täytti
mielen moniksi vuosiksi. Kansakoulujen perustamiselle rajapitäjiin oli
pahana esteenä se, että lukutaito vanhemmassa polvessa oli melkein
tuntematon, joten alkuopetusta ei kodeissa voitu ollenkaan antaa. Ja
ylempään kansakouluun oli pääsyehtona jonkinlainen lukutaito.
Tämän epäkohdan poistamiseen ryhtyi Hainari. Rajapitäjiin päätettiin
järjestää yleisillä varoilla kannatettavia kiertokouluja valmistamaan
alaa kansakouluille. Kiertokouluja varten oli valmistettava opettajia.
Ja valtion varoilla perustettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen
valmistuskurssit kreikanuskoisia kiertokoulunopettajia varten.
Hainari ajoi ensimäisenä tätä asiata. Jo v. 1884 Sortavalassa,
yleisessä kansakoulukokouksessa hän esitti ohjelman tälle toimelle. V.
1887 saatiin viimein kurssit aikaan ja niiden johtajaksi tuli Hainari.
Erinomaisen innokkaasti ja lämpimästi koetti hän kehittää ja sivistää
näitä oppilaitaan, kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja herättää
vastuunalaisuuden tunnetta.
Kun ensimäinen tarve oli tyydytetty, herkesi valtio näitä kursseja
ylläpitämästä. Toisessa muodossa ja toisten jatkamana on vieläkin
olemassa Sortavalassa n.k. kiertokoululaitos, joka nauttii valtion
kannatusta.
Kiertokoulun tehtävänä oli valmistaa alaa kansakoululle. Erinomaisen
innokkaasti ryhtyi Hainari puuhaamaan kouluja rajapitäjiin. Hän
oli väsymätön neuvomaan, suunnittelemaan, kirjoittamaan näiden
koulujen hyväksi. Toinen koulu toisensa jälkeen kohosikin luomaan
valoa ja kylvämään sivistyksen siemeniä Karjalan kansan keskuuteen.
Luonnollisesti oli tässä puuhassa monta muutakin osallisena, mutta
erittäin suuret ovat Hainarin ansiot niiden suhteen. Oikeastaan vaatisi
jokainen koulu oman historiansa, mutta se veisi meitä liian laajoille
aloille.
Koulupuuhat tuottavat aina monenlaisia vaikeuksia. Milloin on vaikea
saada paperia kuntoon, milloin ei ole varoja saatavissa, koululla
on monenlaisia vastustajia, kyläkunnat joutuvat riitaan keskenään
koulunpaikasta, ja paljon muuta. Kaikenlaisissa tällaisissa asioissa
käännyttiin Hainarin puoleen ja hän oli aina valmis auttamaan ja
auttoikin. Näissä kouluasioissa sai hän paljon kirjeitä, joista toiset
olivat varsin lystikkäitäkin. Muuan lopettaa kirjeensä sanoilla:
"Jollemme teiltä saa apuva ja armova, emme saa sitä mistään".
Vihdoin kohdistui harrastus myös kansanopistoon. Hainari kulki
tämänkin puuhan etupäässä. Sillä välin oli koittanut meidän maallemme
valtiollisesti vaikeat ajat. Kansanopistohankkeelle tuli odottamattomia
ja loppumattomia vastuksia. Hainari oli kuitenkin väsymätön. Rahoja
koottiin, yhä uusia anomuksia kirjoitettiin, uusia paperia hankittiin,
mutta yhä oli hanke tuonnemmaksi lykättävä. Odotellessa lähetettiin
nuorukaisia rajapitäjistä kansanopistoihin ympäri Suomen.
Vihdoinkin kävi mahdolliseksi perustaa kansanopisto Impilahdelle
v. 1906. Hainarille on myönnettävä suuri ansio sen perustuksen
laskemisessa.
Alkupuolelta 80-lukua aina vuoteen 1893, jolloin Hainari siirtyi
Jyväskylään, oli Hainarien koti kaikenlaisten karjalaisten ja
etenkin rajalaisten ainaisena käyntipaikkana. Ken kävi joitain
kansantieteellisiä esineitä tuomassa, ken karhunkierroksia kaupalla,
ken koulu- ja kirjastoasioita puhumassa, useimmat vain muuten terveisiä
tuomassa, pakisemassa. Ja jos ei ken ymmärtänyt ja rohennut itse
tulla, sen kävi Hainari hakemassa. Kun hän vain näki rajalaisen tai
rajantakaisen karjalaisen markkinoilla, kaduilla tai torilla, antautui
hän puheisiin ja pian kutsui kotiinsa. Lukemattomat karjalaiset siellä
kävivätkin. Ja kaikille riitti aikaa, ystävyyttä, kestitystä.
Luonnollisesti tämmöisestä ahkerasta seurustelusta syntyi kansanelämän,
sen katsantotapojen, sen olosuhteiden tarkka tunteminen. Mutta siitä
muodostui myös luja ystävyys ja harras kunnioitus. Hainarista tuli
"Karjalan jalo ritari", tuli rajalaisten "oma Hainari".
* * * * *
Sortavalan seminaarissa oli Hainari voimistelunopettajana. Hänen
pääaineensa oli kuitenkin historia. Vuosien varrella hän alkoi yhä
enemmän ikävöidä opettamaan varsinaista ainettaan. Siksi hän haki ja
sai Jyväskylän lyseossa historian lehtorin paikan. Jyväskylään hän
muutti, kuten jo sanoin, v. 1893 palatakseen sieltä 7 vuoden perästä
takaisin Sortavalaan samanlaiseen virkaan. Sekä Jyväskylässä että
Sortavalassa hän oli lyseon rehtorina. Sortavalassa oli hän toiseen
kertaan 4 vuotta. Vuonna 1904 oli hänen valtiollisista syistä pakko
siirtyä Helsinkiin. Siellä hän lopunikänsä oli opettajana Suomalaisessa
Normaalilyseossa.
Opettajana ei Hainari ollut aivan tavallinen. Jos kaikki opettajat
olisivat samanlaisia kuin hän, ei se olisi koululle hyväksi. Mutta
toisten muodollisesti tarkkojen rinnalla oli hän mainio paikallaan.
Hän ei opettajana mukaantunut kaavoihin. Hän ei kulkenut eteenpäin
tasaisissa läksyissä. Hän puhui toisista asioista paljon ja toisista
vähän, poikkesi monesti kauas pois varsinaisesta päivän tehtävästä.
Mutta hän vaikutti hyvin herättävästi, kasvattavasti ja kehittävästi
oppilaisiinsa, saavutti heidän ehdottoman kunnioituksensa.
Mainitsen pienen tapauksen, joka mielestäni kuvaa Hainarin asemaa
rehtorina ja opettajana. Oli kerran Hainarin poismuutettua syntynyt
pieni kinastus oppilaiden ja erään opettajan välillä. Opettajaa
moitittiin ja vanhemmat menivät lasten puolelle. Mielestäni oli
opettaja oikeassa, ja kun hänen puolustuksekseen sanoin eräälle
arvokkaalle kaupunkilaiselle, että niinhän Hainarikin teki, sanoi hän:
"sehän on toinen asia. Hainari oli sellainen mies, että hänelle se
kyllä sopi".
* * * * *
Opettajatoimensa ja karjalaispuuhiensa rinnalla harjoitti Hainari
laajaa kirjalijatointa.
Niinkuin jo mainitsin, alkoi hän kirjalliset kokeensa jo ylioppilaana,
kirjoittaen jonkun verran Suomen Kuvalehteen sekä Hämäläis-osakunnan
albumiin. Saman ajan tuotteisiin on luettava ne kolme kirjoitusta,
jotka hän antoi Sortavalan seminaarin opettajain julkaisemaan "Kymölä"
albumiin, "Kaarlo Kustaa Polviander", "Vanhimmat jäljet ihmisestä
Europassa", "Nuoren tytön ensimäinen Helsingin matka". Aikaisempiin
julkaisuihin kuuluu myöskin Kansanvalistusseuran toimituksissa
ilmestynyt "Kuvia Raja-Karjalasta".
Sitten tuli aika, joka oli lähinnä omistettu kirjalliselle työlle. Sitä
olivat viimeiset vuodet Sortavalassa ja koko Jyväskylässä vietetty
aika. Historiantutkimus oli häntä viehättänyt jo kouluvuosilta
saakka. Tämä mieltymys historiaan pyrki pukeutumaan tositoimeen,
niinkuin kaikki muutkin hänen harrastuksensa. Kahtena kesänä kävi
hän Tukholmassa kokoamassa aineksia Ruotsin valtionarkistosta.
Tutkimustensa tuloksena hän julkaisi väitöskirjansa "Inkerinmaan
oloista Ruotsin vallan aikana". Aineksia oli kumminkin koottu paljon
enemmän kuin hän ehti käyttää.
Jyväskylässä ollessaan hän kirjoitti laajan Suomen keskiajan historian,
toisena osana K.J. Gummeruksen suurisuuntaiseen kuvitettuun Suomen
historiaan. Ainoastaan se, joka lähemmin tuntee, miten tällaista työtä
tehdään, voi käsittää, kuinka paljon vaivaa se vaatii, kuinka paljon
sitkeyttä ja kestävyyttä. Kirjallisuutta on hankittava suuret määrät,
arkistoja koluttava, tietoja etsittävä tavattoman laajoilta aloilta.
Monesti saa jonkun pienen tiedon vuoksi nähdä vaivaa viikkomääriä.
Lisäksi oli hänen tämä työ suoritettava pienestä maaseutukaupungista
käsin, kaukana kaikista historiallisista arkistoista ja suurista
kirjastoista.
Myöskin toisen osan, Ruotsin suurvallan aikakauden kuvauksen, samaa
laajaksi suunniteltua teosta hän otti kirjoittaakseen. Monta vuotta
teki hän työtä sitä varten, mutta sittenkin jäi se kesken.
Hänen päiväjärjestyksensä oli näinä kirjallisen työn aikoina seuraava:
Aamulla meni hän kouluun, hoiti opettajatehtäviään, sitten kotona
käytyään omisti aikaa rehtorin toimelleen. Kotiin tultuaan hän sitten
makasi parisen tuntia mitä sikeintä unta. Iltapäivällä hän mielellään
seurusteli tuttavainsa ja ystäväinsä kanssa, oli hilpeä ja iloinen,
mieluimmin puhellen töistään tai kertoellen juttuja Karjalasta. Illan
tullen antautui hän tutkimaan ja kirjoittamaan historiaansa ja teki
sitä useimmiten kauas yli keskiyön. Luulen, että tämän suuren työn
suorittaminen tuotti hänelle paljon tyydytystä.
En malta olla kertomatta hauskuuden vuoksi pientä juttua näiltä
ajoilta. Keskiajan historia tuli kustantajalleen K.J. Gummerukselle
kalliiksi. Tarvittiin paljon kuvia ja valmistuminen viipyi kauvan.
Kerran Gummerus valitti tätä asiata Hainarille ja sanoi, ettei hän
saanut omiaankaan takaisin. Siihen vastasi Hainari: "mutta sittenhän
sinä todellakin voit sanoa, että se kirja on ilmestynyt sinun
kustannuksellasi". Tämä vastaus täydellisesti tyydytti hyväntahtoista
kustantajaa.
Myöskin koulukirjoja Hainari toimitti: Terveysopiu kansakouluille ja
Suomen historian ja Yleisen historian sekä Maantieteen oppikirjat
kansakouluille. Etenkin historian oppikirjojen lukukappaleisiin pani
hän hyvin paljon huolta. Moneen kertaan hän ne kirjoitti uudestaan.
Jokainen lause, jokainen sana oli tarkoin harkittu, koetettiin saada
mahdollisimman sattuvaksi.
Koulukirjoihin kuuluu vielä hänen viime vuosinaan kirjoittamansa Suomen
yhteiskuntaoppi.
Itsenäisten kirjallisten töittensä ohessa hän vielä suomenteli ahkeraan
ja mukaili. Hänen suomennoksistaan on tärkein Bangin suuri Europan
Sivistyshistoria.
Tulipa hän toimittaneeksi sellaisestakin aiheesta kirjasen kuin
Chicagon kaupungista. Se on arvattavasti lyhentelemällä vapaasti
suomennettu.
Siihen liittyy hauska tarina. Oli niillä mailla eräs varakas mies, joka
piti Hainaria suuressa arvossa ja aina tilaisuuden sattuessa jutteli
hänen kanssaan. Hän ei ollut kirjallisiin asioihin mainittavasti
perehtynyt. Chicago-kirjassa mainitaan m.m., mitä siellä päivässä
syödään, niin ja niin monta kiloa lihaa ja perunoita ja jauhoja j.n.e.
Kun meidän liikemies luki tämän kohdan, sanoi hän täynnä ihmettelyä:
"mistä hitosta hän senkin tietää?"
Niinakin vuosina, kun Hainari asui Jyväskylässä, ei hän Karjalaa
unohtanut. Hän oli vuosien varrella oppinut rakastamaan Laatokan
luontoa. Hän oli ruvennut viettämään kesänsä ensin Haavuksen saaressa
ja sitten omassa huvilassaan kauniissa Vasikkasaaressa. Jyväskylästäkin
tuli hän joka kesä tänne. Sitä paitse teki hän tuontuostakin matkoja
rajapitäjiin.
Saaristossa eläessään tuli hän Laatokan kalastajain ystäväksi
seurustellen ahkeraan heidän kanssaan. Rajalaisia kävi usein hänen
luonaan ja kirjeenvaihto oli ehtymätön.
Ja oleskellessaan muuallakin ei yhteys katkennut. Muuanna kesänä oli
hänen satunnaisista syistä vietettävä kesäkausi Lohjalla. Kerran
maantietä kulkiessa tuli pari vienankarjalaista laukunkantajaa häntä
vastaan. Hauskuudekseen tokaisee hän heille: "kudamall' tsurall' doroga
proidii". - Samalla oli tuttavuus valmis. Laukunkantajat kävivät hänen
luonaan, lähettivät muitakin. Ja Lohjalla pidettiin karjalaista pakinaa
pitkin kesää. Muutamat hauskat valokuvat kertovat vieläkin tästä
seurustelusta.
* * * * *
Tilaisuuden sattuessa muutti Hainari takaisin Sortavalaan.
Karjalaisharrastukset pääsevät taas etualaan. Nyt tulee suurten
kysymysten vuoro, laajoja pitäjiä koskevien kysymysten. Rajapitäjät
olivat vanhaa lahjoitusmaata. Valtio oli lahjoitusmaat lunastanut.
Pitkän odotuksen jälkeen oli pantu toimeen isojako. Vähitellen olivat
olot kehittyneet sille kannalle, että voitiin kohta maat luovuttaa
talonpojille, entisille n.k. lampuodeille. Mutta metsiä oli karttunut
paljon, niistä ajallaan saataisiin paljon rahaa. Ja tukkiyhtiöt
vaanivat kuin haukat saalista. Moni käsitti, että jos maa joutui ilman
muuta lampuotien käsiin, ei kestänyt kauvan, ennenkuin keinottelijat
olivat sen heiltä houkutelleet pois. Tämän vaaran torjumiseksi
ryhtyi Hainari puuhaamaan kunnallisrahastoja, joihin ainakin osa
metsärahoista saataisiin pelastetuksi ennen maiden ja metsien jakoa.
Kunnallisrahastoja saatiinkin perustetuksi, toinen Suojärven kunnalle
käsittäen yhden miljoonan markkaa, toinen Ägläjärven kyläkunnalle
käsittäen 90,000 markkaa.
Sanomattakin ymmärtää, että näitä rahastoja ei ilman muuta saatu
perustetuksi. Siinä oli monet neuvottelut pidettävä ja monet vaikeudet
voitettava. Oli näet voitettava ihmisten omanvoitonpyynti.
Hainari sai senaatilta erityisen valtuuden neuvotella asiasta
asianomaisten talonpoikien kanssa. Tammikuussa 1908 hän piti Suojärven
kuntalaisten ja Korpiselän pitäjän Ägläjärven kyläläisten kanssa
kokouksia asiasta. Näitten neuvottelujen johdosta asetettiin erityinen
komitea, joka kokoontui Helsinkiin Hainarin johdolla asiata lähemmin
pohtimaan. Koko Hainarin vaikutusvoima ja vuosikymmenien ystävyyden
perustama arvonanto oli pantava liikkeelle, ennenkuin komitean jäsenet
suostuivat tulevien sukupolvien hyväksi luovuttamaan käyttöoikeuden
omaisuuteen, jota he itsekin olisivat voineet käyttää.
Aikaisemmin jo v. 1907 oli Hainari kutsuttu jäseneksi hallituksen
asettamaan komiteaan, jonka tuli tutkia Viipurin läänin oloja ja
erittäinkin tehdä ehdotus tarpeellisiksi toimenpiteiksi sen epäkohdan
poistamiseksi, että monet lahjoitusmaiden talonpojat möivät tilansa
ylen halvasta hinnasta henkilöille, jotka eivät harjoittaneet
maanviljelystä. Tämän komitean mietintö Salmin kihlakunnan oloista on
melkein kokonaan Hainarin kirjoittama.
Olisi paljonkin kerrottavaa näistä komiteatöistä ja niiden yhteydessä
olevista seikoista. Mutta osittain ovat ne kovin arkaluontoista laatua,
osittain ne vaativat erityisen esityksensä. Jätän ne sen vuoksi sikseen.
Luonnollisesti sellaista henkilöä kuin Hainaria käytettiin myöskin
monenlaisiin kunnallisiin ja valtiollisiin luottamustoimiin. Sekä
Sortavalassa että Jyväskylässä ollessaan hän oli valtuusmiehenä.
Viimeisillä säätyvaltiopäivillä hän oli pappissäädyn jäsenenä, koulun
opettajain edustajana vuosina 1899, 1900 ja 1904-5. Yksikamariseen
eduskuntaan hänet valittiin Viipurin läänin itäisen vaalipiirin
edustajaksi vuosina 1908 ja 1909. Valtiopäivätyöhön antautui hän,
niinkuin kaikkeen muuhunkin, koko sielullaan ja mielellään.